Part 25

Edward ei puhunut ainoastaan vanhempana veljenä, vaan myöskin perheen liikemiehenä. Isän sorruttua liikarasitukseen ja muututtua yhtenä ainoana kauheana hetkenä toimeliaasta liikemiehestä lapselliseksi, raihnaiseksi vanhukseksi Hal oli ollut varsin iloinen, kun perheessä oli käytännöllinen henkilö. Hän oli aivan mielellään nähnyt veljensä ottavan kantaakseen tuon taakan sillävälin kuin hän itse oli yliopistossa ja huvitteli satiirisilla lauluilla. Halilla ei ollut mitään velvollisuuksia, kukaan ei vaatinut häneltä mitään — korkeintaan, ettei hän heittänyt kapuloita veljensä käyttämän koneen pyöriin. »Sinä elät kivihiiliteollisuudesta! Jokainen kuluttamasi dollari on siitä peräisin —»

»Sen tiedän! Sen tiedän!» huudahti Hal. »Se juuri minua kiduttaa. Se tosiasia, että elän noiden palkkaorjien armosta —»

»Mitä hullutuksia!» huudahti Edward. »Sitä en tarkoita!»

»Et suinkaan — mutta minä tarkoitan. Tästä pitäen luulen tietäväni jotakin niistä ihmisistä, jotka tekevät työtä hyväkseni, ja heidän osakseen tulevasta kohtelusta. En ole enää pikkuveli, josta voi selviytyä latteilla lauseparsilla.»

»Tiedäthän, että meidän kaivoksillamme on vain ammattiyhdistyksiin kuuluvaa työväkeä, Hal —»

»Niin, mutta mitä se merkitsee? Kuinka johdamme kaivoksia? Saavatko miehet painonsa?»

»Tietysti! Heillä on punnitustarkastaja.»

»Mutta kuinka kykenemme niin ollen kilpailemaan toisten kivihiililiikkeiden kanssa, jotka maksavat tonnin hinnan kolmestatuhannesta naulasta?»

»Järjestämme asian niin, että se meille onnistuu — säästäväisyyden nojalla.»

»Säästäväisyyden nojalla? En voi huomata Peter Harriganin täällä mitään tuhlaavan!» Hal oli hetken vaiti kuullakseen vastauksen, mutta sitä ei kuulunut. »Lahjommeko kenties punnitustarkastajan? Tai työväen johtajat?»

Edwardin poskiin kohosi heikko puna. »Mitä hyötyä on ilkeydestä, Hal? Tiedäthän, etten minä ryhdy mihinkään likaisiin tekoihin.»

»En tahdo olla ilkeä, Edward; mutta tiedäthän, että monikin liikemies voi sanoa karttavansa likaisia tekoja, koska antaa ne toisten suoritettaviksi. Kuinka on esimerkiksi politiikan laita? Pidämmekö me huolen koneistosta nimittämällä kirjurimme ja päällysmiehemme paikallisiin virkoihin?»

Edward ei vastannut, ja Hal jatkoi: »Luulen tuntevani nämä asiat! En vaella enää pimeydessä!»

»Olkoon niin, Hal, voit tietää, mitä tahdot — mutta nyt ei ole niiden asioiden aika! Jos tahdot itseäsi miehenä pidettävän, osoita miehen järkeä! Vanha Peter palaa kotiin huomenna illalla. Etkö usko, että hän hyökkää kimppuuni raivoten kuin hurjistunut härkä? Etkö tiedä, että jos sanoisin hänelle olevani voimaton — kertoisin olleeni täällä ja yrittäneeni saada sinua lähtemään pois — etkö tiedä, että hän lähtisi isän luo?»

Edvard oli koettanut kaikkia keinoja, ja vain tämä tepsi. »Sinun täytyy estää häntä pääsemästä isän luo!» huudahti Hal.

