Part 21

Percy kehoitti Halia lähtemään toisten mukana. Hän esitti asian ensin tahdikkaasti, mutta alkoi sitten, Halin vastustellessa, puhua vaativammin, ilmeisesti kärsimättömänä. Kaivos oli nyt avattu — mitä Hal oikeastaan vielä tahtoi? Halin huomauttaessa, että Cartwright voi vaatia sen jälleen suljettavaksi, Percy ilmoitti asian nyt olevan isäukon ratkaistavana. Ylivalvoja oli lähettänyt edellisenä iltana pitkän sähkösanoman, ja vastausta odotettiin joka hetki saapuvaksi. Olipa vastaus millainen tahansa, sitä tultaisiin ehdottomasti noudattamaan.

Halin kasvot vääristyivät, mutta hän pakottautui puhumaan kohteliaasti. »Jos isäsi määrää tehtäväksi jotakin sellaista, mikä vaikeuttaa miesten pelastamista, niin ymmärräthän, Percy, että minun täytyy käydä taistelemaan häntä vastaan!»

»Mutta kuinka voit häntä vastaan taistella?»

»Sillä ainoalla aseella, joka on käytettävänäni — vetoamalla julkisuuteen.»

»Tarkoitatko —» Percy vaikeni ja tuijotti jäykästi.

»Tarkoitan, mitä jo sanoin — päästän Billy Keatingin valloilleen ja julistan jutun koko maailmalle.»

»Totisesti», huudahti nuori Harrigan, »täytyy sanoa, että menettelet kirotun halpamaisesti. Sanoithan, ettet sitä tee, jos lähden tänne ja avaan kaivoksen!»

»Mitä hyötyä on sen avaamisesta, jos se heti jälleen suljetaan?» Hal vaikeni, ja kun hän sitten jatkoi, hän ilmeisesti yritti puolustautua. »Sinun ei pidä luulla, Percy, etten tajua tämän tilanteen hankaluutta. Minä tiedän, että olen näyttänyt sinusta halpamaiselta — suuremmassa määrässä kuin olet huolinut minulle kertoa. Minä nimitin sinua ystäväkseni kaikista entisistä kiistoistamme huolimatta. Voin sinulle vain vakuuttaa, etten ole milloinkaan tahtonut joutua tällaiseen asemaan.»

»Miksi helvetissä olet tänne tullut? Tiesithän, että tämä on tuttavasi omaisuutta —.»

»Kysymys on kiistojemme lopettamisesta, Percy. Oletko ne jo unohtanut? Minä yritin saada sinulle selväksi, mitä merkitsee, että me omistamme sen, mistä toisten ihmisten on hankittava toimeentulonsa. Sanoin, ettemme ollenkaan tietäneet, miten kaivoksia johdetaan, sanoin, että olemme joukko loisia ja joutilaita. Mutta sinä vain nauroit minulle, nimitit minua narriksi ja anarkistiksi, sanoit minun nielevän kaikki, mitä joku kansanvillitsijä suvaitsi minulle syöttää. Minä ajattelin: 'Lähdenpä Percyn kaivoksille. Jos hän sitten vielä yrittää kanssani kiistellä, niin minä kyllä hänestä suoriudun!' Niin asia sai alkunsa — pienenä pilana. Mutta sitten minä jouduin asian valtaan. En tahdo olla ilkeä, mutta varmaa on, ettei yksikään ihminen, jonka suonissa virtaa veri, voi viipyä täällä viikkoakaan haluamatta käydä taistelemaan. Siitä syystä toivon sinun jäävän — sinun pitää jäädä, tutustua muutamiin täkäläisiin ja nähdä omin silmin.»

»Minä en voi jäädä», vastasi toinen kylmästi. »Sanon sinulle vain, että on parasta kun lähdet jonnekin muualle sosiologiaasi soveltamaan.»

»Minne voisinkaan mennä, Percy? Kaikki kuuluu jollekin henkilölle. Jos on kysymyksessä jokin suuri liike, on melkein varmaa, että omistaja on tuttaviamme.»

