Part 27

Pian päivällisen jälkeen saapui karkoitettu lähetystö, ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena. He tiedustelivat Johann Hartmania, ja heidät neuvottiin huoneeseen, missä syntyi kiusallinen kohtaus. Kahdeksaa miestä ja yhtä naista, jotka olivat rohjenneet käydä sankarilliseen yritykseen ja olivat joutuneet rikoksen uhreiksi, ei ollut helppo saada uskomaan, että heidän ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat ihan hukkaan menneet, ja he lausuivatkin arastelematta, mitä ajattelivat pettäjistään.

»Te olette yrittäneet saada meitä nousemaan!» huudahti Tim Rafferty. »Niin kauan kuin muistan, olette vaatineet isääni itseänne auttamaan — ja nyt, kun teemme, mitä tahdotte, jätätte meidät oman onnemme nojaan!»

»Me emme ole milloinkaan kehoittaneet teitä tekemään lakkoa», sanoi Moylan.

»Ette tosiaankaan. Olette vain kehoittaneet meitä maksamaan veroa, jotta voitte itse nauttia lihavia palkkoja.»

»Palkkamme eivät ole kovin lihavat», virkkoi nuori johtaja kärsivällisesti. »Saatte siitä varmuuden, jos otatte asiasta selkoa.»

»Olivatpa millaiset tahansa, joka tapauksessa ette niitä menetä; meillä sitävastoin ei ole mitään. Me olemme maantiellä. Katsokaa meitä — ja useimmilla meistä on sitäpaitsi perhe. Minulla on vanha äiti ja koko joukko veljiä ja sisaria, ja isäukko ei kelpaa enää työhön. Mihin luulette meidän joutuvan?»

»Me autamme teitä, minkä voimme, Rafferty —»

»Menkää hiiteen!» huusi Tim. »Minä en kaipaa teidän apuanne. Jos haluan saada vaivaisapua, käännyn piirikunnan puoleen. Siellä on toinen samanlainen veijarijoukko, mutta ne eivät ainakaan väitä olevansa työmiehen ystäviä.»

Oli käynyt niinkuin Tom Olson oli ennakolta sanonut käyvän — työmiehet olivat hämmentyneet, eivät tietäneet, kehen luottaa, epäilivät niitäkin, jotka kiihkeimmin halusivat heitä auttaa. »Tim», virkkoi Hal, »ei auta puhua tuolla tavalla. Meidän täytyy oppia kärsivällisyyttä —»

Poika kääntyi Halin puoleen. »Mitä sinä siitä asiasta tiedät? Sinulle on kaikki pelkkää leikkiä. Sinä voit lähteä ja unohtaa koko asian, kun olet saanut kylliksesi. Sanovat sinulla olevan rahoja!»

Hal ei tuosta pahastunut; hänen omatuntonsa sanoi hänelle samaa. »Minun asemani ei ole niin helppo kuin luulet, Tim. Ihmisellä voi olla vaivana muukin kuin rahanpuute —»

»Onhan teillä vaivaa — teillä rikkailla!» ivaili Tim.

Toiset lähetystön jäsenet kuuluivat moittien murahtavan.

»Hyvä Jumala, Rafferty!» virkkoi Moylan, »Me emme voi sitä auttaa — olemme yhtä voimattomat kuin te!»

»Sanotte olevanne voimattomat, mutta ette yritäkään!»

»Yritä! Tahdotteko meidän tukevan lakkoa, jonka ennakolta tiedämme epäonnistuvan? Yhtä hyvin voisitte ehdottaa, että paneudumme pitkäksemme ja annamme hiilivaunun kulkea ylitsemme. Me emme voi voittaa! Minä vakuutan, ettemme voi voittaa! Tuhoisimme vain järjestömme.»