»Sinäkö sen minulle sanot!» huudahti toinen. »Vaikka hyvin tunnet vanhan Peterin! Tiedäthän, että hän tunkeutuu isän luo, vaikka hänen täytyisi rikkoa talon ovet! Hän purkaa raivonsa vanhaan isä raukkaamme! Sinua on jo aikaisemmin riittävästi varoitettu; sinä tiedät, että isän mielenliikutuksilta varjeleminen voi merkitä hänen henkensä pelastamista. En tiedä, mitä hän tekisi; kenties raivostuisi sinuun, kenties sinua puolustaisi. Hän on vanha ja heikko, hän ei kykene enää asioita hyvin harkitsemaan. Missään tapauksessa hän ei sallisi Peterin sinua soimata — ja hyvinkin voi sattua, että hän kuolee kesken kiistelyä! Tahdotko ottaa senkin asian omalletunnollesi työläisystäviäsi koskevien huolten lisäksi?»

12.

Hal istui äänetönnä eteensä tuijotellen. Oliko tosiaankin niin laita, että jokaisen ihmisen elämässä oli jotakin, mikä herpaisi hänen kätensä sosiaalisen oikeuden puolesta taisteltaessa?

Ryhtyessään keskustelua jatkamaan hän puhui hiljaa. »Edward, minä johduin ajattelemaan erästä näissä kaivoksissa työskentelevää nuorta irlantilaista poikaa. Hänelläkin on isä, joka joutui räjähdyksen uhriksi. Isä on vanha mies; hänellä on vaimo ja kahdeksan lasta. Hän on hyvä mies, poika on kelpo poika. Salli minun kertoa, mitä Peter Harrigan on tehnyt heidän hyväkseen!»

»Olipa miten tahansa», vastasi Edward, »sinä voit heitä auttaa. Heidän ei tarvitse joutua nälkää näkemään.»

»Sen tiedän», sanoi Hal, »mutta on olemassa paljon toisia, ja minä en voi auttaa heitä kaikkia. Sitä paitsi sinun tulee huomata, Edward, etten tarkoita armeliaisuutta, vaan oikeutta! Uskon varmaan, että tuo poika, Tim Rafferty, on kiintynyt isäänsä aivan samoin kuin minä omaan isääni; ja täällä on toisia vanhoja miehiä, joiden pojat ovat heihin kiintyneet —»

»Lopeta, Hal, Kristuksen nimessä!» huudahti Edward osaamatta muulla tavalla ilmaista kärsimättömyyttänsä. »Ethän voi ottaa kaikkien ihmisten huolia hartioillesi!» Hän hypähti seisaalleen ja tarttui veljensä käsivarteen. »Kuule, poika, sinun pitää lähteä täältä!»

Hal nousi mitään vastaamatta. Hän näytti epäröivän, ja veli alkoi vetää häntä ovelle. »Minulla on täällä automobiili. Juna lähtee tunnin kuluttua —»

Hal huomasi, että hänen täytyi puhua lujasti. »Ei, Edward», sanoi hän. »En voi tulla nyt.»

»Mutta minä sanon, että sinun täytyy tulla!»

»En voi. Olen antanut miehille sanani!»

»Jumalan nimessä — mitä merkitsevät sinulle nuo miehet omaan isääsi verraten?»

»En kykene sitä selittämään, Edward. Olen tässä puhunut puoli tuntia, mutta sinä olet tuskin minua kuunnellut. Riittäköön, kun sanon huomaavani, että miehet ovat satimessa, vieläpä sellaisessa, jota minun koko elämäni on osaltaan ollut rakentamassa. En voi jättää heitä siihen. Sitäpaitsi en usko, että isäkään tahtoisi minun niin menettelevän, jos hän asian ymmärtäisi.»

Toinen yritti viimeisen kerran hillitä itseään. »En aio nimittää sinua hempeätunteiseksi narriksi. Mutta salli minun esittää eräs suora kysymys. Mitä luulet voivasi tehdä noiden miesten hyväksi?»

»Luulen voivani auttaa heitä siedettävien olosuhteiden saavuttamiseen.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Edward; hän huokasi epätoivoissaan. »Peter Harriganin kaivoksilla! Etkö käsitä, että hän heittää heidät täältä ulos, kaikki kerrassaan, jos niin vaaditaan?»