»Tahtoisin puolestani ehdottaa, että aloittaisit Warner-yhtiön kivihiilikaivoksista», virkkoi Percy.

Hal nauroi. »Epäilemättä, Percy. Mutta ajattele tilannetta. Tarkoitukseni onnistumiseksi oli välttämätöntä, ettei minua tunnettu. Siellä olisin tavannut toimistossa isäni ylivalvojia, ja he olisivat minut tunteneet. Minun täytyi lähteä toisiin kaivoksiin.»

»Oiva onni Warner-yhtiölle», vastasi Percy ilkeään sävyyn.

Hal vastasi vakavasti: »Muista minun sanoneen, etten aio jättää Warner-yhtiötäkään kokonaan sosiologisten sovellutusteni ulkopuolelle.»

»Minä puolestani», sanoi toinen, »voin vain sanoa, että kuljemme palatessamme erään sille yhtiölle kuuluvan alueen ohi ja että olisin erittäin iloinen, jos saisin pysähdyttää junan ja jättää sinut sinne!»

21.

Hal lähti salonkivaunuun. Siellä pelasivat mrs Curtis ja Reggie Porter bridgeä Genevieve Halseyn ja nuoren Eversonin kanssa. Bob Creston ja Betty Gunnison juttelivat; ensinmainittu nähtävästi kertoi kokemiaan. Bert Atkins silmäili aamulehteä ja haukotteli. Hal kulki eteenpäin etsien Jessie Arthuria ja löysikin hänet vihdoin. Jessie katseli sateenhimmentämästä ikkunasta — oppien siten tuntemaan kaivoskenttiä niinkuin hänen säätyluokkaansa kuuluvan nuoren naisen sopii.

Hal edellytti tapaavansa hänet huonolla tuulella ja oli varautunut pyytämään anteeksi. Mutta kohdatessaan sitten hänen huolestuneen katseensa hän ei oikein tietänyt, miten aloittaa. Hän koki puhua huolettomasti, sanoi kuulleensa, että Jessie aikoi lähteä pois. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja huudahti: »Hal, tule sinäkin!»

Hal ei heti vastannut, vaan istuutui hänen viereensä. »Olenko sinua kovin loukannut, Jessie?»

Hän huomasi kyynelten kihoavan Jessien silmiin. »Etkö tietänyt minua loukkaavasi? Olinhan täällä Percyn vieraana; kuinka voitkaan kysyä minulta sellaista? Mitä olisinkaan voinut sanoa? Mitä tiedän minä siitä, kuinka mr Harrigan liikettään johtaa?»

»Niin, rakkaani», vastasi Hal vaatimattomasti. »Minun ei kenties olisi pitänyt vetää sinua siihen asiaan. Mutta se tuli niin yhtäkkiä ja oli kovin mutkikas. Etkö voi sitä ymmärtää ja antaa minulle anteeksi? Onhan kaikki lopulta kääntynyt hyväksi!»

Jessie ei kumminkaan ollut sitä mieltä, että kaikki oli kääntynyt hyväksi. »Kuinka oletkaan täällä ja tällaisissa oloissa! Ja minä luulin sinun olevan Meksikossa vuorivuohia metsästämässä!»

Hal ei voinut olla nauramatta. Mutta Jessie ei hymyillytkään. »Sitäpaitsi — kuinka voit vetää rakkautemme tämän asian yhteyteen, kaikkien kuullen!»

»Oliko se tosiaankin niin hirmuista, Jessie?»

Jessie katseli häntä hämmästyneenä. Kuinka voi hän, Hal Warner, niin menetellä, vieläpä ollenkaan käsittämättä, kuinka kauhea asia oikeastaan oli! Olihan hän saattanut nuoren naisen sellaiseen asemaan, jossa hänen täytyi rikkoa joko rakkauden tai hyvän käytöksen lakeja! Se oli ollut julkisen riidan veroinen juttu. Siitä syntyisi juorua kaupungissa — ikävyyksistä ei tulisi loppuakaan!

