Part 23
Joukko liikkui katua alaspäin huutaen ja sadatellen mennessään. Joku alkoi laulaa marseljeesiä, toiset yhtyivät lauluun, ja se raikui hurjana ilmoille. Joukossa oli moneen eri kansakuntaan kuuluvia sorrettuja, he lauloivat eri kielillä, mutta samaa laulua. Kuului joitakin tahteja, ja sitten vyörähti yli monien äänten pauhina. Muutamat miehet kiiruhtivat eri suuntiin levittämään uutista, ja aivan pian oli koko kylän väki kerääntynyt. Miehet heiluttivat lakkejaan, naiset heiluttivat käsiään ja huusivat — tai seisoivat kauhistuneina, hyvin käsittäen, ettei lapsia käynyt ruokkiminen kumouksellisilla lauluilla.
Tim Raffertyn piti nousta olkapäille ja kertoa asia uudelleen. Hänen kertoessaan tuli hänen vanha äitinsä juosten ja huutaen: »Tim! Tim! Tule alas sieltä! Mitä ajatteletkaan?» Vanha nainen väänteli käsiään kuolettavan pelon vallassa; nähdessään Halin hän riensi hänen luokseen. »Koettakaa saada hänet pois, Joe! Poika on varmasti menettänyt järkensä! Ajavat meidät pois kaivoksilta, eivät anna yhtään mitään — ja mihin sitten joudumme? Pyhä Jumalan äiti, mitä poika ajatteleekaan?» Hän kutsui jälleen Timiä, mutta Tim ei huolinut mitään, jos mitään kuulikaan. Tim oli marssimassa kohti Versaillesia!
Muutamat huusivat menevänsä sairaalaan suojelemaan loukkaantuneita miehiä »kirotuilta asianajajilta». Siinä oli eräs määrätty asia, ja joukko lähti sinnepäin. Hal seurasi jälkijoukossa naisten, lasten ja arastelevampien miesten kerällä. Hän huomasi muutamia yhtiön kirjureita ja virkailijoita ja sitten itsensä Cottonin, joka käski miesten lähteä hakemaan revolvereja toimistosta.
»Iso Jack» David tuli Jerry Minettin kanssa, ja Hal jäi neuvottelemaan. Jerry oli ihan kiihdyksissään. Se oli tullut — kapina, jota hän oli odottanut monet vuodet! Minkätähden ei pidetty puheita, järjestetty miehiä?
Jack David ilmaisi epäilyksiään. Oli kysymyksenalaista, voiko tämä puuska muodostua pysyväiseksi.
Jerry vastasi, että se tulisi muodostumaan sellaiseksi, kuin he halusivat sen muodostuvan. Jos he kävivät johtoon, he voivat johtaa miehiä ja pitää heitä koossa. Eikö Tom Olsonkin ollut sitä halunnut?
Ei, vastasi iso walesilainen, Olson oli yrittänyt saada miehiä järjestymään salaa, siten valmistellakseen kumousta kaikilla kaivoksilla. Se oli aivan toista kuin yhteen ainoaan kaivokseen rajoittuva avoin kapinaliike. Voiko sellaisen liikkeen toivoa menestyvän? Ellei, niin oli typerää aloittaa; voi olla varma vain siitä, että joutui karkotetuksi.
Jerry kääntyi Halin puoleen kysyen mitä hän ajatteli.
Vihdoin Halin oli puhuttava. Oli vaikea asiaa arvostella, sanoi hän. Hän tunsi olosuhteet vain puutteellisesti. Hän oli tullut Pohjois-Laaksoon perehtyäkseen niihin. Tuntui vaikealta kehoittaa miehiä alistumaan sellaiseen kohteluun, jota heidän oli ollut sietäminen, mutta toisaalta voi kuka hyvänsä arvata, että hukkayritys masentaisi kaikkien rohkeuden ja tekisi järjestäytymisen entistä vaikeammaksi.