»Voipa niin käydä», vastasi Hal; »mutta jos toisten kaivosten miehet yhtyvät heihin — jos suuri yhdistys auttaa heitä —»

»Sinä haaveksit, Hal! Puhut kuin pieni lapsi! Minä keskustelin täkäläisen ylivalvojan kanssa; hän on sähköttänyt asiasta Peter Harriganille ja on vastikään saanut vastauksen. Onpa hän epäilemättä jo toiminutkin.»

»Toiminut?» toisti Hal. »Mitä tarkoitat?» Hän tuijotti veljeensä äkillisen pelon vallassa.

»Ajavat tietenkin agitaattorit pois.»

»Mitä? Ja minun täällä jutellessani!»

Hal kääntyi ovelle. »Sinä tiesit sen koko ajan!» huudahti hän. »Pidätit minua täällä tahallasi.»

Hän aikoi syöksyä pois, mutta Edward kävi häneen käsiksi. »Mitä olisitkaan voinut tehdä?»

»Päästä minut!» huusi Hal kiukuissaan.

»Älä ole mieletön, Hal! Olen yrittänyt pelastaa sinua ikävyyksistä. Voi syntyä tappelu.»

Edward asettui oven ja Halin väliin, ja siinä syntyi tuima ottelu. Mutta vanhempi veli ei ollut enää mikään atleetti, nuori teräksenluja jumala; hän oli istunut pulpettinsa ääressä, sill'aikaa kuin Hal oli tehnyt raskasta työtä. Hal työnsi hänet syrjään ja juoksi samassa ulos ovesta ja rinnettä alas.

13.

Pääkadulle tultuaan Hal näki väkijoukon toimiston edustalla. Yksi ainoa silmäys riitti hänelle ilmaisemaan, mitä oli tapahtunut. Miehiä juoksi sinne tänne huutaen ja huitoen. Muutamat juoksivat häntä kohti ja huusivat hänelle juostessaan. Ensimmäisenä saavutti hänet pieni puolalainen Klowoski, joka oli aivan hengästynyt ja huohotti kiihtyneenä. »Ovat ajaneet pois lähetystömme!»

»Ajaneet pois?»

»Niin, ajaneet pois. Kanjonia alas!» Pieni mies heilutti hurjasti käsiään; hänen silmänsä näyttivät uhkaavan päästä pudota. »Vieneet pois. Kokonainen joukkio kätyreitä. Joku näki, kuinka heitä vietiin takaovesta. Kaikkien kädet sidottuina. Kätyrit pitelivät kiinni, eivät antaneet huutaa, ei mitään. Vaunuja oli odottamassa, sellaisia — mikä niiden nimi onkaan? —»

»Automobiilejä?»

»Juuri niitä, kolme kappaletta. Kaikki työnnettiin sisään nopeasti — ja sitten alaspäin kuin tuuli! Kaikki ovat poissa. Ja lakosta ei tule mitään!» Pienen puolalaisen ääni ulvahti epätoivoisesti.

»Ei, meidän lakkoamme ei murreta!» huudahti Hal. »Ei ainakaan vielä!»

Samassa hän huomasi veljensä juosseen hänen jälkeensä — ankarasti puuskuttaen, sillä juoksu oli kysynyt voimia. Veli tarttui Halin käsivarteen ja huudahti: »Pysy erilläsi, kuuletko!»

Klowoskilta kysellessään Hal samalla melkein tietämättään ponnisteli vapautuakseen veljensä käsistä. Yhtäkkiä asia tuli ratkaistuksi, sillä pieni puolalainen sähisi kuin vihainen kissa ja läheni Edwardia, kädet ojossa kuin käpälät. Halin arvokkaan veljen olisi täytynyt luopua arvokkuudestaan, ellei Hal olisi toisella kädellään torjunut hyökkäävää Klowoskia. »Anna hänen olla!» sanoi Hal. »Hän on veljeni.» Pieni mies väistyi taaksepäin ja katseli hämmästyneenä.