»Mutta kultaseni, koetahan nähdä asia sellaisena kuin se todellisuudessa on — ajattele kaivoksessa olevia», kehoitti Hal. »Sinun pitää tosiaankin se tehdä.»

Nuori nainen silmäili häntä ja huomasi hänen nuoriin kasvoihinsa ilmestyneet uudet rumat uurteet. Hänen äänessään värisevä hillitty kiihkeys ei sekään jäänyt häneltä huomaamatta. Hal oli kalpea ja väsyneen näköinen, likaisiin vaatteisiin puettu, hiukset olivat kampaamattomat ja kasvot huonosti pestyt. Se oli kauheata — aivan kuin Hal olisi sotaan lähtenyt.

»Kuule minua, Jessie», pyysi Hal. »Tahtoisin sinun tutustuvan näihin asioihin. Sinun tulee kehittyä minun kerallani, muuten emme voi tulla onnellisiksi. Siitä syystä olin iloinen että olit täällä — voisit nähdä omin silmin. Nyt pyydän sinua jäämään, kunnes olet jotakin nähnyt.»

»Minun täytyy lähteä, Hal. Enhän voi pyytää Percy Harrigania jäämään ja tuottamaan hankaluutta kaikille muille!»

»Voithan jäädä, vaikka hän lähtee. Voit pyytää jotakin naisista kaitsijaksesi.»

Jessie katsahti häneen säikähtyneenä. »Mitä, Hal? Mitä ajatteletkaan?»

»Miksi niin?»

»Ajattelehan, miltä se näyttäisi!»

»En voi ajatella niin paljon asian ulkonäköä —.»

»Ajattele, mitä mamma sanoisi!» keskeytti Jessie.

»Hän ei siitä pitäisi, sen tiedän —.»

»Hän ihan vimmastuisi! Hän ei antaisi milloinkaan anteeksi meille kummallekaan. Hän ei antaisi anteeksi kenellekään seurassani olleelle henkilölle. Ja mitä sanoisi Percy, jos minä, joka olen tullut tänne hänen vieraanansa, jäisin urkkimaan häntä ja hänen isäänsä? Huomaathan, kuinka nurinkurista se olisi?»

Hal huomasi. Hän uhmasi kaikkia siinä maailmassa vallitsevia sovinnaisuuksia, ja se näytti Jessiestä mielettömyydeltä. Hän tarttui lujasti Halin käsiin, ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen.

»Hal», huudahti hän, »minä en voi jättää sinua tähän kamalaan paikkaan. Sinä olet kuin haamu ja lisäksi kuin linnunpelätin. Mene hankkimaan itsellesi kunnolliset vaatteet ja lähde kotiin tässä junassa!»

Mutta Hal pudisti päätään. »Se on mahdotonta, Jessie.»

»Miksi?»

»Minulla on täällä velvollisuuksia. Etkö voi ymmärtää, rakkaani? Olen elänyt kaiken ikäni kivihiilen kaivajien työstä mutta en ole milloinkaan vaivautunut lähtemään heidän luokseen näkemään, mistä rahani ovat kotoisin.»

»Mutta eiväthän nämä ole sinun miehiäsi, Hal! Nehän ovat mr Harriganin miehiä!»

»Niin kyllä», vastasi Hal, »mutta asia on yhdentekevä. He uurastavat, ja me elämme heidän uurastuksestaan pitäen asiaa ihan itsestään selvänä».

»Mutta mitä siinä asiassa voi tehdä, Hal?»

»Voi sen ymmärtää, ellei mitään muuta. Näethän, mitä olen saanut aikaan tässä asiassa — kaivos on avattu.»

»En voi ymmärtää sinua, Hal! Olet muuttunut niin säälimättömäksi etkä usko enää kehenkään! Uskot aivan varmasti, että virkailijat aikovat surmata työmiehensä. Eihän mr Harrigan voi sallia kaivoksiaan niin johdettavan!»

»Mr Harriganko, Jessie? Hän antaa kolehtilautasen mennä ohitseen P. Yrjänän katedraalissa! Ainoa paikka, missä olet hänet nähnyt, ja ainoa seikka, minkä hänestä tiedät.»