Niin Hal puhui, mutta hänen mielessään oli enemmän sellaista, mitä hän ei lausunut julki. Hän ei voinut sanoa noille miehille: »Minä olen ystävänne, mutta olen myös vihollisenne ystävä, ja minun on mahdoton tässä tapauksessa päättää, mille puolelle minun tulee asettua. Kohteliaisuusvelvollisuuteni sitoo minua niihin, joiden käsissä on henkenne, ja sitäpaitsi en tahtoisi loukata tyttöä, jonka kanssa menen naimisiin!» Ei, hän ei voinut sellaista lausua. Hän tunsi itsensä petturiksi jo senvuoksi, että hänen mielessään oli sellaisia ajatuksia, eikä voinut katsoa miehiä suoraan silmiin. Jerry tiesi hänen olevan jonkinlaisissa suhteissa Harriganeihin; luultavaa oli, että hän oli kertonut asian toisille Halin tuttaville, jotka olivat siitä keskustelleet ja miettineet sen merkitystä. Mitäpä, jos he pitivät häntä urkkijana?
Hal tunsi niinmuodoin mielensä keventyvän, kun Jack David pysyi järkähtämättä mielipiteessään. Hänen mielestään he vain toimisivat vihollisen hyväksi, jos kävisivät toimeen ennen aikojaan. Heidän piti kuulla Tom Olsonin neuvoa.
Hal kysyi, missä Olson oli, ja David kertoi, että Olson oli saanut tilinsä samana päivänä, jona Hal oli ajettu pois kaivoksilta, ja että hän oli lähtenyt Sheridaniin, paikalliseen päämajaan, tekemään selkoa tilanteesta. Hän ei luultavasti tulisi takaisin; hän oli kerännyt pienen ryhmänsä, istuttanut kapinan siemenen Pohjois-Laaksoon.
He pohtivat kysymystä neuvon hankkimisesta. Pohjois-Laaksosta ei käynyt puheleminen, koska yhtiö kuunteli kaikkia puheluja; mutta Pedron iltajunan piti lähteä viiden minuutin kuluttua, ja »Iso Jack» selitti, että jonkun oli matkustettava. Sheridanin kaupunki oli vain viidentoista tai kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä Pedrosta, ja siellä voisi ammattijärjestöjen virkamies antaa heille neuvoa. Voitiin myös käyttää kaupunkienvälistä puhelinta, kehoittaa jotakin Western Cityssä asuvaa yhdistysliikkeen johtajaa lähtemään junalla keskiyön aikaan ja olemaan Pedrossa seuraavana aamuna.
Hal, joka yhä toivoi voivansa vetäytyä syrjään, siirsi tehtävän Jack Davidin suoritettavaksi. He tyhjensivät taskunsa saadakseen riittävät matkarahat, ja iso walesilainen kiiruhti junalle. Sillävälin Jerry ja Hal päättivät pysytellä taka-alalla, etsiä oman ryhmänsä jäsenet ja kehoittaa heitä menettelemään samoin.
4.
Tämä ohjelma oli Halille suotuisa, mutta hän joutui kohta havaitsemaan, että siihen oli ryhdytty liian myöhään. Hän ja Jerry lähtivät tavoittamaan joukkoa, joka oli pysähtynyt erään yhtiön rakennuksen eteen, ja kuulivat lähelle ehdittyään jonkun pitävän puhetta. Ääni oli naisen, se kaikui kirkkaana ja käskevänä. Väkijoukko esti puhujaa näkemästä, mutta Hal tunsi äänen ja tarttui kumppaninsa käsivarteen. »Mary Burke!»
Siellä puhui tosiaankin Mary Burke, joka näytti saavan kuulijansa jonkinlaisen vimman valtaan. Hän lausui lauseen, ja väkijoukko kuului karjaisevan; hän lausui toisen lauseen, ja jälleen kuului karjahdus. Hal ja Jerry tunkeutuivat eteenpäin kuullakseen tuon raivoisan litanian sanoja.
»Lähtisivätkö he itse kaivoksiin, mitä luulette?»