Androkulos näkyi juoksevan luo. Kreikkalaispoika oli ollut kadulla toimiston takana ja oli nähnyt lähetystöä kuljetettavan pois. Yhdeksän henkilöä oli viety: Wauchope, Tim Rafferty, Mary Burke, Marcelli, Zammakis ja Rusick sekä kolme muuta, jotka olivat edellisenä iltana toimineet tulkkeina. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti, että väkijoukko oli tuskin käsittänyt, mitä tapahtui.

Mutta nyt, asian tajuttuaan, miehet olivat raivosta suunniltaan. He puivat nyrkkiä ja huutelivat uhkaavasti virkailija- ja poliisiryhmälle, joka oli näkyvissä toimistorakennuksen portailla. Huudettiin kostoa.

Hal huomasi heti tilanteen vaarallisuuden; hän oli kuin mies, joka katselee pommin palavaa sytytintä. Nyt, jos milloinkaan, tämä monikielinen lauma kaipasi johtoa — viisasta, tyyntä ja kykenevää johtoa.

Havaittuaan hänet joukko vyöryi hänen luokseen kuin hyökyaalto. Se keräytyi ulvoen hänen ympärilleen. He olivat menettäneet lähetystönsä, mutta heillä oli vielä Joe Smith. Joe Smith! Joe eläköön! Koskekoot häneen, jos uskaltavat! Miehet heiluttivat lakkejaan ja yrittivät nostaa häntä olkapäilleen, jotta kaikki hänet näkisivät.

Vaadittiin puhetta, ja Hal alkoi tunkeutua kohti lähimmän rakennuksen portaita Edwardin pidellessä kiinni hänen liepeestään. Edwardia tuupittiin; hänen täytyi luopua arvokkuudestaan — mutta veljestään hän ei luopunut. Kun Hal sitten oli nousemassa portaille, Edward teki viimeisen epätoivoisen yrityksen huutaen hänen korvaansa: »Odota hetkinen! Odota! Ethän aio puhua tuolle joukolle?»

»Tietysti aion. Etkö näe, että käy huonosti, ellen puhu?»

»Saat surmasi! Aloitat tappelun, ja koko joukko noita ihmisparkoja joutuu ammutuksi. Ole järkevä, Hal; yhtiö on tuottanut poliisivoimia. Niillä on aseet, miehistäsi ei ole mitään.»

»Juuri senvuoksi minun täytyy puhua!»

Keskustelu tapahtui vaikeissa olosuhteissa: vanhemman veljen pidellessä nuorempaa käsivarresta, nuoremman yrittäessä vapautua ja väkijoukon huutaessa yhteen ääneen: »Puhe! Puhe!» Muutamat lähellä seisovat harmistuivat samoinkuin Klowoski siitä, että tuo vieras ahdisteli heidän johtajaansa, ja näyttivät haluavan puuttua asiaan, joten Edward vihdoin luopui taistelusta, ja puhuja nousi portaille joukon eteen.

14.

Hal kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

»Pojat», huusi hän, »ne ovat siepanneet lähetystömme. Luulevat siten kukistavansa lakkomme — mutta saavat nähdä erehtyneensä!»

»Niin saavat! Oikein puhuttu!» kuului joukko ääniä vakuuttavan.

»Ovat unohtaneet, että meillä on yhdistys. Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

»Eläköön! Eläköön!» Kaiku kiiriskeli kanjonin seinämissä.

»Ja eläköön suuri yhdistys, joka tulee meitä tukemaan — Amerikan Kaivosmiesten Liitto!»

Jälleen raikui huuto, yhä uudelleen. »Eläköön yhdistys! Eläköön Amerikan Kaivosmiesten Liitto!»

Eräs kookas amerikkalainen kaivosmies, Ferris, oli etumaisena joukossa, ja hänen äänensä kaikui Halin korviin kuin sumusireeni.

