Part 22

Maryn mielessä heräsi yhtäkkiä kirpeä tietoisuus siitä, että hänellä itsellään oli vain sininen karttuunipuku, sekin olkapäältä paikattu ja tahrainen, että kädet olivat isot ja kovasta työstä karkeat, että kengänkorot olivat lintassa ja jalkineet muutenkin hajoamassa. Jessie puolestaan oli hänkin naisellisen vaistonsa vallassa; hänkin näki tytön, joka oli kaunis — vaikka hän ei sellaisesta kauneudenlajista pitänyt, ei hän kumminkaan voinut sitä kieltää — näki terveen, elämänvoimaa uhkuvan kaunottaren. Jessie tunsi hyvin omat sulonsa, joiden säilyttämiseen häntä oli totutettu, ja sitäpaitsi hän hyvin huomasi toisen tytön puutokset: paikatun ja tahraisen hameen, isot ja karkeat kädet ja kenkäkulut. Mutta sittenkin hän käsitti »Punaisessa Marissa» olevan jotakin, mitä hänestä itsestään puuttui, käsitti, että hän, Jessie Arthur, voi tämän kaivoskenttäin villiruusun rinnalla näyttää hauraalta ja hehkuttomalta puutarhakukkaselta.

Hän oli nähnyt Halin laskevan kätensä Maryn käsivarrelle ja oli kuullut Maryn puhuttelevan häntä. Tyttö mainitsi häntä Joen nimellä! Yhtäkkiä leimahti Jessien sydämessä pelko.

Jessie Arthur, samoinkuin monet muut hellävaroen kasvatetut tytöt, tiesi enemmän kuin myönsi — itselleenkään — tietävänsä. Hän tiesi ainakin, etteivät varakkaat ja joutilaat nuoret miehet ole aina pyhimyksiä ja lihansakiduttajia. Sitäpaitsi hän oli monet kerrat kuullut puhuttavan alempien säätyluokkien naisten »siveettömyydestä». Mitä sellainen puhe oikeastaan merkitsi? Kuinka voi suhtautua Mary Burken lainen tyttö — elämää uhkuva ja kiihkeä ja omaan kohtaloonsa tyytymätön — Halin laiseen sivistyneeseen ja viehättävään nuoreen mieheen? Tietenkin himoiten häntä omakseen; jokainen häneen tutustuva nainen toivoi häntä omakseen. Ja tuo nainen yritti riistää hänet ystäviltään, pois maailmasta, johon hän kuului, pois tulevasta onnesta ja elämänmukavuudesta, joka oikeudenmukaisesti hänelle kuului. Hänellä oli varmaan keinoja, pimeitä ja peloittavia keinoja, sitä kaameampia, kun olivat aivan salaperäisiä. Kykenivätkö ne kenties korvaamaan likaisen karttuunipuvun, suurten karheiden käsien ja kehnojen kenkien aiheuttamat puutokset?

Nämä mietteet, joiden selostaminen vaatii paljon sanoja, tulivat Jessien mieleen leimahduksena. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi sen käsittämättömältä tuntuneen asian, että Hal voi jättää ystävänsä ja kotinsa ja tulla elämään tähän lian ja kärsimyksen tyyssijaan. Hän näki ihmisen sielun ikivanhan näytelmän, taivaan ja helvetin kiistelemässä sen omistamisesta, ja tiesi, että hän itse oli taivas ja että »Punainen Mari» oli helvetti.