Moylan intoutui yhtäkkiä. Hän oli nähnyt tässä piirissä toistakymmentä siellä täällä leimahtanutta lakkoa ja monia kymmeniä nuoria lakkolaisia, jotka olivat kodittomina, puutteeseen joutuneina, katkeroituneina purkaneet pettymyksensä häneen. »Sanotte, että voisimme tukea teitä varoillamme siinäkin tapauksessa, että yhtiö käyttäisi kaivoksissaan rikkureita. Mutta mihin siten joutuisimmekaan, Rafferty? Minä olen nähnyt monen yhdistyksen joutuvan karille, vaikka en olekaan vielä kovin vanha. Jos meillä olisi pankki, niin tukisimme kaikkia maan kaivosmiehiä; heidän ei tarvitsisi mennä työhön, ennenkuin ovat saaneet oikeutensa. Mutta ne rahat, joita nyt käyttelemme, ovat kaivosmiesten ansaitsemat — he ansaitsevat niitä nytkin kaivoksissaan, aivan samoin kuin sinä ja isäsi, Rafferty. He antavat meille rahoja ja sanovat: 'Käyttäkää ne yhdistyksen rakentamiseen. Käyttäkää ne niiden miesten hyväksi, jotka eivät ole järjestyneet — ottakaa ne hoiviinne, jotteivät alenna palkkojamme ja toimi rikkureina. Mutta älkää Jumalan nimessä niitä tuhlatko; me ansaitsemme rahamme kovalla työllä, ja ellemme näe tuloksia, ette saa meiltä enää mitään? Etkö käsitä, kuinka on asian laita? Ja kuinka se on meille tärkeä, paljoa tärkeämpi kuin vaivaisten palkkojemme menettäminen — vaikka ette suostukaan meistä mitään niin hyvää uskomaan. Teidän ei pidä puhua minulle niinkuin Peter Harriganin pojalle. Minä olin jarruttajapoika ollessani kymmenen vuoden ikäinen enkä ole ollut poissa kaivoksesta niin kauan, että asia olisi ehtinyt tyyten unohtua. Voitte uskoa, ettei minua pidä öisin valveilla toimeentulon pelko — olen näet hankkinut itselleni tietoja öisin opiskelemalla ja tiedän aina voivani saada toimen, joka minut elättää — vaan se pelko, etten käytä kaivosmiesten rahoja parhaalla tavalla, se ajatus, että olisin voinut hiukan vähentää heidän kurjuuttaan, jos olisin tehnyt niin tai ollut tekemättä näin. Tullessani tänne yöjunassa ajattelin koko ajan, junan kolketta kuunnellessani: 'Nyt tulen jälleen näkemään kärsimystä, tulen näkemään, kuinka muutamat kelpo miehet kääntyvät meitä vastaan, koska eivät voi käsittää, että me saamme yhä nauttia palkkaa, vaikka he saavat potkut. Kuinka saan heille selväksi, että työskentelen heidän puolestaan — niin väsymättömästi kuin tiedän työskenteleväni — ja ettei minua sovi syyttää heidän osakseen tulleista vaikeuksista?'»

Nyt puuttui puheeseen Wauchope. »Ei hyödytä puhua enempää. Minä huomaan, että olemme auttamattomissa. Me emme tahdo vaivata teitä, Moylan.»

»Vaivata minua!» huudahti Moylan. »Siitä ei kysymystäkään, kunhan pysytte aatteellemme uskollisina.»

Toinen nauroi katkerasti. »Te ette saa milloinkaan tietää, mitä teen. Minun edessäni on maantie — sen tiedätte!»

»Menittepä minne tahansa, asia on aina sama: joko taistelette yhteenliittymisen puolesta tai olette painona, joka lankee meidän kannettavaksemme.»

Nuori johtaja kääntyi kaikkien lähetystön jäsenten puoleen, toisen toisensa jälkeen, kehoittaen heitä olemaan katkeroitumatta tästä epäonnistumisesta. Heidän tuli päinvastoin kääntää se hyödykseen jatkamalla kaivosmiesten yhteistunnon kasvattamista. Jokaisen tuli uhrata oma osansa, maksaa veronsa. Tärkeätä oli, että jokainen erotettu mies toimisi sytyttävänä kipinänä, kuljettaisi aatteen liekkiä maan toisiin kolkkiin. Kunhan jokainen teki velvollisuutensa, niin aivan pian olisivat tyhjät ne paikat, joista yhtiöt saivat »rikkureita».