»Pojat», jatkoi Hal, kun vihdoin sai jälleen äänensä kuuluville, »vaivatkaa hetkinen ajatustanne. Minä varoitin teitä, sanoin, että ne teitä ärsyttävät! Heille ei ole mikään mieluisampaa kuin saada täällä syntymään kahakka ja voida sitten tuhota yhdistyksemme. Muistakaa, pojat, että jos ne saavat meidät tappelemaan, ne murskaavat yhdistyksemme, joka on ainoa toivomme!»

Jälleen kuului huuto: »Eläköön yhdistys!» Hal salli heidän huutaa parillakymmenellä eri kielellä, kunnes olivat, saaneet kyllikseen.

»Kuulkaa, pojat», jatkoi hän vihdoin, »ne ovat kuljettaneet pois lähetystömme. Voivat viedä minutkin samaa tietä —»

»Ei, eivät vie!» kuului joukosta huudettavan. Ferris ulvoi raivoissaan. »Yrittäkööt! Me poltamme ne vuoteisiinsa!»

»Mutta ne voivat kuljettaa minut pois», huomautti Hal. »Tiedättehän, että he ovat siinä pelissä etevämmät. Voivat kutsua sheriffin, tuottaa sotaväkeä, jos katsovat tarpeelliseksi! Me emme voi vastustaa heitä väkivalloin — he voivat ajaa kylästä kaikki miehet, naiset ja lapset, jos tahtovat. Mutta meidän tulee muistaa, ettei sekään voi murskata liittoamme. Ei myöskään suurta liittoa, joka tulee meitä tukemaan. Me kestämme, ja vihdoin niiden täytyy ottaa meidät takaisin!»

Huomatessaan Halin tarkoituksen muutamat hänen tuttavistaan tulivat hänen avukseen. »Ei tappelua! Ei väkivaltaa! Pysykää liitossa!» Hal puolestaan jatkoi asian mieliin teroittamista: vaikka yhtiö ajaisikin heidät pois, auttaisi heitä suuri kaivosmiesten liitto, johon kuului kolmesataaviisikymmentätuhatta työmiestä, ja muut näiden seutujen kaivosmiehet yhtyisivät heihin. Päällysmiehet, jotka luulivat voivansa pakottaa heidät nälällä kuuliaisuuteen, saisivat nähdä kaivosten joutuvan lepäämään. Heidän täytyisi myöntyä, ja yhteenkuuluvaisuuden taktiikka pääsisi voitolle.

Siihen suuntaan Hal jatkoi palauttaen mieleensä, mitä Olson oli hänelle sanonut ja soveltaen sitä käytäntöön. Hän näki miesten kasvoissa uutta toivoa, joka työnsi tieltään koston ja vihan vimman.

»Pojat», sanoi hän, »minä lähden nyt ylivalvojan puheille. Minä olen teidän lähetystönne, koska ovat vieneet pois toiset.»

Sumusireeni Ferris mylvi jälleen: »Siinä on oikea mies! Joe Smith!»

»Niin, miehet, muistakaa, mitä nyt sanon! Minä lähden tapaamaan ylivalvojaa ja sitten menen alas Pedroon, mihin on tänä aamuna saapunut muutamia suuren yhdistyksen virkailijoita. Minä selitän heille tilanteen ja pyydän heiltä apua teille. Onhan se teidänkin tahtonne, eikö totta?»

Epäilemättä, se oli heidän tahtonsa. »Suuri yhdistys!»

»Hyvä! Minä teen hyväksenne, mitä suinkin voin, ja keksin jonkin keinon antaakseni teille tietoa. Te pysytte sillävälin lujina. Päällysmiehet kertovat teille valheita, yrittävät teitä pettää, lähettävät urkkijoita ja rauhanhäiritsijöitä joukkoonne — mutta te pysytte lujina ja odotatte suurta yhdistystä.»