»Minä tiedän, mitä kaikki sanovat! Pappa tuntee hänet ja veljeni — niin, ja samoin sinunkin veljesi. Onhan totta, ettei Edward hyväksyisi menettelyäsi?»

»Niin, kultaseni, pelkään olevan.»

»Ja sinä vastustat heitä, vastustat kaikkia tuttaviasi. Onko järkevää ajatella, että kaikki vanhemmat henkilöt ovat väärässä ja sinä yksin oikeassa? Eikö ole ainakin mahdollista, että erehdyt? Ajattele asiaa vilpittömästi, Hal — minun tähteni!»

Jessie katseli häntä anovasti, ja Hal kumartui ja tarttui hänen käteensä. »Jessie», virkkoi hän vapisevalla äänellä; »minä _tiedän_, että tämä työväki on sorron alaisena, tiedän sen, sillä olen ollut eräs heistä. Tiedän vielä, että sellaiset miehet kuin Peter Harrigan ja oma veljenikin ovat syypäitä. Jonkun täytyy nousta heitä vastustamaan — jonkun täytyy avata heidän silmänsä. Olen tullut sen selvästi tajuamaan tänä kesänä — siinä on työ, joka minun on suoritettava!»

Jessie katseli häntä suurilla kauniilla silmillään; vastalauseistaan ja kauhistumisestaan huolimatta hän kunnioitti syvästi tuota merkillistä mieletöntä rakastettuansa. »Ne _tappavat_ sinut!» huudahti hän.

»Ei, rakkaani — sitä sinun ei tarvitse pelätä — en luule heidän minua tappavan.»

»Mutta ovathan ne jo sinua ampuneet!»

»Ei, ne ampuivat Joe Smithiä, aputyöläistä. Miljoonanomistajan poikaa ne eivät ammu — täällä Amerikassa.»

»Mutta jonakin pimeänä yönä —.»

»Ole huoletta», sanoi Hal. »Olen kietonut Percyn asian yhteyteen, ja kaikki sen tietävät. He eivät voi mitenkään minua surmata koko jutun tulematta tunnetuksi — ja niinmuodoin olen yhtä hyvässä turvassa kuin kotona vuoteessani!»

22.

Hal oli yhä sitä mieltä, että Jessien tuli täällä kaivoksilla jotakin oppia, että hänet oli pakotettava jotakin oppimaan, tahtoipa tai ei. Junan oli määrä lähteä vasta parin tunnin kuluttua, ja Hal mietti, miten voisi käyttää hyväkseen tätä kallisarvoista väliaikaa. Hän muisti, että Rosa Minetti oli palannut asuntoonsa hoitamaan pienokaistaan. Samassa hänen mieleensä johtui, miltä Jessie näyttäisi tuossa pienessä kodissa. Rosa oli hyvä ja ystävällinen ja Pikku Jerry epäilemättä »vastustamaton».

»Kuulehan, kultaseni», sanoi Hal, »etkö lähde hiukan kävelemään?»

»Mutta nythän sataa, Hal.»

»Eihän haittaa, vaikka yksi pukusi pilaantuu; onhan sinulla niitä yllin kyllin.»

»En ajatellut sitä —»

»Olisin erittäin iloinen, jos tulisit.»

»Se tuntuu minusta kiusalliselta, Hal. Minä olen täällä Percyn vieraana, ja hän kenties ei pitäisi —»

»Minä kysyn häneltä, pahastuuko hän, jos lähdet kävelylle», ehdotti Hal, näennäisesti aivan vakavana.

»Ei, ei! Se vain pahentaisi asiaa!» Jessie suhtautui näihin asioihin ylen vakavasti.

»Mutta olihan Vivie Carskin ulkona, ja muutamat muut ovat hekin lähdössä. Percy ei ole sitä vastustanut.»

»Niin kyllä, Hal. Mutta hän tietää, ettei siinä ole mitään vaaraa.»