»Eivät lähtisi!»
»Olisiko heillä sillat ja pitsit, mitä luulette?»
»Ei olisi!»
»Olisivatko heidän kätensä niin hienot ja pehmoiset, mitä luulette?»
»Eivät olisi!»
»Pitäisivätkö itseään niin hyvinä, ettei kannata teitä katsoakaan?»
»Eivät pitäisi. Totisesti eivät pitäisi!»
Mary jatkoi: »Kun vain olisitte yksimieliset, niin ne tulisivat kontaten pyytämään sovintoa. Mutta te olette pelkureita, ja ne käyttävät arkuuttanne hyväkseen. Olette pettureita, ja ne ostavat teidät. Rikkovat kappaleiksi, tekevät teille, mitä tahtovat, ja lähtevät sitten pois yksityisjunissaan jättäen kätyrinsä teitä kukistamaan ja polkemaan teidät jalkoihinsa. Kuinka kauan sitä siedätte? Kuinka kauan?»
Väkijoukon äänten pauhu kiiri pitkin katua ja takaisin. »Me emme sitä siedä! Emme siedä!» Miehet heristivät nyrkkejänsä, naiset kirkuivat, ja lapsetkin sadattelivat. »Me taistelemme ja lyömme ne! Emme tahdo enää olla niiden orjina!»
Mary keksi taikasanan. »Meidän pitää liittyä yhteen!» huusi hän. »Liittyä yhteen ja pysyä yhdessä. Jos kieltäytyvät antamasta meille oikeuksiamme, tiedämme mitä vastaamme: teemme _lakon_!»
Kuului äänten jymy kuin ukkosen jyrähdys vuoristossa. Niin, Mary oli keksinyt oikean sanan! Sitä ei oltu lausuttu moneen vuoteen Pohjois-Laaksossa, mutta nyt se kulki läpi väkijoukon kuin salamanisku. »Tehdään lakko, lakko, lakko!» Näytti siltä kuin he eivät olisi voineet kuulla ja lausua sitä kyllin usein. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet Maryn puhetta, mutta tuon sanan he tunsivat. He lausuivat sen puolan, tshekin, italian ja kreikan kielillä. Miehet heiluttivat lakkejansa, naiset esiliinojansa — hämärissä näytti siltä kuin olisi myrsky riiponut jotakin outoa kasvistoa. Miehet puristivat toistensa käsiä, innokkaimmat muukalaiset vaipuivat toistensa kaulaan. »Lakko, lakko, lakko!»
»Emme ole enää orjia!» huusi puhuja. »Olemme ihmisiä — ja tahdomme ihmisinä elää! Tahdomme tehdä työtä ihmisinä — muuten emme suostu mitään tekemään. Emme tahdo enää olla nautakarja jota voivat ajaa minne mielivät. Me järjestymme, pysymme yhdessä, vieretysten! Joko voitamme yhdessä tai näemme nälkää ja kuolemme toistemme kanssa. Ja yksikään meistä ei vääjää, yksikään ei käänny petturiksi! Onko täällä ketään, joka tahtoo pettää toverinsa?»
Kuului ulvonta kuin susilaumasta. Ei ollut hyvä petturiksi aikovan näyttää likaista naamaansa tälle joukolle!
»Tahdotteko puolustaa yhteenliittymistä, liittoanne?»
»Tahdomme!»
»Vannotteko?»
»Vannomme!»
Hän kohotti kätensä kiihkein elein kohti taivasta. »Vannokaa henkenne nimessä, vannokaa pysyvänne meidän toisten liitossa vääjäämättä milloinkaan, kunnes olemme voittaneet! Vannokaa! Vannokaa!»
Miehet tekivät saman eleen, kohottivat kätensä kohti taivasta. »Me vannomme! Vannomme!»
»Ette anna niiden murtaa vastustustanne! Ette anna niiden itseänne säikyttää!»
»Emme! Emme!»
