Part 24

Siinä oli esimerkiksi eräs kreikkalainen puhuja, hurja veikko, pörrötukkainen ja villisti katseleva, joka tuntui repivän kiihkoansa kappaleiksi ja heittävän niitä sanoina kuulijoilleen. Hän seisoi tynnörillä parin kaivoslampun valaisemana ja pari-kolmekymmentä maanmiestä edessään, heilutti käsiään, pui nyrkkejään, huusi ja mylvi. Hal lähti huolestuneena luo ja kysyi eräältä toiselta englanninkieltä puhuvalta kreikkalaiselta, mitä puhuja oikeastaan sanoi, ja sai kuulla, että hän vain vakuutti laillisuuden lujittuvan Pohjois-Laaksossa!

Hal katseli tuota ylen kiihkeätä pientä miestä, joka tarjosi tilaisuuden tutkia kaikkia mahdollisia puhujan-eleitä. Hän veti olkapäänsä taaksepäin ja työnsi rintansa ulos niin, että oli melkein pudota tynnöriltään; hän sanoi, että kaivosmiesten elämä muuttuisi ihmismäiseksi. Sitten hän kuuristui alas ja painoi päänsä syvään huoaten; hän kertoi heille, mitä tulisi tapahtumaan, jos he vääjäisivät. Hän tarttui pitkään mustaan tukkaansa ja alkoi repiä sitä epätoivoisesti; hän repi ja ojensi sitten tyhjät kätensä, repi sitten jälleen niin tuimasti, että teki melkein mieli itkeä hänen tuskaansa. Hal kysyi, mitä tuo merkitsi. Toinen vastasi: »Hän sanoo 'Pysykää liitossa! Jos kiskon yhtä hiuskarvaa, niin se lähtee, jos kiskon kaikkia karvoja, ei lähde yksikään!'» Siinä johtui ajattelemaan Aisoposta ja hänen tarinoitaan!

Tom Olson oli kertonut Halille hiukan siitä, miten oli meneteltävä, jos tahtoi totuttaa tällaisia tietämättömiä laumoja. Oli toistettava, toistettava asia yhä uudelleen, jotta kaikkein tylsimmätkin kuulijat ajatuksen käsittivät, saivat päähänsä yhteisvastuun kaikki-pelastavan aatteen. Eri tulkkien puhuttua puhuttavansa ja kaikkien palattua tuhkaläjien luo Hal piti puheensa uudelleen käyttäen yksitavuisia sanoja, jonkinlaista kaivoskieltä, jota kaikki jossakin määrin ymmärtävät. Toisinaan hän keskeytti esityksensä vahvistaakseen sitä oppimillaan kreikkalaisilla, italialaisilla tai slaavilaisilla sanoilla. Sattui toisinaan niinkin, että hänen kaunopuheisuutensa tempasi jälleen mukaansa muutamia tulkkeja; silloin hän odotti, kunnes he olivat huutaneet joitakin lauseita maanmiehilleen. Ei tarvinnut ollenkaan pelätä ikävystyttävänsä kuulijoitaan, jotka olivat kärsivällisiä ja paljonkärsineitä miehiä ja olivat nyt ryhtyneet epätoivoisen vakaviin aikeisiin.

He tahtoivat liittyä yhteen, tahtoivat suorittaa asian säännönmukaisesti, jäsenlippuineen ja valittuine virkamiehineen. Hal selitti heille asian, seikan toisen jälkeen. Yhteenliittymisestä ei ollut hyötyä, elleivät he tahtoneet liitossaan pysyä. Heidän piti valita johtajia jokaiselle kieliryhmälle; näiden johtajien piti kokoontua ja laatia vaatimukset, jotka tarkastettaisiin ja hyväksyttäisiin yleisessä kokouksessa ja esitettäisiin sitten päällystölle ilmoittamalla, ettei yksikään Pohjois-Laakson työmies menisi kaivokseen, ellei näitä vaatimuksia hyväksyttäisi.