Hal nauroi. »Tule, Jessie. Percy ei vaadi sinua vastaamaan minun synneistäni! Edessäsi on pitkä junamatka, joten on varmaan hyväkin, jos hengität hiukan raitista ilmaa.»

Jessie huomasi, että, oli myönnyttävä, jos mieli ollenkaan häneen vaikuttaa.

»Olkoon menneeksi», virkkoi hän alistuen, poistui ja palasi, kasvoilla tiheä harso, jonka tuli salata hänet reportterien urkkivilta katseilta; sitäpaitsi hänellä oli sadetakki, sateenvarjo ja päällyskengät sateen varalta. He pujahtivat pois vaunusta kuin pari rikoksentekijää.

He väistivät kaivoksensuulle kerääntynyttä väkijoukkoa ja saapuivat siihen likaiseen, kiveämättömään kortteliin, missä italialaisten asunnot sijaitsivat. Hal piteli hänen käsivarttaan johtaen hänet lätäkköjen ja kuoppien lomitse. Hänen mielensä ailahteli, kun hän kulki siinä lähellä rakastettuaan, näki hänen suloiset kasvonsa ja kuuli hänen hellän äänensä. Monet kerrat hän oli häntä ajatellut täällä ollessaan ja oli kertonut mielessään hänelle kokemuksistaan!

Nyt hän kertoi Minettin perheestä, kuinka oli kohdannut kadulla Ison ja Pienen Jerryn, kuinka he olivat ottaneet hänet luokseen asumaan ja kuinka heidän sitten oli täytynyt pelon vuoksi antaa hänen lähteä pois. Hän kertoi punnitustarkastajan jutun ja alkoi kertoa siitä, kuinka Jeff Cotton oli hänet vanginnut; mutta samassa he jo saapuivat Minettin asuntoon, ja tuo kauhistuttava kertomus katkesi lyhyeen.

Ovea avaamaan tuli Pikku Jerry, jonka eineen rippeet olivat levinneet pitkin poskia; hän tuijotti ihmeissään salaperäiseen hunnutettuun vieraaseen. Sisään tultuaan he näkivät Rosan istumassa lastaan imettämässä. Rosa nousi hämmentyneenä, mutta ei halunnut kääntyä selin vieraisiin, vaan yritti peittää rintaansa niin hyvin kuin osasi, punastuen ja näyttäen erittäin tyttömäiseltä ja sievältä.

Hal esitteli morsiamensa hyvänä tuttavanaan, joka halusi tutustua hänen uusiin ystäviinsä, ja Jessie siirsi istuutuessaan harson kasvoiltaan. Pikku Jerry noudatti äitinsä kehoitusta ja pyyhki poskensa tullen sitten katselemaan tuota uskomattoman kaunista näkyä.

»Olen kertonut miss Arthurille, kuinka hyvää huolta olette minusta pitäneet», sanoi Hal Rosalle. »Hän tahtoi tulla teitä siitä kiittämään.»

»Niin», virkkoi Jessie ystävällisesti. »Minä olen kiitollinen jokaiselle, joka osoittaa ystävällisyyttä Halille.»

Rosa yritti sanoa jotakin, mutta Pikku Jerry lausui iloisella äänellä: »Minkätähden nimitätte häntä Haliksi? Hänen nimensä on Joe!»

»Ssh!» suhditti Rosa. Mutta Hal ja Jessie nauroivat — ja niin jatkui Pikku Jerryn amerikkalaistuminen.

»Minulla on koko joukko nimiä», sanoi Hal. »Minua sanottiin Haliksi, kun olin sellainen pieni poika kuin sinä nyt.»

»Tunsiko hän sinut silloin?» kysyi Pikku Jerry.

»Tunsipa tietenkin.»

»Onko hän sinun tyttösi?»

Rosa naurahti arasti, ja Jessie punastui näyttäen erittäin viehättävältä. Hän käsitti epämääräisesti jonkin tapojen erilaisuuden. Nämä ihmiset puhuivat sellaisista asioista aivan avoimesti, niihin kohdistuvaa mielenkiintoansa ollenkaan peittelemättä.