21.

Hal katseli erikoisen huolestuneesti erästä lähetystön jäsentä — Mary Burkea. Mary ei ollut vielä virkkanut sanaakaan; toisten keskustellessa ja väitellessä hän oli istunut ääneti, huulet yhteen puserrettuina ja kädet nyrkissä. Hal arvasi, millaista raivoa tämän epäonnistumisen täytyi tytössä herättää. Hän oli noussut, taistellut ja toivonut, ja tuloksena oli se, minkä hän oli aina sanonut tulokseksi tulevan — ei mitään! Nyt Hal näki hänen uupumuksesta tummuneiden suurten silmiensä katseen suuntautuvan nuoreen johtajaan. Hal tiesi, että hänen mielessään tapahtui taistelu. Tulisiko hän nyt poistumaan lopullisesti riveistä? Siinä oli hänen luonteensa — ja samoin kaikkien toisten luonteiden koetinkivi.

»Kunhan olemme kyllin voimakkaat ja kyllin urhoolliset», jatkoi Jim Moylan, »voimme tappioittemme nojalla kasvattaa miehiämme ja saada heidät liittymään lujasti toisiinsa. Kunhan nyt saamme Pohjois-Laakson miehet ymmärtämään, mitä teemme, he eivät siitä masennu, eivät ajattele katkerasti yhdistystään, vaan tyytyvät odottamaan. Ja emmekö voikin siten parhaiten saavuttaa voittoa — pysymällä työssä ja pitämällä liittoa hengissä, kunnes kaikissa kaivoksissa on työ suoritettu ja voidaan tehdä lakko ja voittaa?»

Oltiin ääneti; sitten kysyi Mary: »Kuinka meidän tulee ilmoittaa asia miehille?» Hänen äänensä oli kalsea, mutta siitä huolimatta Hal tunsi sydämensä sylkähtävän. Toivoipa Mary jotakin tai ei, joka tapauksessa hän aikoi jäädä rintamaan toisten muurahaisten kanssa!

Johann Hartman esitti ajatuksensa. Hänen mielestään oli painettava erikielisiä kiertokirjeitä ja jaettava niitä kaivoksilla, kehoittaen miehiä ryhtymään työhön. Jerry kuitenkin kohta vastusti tätä ehdotusta. Miehet eivät varmaankaan kiertokirjeitä uskoisi, vaan epäilisivät niitä päällystön sepittämiksi. Eivätkö olleet tehneet pahempaakin: olivat väärentäneet Joe Smithin nimen kirjeeseen, jonka tuli ehkäistä punnitustarkastajaa saantia tarkoittava liike. Ainoa tehokas keino oli siinä, että joku lähetystön jäsen lähti kaivoksille miehiä puhuttelemaan.

»Ja se tulee tehdä heti!» huomautti Jerry. »Heitä käsketään työhön aamulla, ja ne, jotka eivät suostu, ajetaan pois. Ja niiden joukossa ovat parhaat miehet — miehet, joita haluamme siellä säilyttää.»

Toiset lähetystön miehet olivat samaa mieltä. Rusick, hidasmietteinen ja hidaspuheinen, virkkoi: »Miehet ovat helvetin vihaiset, jos menettävät työnsä eikä lakosta sittenkään tule totta.» Zammakis, kreikkalainen, virkkoi vikkelästi ja hermostuneesti: »Olemme sanoneet, että tehdään lakko; meidän pitää nyt sanoa, ettei tehdä lakkoa.»

Mitä siis oli tehtävä. Ensinnäkin oli vaikea päästä pois hotellista, jota urkkijat vartioivat. Hartman arveli, että jos kaikki lähtisivät yhtaikaa, salapoliisien olisi mahdoton ajaa takaa heitä kaikkia. Ne, jotka välttivät takaa-ajon, voivat yrittää päästä Pohjois-Laaksoon piiloutumalla tyhjiin vaunuihin.