Jerry Minetti, joka tunsi hyvin kaikki ammattiliittoja koskevat seikat, kehoitti Halia tekemään jäsenluettelon heti; hän arveli välittömän vaikutuksen vuoksi olevan edullista, jos jokainen astui esiin ja mainitsi nimensä. Mutta samassa ilmeni vaikeus, jonka kohtaavat kaikki järjestäjät: ei ollut kirjoitusneuvoja eikä rahoja. Tarvittiin kyniä ja paperia nimien merkitsemistä varten, ja Hal oli tyhjentänyt taskunsa Jack Davidille! Hänen täytyi lainata viisikolmatta senttiä ja lähettää joku yhtiön myymälään. Päätettiin, että jokaisen ammattiyhdistykseen liittyvän piti maksaa kymmenen sentin vero. Täytyi käyttää sähkölennätintä ja puhelinta, jos tahdottiin saada apua ulkomaailmasta.

Valittiin väliaikainen komitea, johon kuuluivat Tim Rafferty, Wauchope ja Hal, pitämään huolta luetteloista ja varoista ja yleensä hoitamaan asioita huomiseen, jolloin pidettäisiin uusi kokous; sitäpaitsi valittiin tusina jykevimpiä ja luotettavimpia miehiä komitean henkivartijoiksi. Lähettiläs palasi tuoden paperia ja kyniä, tulkit istuutuivat maahan ja kirjoittivat kaivoslamppujen valossa niiden miesten nimet, jotka halusivat liittoon yhtyä. Jokainen vuorostaan vannoi suostuvansa yhteisvastuuseen ja kuriin. Sitten kokous julistettiin keskeytyneeksi seuraavaan aamuun asti, ja työmiehet hajautuivat koteihinsa lepäämään, mielessä sellainen voimantunto ja ilo, jota vain harvat olivat eläessään ennen kokeneet.

8.

Komitea lähti henkivartiostoineen Reminitskin luo, missä miehet paneutuivat pitkäkseen permannolle; kukaan ei yrittänyt heitä häiritä, ja useimpien rauhallisesti kuorsatessa Hal ja muutamat muut istuivat kirjoittamassa luetteloa vaatimuksista, jotka tultaisiin seuraavana aamuna jättämään päällystölle. Sopimus oli sellainen, että Jerry lähtisi varhaisella aamujunalla Pedroon päästäkseen kosketukseen Jack Davidin ja ammattikuntavirkailijain kanssa ja voidakseen ilmoittaa heille asian uusimmista vaiheista. Koska virkailijoita varmaan vaaniskelivat yhtiön urkkijat, kehoitti Hal Jerryä menemään MacKellarin asuntoon ja pyytämään häntä kutsumaan Ison Jackin sinne hänen puheilleen. Sitäpaitsi Jerryn piti puhelimessa ilmoittaa _Gazetten_ toimitukseen Billy Keatingille lakkoa koskevista seikoista.

Halin mielessä oli satoja sellaisia seikkoja; ne hyrisivät hänen päässään niin, ettei hän makuulle paneuduttuaan päässyt uneen. Hän ajatteli päällysmiehiä ja heidän mahdollisia toimenpiteitään. Hän tiesi varmaan, etteivät hekään nukkuneet!

Sitten johtuivat mieleen ne tuttavat, jotka olivat matkustaneet pois yksityisjunassaan, johtui mieleen oman aseman omituisuus. Hän nauroi jonkinlaista epätoivoista naurua ajatellessaan, kuinka Percy oli yrittänyt saada häntä täältä poistumaan. Ja Jessie rukka! Mitä voikaan Hal nyt sanoa hänelle?