»Se on salaisuus», varoitti Hal. »Älä vain sano kenellekään!»

»Kyllä minulla salaisuus säilyy», sanoi Pikku Jerry. Hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi ääntänsä hiljentäen: »Täytyy oppia pitämään asioita omana tietonansa, kun on työssä Pohjois-Laaksossa.»

»Aivan varmasti», vakuutti Hal.

»Isäni on sosialisti», selitti Jerry kääntyen Jessien puoleen, ja sitten, asian toiseen johtaessa: »Isäni on paukkumestari.»

»Mikä mies on paukkumestari?» kysyi Jessie ollakseen laatuisa.

»Jeesus!» huudahti Pikku Jerry. »Etkö tiedä mitään kaivoshommista?»

»En», vastasi Jessie, »kerro sinä minulle».

»Ei tule kivihiiltä ilman paukkumestaria», selitti Pikku Jerry. »Ja pitää olla hyvä paukkumestari, muuten menee mäsäksi koko kaivos. Isäni on kaikkein paras.»

»Mitä hän tekee?»

»Ensin otetaan pitkä pora — pitkä, pitkä, tämän huoneen pituinen; sitä väännetään ja porataan reikiä kivihiileen. Joskus käytetään koneita poraamaan, mutta me emme niistä pidä, kun vievät miehiltä työn. Kun reiät on saatu valmiiksi, tulee paukkumestari ja lataa ruudilla. Täytyy käyttää —» tässä kohden Pikku Jerry puhui hitaammin, lausuen erittäin selvästi joka tavun — »lu-val-lis-ta ruutia» sellaista, josta ei synny liekkiä. Ja pitää tietää tarkoin, kuinka paljon pistää sisään. Jos pistää liikaa, niin kivihiili menee mäsäksi, ja hiilenkaivaja nostaa helvetin, jos pistää liian vähän, niin hänellä on liikaa työtä, ja hän nostaa jälleen aika helvetin. Tarvitaan hyvä paukkumestari.»

Jessie katsahti Haliin, ja viimeksimainittu huomasi, että hänen ikäviin tuntoihinsa sekoittui aito huviakin. Hal arveli tätä hyväksi opetusmenetelmäksi ja antoi Pikku Jerryn jatkaa esityksiään vaunujen väärinpunnitsemisesta, ylitunneista, päällysmiesten ja aluepäälliköiden lahjomisesta, yhtiön myymälöistä ja asuntopaikoista, sosialistiagitaattoreista ja ammattijärjestöjen perustajista. Pikku Jerry puhui vapaasti kaivosten salaisuuksista. »Sinä voit hyvinkin tietää kaikki», huomautti hän vakavasti. »Olethan Joen tyttö!»

»Sinä pieni keruubi!» huudahti Jessie.

»Mikä se on — keruubi?» kysyi Pikku Jerry.

23.

Niin kului aika hupaisesti. Jessie mieltyi tuohon pieneen italialaispoikaan hänen kamalista sadatuksistaan huolimatta. Hal huomasi sen ja iloitsi menestyksellisesti aloittamastaan sosiaalisesta yhteensulatustyöstä. Hän ei osannut lukea Jessien ajatuksia eikä siis tietänyt, että hänen aito ihastuksensa alla piili ennakkoluuloista, säälimättömistä kastivaistoista johtuva pidättyväisyys. Niin, tuo pieni kaivospoika oli nyt keruubi; mutta entä sitten, kun hän ehtisi kasvaa suureksi? Hän muuttuu rumaksi ja karkeannäköiseksi, ja kymmenen vuoden kuluttua ei kukaan erota häntä kylän toisista likaisista miehistä. Se seikka, että alhaiset muuttuivat vanhemmittain rumiksi, todisti Jessien mielestä, että he olivat jollakin syvällisellä ja auttamattomalla tavalla kehnompia kuin heidän yläpuolellaan olevat. Hal hukkasi aikaansa ja voimiansa yrittäessään tehdä heistä jotakin sellaista, miksi luonto ilmeisesti ei ollut heitä tarkoittanut! Jessie päätti selittää tämän asian Halille junaan palattaessa. Hän arvasi Halin tuoneen hänet tänne oppimaan, ja koska pakollinen kasvatus tuntui hänestä yhtä vastenmieliseltä kuin kenestä muusta tahansa, hän toivoi saavansa peitsen kääntymään ja pääsevänsä kasvattamaan sulhastaan.