»Pysykää sanassanne, miehet! Pysykää sanassanne! Tämä on vaimojenne ja lastenne ainoa toivo!» Tyttö puhui edelleen, kehoitti kuulijoitaan sytyttävin sanoin ja kiihkein kädenliikkein — itse tuiman kapinan suurena huojuvana kuvana. Hal kuunteli puhetta ja katseli ihmeissään puhujaa. Siinä oli ihmissielun ihme, epätoivosta syntynyt toivo! Ja hänen ympärilleen kertynyt joukko tuli samasta ihmeellisestä uudestisyntymisestä osalliseksi: heidän heilahtelevat käsivartensa ja huojuvat vartalonsa noudattivat Maryn sanoja kuin orkesteri johtajan tahtipuikkoa.
Hal oli värähdyttävän riemuntunnon vallassa. Hän oli itse masentunut, oli tahtonut karata pois tästä tuskan tyyssijasta, mutta nyt oli Pohjois-Laaksossa toivoa — nyt päästäisiin voittoon, vapauteen!
Aina siitä asti, kun oli kaivoksille saapunut, Hal oli oppinut yhä paremmin ymmärtämään, ettei näiden ihmisten elämän varsinaisena surkeutena ollut heidän ruumiillinen kärsimyksensä, vaan heidän henkinen masennuksensa — heidän miehensä tylsä toivottomuus. Kaikki, mitä hän oli itse nähnyt tai mitä toiset olivat hänelle kertoneet, oli päivä päivältä lujittanut hänen vakaumustaan. Tom Olson oli ensimmäisenä pukenut ajatuksen sanoiksi: »Pahin vastus on niiden ihmisten mielissä, joita tahtoo auttaa!» Kuinka voikaan herättää toivoa ihmisissä, joiden täytyi elää tällaisen hirmuvallan alaisina? Hal oli nuoruudestaan ja vapaudestaan huolimatta tuntenut vaipuvansa epätoivoon. Hän tuli sellaisten ihmisten luota, jotka olivat tottuneet sanomaan »Tee se» tai »Tee tämä» ja näkemään niin tapahtuvan. Nämä kaivosorjat sitävastoin eivät olleet milloinkaan kokeneet sellaista voiman ja varmuuden tuntoa; päinvastoin: he olivat tottuneet siihen, että heidän ponnistuksiaan ehkäistiin joka taholla, että vieras tahto murskasi pienimmänkin pyrkimyksen onneen ja menestykseen.
Mutta tässä oli ihmissielun ihme! Tässä oli Pohjois-Laakson toivo! Tässä oli väki, joka nousi, ja Mary Burke oli heidän johtajanaan! Niin oli hänen oma näkemyksensä toteutunut: Mary Burke kirkastuneine kasvoineen, ja hiukset hohtelevina kuin kultainen kruunu! Mary Burke nousseena lumivalkoisen ratsun selkään, puettuna valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun — kuin Jeanne d'Arc tai vaalikulkueen johtaja! Niin, Mary oli joukon johtajana, ja hänen, Halin, korviin kaikuivat marssivien askelet!
Hänen leikkisanojensa pohjalla oli piillyt oikea näkemys, todellinen luottamus tuohon tyttöön. Siitä päivästä lähtien, jona hän oli ensimmäisen kerran nähnyt kaivoskenttien villiruusun kokoamassa pesuvaatteita, hän oli käsittänyt, ettei Mary ollut vain sievä nuori työläistyttö, vaan nainen, jolla oli oma sielunsa ja persoonallisuutensa. Maryn katse kantoi kauemmaksi, hänen tunteensa oli syvempi kuin useimpien näiden palkkaorjien. Hänen ongelmansa oli sama kuin heidän, mutta monisyisempi. Halin tarjoutuessa häntä auttamaan ja tarjoutuessa toimittamaan hänelle sopivaa työtä Mary oli selittänyt kaipaavansa enempää kuin pelkkää raadannasta vapautumista, nimittäin elämää, joka voi tyydyttää hänen henkisiä harrastuksiaan. Niin oli Hal tullut ajatelleeksi, että Marystä voisi tulla väkensä opettaja, heidän johtajansa. Hän oli heihin kiintynyt, kärsi heidän puolestaan ja heidän kanssaan ja kykeni samalla keksimään heidän onnettomuutensa syyt. Mutta kun Hal sitten oli esittänyt hänelle näitä johtajasuunnitelmiaan, oli Mary vastaukseksi ilmaissut jäytävää epätoivoansa; Maryn pessimismi oli tuntunut ivailevan hänen unelmiansa, noihin kaivosorjiin kohdistuva ylenkatse oli saanut hänet väheksymään Halin sekä heidän että hänen itsensä hyväksi suunnittelemia yrityksiä.