Päällysmiehet eivät ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin sinä yönä. Aamulla lakontekijät kiiruhtivat kokouspaikalleen, muutamat huolimatta jäädä aamiaisellekaan. He tulivat pesemättöminä ja kampaamattomina, katsahtaen arasti kumppaneihinsa, ikäänkuin eivät olisi voineet enää uskoa todeksi sitä rohkeata tekoa, johon olivat edellisenä iltana ryhtyneet. Mutta kun he sitten tapasivat komitean ja henkivartioston valmiina käymään toimeen, heidän rohkeutensa palasi, ja heidän mielissään elpyi jälleen se ihmeellinen yhteenkuuluvaisuudentunne, joka oli tehnyt heistä miehiä. Aivan pian aljettiin pitää puheita, hurrata ja laulaa, ja se houkutteli luo viivyttelijät ja pelkuritkin. Kohta oli asia täydessä käynnissä; melkein kaikki työväestön miehet, naiset ja lapset olivat läsnä.

Mary Burke tuli sairaalasta, missä oli viettänyt yönsä. Hän näytti väsyneeltä, ja hoidottomalta, mutta hänen taisteluhalunsa ei ollut suinkaan masentunut. Hän kertoi keskustelleensa muutamien loukkaantuneiden miesten kanssa ja saaneensa tietää, että useat heistä olivat allekirjoittaneet »sopimuksia», joiden nojalla yhtiö suojasi itsensä kaikilta vahingonkorvausvaatimuksilta. Toiset olivat kieltäytyneet allekirjoittamasta, ja Mary oli kiihkeästi varoittanut heitä vastakaan niin tekemästä. Pari naista tarjoutui lähtemään sairaalaan, jotta Mary voisi levätä, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, hänestä tuntui kuin olisi mahdotonta levätä enää milloinkaan.

Äsken perustetun yhdistyksen jäsenet ryhtyivät nyt valitsemaan virkailijoitaan. He tahtoivat tehdä Halista esimiehen, mutta hän ei tahtonut sitoa itseään sellaisella lopullisella tavalla, vaan onnistui siirtämään sen kunnian Wauchopelle. Tim Raffertystä tehtiin rahastonhoitaja ja sihteeri. Sitten valittiin lähetystö, jonka piti mennä esittämään Cartwrightille miesten vaatimukset. Lähetystöön kuuluivat Hal, Wauchope ja Tim, eräs Marcelli-niminen italialainen, jota Jerry oli äänestänyt, eräs slaavilaisten ja eräs kreikkalaisten edustaja — Rusick ja Zammakis, jotka olivat molemmat tukevia ja luotettavia miehiä. Vihdoin valittiin vielä nauraen ja hurraten Mary Burke lähetystön jäseneksi. Naisia ei ollut koskaan ennen ollut sellaisissa toimissa, mutta Mary oli kaivosmiehen tytär ja jarruttajapojan veli, ja hänellä oli yhtä hyvä oikeus puhua kuin kenellä muulla tahansa Pohjois-Laaksossa.

9.

Hal luki kirjelmän, joka oli sepitetty edellisenä iltana. He vaativat oikeutta saada perustaa yhdistys joutumatta sen vuoksi työstä erotetuiksi. He vaativat itselleen punnitustarkastajaa, joka oli miesten itsensä valittava. He vaativat, että kaivoksia oli pirskotettava räjähdysten estämiseksi ja varustettava kunnollisilla tukipuilla, jottei tarvinnut pelätä luhistumista. He vaativat oikeutta saada tehdä ostoksensa missä myymälässä tahtoivat. Hal huomautti, että kaikki nämä vaatimukset olivat valtion lakien takaamia oikeuksia; se oli tärkeä seikka; ja Hal kehoitti kehoittamalla miehiä tyytymään näihin vaatimuksiin. Lyhyen väittelyn jälkeen kumottiin äänestämällä niiden jyrkkien ehdotus, jotka tahtoivat vaatia palkkoja koroitettaviksi kymmenellä prosentilla. Samoin kumottiin erään syndikalistianarkistin ehdotus. Mies selitti englannin- ja italiankieltä sekaisin käyttäen, että kaivokset kuuluivat heille, että tuli kieltäytyä kaikesta sovittelusta ja paiskata päällysmiehet heti ulos.

