Part 26
»Hyvä», virkkoi Hal, »koska ette salli työmiestenne edustajan keskustella kanssanne selvästi ja asiallisesti, ilmoitan teille yksityisenä henkilönä, että kaikki muutkin kaivoksillanne olevat miehet kieltäytyvät tekemästä työtä teille».
Ylivalvoja ei sallinut tuon mielevän ivan vaikuttaa itseensä. »Voin sanoa teille, herrani, vain sen, että numero kaksi aloittaa jälleen työt huomenna ja että jokainen työstä kieltäytyvä lähetetään pois ennen iltaa.»
»Niinkö nopeasti, mr Cartwright? He ovat vuokranneet asuntonsa yhtiöltä, ja te tiedätte, että heille yhtiön oman vuokrasopimuksen mukaan on sopimuksen purkamisesta ilmoitettava kolme päivää aikaisemmin.»
Cartwright oli kyllin varovainen ollakseen väittelemättä. Hän tiesi Edwardin kuuntelevan ja tahtoi suoriutua asiasta kunnialla. »Heitä ei toimita täältä pois yhtiö; sen tekevät kaupungin viranomaiset.»
»Joiden päämies te itse olette.»
»Minä satun olemaan Pohjois-Laakson pormestari.»
»Olette siis Pohjois-Laakson pormestarina ilmoittanut veljelleni, että ajatte minut pois, eikö niin?»
»Minä pyysin veljeänne kehoittamaan teitä täältä poistumaan.»
»Mutta selititte samalla, että ajaisitte minut pois, ellei hänen yrityksensä onnistuisi?»
»Niin, se on totta.»
»Ja syyksi mainitsitte, että olitte saanut sähköteitse menettelyohjeita mr Peter Harriganilta. Onko lupa kysyä, mikä virka mr Harriganilla on kaupungissanne?»
Cartwright huomasi pulman. »Veljenne ymmärsi minut väärin», virkkoi hän jyrkästi.
»Ymmärsitkö hänet väärin, Edward?»
Edward oli harmistuneena lähtenyt ikkunan luo; hän katseli säilykerasioita ja tuhkaläjiä eikä pitänyt soveliaana kääntyä. Ylivalvoja kuitenkin tiesi hänen kuulevan ja piti välttämättömänä korjata tekemäänsä erehdystä. »Nuori mies», sanoi hän, »te olette loukannut useita tämän kaupungin asetuksia».
»Onko olemassa asetus, joka kieltää kaivosmiehiä muodostamasta ammattiyhdistystä?»
»Ei; mutta on asetus, joka kieltää pitämästä puheita kaduilla.»
»Kuka on sen asetuksen laatinut, jos on lupa kysyä?»
»Kaupunginvaltuusto.»
»Johon kuuluvat Johnson, postimestari ja yhtiön kauppa-apulainen, Ellison, yhtiön kirjanpitäjä, Strauss, yhtiön kaivospäällikkö, O'Callahan, yhtiön kapakoitsija. Olenko oikeassa?»
Cartwright ei vastannut.
»Ja viidentenä jäsenenä olette te itse, ex officio — mr Enos Cartwright, pormestari ja yhtiön ylivalvoja.»
Taaskaan ei kuulunut vastausta.
»Teillä on asetus kaduilla puhumista vastaan; mutta samalla omistaa yhtiönne kaikki kapakat, työväen asumukset, kirkon ja koulun. Missä luulette muuallakaan voitavan puheita pitää?»
»Teistä tulisi hyvä asianajaja, nuori mies. Mutta me, jotka pidämme täällä huolta järjestyksestä, tiedämme varsin hyvin, mitä teidän 'puheiden pitämisenne' merkitsee!»
»Ette siis hyväksy sitä, että kansalaiset pitävät kokouksia?»
»Minä tarkoitan, ettemme pidä tarpeellisena hankkia agitaattoreille tilaisuutta miestemme kiihoittamiseen.»