Hän katseli Halia. Hän näytti hienolta ja vilpittömältä; hänen kasvonsa olivat rehelliset, hän oli itse vilpittömyys. Ei, oli aivan mahdotonta uskoa hänen langenneen sellaiseen houkutukseen! Jos olisi ollut niin laita, ei Hal varmaankaan olisi tuonut morsiantaan tähän hökkeliin, missä hän saattoi kohdata tuon tytön. Ei, mutta hän voi parhaillaan taistella kiusausta vastaan, voi olla sen kietoma ja vain puolittain siitä tietoinen. Hän oli mies ja niinmuodoin sokea, hän oli uneksija ja voi hyvinkin ihannoida tyttöä, pitää häntä viattomana ja luonnollisena, ajatella, ettei hänessä ollut mitään vikaa. Jessie oli siis saapunut parhaaseen aikaan pelastaakseen hänet! Ja hän tahtoi tehdä parhaansa saadakseen hänet pelastetuksi — tahtoi käyttää vieläkin hienompia juonia kuin tuolla kaivosnaikkosella oli käytettävänään!

25.

Niin sukelsi Jessie Arthurissa esiin vaistonomainen minuus, perinnäisen säälimättömyyden luomus, jonka olemassaolosta Halilla ei ollut aavistustakaan. Jessie astui taaksepäin, ja hänen äänensä kaikui ylhäisen kopealta: »Tule tänne, Hal, ole hyvä.»

Hal tuli. Jessie odotti, kunnes hän oli tutunomaisen välimatkan päässä ja sanoi sitten: »Oletko unohtanut, että sinun tulee saatella minut junaan?»

»Etkö voi tulla pariksi minuutiksi minun kanssani?» pyysi Hal. »Olisi erittäin hyvä, jos tulisit.»

»Minä en voi lähteä siihen joukkoon», vastasi Jessie, ja yhtäkkiä hänen äänensä vavahti ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. »Etkö tiedä, etten voi sietää sellaista kamalaa näkyä, Hal? Tuo tyttö raukka on tottunut sellaiseen — hän on karaistunut! Minä sitävastoin — minä — oi, vie minut pois, vie minut täältä pois, rakas Hal!» Tuo apua aneleva naisen huudahdus kaikui tutulta. Hal ei kumminkaan jäänyt ajattelemaan — se liikutti häntä vaistomaisesti. Niin, hän oli saattanut kärsimään tytön, jota rakasti. Hän oli ajatellut sen koituvan hänelle hyväksi, mutta sittenkin oli sellainen menettely säälimätöntä.

Hal seisoi aivan hänen vieressään ja näki hänen silmissään rakkauden hohtelun, näki kyynelet ja hänen herkän leukansa vavahtelun. Jessie nojasi häneen, Hal kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, ja siinä, todistajien nähden, tyttö painui hänen syliinsä nyyhkyttäen ja kuiskien surkeuttansa. Tätä ennen hän oli karttanut hyväilyjä, koska kokenut äiti oli pitänyt häntä silmällä ja varoittanut — varmaa oli, ettei hänen käyttäytymistään rohkeinkaan mielikuvitus ollut voinut milloinkaan selittää rohkaisevaksi. Nyt hän kuitenkin menetteli toisin, ja hänen sielunsa oli täynnä voitonriemua, kun hän huomasi sulhasensa käyttäytyvän samoin. Hal oli vielä hänen — ja noiden ihmisten tuli se tietää, tuon »toisen tytön» tuli se tietää!

Kesken tätä riemullisuuttaan Jessie Arthur kuitenkin tunsi vilpittömästi ilmaisemaansa osanottoa Pohjois-Laakson naisten kohtaloihin; hänen mielessään eli todellinen kauhuntunne, kun hän ajatteli kertomusta mrs Zambonin »miehestä». Niin monisyinen on naisen sielu, niin käsittämätön hänen ikivanha kykynsä, jonka nojalla hän voi olla hysteerinen ja hysteerisyyttään käytellessään samalla noudattaa syvän ja pettämättömän harkinnan ohjeita.

Joka tapauksessa hän sai Halin käsittämään, että oli välttämätöntä viedä hänet pois. Hal kääntyi Mary Burken puoleen ja sanoi: »Miss Arthurin juna lähtee aivan kohta. Minä saattelen hänet sinne ja tulen sitten kanssanne kaivosaukolle katsomaan, mitä voin tehdä.»

