Part 28

Hän taputti tyynyjä, ja joukosta kuului naurua. Useat tunsivat mrs Zambonin — hän oli teatterikieltä käyttääksemme »paikallinen vetonumero». Nauru levisi ja muuttui yleiseksi hilpeydeksi. Miehet alkoivat huutaa: »Eläköön Joe! Siinäpä tyttö! Huolitko minut mieheksesi, Joe?» Niin oli Halin varsin helppo saada miehet yhtymään Pohjois-Laakson ammattiyhdistykselle kohottamaansa eläköön-huutoon.

Hän nosti jälleen kätensä pyytäen hiljaisuutta.

»Kuulkaa, miehet. Ne ajavat minut täältä pois, ja te ette saa vastustaa. Te menette töihinne ja pidätte paikkanne ja olette valmiina suurta lakkoa varten. Sanokaa toisillekin, mitä teille tässä kerron. Minä en voi puhua heille kaikille, mutta kertokaa te heille suuresta liitosta. Muistakaa, että ulkopuolella on väkeä, joka suunnittelee ja taistelee teidän puolestanne. Me pysymme liitossa, kaikki, kunnes saamme nämä kaivokset takaisin Amerikkaan!» Hyvä-huudot vapisuttivat huoneen seiniä. Niin, sitähän he tahtoivat — päästä elämään Amerikassa!

Oven suuhun oli kerääntynyt joukko miehiä, äänten pauhinan luokse houkuttelemina. Hal huomasi siellä tungeksimista ja hälinää, ja kohta tulivat näkyviin hänen vihollisensa Pete Hanunin pää ja jykevät hartiat.

»Jo tulevat, pojat!» huusi Hal, ja joukosta kuului vihaista karjuntaa. Miehet kääntyivät, puristivat kätensä nyrkkiin ja silmäilivät tuimasti poliisimiehiä. Mutta Hal jatkoi nopeasti:

»Kuulkaa, mitä sanon, pojat! Älkää menettäkö malttianne! Minä en voi jäädä Pohjois-Laaksoon, tiedättehän sen. Mutta minä olen tehnyt, mitä tulin tekemään, olen tuonut teille tiedon. Kertokaa te se toisille miehille — sanokaa, että heidän tulee pysyä liitossa!»

Hal jatkoi puhettaan kerraten viestinsä alusta loppuun. Hän silmäili edessään olevia nääntyneitä kasvoja, muisti pyhän lupauksensa ja antoi sen jälleen: »Minä pysyn teidän puolellanne! Minä jatkan taistelua, pojat!»

Ovella syntyi entistä suurempi sekasorto, ja yhtäkkiä ilmaantui näkyviin Jeff Cotton ja hänen mukanaan vielä pari poliisimiestä. He työntyivät huoneeseen ihan hengästyneinä ja punaisina.

»Kas, tuossa on aluepäällikkö!» huudahti Hal. »Älkää huoliko hätäillä, Cotton, tässä ei synny mitään häiriötä. Me olemme yhdistyksen miehiä, osaamme hillitä itsemme. Niin, pojat, me emme vääjää, me emme joudu tappiolle, odotamme vain toisten kaivosten miehiä. Meillä on ammattiyhdistys, ja me puolustamme sitä! Kolme eläköön-huutoa ammattiyhdistyksellemme!»

Huudot raikuivat, eläköön-huudot ammattiyhdistykselle, Joe Smithille, leskelle ja hänen vaatteilleen!

»Te kuulutte ammattiyhdistykseen! Pysykää siinä, tapahtuipa mitä tahansa! Jos ajavat teidät pois, viekää asia toiseen paikkaan! Opettakaa se uusille miehille, älkää salliko sen milloinkaan kuolla sydämestänne! Älkää unohtako sitä milloinkaan, miehet!»

Aluepäällikön ääni kajahti: »Jos aiotte tulla, nuori nainen, niin tulkaa nyt!»