»Saanko kysyä, mr Cartwright, puhutteko nyt erään Amerikan kaupunkikunnan pormestarina vai kivihiilikaivoksen ylivalvojana?»
Cartwrightin kasvot olivat käyneet yhä punaisemmiksi. Hän kääntyi päin Edwardin selkää ja virkkoi: »En ymmärrä, minkätähden jatkaisimme tätä keskustelua.»
Edward oli samaa mieltä. Hän kääntyi. »Tosiaankin, Hal —» »
»Mitä ajatteletkaan, Edward! Tämä mies syyttää veljeäsi lainrikkojaksi! Oletko aikaisemmin huomannut sukumme keskuudessa taipumusta rikoksiin?»
Edward kääntyi jälleen ikkunaan ja alkoi tarkastella säilykerasioita ja tuhkakasoja. Riita oli joutava ja typerä, mutta hän oli huomannut, missä mielentilassa Hal oli, ja arvasi hänen jatkavan niin kauan kuin toinen oli kyllin varomaton jotakin vastaamaan.
»Te sanotte, mr Cartwright, että olen rikkonut asetusta, joka kieltää puhumasta kaduilla. Saanko kysyä, mikä rangaistus siitä määrätään?»
»Sen näette aivan pian, kun joudutte itse rangaistusta kokemaan.»
Hal nauroi. »Sanoistanne huomaan, että rangaistuksena on kaupungista karkoittaminen. Jos ollenkaan ymmärrän lainkäyttöä, olisi minut pitänyt viedä rauhantuomarin eteen — joka hänkin sattuu olemaan yhtiön kauppa-apulainen. Sensijaan minut tuomitseekin pormestari — vai tekeekö sen yhtiön ylivalvoja? Haluan tietää, kuinka oikeastaan on laita!»
»Se tapahtuu huomaavaisuudesta —»
»Milloin olen pyytänyt teiltä huomaavaisuutta?»
»Huomaavaisuudesta veljeänne kohtaan, tarkoitan.»
»Vai niin. Asetuksienne mukaan siis pormestari — tai ylivalvoja — voi osoittaa huomaavaisuutta lainrikkojan veljelle muuttamalla rangaistuksen kaupungista-karkoittamiseksi. Osoititteko huomaavaisuutta Tommie Burkelle, kun toimititte hänen sisarensa täältä pois?»
Cartwright puristi kätensä nyrkkiin. »Nyt riittää!»
Hän puhui jälleen Edwardin selälle, ja Edward kääntyi ja vastasi: »En moiti teitä, sir.» Sitten hän sanoi Halille: »Olen tosiaankin sitä mieltä, että olet puhunut riittävästi!»
»Toivon puhuneeni riittävästi», vastasi Hal, »saadakseni teidät uskomaan, että niinsanottu Amerikan laki on näillä kaivoksilla typerää pilaa, solvausta ja nöyryytystä jokaiselle, joka kunnioittaa maansa lakeja ja laitoksia.»
»Te, mr Warner», virkkoi ylivalvoja kääntyen Edwardin puoleen, »olette hankkinut itsellenne kokemusta kaivosasioissa. Te tiedätte, mitä merkitsee, kun on oltava tekemisissä tietämättömien muukalaisten kanssa, joilla ei ole aavistustakaan Amerikan laeista —»
Hal alkoi nauraa. »Te kaiketi perehdytätte heitä Amerikan lakeihin! Perehdytätte heitä niihin polkemalla jalkoihinne jokaisen kaupunkinne ja valtionne lain, jokaisen perustuslaillisen vakuuden — ja asettamalla niiden sijaan Peter Harriganilta sähköteitse saamanne ohjeet!»
Cartwright kääntyi ja lähti ovelle. »Nuori mies», sanoi hän olkapäänsä yli, »teidän on välttämättä poistuttava Pohjois-Laaksosta, tänä aamuna. Toivon vain veljenne voivan saada teidät lähtemään kaikessa rauhassa.» Oven paukahdus oli ylivalvojan ainoa hyvästijättö.