»Hyvä», vastasi Mary. Hänen äänensä soinnahti karulta ja kalsealta. Mutta Hal ei sitä huomannut. Hän oli mies eikä kyennyt seuraamaan naisen tunneliikuntoja, vielä vähemmän kahden naisen yhtaikaa.

Hän vei Jessien ulos, ja heidän kulkiessaan junalle taisteli viimeksimainittu koko ajan epätoivoisesti saadakseen hänet lähtemään pois. Hän ei enää ehdotellut soveliaan vaatetuksen hankkimistakaan, vaan suostui siihen, että Hal tulisi sellaisenaan, likaisessa kaivosmiehen puvussa, kivihiilikuninkaan yksityisjunaan. Hän vannotti sulhastaan heidän rakkautensa nimessä. Hän uhkasi, sanoen tämän kohtauksen voivan muodostua viimeiseksi, ellei Hal suostunut. Vihdoin Jessie ratkesi itkemään keskellä katua, ja Hal seisoi tukien häntä siinä kaivosmiesten vaimojen ja lasten, ehkäpä reportterienkin nähden, tukien ja lohduttaen.

Hal oli ihan ymmällä, mutta ei tahtonut myöntyä. Se ajatus, että hän lähtisi Percy Harriganin junassa, oli käynyt hänelle moraalisesti vastenmieliseksi; hän sanoi vihaavansa Percy Harriganin junaa ja samoin Percy Harriganiä itseänsä. Ja Jessie huomasi vain häntä ärsyttävänsä — huomasi, että Hal ennen pitkää voisi vihata häntä itseäänkin. Vaistomaisen neuvokkuutensa varassa hän niinmuodoin ehdotti, että pyytäisi jonkun kaitsijakseen ja jäisi hänen kanssaan Pohjois-Laaksoon, kunnes hänkin voisi lähteä.

Hal tunsi sydämensä ilosta sykähtävän. Hän ei tietänyt, mitä Jessie oikeastaan ajatteli: ettei yksikään seurueeseen kuuluva naishenkilö varmaankaan uskaltaisi loukata isäntää jäämällä kaivoksille asiain tällä kannalla ollen.

»Onko se vakava aikomuksesi, rakkaani?» huudahti Hal onnellisena.

»Rakastanhan sinua, Hal», vastasi toinen.

»Olkoon menneeksi, kultaseni!» sanoi Hal. »Koetetaan asia niin järjestää.»

Mutta heidän kävellessään eteenpäin tytön onnistui Halin huomaamatta kääntää asia sille kannalle, että hän harkitsi sellaisesta jäämisestä koituvia seurauksia. Jessie sanoi olevansa halukas jäämään, jos hän tosiaankin niin tahtoi, mutta se rikkoisi, kenties auttamattomasti, Halin ja tulevien appivanhempien väliset suhteet. Vanhemmat varmaan heti sähköttäisivät, että Jessien piti viipymättä palata, ja ellei hän palaisi, he tulisivat ensimmäisellä junalla. Ja niin edespäin, kunnes Hal itse peruutti ehdotuksensa. Mitäpä lopultakaan hyödytti hänen tänne jäämisensä, jos hänen ajatuksensa askartelivat koko ajan kotona ja jos hän piti Haliakin kuin tulisilla neuloilla? Ennen keskustelun päättymistä Hal oli oivaltanut, ettei Pohjois-Laakso ollut oikea olopaikka Jessie Arthurille ja että hän itse oli ollut houkkio ajatellessaan tutustuttaa näitä kahta maailmaa toisiinsa.