Moylan huomautti kuitenkin, että yhtiö oli varuillaan, ja Rusick, joka oli aikoinaan ollut maankiertäjänä, virkkoi: »Varmasti tutkivat vaunut. Antavat tuhannen helvettiä, jos saavat meidät käsiinsä.»

Niin, tehtävä oli vaarallinen. Mary puhui jälleen. »Ehkä voisi nainen suorittaa tehtävän helpommin.»

»Ne löisivät naistakin», sanoi Minetti.

»Sen tiedän, mutta nainen voisi heidät pettää. Tänne Pedroon on tullut miehiään hautaamaan muutamia leskiä, joilla on harsot kasvoillaan. Voisin olla olevinani eräs heistä ja pujahtaa siten kaivoksille.»

Miehet katselivat toisiaan. Siinä oli ajatus! Tim Raffertyn kasvojen synkkä ilme vaihtui yhtäkkiä leveäksi, iloiseksi irvistykseksi.

»Minä näin kadulla mrs Zambonin», sanoi hän. »Hänellä on mustaa harsoa niin paljon, että voisi peittää meitä montakin.»

Nyt puhui Hal, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Tim Rafferty oli hänet vaientanut. »Voiko joku sanoa, mistä mrs Zamboni on löydettävissä?»

»Hän on tuttavani mrs Swajkan luona», sanoi Rusick.

»Niin», virkkoi Hal, »on vielä eräs seikka, jota ette tunne. Kun olivat vieneet teidät pois, puhuin jälleen miehille ja sain heidät vannomaan, etteivät riko lakkoa. Nyt minun täytyy mennä takaisin ja peruuttaa sanani. Jos kerran luotetaan harsoihin ja muihin sellaisiin, niin voihan miehen pukea yhtä hyvin kuin naisen.»

Kaikki tuijottivat häneen. »Lyövät teidät kuoliaaksi, jos keksivät!» sanoi Wauchope.

»Enpä luule», vastasi Hal. »Joka tapauksessa kuuluu tehtävä minulle» — hän vilkaisi Timiin — »koska olen ainoa, joka ei joudu kärsimään lakon raukeamisesta.»

Oltiin vaiti.

»Valitan sanojani!» huudahti Tim vilkkaasti.

»Emme niistä huoli, vanha veikko», vastasi Hal. »Sinä puhuit totta, ja minun tekee mieleni jotenkin keventää omaatuntoani.» Hän nousi nauraen. »Minusta tulee pulska leski!» sanoi hän. »Lähden tästä ystäväni Jeff Cottonin vieraaksi!»

22.

Hal aikoi lähteä etsimään mrs Zambonia, mutta Moylan vastusti sitä ajatusta huomauttaen, että salapoliisit varmaan häntä seuraisivat. Vaikka he lähtisivät hotellista kaikki yhtaikaa, salapoliisit varmaan ajaisivat takaa pääkapinoitsijaa ja rauhanhäiritsijää Joe Smithiä. Lopulta he päättivät kutsua mrs Zambonin hotelliin. Hän voi tulla mrs Swajkan tai jonkun muun englanninkieltä puhuvan naishenkilön kanssa ja kysyä toimistossa Mary Burkea, sanoa Maryn lainanneen häneltä rahoja, jotka hän nyt tarvitsisi voidakseen maksaa miehensä hautaamisen. Hotellin ovenvartija kukaties ei tuntenut Mary Burkea, mutta valppaat urkkijat kerääntyisivät varmaan kuuntelemaan, ja jos mainittaisiin Maryn olevan Pohjois-Laaksosta, joku varmaan tietäisi hänen kuuluvan karkoitettuun lähetystöön.