16.
Edward kääntyi veljensä puoleen. »Miksi helvetissä järjestätkään tuollaista kohtausta minun läsnäollessani? Niin arvotonta! Niin erinomaisen aiheetonta! Riitelet miehen kanssa, joka on arvaamattomasti alapuolellasi!»
Hal seisoi siinä, mihin ylivalvoja oli hänet jättänyt. Hän katseli veljensä vihaisia kasvoja. »Etkö siitä mitään muuta käsittänyt, Edward?»
»Ja mitä merkitsi kaikki tuo omaa luonnettasi koskeva? Mitä välität siitä, mitä Cartwrightin lainen mies sinusta ajattelee?»
»En välitä mitään siitä, mitä hän ajattelee, mutta en halua kuulla hänen levittävän sellaisia juoruja. Se on eräs heidän tavallisia menetelmiään, sanoo Billy Keating.»
Edward vastasi kylmäkiskoisesti: »Noudata neuvoani ja käsitä, että häpeällistä juttua kieltäessäsi vain edistät sen leviämistä.»
»Niinpä tietenkin», vastasi Hal. »Se juuri minua kiukuttaa. Ajattele tyttöä, millainen vahinko hänelle siitä koituu!»
»Ei ole sinun asiasi huolehtia tytöstä.»
»Otaksu, että Cartwright olisi juorunnut jostakin naistuttavastasi. Olisitko ollut yhtä välinpitämätön?»
»Hän ei olisi voinut niin menetellä; minä valitsen tuttavani huolellisemmin.»
»Niin, epäilemättä. Se merkitsee, että valitset heidät rikkaiden joukosta. Mutta minä satun olemaan taipumuksiltani demokraattisempi —»
»Taivaan nimessä!» huudahti Edward. »Te maailmanparantajat olette kaikki yhdenlaisia — puhutte, puhutte, puhutte!»
»Minä tiedän sanoa sinulle, mikä on siihen syynä, Edward. Sinunlaisesi mies voi sulkea silmänsä, mutta ei voi sulkea korviansa.»
»Etkö kumminkin voi jättää minua rauhaan hetkeksi — vain kunnes ehdimme täältä pois? Minusta tuntuu kuin istuisimme tulivuoren harjalla, ja enpä tiedä, milloin tapahtuu uusi purkaus.»
Hal alkoi nauraa. »Olkoon menneeksi», sanoi hän. »Pelkään, etten ole muuten osoittanut suurestikaan iloitsevani vierailustasi. Nyt olen sopuisampi. Lähin työni odottaa minua Pedrossa, joten lähden sinne kerallasi. On vielä eräs asia —»
»Mikä?»
»Yhtiö on minulle velkaa —»
»Mistä?»
»Työstäni.»
Oli Edwardin vuoro nauraa. »Riittääkö se parturille ja kylpyyn?»
Hän otti lompakkonsa ja veti sieltä esiin seteleitä, ja häntä katseleva Hal havaitsi yhtäkkiä mielessään tapahtuneen muutoksen. Hän ei ollut hankkinut itselleen ainoastaan työmiehen luokkatietoisuutta, vaan myöskin hänen rahatietoisuutensa. Hän oli tosiaankin huolissaan niiden dollarien vuoksi, jotka yhtiö oli hänelle velkaa. Hän oli ansainnut ne selkää- ja sydäntäsärkevällä raadannalla, nostamalla, kivihiilimyhkyröitä vaunuun, ja summa oli joka tapauksessa niin suuri, että Raffertyn perhe olisi voinut sen varassa elää viikon tai parikin viikkoa. Ja nyt veti Edward esille pehmeän ruskean lompakon, joka oli täynnä kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja otti niitä joukon laskematta, ikäänkuin raha kasvaisi puussa tai kuin kivihiili nousisi itsestään maan uumenista ja vaeltaisi tehtaiden uuneihin viulujen ja huilujen soidessa!