Jessie yritti saada hänet lupaamaan lähtevänsä heti, kun viimeinenkin mies oli tuotu ylös kaivoksesta. Hal lupasi, ellei mitään uutta odottamatonta tapahtuisi. Jessie yritti saada ehdotonta lupausta, ja kun se ei onnistunut, hän luopui kerrassaan vaatimuksistaan. Hal sai tehdä mitä hyväksi näki — kunhan muisti, että Jessie häntä rakasti ja kaipasi eikä voinut elää muuten kuin hänen kanssaan. Tekipä Hal mitä tahansa, puhuivatpa ihmiset hänestä mitä hyvänsä, Jessie luotti häneen ja oli hänelle uskollinen. Hal tunsi syvää liikutusta, otti hänet jälleen syliinsä ja suuteli häntä sateenvarjon alla useiden nokinaamaisten pojanvekaroiden ihmetellen heitä katsellessa. Hän vakuutti puolestaan rakkauttaan ja sanoi, ettei kaivosasioiden harrastaminen saisi milloinkaan hänen tunteitaan muuttumaan.

Hal saatteli morsiamensa junaan ja pudisti lähtevien vieraiden käsiä niin synkän ja kiusaantuneen näköisenä, että nuoret miehet jättivät kiusoittelun, johon muuten varmaan olisivat ryhtyneet. Hän seisoi asemasillalla, katseli poisvierivää junaa ja tunsi — itse siitä sanomattomasti hämmästyen — vihaavansa noita poikaiän ja nuoruudenajan ystäviä. Hänen järkensä esitti vastaväitteitään, hän vakuutti itselleen, etteivät he voineet mitään tehdä, ettei heillä, ollut minkäänlaista syytä jäädä — mutta vihasi heitä sittenkin. He kiiruhtivat tanssimaan ja keimailemaan huvikerhoonsa — hän palasi kaivoksen suulle yrittääkseen saada mrs Zambonille lupaa tarkastaa miehensä silpoutunutta ruumista.

NELJÄS KIRJA

KUNINGAS KIVIHIILEN TAHTO

1.

Kuoleman kuilu paljasti salaisuutensa. Kuorma toisensa jälkeen nousi kaivoksesta kuolleiden ja elävien ruumiita ja sellaisia, jotka voitiin luokitella vasta koneitten pumputtua niihin ilmaa. Hal seisoi sateessa katsellen väkijoukkoa ja ajatellen, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin säälittävää ja kauheata. Millainen haudanhiljaisuus vallitsikaan, kun saapui joku, jolla oli uutisia kerrottavana! Kuinka tuskaisesti kiljaisivatkaan naiset, joiden toivo yhtäkkiä luhistui olemattomiin! Millainen myötätunnon huokaus kohahtelikaan väkijoukossa vuorotellen joidenkin hyvien uutisten kanssa ja värisyttäen joukon mieltä kuin myrskytuuli kaislikkoa!

Kaikkialla kerrottiin tarinoita — maan alta tuotuja — sanomattomista kärsimyksistä ja sitäkin sanomattomammasta sankaruudesta. Miehet, jotka olivat olleet neljä vuorokautta vailla ruokaa ja vettä, olivat siitä huolimatta kieltäytyneet poistumasta, koska tahtoivat jäädä pelastamaan toisia. Kerrottiin miehistä, jotka olivat maanneet pimeyden ja hiljaisuuden keskellä pitäen itseään hengissä vedellä, jota tippui heidän yläpuolellaan olevasta kalliosta, ja olivat asettuneet vuorotellen siihen kohtaan, johon pisarat putosivat, tai kostuttaneet vaatteittensa lievettä imien sitten siitä kosteutta. Pelastusjoukkueitten jäsenet kertoivat, kuinka olivat koputtaneet rakennettuihin varustuksiin ja olivat kuulleet siellä vankeina olevien miesten heikosti vastaavan, kuinka olivat rajusti uurastaneet saadakseen esteen murtumaan ja kuinka vihdoin, kun oli saatu seinään reikä, kuului ilohuutoja ja näkyi pimeästä loistavia silmiä miesten menehtymäisillään odottaessa, että reikä saataisiin suuremmaksi ja heille voitaisiin ojentaa vettä ja ruokaa.