Tuota puhetta pidettäessä nuori Rovetta tunkeutui joukon läpi Halin luo ja veti hänet syrjään. Hän oli ollut asemalla ja nähnyt aamujunan tulon. Siitä oli astunut alas kolme-neljäkymmentä miestä, sitä »kovan kansalaisen» tyyppiä, jonka jokainen näiden kaivosalueiden työmies tunsi ensi silmäyksellä. Yhtiön virkailijat olivat ilmeisesti käyttäneet uutterasti puhelinta viime yönä; he eivät tuottaneet vartijamiehiä ainoastaan vaunulasteittain junalla, vaan vielä automobiileilläkin toisilta kaivoksilta — kauempana samassa kanjonissa sijaitsevasta »Kaakkoisesta» ja vuoren toisella puolen eräässä sivukanjonissa sijaitsevasta Barelasta.

Hal kertoi nämä uutiset kokoukselle, joka vastasi raivokkaasti ulvahtaen. Sellainenko siis olikin päällysmiesten suunnitelma! Kuumaverisimmät hyppäsivät tuhkaläjälle, ja puoli tusinaa yritti puhua yhtaikaa. Johtajien täytyi väkivalloin pidättää näitä ylen kiihkeitä; Hal varoitti vielä kerran: »Ei tappelua!» Heidän piti luottaa yhdistykseensä, piti esiintyä lujana rintamana yhtiötä vastaan, ja yhtiö oppisi tietämään, ettei lakkoa käynyt kukistaminen peloittelemalla.

Asiasta sovittiin, ja lähetystö lähti yhtiön toimistoon, Wauchope kuljettaen kädessään kokouksen päätöksistä sepitettyä kirjelmää. Lähetystön jäljessä kulki väkijoukko taajana joukkona täyttäen toimiston edustan seitsemän urhoollisen noustessa portaita rakennukseen. Wauchope kysyi mr Cartwrightiä, ja eräs kirjuri vei sanan.

Seisottiin odottaen. Samassa tuli eräs yhtiön virkailija kadulta ja viittasi Halille. Hänellä oli kädessä kirjekuori, jonka hän mitään virkkamatta ojensi Halille. Se oli osoitettu »Joe Smithille». Hal avasi sen ja löysi pienen käyntikortin, johon alkoi tuijottaa. »Edward Warner jun.»

Aluksi Hal tuskin voi uskoa silmiään. Edward Pohjois-Laaksossa! Sitten hän käänsi kortin ja luki veljensä tuttua käsialaa: »Olen Cartwrightin luona. Minun täytyy saada tavata sinut. Asia koskee isää. Tule heti.»

Pelko säpsähdytti Halin sydäntä. Mitä voi tuollainen uutinen tarkoittaa?

Hän kääntyi heti lähetystön puoleen ja selitti asian. »Isäni on vanha mies, ja häntä kohtasi halvaus kolme vuotta sitten. Pelkään, että hän on voinut kuolla tai kääntyä vaarallisesti sairaaksi. Minun täytyy lähteä.»

»Se on viekkautta!» huusi Wauchope kiihtyneenä.

»Ei, se ei voi olla viekkautta», vastasi Hal. »Minä tunnen veljeni käsialan. Minun täytyy lähteä häntä tapaamaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Wauchope. »Me odotamme. Emme lähde Cartwrightin luo, ennenkuin palaatte.»

Hal mietti asiaa. »En pidä sellaista menettelyä viisaana», virkkoi hän. »Te voitte tehdä tehtävänne yhtä hyvin, vaikka en olekaan mukana.»

»Mutta minä toivoin teidän puhuvan!»

»Ei», vastasi Hal, »se on teidän asianne, Wauchope. Te olette yhdistyksen puheenjohtaja. Te tiedätte, mitä miehet haluavat, yhtä hyvin kuin minä; tiedätte, mitä he valittavat. Sitäpaitsi ei ole Cartwrightin kanssa paljoakaan puhuttavaa. Hän joko suostuu vaatimuksiimme tai ei suostu.»