Tämä kaikki selitettiin Rusickille, joka kiiruhti pois, puolen tunnin kuluttua palaten ja ilmoittaen molempien naisten olevan tulossa. Vähän myöhemmin kuului ovelle koputettavan; siellä seisoi mustapukuinen vanha leski tuttavineen. Hän tuli sisään, ja sitten nähtiin säikähtyneitä katseita ja pelokkaita huudahduksia. Rusick vaati häntä luovuttamaan surupukunsa Joe Smithille!

»Mrs Zamboni sanoo, ettei hänellä ole mitään muuta ruumiinsa verhoksi», selitti slaavilainen.

»Sanokaa hänelle, että annan hänelle paljon rahaa uusien vaatteiden ostoon», sanoi Hal.

»Ai Jeesus!» huudahti mrs Zamboni, ja samassa tulvahti hänen suustaan ankara puheryöppy.

»Hän sanoo, ettei hänellä ole mitään muita vaatteita, sanoo, ettei ole hyvä olla vailla vaatteita!»

»Eikö hänellä ole alushametta?»

»Sanoo, että alushame on rikkinäinen.»

Kuului naurua, ja vanha nainen punastui otsasta avaralle povelle asti. »Sanokaa hänelle, että hän voi kääriytyä lakanoihin», sanoi Hal. »Mary Burke ostaa hänelle uudet vaatteet.»

Havaittiin hämmästyttävän vaikeaksi saada mrs Zamboni eroamaan lesken-vaatteistaan, jotka hän oli itselleen hankkinut paljon aikaa ja kyyneliä kuluttaen. Eihän oltu kuultukaan kunnialliselle naiselle, kuudentoista lapsen äidille, milloinkaan ehdoteltavan sellaista: myydä murheensa ulkonaiset merkit — ja lisäksi hotellihuoneessa, jossa oli toistakymmentä miestä! Miesten sopimaton hilpeys ei suinkaan asiaa helpottanut. »Ai Jeesus!» huusi mrs Zamboni jälleen.

»Sanokaa hänelle, että asia on erittäin tärkeä», kehoitti Hal. »Sanokaa, että minun täytyy ne saada.» Huomattuaan, ettei Rusick päässyt mihinkään tulokseen, hän puuttui itse puheeseen käyttäen kaivoksilla oppimaansa alkeellista englanninkieltä. »Pitää saada! Varmasti! Jottei tunneta! Heti! Päästä bossien ohi! Ymmärrättekö? Muuten tappaa!»

Säikähtynyt eukko suostui vihdoin. »Sanoo, että kaikkien pitää kääntyä selin», selitti Rusick. Kaikki kääntyivät, iloisesti kuiskutellen, ja mrs Zamboni riisuutui Mary Burken ja mrs Swajkan suojaamana, ottaen sitten häveliäisyyden vuoksi lakanan punaisille hartioilleen. Kun Hal oli pukeutunut, havaittiin olevan jalan verran liikaa avaruutta joka puolella; mutta sitten pistettiin pari tyynyä etupuolelle, ja vedettiin vyötäinen kireäksi, ja niin muuttui valhepuku tyydyttävämmäksi. Hal veti jalkaansa vanhan rouvan laajat, joskin pahoin kuluneet kengät, ja Mary Burke sovitti hänen päähänsä lesken hatun järjestäen kohdalleen monet harsot. Niin tapahduttua mrs Zambonin oma poikuekaan ei olisi voinut petosta keksiä.

Seura oli hetken hilpeä; uupuneelta ja toivottomalta näyttävä Marykin joutui iloisen mielialan valtaan. Mutta sitten nauru pian vaikeni. Oli tullut toiminnan hetki. Mary Burke sanoi jäävänsä mrs Zambonin luo ollakseen ovella, jos tulisi joku hotellin palvelija tai salapoliisi. Hal pyysi Jim Moylania menemään Edwardin luo ilmoittamaan, että Hal kirjoitti julistusta Pohjois-Laakson työmiehille eikä voinut lähteä ennenkuin yöjunassa.