Ja nyt hän oli yhtäkkiä omaksunut hänelle suunnitellun osan! Halista tuntui, että hänen sielunsa eli tässä huutavassa joukossa. Hän oli elänyt näiden ihmisten elämää, oli kärsinyt heidän kerrallaan ja oli vihdoin joutunut kapinoimaankin heidän kanssaan. Hal ei miehenä huomannut erästä tärkeätä seikkaa, ei käsittänyt, että Maryn kaunopuheisuus kohdistui Raffertien, Wauchopein ja kaikkien muiden Pohjois-Laakson kaivosmiesten päiden ylitse erääseen tyttöön, joka oli kuin kuvalehdestä leikattu, puettu sadetakkiin ja vaaleanvihreään hattuun ja hahtuvanpehmeään, sanomattoman kalliiseen automobiiliharsoon!
5.
Maryn puhe katkesi äkkiä. Joukko miehiä oli lähtenyt katua kulkemaan, ja siellä oli syntynyt jotakin häiriötä. Meteli paisui; ja yhä enemmän väkeä alkoi virrata siihen suuntaan. Mary kääntyi katsomaan, ja samassa koko joukko lähti katua alaspäin.
Levottomuus vallitsi sairaalan edustalla. Rakennuksen edessä oli porttikäytävä, ja siinä seisoivat Cartwright ja Alec Stone sekä ryhmä kirjureita ja muita virkailijoita, joiden joukosta Hal tunsi Predovichin, postimestari Johnsonin ja Si Adamsin. Portaitten edessä seisoi Tim Rafferty ja hänen takanaan joukko päättäväisen näköisiä miehiä. Tim kuului huutavan: »Me vaadimme ne asianajajat sieltä ulos!»
Itse ylivalvoja oli käynyt hänen kanssaan keskustelemaan. »Täällä ei ole ketään asianajajia, Rafferty.»
»Emme teihin luota!» Ja takana oleva joukko vahvisti: »Tahdomme nähdä omin silmin!»
»Te ette voi mennä sisään», selitti Cartwright.
»Minä menen isäni luo!» huusi Tim. »Minulla on oikeus nähdä isäni, onhan?»
»Voitte nähdä hänet huomenna. Voitte viedä hänet pois, jos haluatte. Me emme häntä tarvitse. Mutta hän nukkuu nyt, ja te ette saa häiritä toisia.»
»Ettepä pelänneet heitä häiritä, kun veitte sinne ne kirotut asianajajat!» Kuului hyväksyvä mylvintä, niin äänekäs, että Cartwright oli kerrassaan siihen hukkua.
»Hänen läheisyydessään ei ollut ketään asianajajaa, sen voitte uskoa.»
»Se on valhe!» huusi Wauchope. »Ovat olleet siellä kaiken päivää, ja te tiedätte sen. Me tahdomme saada ne sieltä ulos.»
»Käy päin, Tim», huusi kreikkalaispoika Andy tunkeutuen eturintamaan. »Käy päin!» huusivat toisetkin, ja siitä rohkaistuneena alkoi Rafferty nousta portaita.
»Minä tahdon nähdä isäni!» Kun Cartwright tarttui hänen olkapäihinsä, hän kiljasi: »Päästä minut menemään, kuuletko!»