Hal katseli iloisesti huutavaa joukkoa. Hän ennätti erikoisesti huomata muutamia ylöspäin kääntyneitä kasvoja. Ne olivat uupuneita, uurteisia kasvoja, jotka kaikki kertoivat tarinansa puutteesta ja tappiosta. Nyt ne olivat jälleen kirkastuneet, niissä hohteli jälleen se ihmeellinen uusi valo, jonka hän oli nähnyt ensi kerran edellisenä iltana. Se oli tukahdutettu hetkiseksi, mutta se leimahti uudelleen ilmi; se ei tulisi milloinkaan sammumaan miesten sydämistä, kun he kerran olivat oppineet tuntemaan sen voiman. Hal ei ollut nähnyt mitään muuta, mikä olisi liikuttanut häntä siinä määrin kuin tämä innostuksen uudestisyntyminen. Se oli kaunis ja kamala asia!

Hal katsahti veljeensä nähdäkseen, kuinka asia oli häneen vaikuttanut. Hänen veljensä kasvoissa oli tyydytyksen, sanomattoman huojennuksen ilme. Asia oli kääntynyt lopultakin hyväksi! Hal suostui lähtemään!

Hal kääntyi jälleen miesten puoleen. Nyt, hänen katsahdettuaan veljeensä, he näyttivät entistä surkuteltavammilta. Edward näet edusti sitä valtaa, jota vastaan he kävivät — sitä näkymätöntä, käsittämätöntä valtaa, joka uhkasi heidät murskata. Epäonnistumisen mahdollisuus ilmeni Halille äkillisenä, kuristavana aavistuksena. Hän näki miehet sellaisina kuin he tulisivat esiintymään, kun ei ollut ketään johtajaa pitämässä heille puhetta. Hän näki heidän odottavan, näki heidän elinkautisen tottelemistottumuksensa yrittävän jälleen heitä vallata, näki tuhansien pelkojen heitä ahdistavan, tuhansien huhujen raatelevan heitä — kuin villit pedot, jotka heidän kavalat vihollisensa olivat päästäneet valloilleen. He eivät kärsineet ainoastaan omasta puolestaan, ennen kaikkea vaimojensa ja lastensa vuoksi — kärsivät samaa pelontuskaa, jota kärsi Hal ajatellessaan Western Cityssä olevaa vanhaa miestä, jota lääkärit olivat varoittaneet karttamaan mielenliikutusta.

Jos he pysyivät lujina, pysyivät uskollisina johtajalleen, niin heidät karkotettaisiin kodeistaan, he joutuisivat kokemaan tulevan talven pakkasta, nälkää ja mustanlistan vaikutuksia. Entä hän itse — mitä tulisi hän sillävälin tekemään? Mikä oli hänen osansa sopimuksessa? Hän tulisi haastattelemaan ylivalvojaa heidän puolestaan, tulisi jättämään heidät »ison yhdistyksen» hoiviin — ja lähtisi sitten viettämään huoletonta ja hupaista elämäänsä. Syömään herkkuja hyvinvarustetussa klubissa taitavien, hiljaa liikkuvien tarjoilijain ollessa alinomaa valmiina häntä palvelemaan! Tanssimaan klubin huvilassa viehättävien olentojen kanssa, jotka olivat pelkkää silkkiä, tuoksua, suloista hymyä ja huoletonta, onnellista viehätystä! Ei, se oli liian helppoa! Hän voi nimittää tuota velvollisuudekseen isäänsä ja veljeänsä kohtaan, mutta tiesi sydämessään, että se merkitsi oman elämänsä pettämistä; se oli perkele, joka vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman kuningaskunnat!

Hal kohotti vielä kerran kätensä noudattaen äkillistä mieleen johtuman. »Pojat», sanoi hän, »nyt ymmärrämme toisemme. Te ette palaa työhön, ennenkuin suuri yhdistys kehoittaa. Minä puolestani pysyn sanassani. Teidän asianne on minun asiani, ja minä jatkan taistelua, kunnes saatte oikeutenne ja voitte elää ja tehdä työtä ihmisinä. Onko oikein?»

»Oikein! Oikein!»