Eräissä kohdissa oli taisteltava tulta vastaan. Letkua oli lähetetty alas suuret määrät, ja miehet liikkuivat eteenpäin askel askelelta tuulettajan imiessä heidän edeltään savua ja höyryä. Tässä työssä olevat uskalsivat henkensä, mutta kulkivat arvelematta eteenpäin. Oli yhä toivoa voida löytää miehiä etäämpänä olevista varustetuista suojista.

Hal tapasi Jeff Cottonin vaakahuoneen luota, joka oli muutettu väliaikaiseksi sairaalaksi. He kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran Percyn junassa sattuneen seikan jälkeen, ja aluepäällikön kasvoihin nousi verrattain typerä irvistys. »Kas niin, mr Warner, te olette voitolla», huomautti hän. Vähän aikaa väiteltyään hän sitten suostui päästämään vaakahuoneeseen muutamia naisia, joiden piti tehdä luettelo kuolleista ja ilmoittaa asia väkijoukolle. Hal lähti Minettin luo pyytämään Mary Burkea käymään tähän toimeen, mutta Rosa sanoi Maryn lähteneen heti hänen ja miss Arthurin poistuttua, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Hal lähti nyt mrs Davidin luo, joka suostui keräämään muutamia tuttaviaan ja suorittamaan tehtävän muodostamatta mitään »komiteaa». »En tahdo kuulla mistään kirotuista komiteoista!» oli aluepäällikkö selittänyt.

Niin kului yö ja osa seuraavaa päivää. Eräs yhtiön kirjuri tuli Halin luo tuoden sinetöidyn kirjekuoren. Siinä oli sähkösanoma, joka oli osoitettu Halille Cartwrightin välityksellä. »Pyydän mitä hartaimmin sinua tulemaan heti kotiin. Olisi ikävää, jos isä kuulisi asiasta, ja on mahdotonta kauan häneltä sitä salata.»

Hal kurtisti lukiessaan kulmiansa. Harriganit olivat ilmeisesti toimineet viipymättä! Hän lähti toimistoon ja lähetti viipymättä vastauksensa puhelimessa. »Aion lähteä päivän tai parin kuluttua. Luotan siihen, että koetatte säästää isää, kunnes hän kuulee asian minulta.»

Tuo uutinen huolestutti Halia. Hänen mieleensä johtuivat pitkät väittelyt veljen kanssa ja isälle esitettävät selitykset ja puolustelut. Hän oli isäänsä erittäin kiintynyt. Mikä häpeä, jos joku Harriganien lähetti ehtisi säikyttää häntä väärillä tiedonannoillaan!

Nämä ajatukset herättivät Halissa koti-ikävän, toivat hänen mieleensä elävämmin ulkopuolella olevan maailman kaikkine aineellisine houkutuksineen — hienostunut henkilö näet ei kykene pakottamaan itseään rajattomasti sietämään epäterveellistä ravintoa, likaista vuodetta ja inhoittavia näkyjä. Hal huomasi mielessään kangastelevan klubinsa ruokasalin, jonka ilmassa leijuivat vastapaistetun lihan, lämpimän leivän, salaatin ja tuoreiden hedelmien ja kerman tuoksut. Ja niin hänessä yhtäkkiä kasvoi se vakaumus, että hänen työnsä Pohjois-Laaksossa oli likipitäen suoritettu!

Kului vielä yö ja päivä. Viimeiset ruumiit oli tuotu kaivoksesta ja kuljetettu alas Pedroon, missä ne toimitettiin yhteisesti haudatuiksi, kuten sellaisissa tapauksissa yleensäkin. Tuli oli sammunut, ja pelastusmiehistöjen sijaan olivat tulleet kirvesmiehet, jotka korjasivat vahingoita ja tekivät kaivosta turvalliseksi. Reportterit olivat poistuneet; Billy Keating oli kättä lyöden luvannut käydä klubissa häntä tervehtimässä. Eräs »Punaisen Ristin» asiamies oli läsnä ruokkimassa nälkäisiä mrs Curtisin keräämillä varoilla. Mitä siis olikaan Halilla enää tekemistä muuta kuin sanoa hyvästi tuttavilleen ja vakuuttaa auttavansa heitä tulevaisuudessakin?