Oli ilmeistä, että ylivalvoja yritti parhaansa mukaan välttää väkivaltaa; poikaa estäessään hän samalla käski seuralaistaan peräytymään. Mutta Tim oli kuohuksissaan; hän työntyi eteenpäin, ja ylivalvoja joko löi häntä tai yritti itse väistää iskua siten tyrkäten hänet portaita alas. Joukosta kuului raivon huuto, miehet tunkeutuivat eteenpäin, ja samassa vetivät eräät porraskäytävässä seisovat miehet esiin revolverinsa.
Asema oli varsin selvä. Parin sekunnin kuluttua olisi joukko portailla, ja sitten kajahtaisivat laukaukset. Ja jos kerran niin tapahtuisi, kuka voisi arvata asian loppuvaiheet? Kiihtynyt joukko voisi tuiskata tulen kaikkiin yhtiön rakennuksiin ja lakata raivoamasta vasta murhattuaan viimeisenkin virkamiehen.
Hal oli päättänyt pysytellä taka-alalla, mutta huomasi nyt, että taka-alalla pysytteleminen olisi tänä hetkenä pelkuruutta, melkeinpä rikoskin. Hän syöksyi eteenpäin huutaen valtavan äänekkäästi: »Seis, miehet! Seis!»
Koko Pohjois-Laaksossa tuskin oli toista miestä, jota joukko olisi suostunut sinä hetkenä kuuntelemaan. Mutta Haliin he luottivat, hän oli ansainnut heidän luottamuksensa. Eikö hän ollut ollut vankilassa heidän tähtensä, eivätkö he olleet nähneet häntä rautaristikon takana? »Joe Smith!» Huuto kaikui koko joukon läpi.
Hal raivasi itselleen tietä työntäen miehiä syrjään, pyysi ja komensi hiljaisuutta. »Tim Rafferty, maltahan!» Tim tunsi hänen äänensä ja totteli.
Puristuksesta päästyään Hal hyppäsi portaille, missä Cartwright ei yrittänyt häntä estää.
»Miehet!» huusi hän. »Malttakaa hetkinen! Ettehän te tätä tahdo! Ettehän tahdo taistelua!» Hän oli hetkisen vaiti, mutta tiesi, etteivät enemmät kiellot voisi heitä nyt hillitä. Heille täytyi sanoa, mitä he tahtoivat. Hän oli vastikään kuullut ne erikoiset sanat, jotka tepsivät, ja huusi ne niin kuuluvasti kuin suinkin voi: »Teidän tulee liittyä yhteen! Tehdä _lakko_!»
Joukko vastasi hänelle mylvähtäen äänekkäämmin kuin koskaan ennen. Niin, sitä juuri he tahtoivat! Lakkoa! Ja he tahtoivat saada Joe Smithin sitä järjestämään ja johtamaan. Hän oli ollut heidän johtajanaan kerran ennen ja oli joutunut pois kaivoksilta senvuoksi. Miehet eivät oikein tietäneet, kuinka hän oli päässyt takaisin — mutta siinä hän nyt oli, heidän suosikkinsa. Hän eläköön! He tahtoivat seurata häntä helvettiin ja takaisin!
Eikö hän ollutkin pelkäämätön poika! Seisoi siinä sairaalan portailla ihan päällysmiesten edessä puhuen miehille yhteenliittymisestä, ja päällysmiehet eivät uskaltaneet sormellaan koskea! Joukko tajusi tilanteen ja oli hurjana ilosta. Englanninkieltä puhuvat miehet huusivat hänelle myöntäen, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, huusivat toisten mukana.
He eivät tahtoneet tapella — eivät tietenkään. Tappelu ei heitä auttaisi. Heitä auttaisi ainoastaan yhteenliittyminen ja seisominen vankkana vapaiden miesten joukkona. Heidän tulisi muodostaa ammattiyhdistyskomitea, joka voi puhua heidän kaikkien puolesta, sanoa, ettei yksikään mies suostuisi enää käymään työhön, ellei heidän oikeuksiansa taattaisi! Nyt sai olla lopussa se aika, jolloin miehiä erotettiin senvuoksi, että he vaativat oikeuksiaan, merkittiin mustaan kirjaan tai karkotettiin mailta halmeilta, koska olivat tahtoneet turvakseen valtion lakien heille määräämät edut!