»Hyvä, niinpä — vannomme!» Hal kohotti kätensä, miehet tekivät samoin, ja pauhaavien huutojen kaikuessa ja lakkien huimasti heiluessa Hal antoi heille valallisen lupauksen, jonka tiesi omaatuntoansa sitovaksi. Hän antoi sen harkiten siinä veljensä läsnäollessa. Nyt ei ollut enää kysymyksessä ainoastaan jonkin juoksuhaudan valtaaminen, vaan vapaaehtoinen sotilaaksi rupeaminen. Tänä innon hetkenäkin Hal olisi kuitenkin pelästynyt, jos olisi arvannut, millaiseen epätoivoiseen, uuvuttavaan, vuosikausia kestävään taisteluun hän siinä sitoutui käymään.

15.

Hal astui alas puhujanpaikalta, väkijoukko väistyi, ja hän lähti veljensä kanssa kohti toimistorakennusta, jonka portailla seisoi poliisimiehiä. Hän liikkui kuin riemusaatossa; karut äänet huusivat hänelle rohkaisten, miehet tungeksivat ja tyrkkivät toisiaan päästäkseen pudistamaan hänen kättänsä tai taputtamaan häntä olalle; he taputtivat Edwardiakin ja yrittivät pudistaa hänen kättänsä, koska hän oli Halin seurassa ja näytti nauttivan hänen luottamustaan. Jälkeenpäin asiaa ajatellessaan Hal nauroi. Olihan se koko seikkailu Edwardille!

Nuorempi veli nousi rakennuksen portaille ja sanoi vahdeille haluavansa tavata mr Cartwrightiä.

»Hän on huoneessaan», vastasi eräs jurosti. Hal astui sisään Edwardin seuraamana, ja heidät johdettiin yli valvojan yksityistoimistoon.

Saavutettuaan työmiehenä luokkatietoisuutta Hal tarkkasi nyt ylivalvojan käyttäytymistä, huomasi Cartwrightin kumartavan kohteliaasti Edwardille, mutta jättävän Edwardin veljen kerrassaan huomioonottamatta. »Mr Cartwright», sanoi Hal, »minä tulen luoksenne näiden kaivosten työmiesten lähettämänä».

Tuo uutinen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan ylivalvojaa.

»Tehtävänäni on ilmoittaa, että miehet vaativat poistettavaksi neljä epäkohtaa, ennenkuin palaavat työhön. Ensinnäkin —»

Cartwright keskeytti vikkelään terävään tapaansa. »Ei kannata jatkaa, sir. Yhtiömme keskustelee ainoastaan yksityisten miesten kanssa. Mitään lähetystöjä ei hyväksytä.»

Hal vastasi yhtä vikkelästi. »Olkoon niin, mr Cartwright. Siinä tapauksessa tulen luoksenne yksityisenä työmiehenä.»

Ylivalvoja näytti joutuvan hetkeksi ymmälle.

»Minä vaadin neljä oikeutta, jotka tämän valtion lait minulle takaavat», jatkoi Hal. »Ensinnäkin oikeutta kuulua ammattiyhdistykseen joutumatta siitä syystä erotetuksi.»

Cartwright oli ehtinyt saavuttaa tyynen ja käskevän tasapainotilansa. »Teillä on se oikeus, sir; teillä on se aina ollut. Tiedätte varsin hyvin, ettei yhtiö ole koskaan ajanut pois ketään ammattiyhdistykseen kuulumisen vuoksi.»

Mies katseli Halia, ja siinä kamppailivat silmäparit toisiaan vastaan. Hal oli kylmän kiukun vallassa. Hän ei kyennyt enää sellaista sietämään. »Mr Cartwright», sanoi hän, »te palvelette erästä maailman etevimpiin luettavaa näyttelijää ja palvelette taitavasti.»

Cartwright punastui ja väistyi askelen taaksepäin. Edward virkkoi nopeasti: »Sellaisilla puheilla et voita mitään, Hal!»