Kun asiat oli siten järjestetty, pudisti Hal kaikkien käsiä, ja kaikki yksitoista miestä lähtivät huoneesta yhtaikaa, laskeutuivat portaista ja kulkivat eteisen läpi hajautuen kadulla kaikkiin ilmansuuntiin. Mrs Swajka ja »mrs Zamboni» lähtivät minuuttia myöhemmin ja huomasivat otaksumansa oikeaksi: eteishallissa ei ollut yhtäkään salapoliisia.

23.

Hal sanoi hyvästi mrs Swajkalle ja lähti kulkemaan kohti rautatieasemaa. Hän ei kumminkaan ollut ehtinyt kauas, kun näki veljensä tulevan vastaan.

Edward näytti ikävystyneeltä; hänen kainalossaan olevan kuvalehden asento osoitti, että hän sen ostaessaan oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen Pedron yksitoikkoisuuden voittamiseksi. Millaisen tempun olikaan sallimus hänelle tehnyt: oli kuljettanut hänet, tärkeitä asioita hoitavan miehen, tähän Jumalan hylkäämään kivihiilikaupunkiin ja pidätti häntä siellä mielipuolen armoilla! Mitä mahtoivat ihmiset tehdä tällaisessa pesässä. Maksaa nikkelirahan saadakseen katsella elävissä kuvissa hurjaa ratsastusta ja pahantekijöiden temmellystä?

Edwardin ulkonäkö ärsytti Halin leikkisää vaistoa. Sitäpaitsi hänellä oli hyvä syy: eikö ollut soveliasta koetella valhepukua, ennenkuin lähti todelliseen vaaraan Pohjois-Laaksoon?

Hän asettui veljensä tielle ja lausui mrs Zambonin kimeällä, valittavalla äänellä: »Mister!»

Edward katseli jäykästi häiritsevää puhujaa. »Mister, Joe Smithin veli, häh?»

Kysymys täytyi toistaa, ennenkuin Edward murahtaen vastasi. Hän ei ylpeillyt sukulaisestaan.

»Mister», jatkoi vikisevä ääni, »vanha mieheni kuoli räjähdyksessä. Minä sain viisi kappaletta ja hautasin ne eilen hautuumaahan. Piti maksaa kolmekymmentä dollaria niiden kappaleiden hautaamisesta, ja ei ole enää yhtään rahaa. En saa yhtään rahaa yhtiön miehiltä. Tuli lakimies ja sanoi, että voin saada rahat hautaamiseen, jos en liikaa riitele. Mutta minulla on elätettävänä yksitoista lasta, mister, ja minä, vanha ihminen, en saa uutta miestä. Kun menen kotia, kuulen lasten huutavan; ei ole ruokaa, ja yhtiön myymälästä ei anneta mitään. Ajattelin, Joe Smithin veli on hyvä mies, säälii leski raukkaa, antaa vähän rahaa. Antakaa rahaa, mister, jotta ostan ruokaa lapsille.»

»Annetaan», sanoi Edward. Hän veti esiin lompakkonsa ja otti sieltä setelin, joka sattui olemaan kymmenen dollarin. Hänen ilmeensä tuntui sanovan: »Kas tuossa, Jumalan nimeen!»

Mrs Zamboni tarttui seteliin ahnain sormin, mutta ei näyttänyt siihen tyytyvän. »Teillä on paljon rahaa, mister! Olette rikas mies, voitte antaa kaikki nuo rahat, jotta lapset saavat syödä kyllikseen. Ette tunne yhtiön myymälöitä, mister; hinnat ovat niissä korkeat kuin vuoret, ja yksi seteli ei kestä kauan. Antakaa vielä muutamia, mister!»

»Annan vielä yhden, en enempää», sanoi Edward. »Tarvitsen jotakin itsekin.» Hän veti esiin toisen setelin.

»Mitä teette niillä kaikilla, mister? Eihän teillä ole niin paljon lapsia? Ja taitaa olla kotona rahoja oikein kosolta!»

»Siinä kaikki, mitä voin teille antaa», sanoi mies. Hän väistyi askelen syrjään kiertääkseen tielle tullutta estettä.