Asiaa pohdittiin puolelta ja toiselta. Mary Burke huomautti, että Hal vedettiin pois kaikkein kriitillisimpänä hetkenä. Hal vastasi nauraen, sanoi, että Mary oli kenen hyvänsä miehen veroinen, jos tuli kysymykseen väitteleminen. Jos Wauchope ilmaisi heikkouden oireita, oli Maryn asia käydä puhumaan!

10.

Niin Hal kiiruhti pois kohti Cartwrightin asuntoa, joka pienellä kukkulalla sijaiten kohosi kaivosalueen yläpuolelle. Hän soitti ovikelloa, ovi avautui, ja siinä seisoi hänen edessään hänen veljensä.

Edward Warner oli kahdeksan vuotta Halia vanhempi, aivan tyypillinen amerikkalainen liikemies. Hänen vartalonsa oli suora ja voimakas, piirteet säännölliset ja lujat; hänen äänestään, käytöksestään ja koko olemuksestaan uhosi tyyni päättäväisyys, määräperäisesti suunnattu tarmokkuus. Hän oli yleensä aivan mallikelpoisesti puettu, mutta nyt oli hänen ulkoasussaan samoinkuin käytöksessäänkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Halin huolestuminen oli yhä kiihtynyt hänen katua kulkiessaan. »Mitä on isälle tapahtunut?» huudahti hän.

»Isä voi hyvin», kuului vastaus, »nimittäin vielä tällä hetkellä».

»Mitä siis —»

»Peter Harrigan palaa idästä. Hän on Western Cityssä huomenna. Ymmärräthän, että isälle tapahtuu jotakin, ellet heti täältä lähde.»

Hal tunsi yhtäkkä pelkonsa häviävän. »Siinäkö kaikki?» huudahti hän.

Hänen veljensä katseli nuorta kaivosmiestä, jolla oli yllään likainen työpuku ja jonka kasvot olivat noessa ja tukka ihan takkuinen. »Sinä sähkötit lähteväsi täältä, Hal!»

»Niin tein; mutta sitten sattui asioita, joita en ollut aavistanut. On tehty lakko.»

Niin, mutta mitä se sinuun koskee?» Sitten veli jatkoi, äänessä epätoivoinen sävy: »Jumalan nimessä, Hal, kuinka pitkälle aiot oikeastaan mennä?»

Hal silmäili hetkisen veljeänsä. Vaikka hänen mielensä oli jännittynyt, ei hän kumminkaan voinut olla nauramatta. »Ymmärrän hyvin, miltä tämän kaiken täytyy näyttää sinusta, Edward. Se on pitkä juttu; tuskin tiedän, mistä aloittaisin.»

»Sen arvaan», vastasi Edward kuivasti.

Hal nauroi jälleen. »Ainakin siinä suhteessa olemme siis yhtä mieltä. Olin toivonut saavani keskustella kanssasi asiasta kaikessa rauhassa kiihtymyksemme ohimentyä. Kunhan selitän sinulle, millaiset olot täällä vallitsevat »

Edward keskeytti hänen puheensa. »Sellaiset puheet ovat tosiaankin aivan hyödyttömät. Peter Harriganin kaivoksilla vallitsevat olosuhteet eivät minua ollenkaan liikuta.»

Hymy katosi Halin kasvoista. »Olisiko mielestäsi ollut parempi, jos menin tutkimaan asiaintilaa Warnerin kaivoksille?» Hal yritti hillitä kiihtymystään, mutta veljekset eivät tosiaankaan voineet millään tavoin päästä yksimielisyyteen. »Olemme jo aikaisemmin väitelleet näistä asioista, Edward, ja sinä olet aina minut nujertanut — sinä voit sanoa, että olin lapsi ja että menettelin julkeasti vastustaessani väitteitäsi. Mutta nyt — niin, nyt en ole enää lapsi, ja meidän tulee kohdata toisemme uudella pohjalla.»