Ensimmäisenä tuttavien joukossa oli Mary Burke, jonka kanssa hän ei ollut saanut tilaisuutta jutella sen jälkeen, kun oli kohdannut hänet Minettin luona. Hän käsitti Maryn tahallaan pysyttelevän piilossa häneltä. Hän ei ollut kotonaan; Hal lähti tiedustelemaan Raffertyn luo ja jäi juttelemaan vanhan naisen kanssa, jonka miehen oli pelastanut.

Rafferty oli toipumassa. Hänen vaimonsa oli päässyt häntä tapaamaan, ja kyynelet vierivät hänen kurttuisille kasvoilleen hänen siitä puhuessaan. Rafferty oli ollut neljä päivää ja yötä suljettuna kapeaan käytävään ilman ruokaa ja juomaa, lukuunottamatta sitä kahvitilkkaa, jonka hän oli jakanut toisten miesten kanssa. Hän ei kyennyt vielä puhumaan, tuskin kättään liikuttamaan, mutta hänen silmissään oli elämä, ja hänen katseensa oli ollut tervehdys sielusta, jota vanha nainen oli rakastanut ja palvellut jo neljättäkymmentä vuotta. Mrs Rafferty ylisti heidän omaa Jumalaansa, joka oli johtanut hänen miehensä onnellisesti näiden vaarojen halki, ja Halin mielestä hän ilmeisesti oli toimellisempi kuin jättiläiskokoisen ruotsalaisen Johanssonin protestanttinen Jumala, sillä molemmat miehet olivat maanneet vieretysten ja ruotsalainen oli saanut surmansa.

Tohtori oli kuitenkin sanonut, ettei vanha irlantilainen enää milloinkaan kelpaisi työhön, ja Hal huomasi pelonkauhun varjon pimittävän mrs Raffertyn aurinkoista iloa. Kuinka voi tohtori sellaista väittää? Rafferty oli epäilemättä vanha, mutta hän oli myös sitkeä — ja voiko tohtori aavistaakaan, kuinka tuimasti ponnisti mies, jonka tuli pitää huoli perheestään? Rafferty ei varmaankaan vähistä kivuista välittänyt. Hänen ohellaan ansaitsi vain Tim, mutta vaikka Tim olikin kelpo poika ja teki työtä arkailematta, olisi tohtorin kuitenkin pitänyt tietää, ettei suuri perhe voinut tulla toimeen kahdeksantoista vuoden ikäisen pojan ansioilla. Toisia poikia taas esti laki menemästä työhön: he olivat liian nuoria. Mrs Raffertyn mielestä olisi jonkun pitänyt lisätä hiukan järkeä lainlaatijoiden päähän — jos näet estettiin poikia työskentelemästä kivihiilikaivoksissa, olisi samalla täytynyt pitää huolta siitä, että lapset voitiin jollakin muulla tavalla elättää.

Hal kuunteli ja myönteli samalla katsellen vanhan naisen toimia ja oppien niistä enemmän kuin hänen sanoistaan. Mrs Rafferty oli noudattanut uskontonsa opetuksia, oli ollut hedelmällinen ja lisääntynyt; hän oli kasvattanut kolme poikaa täysi-ikäisiksi ja teollisuuden kitaan kuolemaan, ja hänellä oli yhä vielä kahdeksan lasta ja mies hoidettavinaan. Hal ihmetteli itsekseen, oliko hän milloinkaan levähtänyt hetkeäkään päiväiseen aikaan viidenkymmenen neljän ikävuotensa kuluessa. Missään tapauksessa ei enää naimisiin mentyään. Nytkin, ylistäessään Rafferty-perheen Jumalaa ja sättiessään kapitalistisia lainlaatijoita, hän keitti illallista liikkuen nopeasti, äänettömästi, kuin kone. Hän oli laiha kuin vanha hevonen, joka on kuljettanut raskaan kuormansa erämaan halki; hänen poskipäissään oli nahka kiinteä kuin venytetty kumi, ja ranteissa näkyivät jänteet kuin soittimen kielet.