Edward ei tietenkään aavistanut veljensä mielessä liikkuvia luonnottomia ajatuksia. Hän ojensi seteleitä. »Hanki itsellesi kunnolliset vaatteet», sanoi hän. »Toivottavasti eivät kansanvaltaiset tuntosi vaadi sinua pysymään likaisena!»
»Ei», vastasi Hal lisäten sitten: »Miten tästä lähdemme?»
»Minulla on auto odottamassa toimiston takana.»
»Olit siis järjestänyt kaikki valmiiksi!» Mutta Edward ei vastannut mitään; hän pelkäsi tulivuoren alkavan jälleen toimia.
17.
He lähtivät toimistosta takatietä, nousivat automobiiliin ja poistuivat kylästä väkijoukon näkemättä. Koko matkan ajan Edward kehoitti hartaasti veljeään luopumaan jutusta ja palaamaan heti kotiin. Hän alkoi jälleen puhua isästä mieltähellyttävästi, ja kun se ei auttanut, alkoi uhata. Mitäpä, jos Hal ei saisi enää rahoja kotoaan, mitäpä, jos isä syrjäyttäisi hänet testamentissaan — mitä hän siinä tapauksessa tekisi? Hal vastasi hymyilemättä: »Voinhan aina saada toimen yhdistyneiden kaivosmiesten ammattiyhdistysten järjestäjänä.»
Edward luopui tästä hyökkäyslinjasta. »Ellet suostu tulemaan heti», selitti hän, »jään siihen asti, kunnes lähdet».
»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Hän ei voinut olla hymyilemättä tuolle pahalle uhkaukselle. »Mutta jos vien sinut tuttavieni luo ja esittelen sinut heille, täytyy sinun tunnustaa, että kuulemasi puheet ovat tutunomaisia.»
Toinen näytti ärtyneeltä. »Mitä hittoa minä huolisin sinun tuttavistasi?»
»En tiedä, mitä voi tapahtua», virkkoi Hal. »Sinä tapaat Peter Harriganin ja asetut hänen puolelleen, ja enpä tiedä, mitä silloin pidät velvollisuutenasi.»
Toinen huudahti äkillisen kiukunpuuskan valtaan joutuen: »Minä puhun nyt suuni puhtaaksi! Jos yrität lähteä takaisin noille kaivoksille, niin vannon vetoavani tuomioistuimeen ja antavani sulkea sinut parantolaan. Enpä luule, että olisi suurtakaan vaivaa, jos tahtoisin vakuuttaa tuomarille, että olet jäijiltäsi.»
»Eipä suinkaan», vastasi Hal nauraen, »kun ovat kysymyksessä näiden seutujen tuomarit!»
Sitten hän tarkasteli hetkisen veljensä kasvoja, ja hänen mieleensä johtui, ettei olisi hyvä sallia sellaisen ajatuksen jäädä Edwardin mieleen. »Odotahan, kunnes tapaat tuttavani Billy Keatingin, _Gazetten_ toimittajan, ja kuulet, mitä hän sellaisesta jutusta tekisi! Billy haluaa hartaasti päästä saattamaan julkisuuteen minun ja vanhan Peterin välisen taistelun kuvausta!» Keskustelu ei jatkunut — matta Hal tiesi varmaan, että Edward »pistäisi asian puppuunsa ja polttaisi sen».
He saapuivat Pedroon MacKellarin asunnolle, ja Edward odotti automobiilissä Halin mennessä sisään. Vanha skotlantilainen lausui hänet lämpimästi tervetulleeksi ja kertoi uutisensa. Jerry Minetti oli käynyt hänen luonaan aamulla, ja MacKellar oli hänen pyynnöstään keskustellut puhelimella Sheridanissa olevien yhdistyksen virkailijoiden kanssa saaden kuulla, että Jack David oli edellisenä iltana tuonut sinne tiedon lakosta. Kummaltakin puolelta oli varottu mainitsemasta nimiä, koska puhelimessa tiedettiin olevan »vuotoja», mutta oli aivan selvää, että sanantuoja oli ollut juuri Iso Jack. Saatuaan asiasta tiedon oli kaivosmiesten paikallisyhdistyksen puheenjohtaja Johann Hartman saapunut Pedroon American hotelliin mukanaan James Moylan, piirijärjestön sihteeri — viimeksimainittu oli tullut Western Citystä samassa junassa kuin Edward.