Mutta este astui sekin askelen — ja hämmästyttävän ketterästi. »Mister, kiitoksia näistä rahoista. Sanon lapsille, että sain ne hyvältä mieheltä. Minä pidän teistä, mister Smith, annatte rahaa köyhälle leskivaimolle — te hyvä, kaunis mies.»

Teloittava olento ojensi käpälänsä, ikäänkuin aikoen taputtaa Edwardin poskea tai tarttua hänen leukaansa. Edward väistyi taaksepäin, kuin tartuntaa peläten; mutta »mrs Zamboni» seurasi häntä, nähtävästi aikoen tehdä hänelle jotakin — Edward ei tietänyt mitä. Hän oli kuullut, että vierasmaalaisilla oli ylen omituisia tapoja!

»Hyvä, hyvä», sanoi hän peräytyen ja samalla silmäillen hermostuneesti ympärilleen, oliko ehkä katselijoita lähellä.

»Sievä mies, master! Sievä mies!» huusi vanha nainen yhä sydämellisemmin. »Ehkä löydän jonakin päivänä teidänlaisenne, mr Edward Smith, jottei tarvitse enää olla leskenä. Jospa hyvinkin naisitte slaavilaisen naisen, jolla on paljon sieviä lapsia?»

Edward havaitsi asian käyvän laadultaan epätoivoiseksi ja hypähti syrjään. Sen hyppäyksen olisi tosiaankin luullut voivan saattaa hänet suojaan; mutta hänen kauhukseen hyppäsi slaavilainen leski hänen jälkeensä, tarttui hänen kainaloonsa ja nipisti tuimasti kylkiluiden kohdalta. Sitten nipistäjä lähti astelemaan katua alas taakseen katsomatta, mutta omituisesti äännähdellen. Äänet voivat olla slaavilaisen lesken valitusääniä, mutta myös mitä muuta tahansa.

24.

Pohjois-Laakson juna lähti aivan pian. Hal otaksui ennättävänsä suorittaa tehtävänsä ja palata viimeisellä junalla. Hän istuutui vaunuun ollenkaan huomiota herättämättä ja istui liikahtamatta paikallaan, kunnes lähestyttiin matkan päämäärää, pääteasemaa. Vaunussa oli muutamia muita kaivosmiesten vaimoja; Hal valitsi heistä erään, joka kuului mrs Zambonin kansallisuuteen, ja siirtyi hänen viereensä. Nainen teki sijaa jotakin huomauttaen, mutta Hal vain nyyhkytti hiljaa. Nainen yritti lohduttaa häntä tarttumalla hänen käteensä, mutta kun Hal piti, käsiään harson peitossa, tyytyi nainen vain taputtamaan hänen polveansa.

Kylän rajalla juna pysähtyi, ja Bud Adams kulki sen läpi tutkien kaikkia matkustajia. Sen huomattuaan Hal alkoi jälleen nyyhkyttää ja mutisi jotakin epäselvää vierustoverilleen, joka sen johdosta nojasi häneen ja jutteli sulavasti kotoisella kielellään. Bud kulki ohi.

Kun oli junasta lähdettävä, Hal tarttui vieruskumppaninsa käsivarteen, nyyhkytti ja oli jotakin puhuvinaan, ja niin he astuivat asemasillalle itsensä Pete Hanunin, hampaidenrikkojan silmien eteen. Heidän seuraansa lyöttäytyi eräs kolmas slaavilainen nainen, ja niin he kulkivat pitkin katua, naiset jutellen keskenään, nähtävästi ollenkaan Halia epäilemättä.

Hal oli sommitellut toimintasuunnitelmansa. Hän ei aikonut puhua miesten kanssa salaa — siihen olisi kulunut paljon aikaa ja hän olisi voinut tulla ilmi, ennenkuin oli puhunut riittävän monelle. Hän päätti tehdä uskaliaan tempun. Puolen tunnin kuluttua oli illallisaika, ja miehet kokoontuisivat Reminitskin ruokahuoneeseen. Hal aikoi lähteä sinne!