Halin äänensävy vaikutti paremmin kuin hänen lausumansa. Edward mietti, ennenkuin vastasi. »Mikä onkaan uusi pohjasi?»

»Nyt olen keskellä lakkoa enkä voi hevin ryhtyä selittelemään.»

»Etkö ollenkaan ajattele isää tässä mielettömyydessäsi?»

»Ajattelen isää ja sinuakin, Edward; mutta nyt on tuskin oikea hetki —»

»Nyt, jos milloinkaan, on oikea hetki!»

Hal tunsi ahdistavaa tuskaa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän sitten, »istuhan. Koetan saada sinua käsittämään, kuinka tähän jouduin.»

Hän alkoi kertoa olosuhteista, jotka oli havainnut tässä Yleisen Polttoaine-Yhtiön linnoituksessa vallitseviksi. Kuten aina asiasta puhuessaan, hän salli nytkin asian inhimillisen puolen vaikuttaa itseensä; hänen ääneensä tuli kiihkeä sävy, hän puhui vuolaasti, samoinkuin Pedron viranomaisten kanssa kiistellessään. Mutta tälläkin kertaa hänen kaunopuheinen esityksensä keskeytyi; hän huomasi veljensä olevan sellaisessa epätoivon-tilassa, ettei hän kyennyt seuraamaan jatkuvaa esitystä.

Se oli vanha juttu; niin oli ollut laita niin kauan kuin Hal saattoi muistaa. Näytti todelliselta luonnon ihmeeltä, että veljekset voivat olla luonnonlaadultaan niin erilaiset. Edward oli käytännöllinen ja toimellinen, tiesi, mitä maailmassa tahtoi, ja osasi sen saavuttaa; hänen vaivanaan ei ollut milloinkaan epäily, ei itsensätutkistelu eivätkä mitkään turhat tunneliikunnot; hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka suvaitsivat sellaista tuhlausta mielensä taloudessa. Hän ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka joutuivat asioiden »mukaansatempaamiksi».

Aluksi hän oli ollut vanhemmuutensa nojalla Halia etevämpi. Hän oli kaunis kuin nuori kreikkalainen jumala, voimakas ja käskevä; liukuessaan jäällä varmoin, väkevin liikkein, halkoessaan laineita kiiltävin hartioin, tai ampuessaan peltopyyn varmasti ja nopeasti kuin iskevä salama Edward oli aina ruumiillistunut menestys. Hänen puhuessaan toisen henkilön mielipiteiden kelvottomuudesta tai hänen ylenkatseellisesti mainitessaan »hempeämielistä» toinen tosiaankin kärsi sielussaan ja joutui peräytymään Shelleyn ja Ruskinin luo saamaan uutta uskallusta.

Hal oli alkanut varsin varhain esittää elämää koskevia kysymyksiä. Hänen luonnossaan tuntui olevan jotakin, mikä pakotti häntä syventymään asioiden ytimeen, ja vaikka ihailikin suurenmoista veljeänsä, hän oli kuitenkin tullut oivaltamaan, että elämässä oli eräitä puolia, joita veli ei ollenkaan nähnyt. Oli ensinnäkin uskonnollisia epäilyksiä, mielen levottomuutta, jonka valtaan joutuu nuori ihminen, kun hänelle alkaa selvitä, että se usko, jossa häntä on kasvatettu, on vain tavallista ylevämpi satu Edward ei näyttänyt milloinkaan sellaisista kysymyksistä välittäneen. Hän kävi kirkossa, koska se kuului asiaan, mutta varsinkin senvuoksi, että se nuori nainen, jonka hän tahtoi naida, mielellään näki hänen pukeutuvan kauniisiin vaatteisiin ja saattelevan itseään musiikin, kukkien ja hyvien tuoksujen täyttämään juhlalliseen paikkaan, missä hän kohtasi yhtä upeasti vaatetettuja tuttaviansa. Kuinka järjettömältä tuntuikaan Edwardista, että nuori mies luopui tästä miellyttävästä tavasta vain siitä syystä, ettei voinut varmaan uskoa valaskalan nielleen Joonasta!