Tuota kaikkea kelpasi kuulla: mutta MacKellar lisäsi siihen epätoivoa herättävän tiedonannon: yhdistyksen virkailijat selittivät, etteivät voineet kannattaa lakkoa nykyisenä ajankohtana! Se oli ennenaikainen ja voi vain saada epäonnistumaan suunnitellun laajemman yrityksen, aiheuttaen siten mielten lamaannusta.
Sellaisen mahdollisuuden Hal oli ottanut ennakolta huomioon. Mutta hän oli ollut näkemässä vapauden uutta elpymistä Pohjois-Laaksossa, oli nähnyt miesten nälkäisten, nääntyneiden kasvojen anelevan apua, oli tuntenut mielensä siitä heltyvän ja oli ajatellut, että yhdistyksen miesten täytyi tuntea samaa liikutusta. »Heidän täytyy liikettä tukea!» huudahti hän. »Miehet eivät saa pettyä! He menettävät kaiken toivon, vajoavat äärimmäiseen epätoivoon! Yhdistyksen miesten täytyy se käsittää — minun täytyy se heille selvittää!»
Vanha skotlantilainen sanoi Minettin olleen samaa mieltä. Hän oli heittänyt kaiken varovaisuuden ja kiiruhtanut hotelliin tapaamaan Hartmania ja Moylania. Hal päätti lähteä hänen jälkeensä ja poistui.
Hän selitti asiaintilan veljelleen, joka sanoi: Kuinkapa muuten. Sitähän hän oli sanonutkin. Harhaanjohdetut kaivosmiesraukat palaisivat töihinsä, ja heidän johtajiensa täytyisi oivaltaa mielettömyytensä. Western Cityn junan piti saapua parin tunnin kuluttua; olisi erittäin hyvä, jos Hal voisi käyttää sitä.
Hal vastasi lyhyesti lähtevänsä American hotelliin. Veli voi hänet viedä sinne, jos hyväksi näki. Edward antoi käskyn kuljettajalle. Hän oli jo ehtinyt tiedustella, mitkä olivat Pedron parhaat pukumyymälät. Halin ollessa hotellissa rukoilemassa äskensyntyneen yhdistyksensä puolesta Edward etsi pukua, jossa tuntisi itsensä »jälleen ihmiseksi».
18.
Hal kohtasi Jerry Minettin ja molemmat virkailijat heidän huoneessaan. Jim Moylan, piirisihteeri, oli valtavan kookas nuori irlantilainen, tummasilmäinen ja tummatukkainen, vilkas ja herkkä, henkilö, johon luotti ja josta piti heti ensi näkemältä. Johann Hartman, puheenjohtaja, oli harmaahapsinen, saksalaissyntyinen kaivosmies, pidättyväinen ja harvasanainen, ilmeisesti erittäin voimakas mies, sekä ruumiillisessa että henkisessä katsannossa. Hän tarvitsi voimansa, epäilemättä, koska hänen hoidettavanaan oli yhdistyksen päämaja tämän »Raymondin valtakunnan» sydämessä.
Hal kertoi aluksi lähetystön sieppaamisesta. Asia ei näyttänyt toisia hämmästyttävän: yhtiöt menettelivät säännöllisesti siten, jos kaivoksilla ilmeni kapinahenkeä. Siitä syystä olivatkin julkiset järjestymisyritykset niin erinomaisen toivottomia. Ainoa mahdollinen keino oli salainen aatteenlevittäminen, jota pidettiin yllä, kunnes kaivoksille oli muodostunut järjestön ydin.