Rosa lopetti aivan pian pienokaisen ruokkimisen, ja Jessie sai tilaisuuden nähdä lapsen mustat silmät. Tämä keskusteluaihe hälvensi äidin ujouden, ja he juttelivat miellyttävästi, kun samassa kuului ulkoa ääniä, jotka saivat heidät kavahtamaan seisaalleen. Kuului naisten kiihtyneitä ääniä, ja Hal ja Rosa riensivät ovelle. Oli kriitillinen aika, sillä kaikki odottivat jännittynein mielin uutisia.

Hal avasi oven ja huusi ulkona oleville: »Mitä kuuluu?» Naisen ääni kuului vastaavan: »Ovat löytäneet Raffertyn!»

»Elääkö hän?»

»Kukaan ei vielä tiedä.»

»Mistä?»

»Seitsemännestätoista osastosta. Yksitoista miestä — Raffertyn, nuoren Flanaganin ja ruotsalaisen Johanssonin. He ovat kuolemaisillaan — eivät kuulu puhuvan. Ketään ei päästetä likellekään.»

Kuului toisiakin ääniä, mutta se, joka vastasi Halille, oli erikoinen: lämmin ja täyteläinen, ilmeisesti irlantilainen, ja se kiinnitti Jessien tarkkaavaisuutta. »Ovat tuoneet heidät vaakahuoneeseen, ja vaimot tahtoisivat saada tietää jotakin miehistään, mutta ne eivät sano. Ajavat pois kuin koiria!»

Kuului itkun tyrskettä. Hal astui ulos ja palasi tuokion kuluttua tukien tyttöä, jolla oli yllään haalistunut sininen karttuunipuku ja jonka hiukset olivat silmiinpistävän punaiset. Tyttö näytti olevan pyörtymäisillään ja valitti lakkaamatta, että se oli kauheata, kauheata. Hal talutti hänet tuolin luo, ja tyttö vaipui siihen, peitti kasvonsa, nyyhkytti ja änkytti jotakin nyyhkytysten lomitse.

Jessie seisoi tyttöä katsellen. Hän aavisti tytön kiivaan mielenliikutuksen ja otti siihen osaa; mutta samalla hän jotenkin kapinoi sitä vastaan. Hän ei halunnut joutua kuohuksiin tällaisten seikkojen vuoksi, joita ei kyennyt auttamaan. Nuo onnettomat ihmiset epäilemättä kärsivät, mutta — millaista kamalaa melua pitikään tuo tyttöriepu! Hänen mielenliikutuksensa oli osalta raivoa; Jessie arvasi sen ja tunsi sitäkin suurempaa vastenmielisyyttä. Se tuntui henkilökohtaiselta haasteelta, samoinkuin Halin tuimat sosiaaliset tunnot, jotka kovin häntä hämmensivät ja loukkasivat.

»Ajavat heitä takaisin kuin koiria!» toisti tyttö.

»Mary», sanoi Hal yrittäen häntä tyynnyttää, tohtorit tekevät varmaan parhaansa. Naiset olisivat siinä vain tiellä.»

»Voipa niin olla; mutta ei ole kysymyksessä vain se, tiedättehän sen, Joe! Tuovat ylös ruumiita, ja muutamat räjähdyspaikalta löydetyt ovat — palasina. Eivät päästä ketään niitä näkemään. Olisiko sekin tohtoreille hankalaa? Ei! Tahtovat vain valehdella, vähentää kuolleiden lukua. Tahtovat lukea jokaiselle vainajalle neljä tai viisi jalkaa. Ja siitä naiset ovat ihan menettää järkensä. Minä näin mrs Zambonin yrittävän päästä vajaan, mutta Pete Hanun tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi takaisin. 'Tahdon mieheni!' huusi mrs Zamboni. 'Mitä hänellä teet? Hän on kappaleina!' 'Tahdon kappaleet!' 'Mitä hyötyä sinulla niistä on? Aiotko hänet syödä?'»