6.
Kuinka kauan voikaan miehen otaksua seisovan jonkin yhtiönrakennuksen portailla, ylivalvoja ja kaivospäällikkö takanaan, järjestämässä kaivosmiesten ammattiyhdistystä? Hal käsitti, että hänen täytyi saada joukko siirtymään pois tästä vaarallisesta paikasta.
»Teettehän nyt, mitä sanon?» kysyi hän, ja kun miehet lupasivat yhteen ääneen, hän lisäsi varoittaen: »Ei tapella! Eikä juoda! Jos näette tänä iltana humalaisen miehen, ottakaa kiinni ja pistäkää talteen!»
Miehet nauroivat ja hurrasivat. He lupasivat vakavasti pysyä aisoissa. Tämä oli selvien miesten hommaa, sepä tietty asia!
»Sairaalassa olevia miehiä katsomaan toimitamme lähetystön», jatkoi Hal. »Ei mitään meteliä — emme tahdo häiritä sairaita. Tahdomme vain saada varmuuden, ettei heitä kukaan muu häiritse. Oletteko yhtä mieltä?»
Miehet sanoivat olevansa.
»Hyvä», virkkoi Hal, »pysytelkää hetkinen hiljaa».
Sitten hän kääntyi ylivalvojan puoleen. »Cartwright», sanoi hän, »me tahdomme heti toimittaa lähetystön sairaittemme luo, sinne jäämään». Cartwrightin alkaessa esittää vastaväitteitä hän lisäsi hiljaa: »Älkää olko mieletön, mies! Ettekö näe, että yritän pelastaa henkeänne?»
Ylivalvoja tiesi, kuinka vahingollisesti vaikuttaisi kurinpitoon, jos Hal ja miesjoukko saisivat toteuttaa aikomuksensa, mutta toisaalta hän huomasi välittömän vaaran eikä voinut ehdottomasti luottaa kirjanpitäjiensä ja pikakirjoittajiensa rohkeuteen ja ampumataitoon.
»Pidä kiirettä, mies!» huudahti Hal. »Minä en kykene joukkoa kauan pidättämään. Tulkaa järkiinne, ellette tahdo helvetin pääsevän irti.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Cartwright niellen loukkauksensa. Hal kääntyi miesten puoleen ja ilmoitti hänen suostumuksensa. Kuului riemunhuuto.
»Kuka lähtee?» kysyi Hal, kun hänen äänensä jälleen pääsi kuuluville, ja katseli ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Huomattavimmat olivat Tim ja Wauchope, mutta Hal päätti pitää heitä erikoisesti silmällä. Hän ajatteli Jerry Minettiä ja mrs Davidia — mutta muisti samassa luvanneensa Isolle Jackille pitää oman pienen ryhmänsä taka-alalla. Sitten hän ajatteli Mary Burkea, joka oli jo tuottanut itselleen kaiken mahdollisen vahingon ja johon kaikki voivat luottaa. Hal kutsui hänet ja erään joukossa olevan amerikkalaisen, mrs Ferrisin; Molemmat tulivat portaille, ja Hal kääntyi Cartwrightin puoleen.
»Tehdään nyt sopimus», sanoi hän. »Nämä edustajat jäävät sairaitten luo ja keskustelevat heidän kanssaan, jos he niin tahtovat, ja heille ei saa antaa käskyjä kukaan muu kuin tohtorit ja hoitajattaret. Niinhän?»
»Niin», vastasi ylivalvoja jurosti.