»Hänellä on katselijanaan koko maailma», jatkoi Hal itsepintaisesti. »Hän esittää mitä uskomattominta ilvenäytelmää — kasvoissa hänellä on samoinkuin kaikilla hänen näyttelijätovereillaankin ylen juhlallinen ilme!»

»Mr Cartwright», virkkoi Edward arvokkaasti, »luotan siihen, että uskotte minun tehneen mitä voin hillitäkseni veljeäni».

»Luonnollisesti, mr Warner», vastasi ylijohtaja. »Ja teidän tulee tietää, että minä puolestani olen tehnyt mitä suinkin voin osoittaakseni veljellenne huomaavaisuutta.»

»Joko taas!» huudahti Hal. »Tämä näyttelijä on todellinen nero!»

»Hal, kun olet tekemisissä mr Cartwrightin kanssa —»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta lähettämällä kätyrinsä yöllä minua vangitsemaan. Ne vetivät minut ulos ja olivat vääntää käsivarteni sijoiltaan! Eipä ole hupaisempaa nähty!»

Cartwright yritti puhua — mutta Edwardille, ei Halille. »Silloin —»

»Hän osoitti minulle huomaavaisuutta antamalla sulkea minut vankilaan, missä sain nauttia vettä ja leipää kaksi yötä ja päivää! Ei varmaankaan ole nähty mitään hupaisempaa!»

»Silloin en tietänyt —»

»Hän väärensi nimeni kirjeeseen, jonka antoi kiertää kaivoksilla! Vihdoin — se oli kaikkein paras temppu — hän kertoi eräälle sanomalehtimiehelle, että olin vietellyt täällä tytön!»

Ylivalvoja punastui entistä enemmän. »Sitä en ole tehnyt!» väitti hän.

»Mitä!» huudahti Hal. »Ettekö kertonut _Gazetten_ toimittajalle Billy Keatingille, että olin vietellyt tytön Pohjois-Laaksossa? Ettekö kuvaillut tyttöä hänelle — punatukkaiseksi irlantilaistytöksi?»

»Sanoin vain kuulleeni eräitä huhuja, mr Warner —»

»Eräitä huhuja, mr Cartwright? Varmuus oli oma tekemänne! Te kerroitte mr Keatingille nimenomaisesti ja varmasti —»

»En kertonut!» väitti toinen.

»Sepä kohta nähdään!» Hal astui kohti Cartwrightin pöydällä olevaa puhelinta.

»Mitä aiot tehdä, Hal?»

»Aion kutsua Billy Keatingin puhelimeen, jotta saat kuulla asian häneltä itseltään.»

»Joutavia, Hal» huudahti Edward. »Minä en välitä Keatingin vakuutuksista. Tiedäthän, ettei mr Cartwright silloin voinut mitenkään tietää, kuka olit.»

Cartwright kiiruhti tarttumaan tähän tukeen. »En tietenkään, mr Warner. Veljenne tuli tänne sanoen olevansa työmies —»

»Vai niin!» huudahti Hal. »Luuletteko voivanne juoruta miten tahdotte jostakin työmiehestänne?»

»Olette ollut täällä niin kauan, että varmaan tiedätte, millainen näiden henkilöiden moraali on.»

»Olen ollut täällä niin kauan, mr Cartwright, että hyvin tiedän moraalisista seikoista puhuttaessa olevan parasta aloittaa päällysmiehistä ja poliiseista, jotka te asetatte virkaansa ja joiden sallitte vaaniskella naisia.»

Edward keskeytti: »Sinä et voi voittaa mitään jatkamalla tätä keskustelua, Hal. Jos sinulla on täällä jotakin toimitettavaa, tee se pian, Jumalan nimessä!»

Hal yritti hillitä itseänsä. Hän alkoi jälleen puhua esitettävistään vaatimuksista, mutta havaitsi heti, että ylivalvojan itsehillintä oli ollut ja mennyt. »Olen vastannut», selitti Cartwright, »ja kieltäydyn ehdottomasti enemmistä keskusteluista».