Nyt kuului kauhistuneita huudahduksia; Jessiekin kiljaisi, ja vieras tyttö kätki jälleen kasvonsa käsiinsä alkaen uudelleen nyyhkyttää. Hal kosketti lempeästi hänen käsivarttansa. »Asia ei ole niin huonosti», koki hän vakuuttaa, »tuovathan ainakin miehet ylös kaivoksesta».

»Mistä sen tiedätte? Voivat hyvinkin sulkea joitakin kaivoksen osia; kukapa on heitä näkemässä siellä maan alla. Se juuri tekee asian kamalaksi — kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Kunpa olisitte kuulleet, kuinka mrs Rafferty raukka huusi. Se viilsi minua kuin veitsellä, Joe. Ajatelkaahan, on kulunut puoli tuntia siitä, kun toivat hänet ylös, mutta naisrukka ei vieläkään tiedä, onko hänen miehensä elävä vai kuollut.»

24.

Hal seisoi vähän aikaa mietteissään. Hän ihmetteli, että sellaista voi tapahtua, vaikka Percy Harriganin juna ei ollut vielä lähtenyt. Hän mietti, lähtisikö Percyn luo, vai riittäisikö ehkä Cottonille tai Cartwrightille annettu vihjaus.

»Mary», sanoi hän tyynesti, »älä huoli olla niin levoton. Voimme varmaan saada asiat sille kannalle, että naisia kohdellaan paremmin.»

Mutta Mary nyyhkytti yhä.

»Mitä voittekaan tehdä. Ne tekevät, mitä tahtovat!»

»Ei», sanoi Hal. »Nyt ovat asiat toisin. Uskokaa minua — jotakin voidaan tehdä. Minä lähden puhuttelemaan Jeff Cottonia.»

Hän lähti menemään, mutta samassa kuului huuto: »Hal!» Jessie, jonka Hal oli melkein unohtanut joutuessaan päällysmieheen kohdistuvan vihanpuuskan valtaan, oli hänelle huutanut.

Hal kääntyi katsomaan; sitten hänen katseensa siirtyi toiseen. Hän näki Maryn käsien vaipuneen kyyneltyneiltä kasvoilta ja tuskan ilmeen muuttuvan ihmetteleväksi. »Hal!»

»Anteeksi», sanoi Hal samassa. »Miss Burke, tämä on hyvä tuttavani miss Arthur.» Kun ei aivan varmaan tietänyt, oliko esittely riittävä, hän lisäsi: »Jessie, tämä on tuttavani Mary.»

Jessien hyvä käytös ei pettänyt milloinkaan. »Miss Burke», sanoi hän hymyillen kohteliaasti. Mary ei virkkanut mitään; jäykkä ilme jäi hänen kasvoihinsa.

Kiihtyneenä hän oli aluksi tuskin huomannutkaan vierasta, mutta nyt hän katsoa tuijotti ja alkoi käsittää. Hänen edessään oli kaunis tyttö, niin kaunis, että tuskin voi käsittää sellaista näkevänsä kaivoksilla, koruttomissa, mutta nähtävästi kalliissa vaatteissa — vielä sadetakki yllä ja päällyskengät jalassa. Mary oli tottunut näkemään vain mrs O'Callahanin kalliita pukimia, mutta tässä oli edessä toisenlainen, vastustamaton ja omituinen hienous. Ja tuo kaunotar näytti pitävän omanaan Joe Smithiä, kaivosmiehen apulaista, ja mainitsi häntä nimellä, jota hänen Pohjois-Laaksossa asuvat tuttavansa eivät olleet koskaan kuulleet! Pikku Jerryn ei tarvinnut opastaa Maryä oikeaan; Mary arvasi heti, että siinä oli se »toinen tyttö».