Ja nyt hän kauhistui uhkaavan hädän haamua! Hal kysyi, mitä hän ajatteli tehdä, ja näki jälleen hänen kasvoissaan kauhun ilmeen. Näytti olevan yksi ainoa keino välttää nälkään nääntymistä: luopua lapsistaan, jättää heidät johonkin lastenkotiin. Mainitessaan tämän mahdollisuuden, joka kuuluu köyhäin erikoisiin painajaisiin, vanha nainen alkoi jälleen nyyhkyttää ja huutaa, että tohtori oli väärässä; hän saisi nähdä, ja Hal saisi nähdä, että vanha Rafferty lähtisi työhön viikon tai parin kuluttua!

2.

Hal meni takaisin kadulle. Oli se hetki, jolloin aurinko laski tasankomailla; vuorten huippuja värjäsi purppurainen valo, ja varhaisen syksyn ilma oli raikas ja viileä. Pimenevällä kadulla näkyi liikkuvan miehiä, kuului huutoja, ja kaikki näkyivät juoksevan jonnekin. Hal kiiruhti toisten jälkeen miettien mielessään: »Mitä tämä merkitsee?» Huudot kohosivat ilmoille ainakin satapäisestä joukosta, ja äänet yhtyivät toisiinsa niinkuin meren aaltojen kohina. Hän erotti sanat: »Eteenpäin! Eteenpäin! Olemme saaneet kylliksemme! Hurraa!»

»Mitä on tapahtunut?» kysyi Hal joltakin jälkijoukossa olevalta. Mies tunsi hänet ja kohotti huudon, joka vieri läpi koko joukon: »Joe Smith! Hän on meidän miehemme! Tule mukaan, Joe! Pidä meille puhe!»

Halin vielä kysellessä ja yrittäessä saada selkoa tilanteesta olivat toiset huudot jo hukuttaneet hänen nimensä kaiun. »Kyllin kauan ovat meitä sortaneet!» Ja joku huusi vielä äänekkäämmin: »Puhukaa meille siitä! Puhukaa uudestaan! Eteenpäin!»

Erään talon portailla seisoi mies. Hal seisahtui ihmeissään: mies oli Tim Rafferty. Ei kukaan muu kuin Tim, hilpeä ja koruton Tim hymyilevine kasvoineen ja iloisine irlantilaisine silmineen. Mutta nyt hänen punerva tukkansa oli takkuinen, ja hänen kasvonsa olivat raivon vääristämät. »Siitä huolimatta, että hän on kuoleman kielissä eikä voi kättään liikuttaa! Yksitoista vuotta on hän raatanut heidän hyväkseen ja on melkein saanut surmansa onnettomuudessa, joka on heidän oma syynsä — jokainen mies täällä tietää, että se on heidän oma syynsä, jumaliste!»

»Aivan varmasti! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä. »Kerro kaikki!»

»Ne antavat hänelle viisikolmatta dollaria ja sairaalamaksut — ja mitä ne voivat merkitä, sairaalamaksut? Ne ajavat hänet ulos kadulle, ennenkuin hän kykenee pysymään jaloillaan. Tiedättehän sen — niin ne tekivät Pete Cullenille!»

»Niin tekivät!»

»Nuo kirotut asianajajat — houkuttelevat heitä allekirjoittamaan papereita, vaikka he eivät tiedä, mitä tekevät. Ja minä, joka voisin auttaa, en päässyt likellekään. Kristuksen nimessä, minä sanon, että se on liikaa! Olemmeko orjia, olemmeko koiria että meidän pitää sellaista sietää?»