Ristiriita oli kuitenkin muuttunut kuolettavaksi vasta sitten, kun Halin epäilykset olivat kohdistuneet veljen arki-uskontoon, hyötymisjärjestelmän uskontoon. Aluksi Hal ei ollut tietänyt mitään käytännöllisistä asioista, ja Edwardin oli täytynyt vastata hänen kysymyksiinsä. Maan vaurauden olivat luoneet voimakkaat miehet; ja heillä oli vihollisia, ilkeämielisiä henkilöitä, joita kiihti kateus ja muut alhaiset intohimot ja jotka yrittivät repiä maahan tuota valtavaa rakennusta. Aluksi tämä paholaisteoria oli poikaa tyydyttänyt, mutta myöhemmin, aljettuaan lukea ja tehdä havaintoja, hän oli joutunut kiduttavien epäilysten valtaan. Vihdoin hän johtui veljensä lausumien ja niinsanottujen »kiihoittajien» teosten nojalla päättelemään, että oli olemassa kaksi vastakkaista henkistä tyyppiä: toiset ajattelivat hyötymistä, voittoa, toiset ajattelivat ihmisiä.

Edward oli levoton nähdessään, millaisia kirjoja Hal luki, ja sitäkin levottomampi huomatessaan, millaisia aatteita Hal toi mukanaan yliopistosta. Harriganissa oli täytynyt tapahtua muutaman vuoden aikana merkillinen muutos; Edwardin siellä ollessa ei kukaan ollut sellaista haaveillut! Kukaan ei ollut sepittänyt satiirisia lauluja tiedekunnasta eikä huomattavista filantroopeista!

Sitten oli vanhempaa Edward Warneria kohdannut halvaus, ja nuorempi Edward oli alkanut johtaa liikettä. Kolme vuotta siinä toimessa oltuaan hän oli omaksunut kaivostenomistajan näkökannan, jäykästi ja koko elämänsä ajaksi. Kaivostenomistajan asiana oli käyttää mahdollisimman halpaa työvoimaa, saada mahdollisimman suuri tuotto lyhyimmässä ajassa ja myydä tuotteet markkinahintaan asiakkaille, joiden luotto oli tyydyttävä. Niin menetellessään liike oli menestyksellinen; se taas, joka puhui kivihiilikaivoksissa raajarikoiksi muuttuvista miehistä, teki itsensä syypääksi hempeämielisyyteen ja julkeuteen.

Halin ilmoitus, että hän tulisi loma-aikanaan tutkimaan teollisuusoloja tavallisena työmiehenä, oli Edwardia huolestuttanut. Asiaa lähemmin harkitessaan hän oli kuitenkin taipunut ajattelemaan, ettei se kenties olisi niinkään huono ajatus. Hal kukaties ei löytäisikään, mitä etsi; oli mahdollista, että hänen ruumiillista työtä tehdessään jokin määrä hupsutuksia hänen päästään hälvenisi!

Nyt oli koe suoritettu, ja Edward oli yhtäkkiä havainnut asian kamalaksi epäonnistumaksi. Hal ei ollut tullut huomaamaan, että työväki on kapinallista, laiskaa ja kyvytöntä ja tarvitsee johtajakseen lujan käden; päinvastoin: hän oli itse muuttunut sellaiseksi kapinoitsijaksi! Laiskojen ja kyvyttömien puolustajaksi, agitaattoriksi, luokkaennakkoluulojen kiihtäjäksi, omien ystäviensä ja veljensä liikekumppanien viholliseksi!