Halin molemmat saattelijat olivat ihmeissään, kun hän kulki Zambonin hökkelin ohi, missä Zambonin pesyeestä luultavasti pitivät huolta naapurit. Mutta hän antoi heidän ajatella, mitä hyväksi näkivät, ja lähti Minettin taloon. Hän ilmaisi itsensä hämmästyneelle Rosalle ja kertoi miehen lähettämän tiedon: että Rosan piti lähteä lapsineen Pedroon ja odottaa kaikessa rauhassa, kunnes saisi sanan häneltä. Rosa kiiruhti ulos ja toi mukanaan Jack Davidin, jolle Hal selitti asian. Ison Jackin osuus sattuneessa kahakassa ei nähtävästi ollut tullut ilmi; hän ja hänen vaimonsa, Rovetta, Wresmark ja Klowoski jäisivät vaikuttamaan yhteenliittymisen hyväksi näillä kaivoksilla.

Illallisaika oli tullut, ja »mrs Zamboni» mennä väännätteli pitkin katua. Hänen astuessaan ruokailuhuoneeseen miehet vilkaisivat häneen, mutta kukaan ei virkkanut mitään. Ateria oli siinä vaiheessaan, jolloin jokainen yritti ahmia parhaansa mukaan, jotteivät ahmivat naapurit pääsisi voitolle. Mustapukuinen hahmo liikkui huoneen toiseen päähän saakka. Siellä oli vapaa tuoli, hahmo veti sen pöydän luota ja kapusi siihen. Sitten kajahti läpi huoneen huuto: »Pojat! Pojat!»

Miehet katsahtivat ja näkivät leskenharsojen siirtyneen syrjään ja heidän johtajansa Joe Smithin katselevan heitä. »Pojat! Minä olen tullut tuomaan tietoa ammattiliiton miehiltä!»

Huudettiin; miehet hypähtivät seisaalleen, tuoleja työnnettiin taaksepäin, niitä kaatui kolisten lattialle. Sitten syntyi melkein silmänräpäyksessä hiljaisuus; olisi voinut kuulla miehen leukojen jauhavan, jos joku olisi vielä muistanut pureksia.

»Pojat! Minä olen ollut Pedrossa ja puhutellut ammattiyhdistyksen miehiä. Kun tiesin, etteivät päästäisi minua tänne muuten, pukeuduin tähän asuun, ja tässä minä nyt olen!»

Tuon haaveellisen puvun tarkoitus alkoi miehille selvitä; kuului iloisia huutoja ja naurua.

Hal ojensi kätensä, ja jälleen oltiin hiljaa. »Kuunnelkaa minua! Minä en varmaankaan saa puhua kauan, ja minulla on nyt erittäin tärkeätä sanottavaa. Liiton johtajat sanovat, ettemme voi nyt tehdä lakkoa.»

Ankaran hämmästyksen ilme nousi hänen edessään oleviin kasvoihin. Hän jatkoi:

»Me muodostamme yhden ainoan kaivosalueen miehistön, ja päällystö ajaisi meidät pois, hankkisi rikkureita ja jatkaisi töitä ilman meitä. Meidän täytyy saada kaikki kaivokset lakkoon yhtaikaa. Suuri liitto ja suuri lakko! Jos yritämme nyt, niin päällystö on vain mielissään; mutta me petämme ne — jäämme paikoillemme ja pysymme samalla liitossamme! Eläköön Pohjois-Laakson ammattiyhdistys!»

Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Miesten oli vaikea huutaa eläköön sellaiselle ehdotukselle! Hal huomasi, että hänen täytyi koskettaa toisia kieliä.

»Me emme saa olla pelkureita, pojat! Meidän tulee säilyttää rohkeutemme! Minä teen, mitä minulle kuuluu — ei ollut mikään helppo asia päästä tänne! Mrs Zambonin vaatteissa, ja kaksi tyynyä etupuolellani!»