»Me emme sitä enää siedä!» huusi joku. »Lähdemme sisään ja tarkastamme itse!»

»Tulkaa!» huusi toinen. »Helvettiin heidän kätyrinsä!»

Hal tunkeutui joukkoon. »Tim!» huusi hän »Mistä tuon tiedät?»

»Eräs mies on ollut sisällä näkemässä.»

»Kuka?»

»En voi sanoa — ajaisivat hänet pois; mutta hän on eräs, jonka tunnet yhtä hyvin kuin minä. Hän sen minulle kertoi sieltä tultuaan. Pettävät vanhan isäni, jättävät vahingonkorvauksen maksamatta!»

»Niin ne aina tekevät!» huusi Wauchope, Halin vieressä seisova englantilainen kaivosmies. »Sentähden eivät päästä sinne ketään.»

»Samoin tekivät isälleni!» kuului toinen ääni sanovan. Hal tunsi puhujan kreikkalaispojaksi Andyksi.

»Ja aikovat aloittaa työt numero kahdessa jo huomenna!» huusi Tim. »Kuka lähtee sinne? Ja Alec Stonen kanssa, joka kiroo miehet helvettiin ja komentaa pelastamaan muuleja!»

»Me emme lähde kaivoksiin, ennenkuin ne ovat turvalliset!» huusi Wauchope. »Pirskottakoot ne — muuten jätän koko hoidon!»

»Ja punnitkoot oikein vaunumme!» huusi jälleen eräs. »Me tahdomme punnitustarkastajan, jotta saamme, mitä ansaitsemme!»

Jälleen kuului huudettavan: »Joe Smith! Puhukaa meille, Joe! Antakaa niille, mitä kaipaavat! Te olette oikea mies!»

Hal seisoi siinä avuttomana, hämillään. Hän oli pitänyt taistelua voitettuna — ja tässä oli toinen alkamassa! Miehet katsoivat häneen, kutsuivat häntä avukseen, häntä, kapinoitsijoista rohkeinta. Vain muutamat tiesivät hänen äkkiä vaihtuneesta asemastaan.

Hänen vielä epäröidessään oli taistelulinja siirtynyt hänen ohitseen; englantilainen Wauchope hyppäsi portaille ja alkoi puhua joukolle. Hän oli hänkin köyryselkäinen ja surkastunut mies, mutta tällä kertaa hän osoitti keuhkojensa voimaa. Hal kuunteli ihmeissään; tuota hiljaista ja tylsältä näyttävää miestä ei olisi voinut uskoa taistelijaksi. Tom Olson oli häntä tutkistellut ja oli sanonut, ettei hän tahtonut kuulla mistään puhuttavankaan, joten he olivat jättäneet hänet kerrassaan pois laskuista. Mutta nyt hän seisoi siinä huutaen kamalaa uhmaansa ulos maailmaan!

»Ne ovat ryöväreitä ja murhaajia! Ryöstävät kaikki, toisen toisensa jälkeen. Minä puolestani olen saanut siitä kyllikseni! Entä te?»

Kuului ääntenpauhinaa hänen äänenkantamansa alueelta. Kaikki olivat saaneet kyllikseen.

»No niin — käydään siis tappelemaan!»

»Hurraa! Hurraa! Me tahdomme saada oikeutemme!»

Jeff Cotton saapui paikalle kiireen kaupalla, Bud Adams ja pari kolme muuta apuria kintereillään. Joukko kääntyi heihin päin, ja lähinnä olevat miehet heristivät nyrkkejään ja näyttivät hampaitaan kuin vihaiset koirat. Cottonin naama oli raivosta punainen, mutta hän huomasi asian vakavaksi. Hän kääntyi hakeakseen enemmän voimaa, ja väkijoukko mylvi iloissaan. He olivat jo aloittaneet taistelun! Olivat saavuttaneet ensimmäisen voittonsa!

3.