Hal ei ollut milloinkaan nähnyt Edwardia niin kiihtyneenä. Tässä oli jotakin kerrassaan tavatonta; Hal ei saanut selville, mitä se oli, mutta asia vaivasi häntä kaiken aikaa, kunnes veli kertoi, kuinka oli tänne joutunut. Hän oli ollut päivälliskutsuissa erään tuttavan luona, ja Percy Harrigan oli pyytänyt häntä puhelimeen kello yhdentoista jälkeen illalla. Percy oli saanut Cartwrightilta ilmoituksen, jonka mukaan Hal johti kapinaliikettä Pohjois-Laaksossa. Percy oli kuvaillut asiaa niin kaamein värein, että Edward oli kiiruhtanut keskiyön aikaan lähtevälle junalle vierailupuvussaan ottamatta mukaansa hammasharjaakaan.

Hal kykeni tuskin hillitsemään nauruaan. Hänen veljensä, hänen muodollinen ja arvokas veljensä, oli astunut makuuvaunusta seitsemän aikaan aamulla puettuna hännystakkiin ja silkkihattuun! Ja siinä hän nyt oli, Edward Warner junior, hieno mies, joka ei milloinkaan maksanut puvustaan vähempää kuin sataviisikymmentä dollaria, seisoi siinä puettuna vaatteisiin, jotka oli ostanut kahdellatoista dollarilla ja neljälläkymmenelläkahdeksalla sentillä kivihiilikaupungin juutalaiselta!

11.

Edward ei kumminkaan suostunut hymyilemään; hänen kaikki sielunkykynsä askartelivat yhdessä ainoassa tehtävässä: yrityksessä saada veli pois näistä vaarallisista ja nöyryyttävistä olosuhteista. Hal oli tullut Edwardin liiketuttavan omistamaan kaupunkiin ja oli alkanut sekaantua sen asioihin, yllyttää työväkeä ja saattaa vaaranalaiseksi vierasta omaisuutta. Edward tuntui ehdottomasti otaksuvan, että Pohjois-Laakso — eikä ainoastaan kaivokset ja rakennukset, vaan samoin niissä elävät ihmiset — olivat Yleisen Polttoaine-Yhtiön omaisuutta, ja Hal sai vastaukseksi vain ärtyneitä huudahduksia yrittäessään esittää toisenlaista näkökantaa. Olisiko Pohjois-Laaksoon milloinkaan syntynyt kaupunkia, ellei olisi ollut Yleisen Polttoaine-Yhtiön pääomaa ja toimeliaisuutta? Elleivät Pohjois-Laaksossa asuvat ihmiset olleet tyytyväiset yhtiön heille tarjoamiin oloihin, he voivat asian yksinkertaisesti korjata — menemällä työhön jonnekin muualle. Mutta hepä jäivät; he kaivoivat kivihiiltä Yleiselle Polttoaine-Yhtiölle, nauttivat yhtiön maksamaa palkkaa...

»Mutta nyt he ovat lakanneet sitä nauttimasta», huomautti Hal.

Se oli heidän asiansa, vastasi Edward. Mutta heidän piti lopettaa työnsä, koska itse niin halusivat — ei siitä syystä, että ulkoa tulevat agitaattorit heitä siihen yllyttivät. Missään tapauksissa ei Warnerin suvun pitänyt lisätä agitaattorien lukua!

Vanhempi veli kuvaili Peter Harriganin palausretkeä, kuinka sanomattoman kiukun vallassa hän tulisi olemaan ja millaisen myrskyn hän nostaisi Western Cityn liikemaailmassa. Se oli kerrassaan kamalaa, sellaisesta ei ollut koskaan kuultukaan! »Ja vielä parahiksi, kun olemme itse aikeissa avata uuden kaivoksen — kun tarvitsemme jokaisen dollarin luotostamme!»

»Emmekö ole kyllin voimakkaita voidaksemme pitää puolemme Peter Harrigania vastaan?» kysyi Hal.

»Meillä on kyllin muita, joita vastaan on pidettävä puoliamme», kuului vastaus. »Meidän ei tosiaankaan kannata hankkia itsellemme vihamiehiä.»