»Te siis ette voi tukea tätä lakkoa!» huudahti Hal.
Se ei näyttänyt mahdolliselta. Moylan huomautti, että se raukenisi alkuunsa. Ei ollut minkäänlaista onnistumisen mahdollisuutta, ellei sitä ennen tehty varsin paljon järjestelytyötä.
»Mutta sillävälin hajoo Pohjois-Laakson yhdistys!» huomautti Hal.
»Mahdollista», kuului vastaus. »Silloin on asianamme perustaa uusi. Sellaista on työväenliike.»
Jim Moylan oli nuori ja arvasi Halin mielentilan. »Älkää ymmärtäkö meitä väärin!» huudahti hän. »Se on sydäntäsärkevää — mutta me emme kykene asiaa auttamaan. Meidän tehtävänämme on toteuttaa yhteenliittyminen, ja me tiedämme, että jos tukisimme kaikkea, mikä näyttää lakolta, tekisimme vararikon jo ensimmäisenä vuonna. Ette arvaakaan, kuinka usein sellaista sattuu — kuluu tuskin kuukauttakaan, jolloin meitä ei kutsuta käsittelemään tällaista tilannetta.»
»Ymmärrän, mitä tarkoitatte», sanoi Hal. »Mutta ajattelin, että tässä tapauksessa, heti onnettomuuden jälkeen, kun miesten mielet ovat kiihdyksissä —»
Nuori irlantilainen hymyili alakuloisesti. »Ette ole vielä perehtynyt näihin asioihin», sanoi hän. »Jos kaivosonnettomuus takaisi voitollisen lakon, niin työmme olisi tosiaankin helppoa. Barelassa, toisessa kanjonissa, on ollut kolme suurta räjähdystä — viime vuonna ovat surmanneet kuudettasataa miestä!»
Hal alkoi huomata kokemattomuudessaan menettäneensä suhteellisuudentajun.
Hän katseli molempia johtomiehiä ja muisteli sitä kuvaa, joka hänellä oli heistä ollut Pohjois-Laaksoon tullessaan — hän oli kuvitellut heidät tuittupäisiksi ja tuimiksi kiihoittajiksi, jotka houkuttelivat kunniallisia työmiehiä jättämään työnsä. Mutta nyt hän näkikin aivan toista! Hän itse oli ankaran kiihtymyksen vallassa — ja molemmat työväen johtajat suuntasivat häneen viilentävän vesisuihkun! He istuivat tyyninä ja asiallisina lausuessaan Pohjois-Laakson orjien tuomiota: takaisin maan mustiin onkaloihin!
»Mitä voimme sanoa miehille?» kysyi hän yrittäen hillitä masennustaan.
»Voimme sanoa vain, mitä olen tässä teille sanonut — että olemme avuttomat, ellemme saa koko piiriä järjestymään. Toistaiseksi miesten on tyytyminen kohtaloonsa; heidän tulee tehdä, mitä voivat, säilyttääkseen järjestönsä.»
»Mutta kaikki asiassa toimineet miehet ajetaan pois!»
»Ei, ei kaikkia — harvoin ne saavat kaikkia selville.»
Tässä puuttui puheeseen vanha juro saksalainen. Viime vuonna oli yhtiö erottanut palveluksestaan seitsemättätuhatta miestä, jotka olivat toimineet järjestymisen hyväksi tai joita oli siitä epäilty.
»_Seitsemättätuhatta_!» toisti Hal. »Tarkoitatteko tästä piiristä?»
»Tarkoitan.»
»Mutta eihän koko piirissä ole enempää kuin kaksitoista- tai viisitoistatuhatta kaivosmiestä!»
»Sen tiedän.»
»Kuinka siis voitte milloinkaan saada järjestymistä aikaan?»
Toinen vastasi tyynesti: »Kohtelevat uusia miehiä aivan samoin kuin vanhoja.»