»Hyvä», sanoi Hal. »Osoittakaa Jumalan nimessä hiukan ymmärrystä ja pitäkää sananne; tuo joukko on sietänyt jo kyllin paljon, ja jos vielä sitä jotenkin ärsytätte, saatte itse siitä vastata. Pitäkää muuten huoli siitä, että kapakat suljetaan ja pysyvät suljettuina, kunnes levottomuudet lakkaavat. Älkää salliko miestenne liikkua kaduilla näytellen revolvereitaan ja irvistellen.»
Hal kääntyi joukkoon päin odottamatta Cartwrightin vastausta ja kohotti kätensä hiljaisuutta vaatien. »Miehet», sanoi hän, »meillä on suuri työ edessämme — me ryhdymme järjestämään ammattiyhdistystä. Sitä emme voi tehdä tässä sairaalan edessä. Olemme jo muutenkin pitäneet liian paljon melua. Poistukaamme kaikessa hiljaisuudessa pitämään kokousta voima-aseman takana. Suostutteko?»
Joukko ilmoitti suostuvansa. Hal piti vielä silmällä, että molemmat naiset pääsivät esteettömästi sairaalaan, hyppäsi sitten alas portailta ja kulki etunenässä. Jerry Minetti tuli ilosta väristen hänen viereensä, Hal tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi kiihtyneesti: »Laula, Jerry! Laula niille italialainen laulu!»
7.
He tulivat määräpaikkaansa kenenkään estämättä. Sillävälin Hal suunnitteli keinoa ajatusten vaihtamiseksi tämän monikielisen lauman kanssa. Hän tiesi, että puolet miehistä eivät ymmärtäneet sanaakaan englanninkieltä ja että puolet jäljelläolevista ymmärsivät sitä sangen huonosti. Jotta voisi asiat heille selvittää, olisi niinmuodoin ilmeisesti välttämätöntä lajitella heidät kansakunnittaan ja löytää luotettava tulkki jokaista ryhmää varten.
Lajittelu ei kumminkaan tapahtunut nopeasti, siihen sisältyi aika paljon huutoa ja hyväntahtoista puukkimista — puolalaiset tänne, böömiläiset tänne, italialaiset tänne! Kun tästä oli vihdoin selviydytty ja oli löytynyt jokaista ryhmää varten mies, joka osasi kyllin paljon englanninkieltä voidakseen kääntää esityksen maanmiestensä kielelle, kävi Hal pitämään puhetta. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt lausua montakaan lausetta, kun jo syntyi hirmuinen melu. Kaikki tulkit puhuivat yhtaikaa ja keuhkojensa koko voimalla — se oli kuin paraati, jossa soittokunnat pauhaavat aivan lähellä toisiaan. Hal oli kuin ukkosen lyömä, mutta alkoi sitten nauraa. Eri kuulijakunnat alkoivat nekin nauraa; puhujat vaikenivat hämmästyneinä — ja alkoivat sitten hekin nauraa. Niin vyöryi toinen hilpeyden laine toisensa jälkeen läpi miesjoukon; kokoontuneiden mieliala muuttui silmänräpäyksessä raivosta ja vakavuudesta mitä hurjimmaksi hilpeydeksi. Hal oppi nyt ensimmäisen kerran tietämään jotakin siitä, kuinka on käsiteltävä tätä lapsenlaista väkeä, jonka mielialat vaihtuvat ylen nopeasti ja jonka tunteet häilyvät kuin veitsenterällä.
Hänen täytyi ensin puhua puhuttavansa loppuun ja siirtää sitten eri ryhmät etäämmälle toisistaan, jotta ne voivat kuunnella tulkkejansa. Mutta samassa ilmeni uusi vaikeus. Kuinka voi kukaan hillitä näitä kaunopuheisuuden virtoja? Kuinka voi olla varma siitä, ettei asioita vääristelty? Olson oli varoittanut Halia yhtiön salapoliiseista, jotka esiintyivät työmiehinä ja voittivat puolelleen miesten luottamuksen kiihoittaakseen heitä väkivaltaisuuksiin. Muutamat tulkitsijat olivatkin epäilemättä hurjannäköisiä, ja esitys kuulosti tosiaankin omituiselta heidän kääntämänään!