Hal johtui äkkiä ajattelemaan John Edströmin muurahaisia. Siinä ne olivat, rakensivat siltaansa, rakensivat sitä yhä uudelleen, miten usein aallot sen veivätkin mukanaan. He eivät olleet niin kärkkään kärsimättömiä kuin joutilaan luokan nuoret, jotka ovat tottuneet kulkemaan omaa tietänsä, tottuneet pitämään vapautta, inhimillisiä olosuhteita ja oikeutta elämän välttämättömyyksiin kuuluvina. Hal oppi paljon näiden miesten kanssa keskustellessaan, mutta oppi vieläkin enemmän heidän ollessaan vaiti — siitä tyynestä, asiallisesta tavasta, jolla he käsittelivät hänen mieltään kuohuttaneita seikkoja. Hän alkoi käsittää, mitä merkitsee Pohjois-Laakson kurjille raukoille annettu pyhä lupaus. Sen täyttäminen vaatisi enemmän kuin pelkkää kiihtymyksen leimahdusta, se vaatisi järkeä, kärsivällisyyttä, ja kuria, vuosikausia kestävää oppimista ja ankaraa työtä!
19.
Hal huomasi olevan välttämätöntä yhtyä työväen johtajien mielipiteeseen. Heillä oli kokemusta, he kykenivät asiaa arvostelemaan. Kaivosmiesten oli meneminen takaisin työhön, ja Cartwright, Alec Stone ja Jeff Cotton tulisivat ajamaan heitä niinkuin ennenkin. Tyytymättömät voivat vain yrittää salaa järjestyä.
Jerry Minetti mainitsi Jack Davidin. Hän oli lähtenyt takaisin aamulla, johtajia tapaamatta. Hän siis voi välttää epäluulot, jäädä työhön ja auttaa salassa suoritettavan työn menestymistä.
»Entä kuinka on sinun laitasi?» kysyi Hal. »Taisit jo keittää haukesi.»
Jerry ei ollut lausepartta milloinkaan kuullut, mutta käsitti sen tarkoituksen. »Aivan varmasti!» sanoi hän. »Keittänyt niin että kelpaa!»
»Ettekö nähneet urkkijoita eteisessä?» kysyi Hartman.
»En ole vielä oppinut niitä tuntemaan.»
»Varmaan opitte, jos pysytte näissä toimissa. Toimistomme avaamisen jälkeen on lakkaamatta seisonut puoli tusinaa kadun toisella laidalla. Miestä, joka käy luonamme, seurataan aina kaivokselle asti, ja hän joutuu pois jo samana päivänä. Ovat murtaneet auki pulpettini yöllä ja varastaneet kirjeitäni ja papereitani; ovat lukemattomat kerrat uhanneet tappaa meidät.»
»En ymmärrä, kuinka voitte saada mitään aikaan.»
»Ne eivät voi meille mitään. Luulivat saaneensa pulpetistani järjestäjien luettelon. Mutta minä kuljetunkin luetteloa päässäni.»
»Se ei olekaan mikään helppo asia», virkkoi Moylan. »Haluatteko tietää, kuinka monta miestä meillä on toimessa? Yhdeksänkymmentäseitsemän: Ja niistä eivät ole saaneet käsiinsä ainoatakaan.»
Hal kuunteli ihmeissään. Työväenliike näyttäytyi uudessa valossa! Tuo tyyni, päättäväinen vanha saksalainen, jota olisi voinut luulla herkkukauppiaaksi, tuo hilpeäkatseinen irlantilaispoika, jonka olisi voinut ajatella saattelevan jotakin neitiä palokunnan tanssiaisiin — he olivat kapteeneita sapöörijoukossa, joka uursi Peter Harriganin ahnaan linnoituksen perustuksia.
Hartman ehdotti, että Jerry antautuisi kokeeksi sellaiseen työhön. Hänet ajettaisiin varmaan pois Pohjois-Laaksosta, joten hän voi yhtä hyvin lähettää perheelleen sanan kehoittaen heitä tulemaan Pedroon. Siten hän voi pelastaa itsensä järjestämistyötä varten, sillä yhtiön urkkijat seurasivat aina miestä kaivoksille saakka saadakseen tietoonsa hänen nimensä. He eksyisivät jäljiltä, jos Jerry lähtisi junalla Western Cityyn, ja niin hän voisi siirtyä toisille kaivoksille suorittamaan työtänsä italialaisten keskuudessa. Jerry suostui mielellään ehdotukseen; se siirtäisi tuonnemmaksi sen pahan päivän, jona Rosa pienokaisineen jäisi sattuman armoille.
Heidän vielä keskustellessaan soi puhelin. Hartmanin sihteeri ilmoitti Sheridanista vastikään kuulleensa poiskiidätetyn lähetystön kohtalosta. Koko joukko, kahdeksan miestä ja Mary Burke, oli viety läheiselle Hortonin asemalle ja työnnetty siellä junanvaunuun julmasti uhaten. He olivat kuitenkin astuneet junasta seuraavalla pysäkillä ja selittivät aikovansa tulla Pedroon. He voivat saapua hotelliin aivan pian.
Hal tahtoi olla heitä näkemässä ja lähti alakertaan ilmoittamaan asiasta veljelleen. Syntyi tietenkin uusi kiista. Edward huomautti, että Pedron näköalat olivat verrattain yksitoikkoiset, ja Hal osasi ehdottaa vain, että veli lähtisi hänen tuttaviensa luo, joilta hän voisi oppia paljonkin, kunhan suostuisi oppimaan. Hän saisi olla läsnä lähetystön istunnossa — siinä oli kahdeksan miestä ja nainen, jotka olivat uskaltaneet käydä sankarilliseen tekoon ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi. Edwardin ei tarvinnut pelätä ikävystyvänsäkään heidän seurassaan. Heidän joukossaan oli esimerkiksi sinisilmäinen Tim Rafferty, vaitelias nokiposkinen veikko, joka oli lehahtanut ilmoille mustasta onkalostaan odottamatta levittäen kaunopuheisuutensa kultaiset siivet, oli Mary Burke, jota koskevan kirjoituksen Edward voi lukea Western Cityn _Gazetten_ iltapäiväpainoksesta: »Kivihiilikenttien Jeanne d'Arc» tai jotakin muuta yhtä kuvanomaista. Edwardin mieliala ei kumminkaan ollut kirkastettavissa. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun hänen veljensä esiintyisi sanomalehdessä tuon Irlannin Johannan kumppanina!
Hal lähti Jerry Minettin kanssa päivällistä syömään rakennukseen, jota Edward mainitsi vaivaisen hökkelin nimellä; Edward itse kulki yksinäisessä komeudessaan American hotellin ruokasaliin. Hän ei kumminkaan saanut kauan olla yksin; aivan pian siirsi eräs teräväpiirteinen nuori mies tuolin hänen viereensä ja aloitti keskustelun. Hän sanoi olevansa kauppamatkustaja, hän toimi lyhyttavara-alalla; entä Edward? Edward vastasi jurosti, ettei toiminut millään alalla, mutta nuori mies ei ollut torjuttavissa — hänen alansa oli nähtävästi karaissut hänen tuntojansa. Herättivätkö kivihiilikaivokset Edwardin mielenkiintoa? Oliko hän käynyt siellä? Nuori mies kyseli niin vääjäämättömästi ja palasi asiaan niin monet kerrat, että seikka vihdoin alkoi Edwardille selvitä: hän oli joutunut erään urkkijan huomion esineeksi! Niin omituista kuin olikin, ärsytti tämä asia Edwardia arvostelemaan Peter Harriganin järjestelmää enemmän kuin kaikki hänen veljensä kaunopuheiset kertomukset Pohjois-Laaksossa harjoitetusta sorrosta.
20.