Hal niiasi ujosti. »Oi herra Cotton! Tämä tulee niin äkkiarvaamatta!» Miesjoukko nauroi ja ulvoi, ja Hal astui alas tuolilta. Hän sijoitti keimailevin elein lesken-harson takaisin kasvoilleen ja astua sipsutti ruokahuoneen läpi. Saavuttuaan aluepäällikön luo hän tarttui sievästi arvoisan herran käsivarteen, ja niin hän asteli alas kadulle, hampaidensärkijä toisella kupeellaan ja Bud Adams jäljessä.

Nälkäiset miehet lakkasivat syömästä katsellakseen tuota näkyä. He lähtivät ulos ja kulkivat menijäin jäljessä nauraen, huutaen ja ivaillen. Toisia tuli joka suunnalta — joukon saavuttua asemalle oli suuri osa kylän asujaimistoa läsnä, ja kaikkialla kuului sanottavan: »Hän on Joe Smith! Tullut tuomaan sanaa yhdistyksen miehiltä!» Jykevät, hiilenmustentamat kaivosmiehet nauroivat, kunnes kyynelet piirsivät vaaleita juovia heidän kasvoihinsa; he kavahtivat toistensa kaulaan iloiten sortajia kohdanneesta onnistuneesta juonesta.

Jeff Cottonkaan ei voinut olla lausumatta tunnustustaan. »Enpä ole pirumpaa nähnyt!» mutisi hän. Hän suostui asian seuralliseen laatuun, koska arveli siten parhaiten vapautuvansa liian usein luonakäyvästä vieraasta ja väistävänsä vaaran mahdollisuuden. Hän saatteli lesken junaan, auttoi hänet vaunuun ja sijoitti vahtimiehet vaunun oville. Näiden kohteliaiden henkilöiden huomaavaisuus loppui vasta sitten, kun juna oli vierinyt kanjonia alaspäin ja ehtinyt pois Pohjois-Laakson rajoista.

25.

Hal riisui lesken vaatteet ja niiden mukana hilpeyden, jota oli miesten hyväksi osoittanut. Seurasi äkillinen vastavaikutus; hän havaitsi olevansa väsynyt.

Hän oli elänyt kymmenen päivää tapahtumien pyörteessä ennättäen tuskin ollenkaan nukkua. Nyt hän nojasi vaununistuimen selustaan kalpeana ja uupuneena. Hänen päätänsä särki, ja hän käsitti, että käynti Pohjois-Laaksossa oli kaiken kaikkiaan epäonnistunut. Hänessä ei ollut enää jälkeäkään siitä seikkailuhengestä, jonka yllyttämänä hän oli lähtenyt »käytännöllisen sosiologian kesäkursseille». Hän oli opetellut läksyänsä, oli yrittänyt sitä toistaa, mutta oli joutunut hylätyksi. Hän hymyili katkeraa hymyä muistellessaan sitä huoletonta ivaa, joka oli virrannut huulilta hänen astellessaan samaa kanjonia ylöspäin:

Kun ukko hiukan hyörii, niin kaikki pyörät pyörii, ei tehtaista hoppu lopu, ei. On tupakaksi panna, ei muukaan puutu manna, Ja liikeni koulullei.

Juna saapui Pedroon, Hal otti ajurin ja ajoi hotelliin. Hänellä oli lesken vaatteet mytyksi käärittyinä. Hän olisi voinut jättää ne junaankin, mutta viimeksikuluneiden kymmenen viikon aikana hänessä kehittynyt taloudellinen taipumus oli jo muuttunut tottumukseksi. Hän tahtoi jättää vaatteet takaisin mrs Zambonille. Luvatut rahat eukko voisi mieluummin käyttää lastensa ruokkimiseen. Molemmat tyynyt hän jätti junaan, koska arvaili hotellin voivan sietää sen vahingon.

Eteishalliin tultuaan Hal tapasi veljensä, jonka patriisikasvot ikävystyminen sai näyttämään inhimillisiltä. Siitä Halin päänsärky hiukan helpotti. Elämä oli ankara, elämä oli säälimätön, mutta siinä oli hänen edessään väsynyt, odottava Edward, hupaisen lohdutuksen tuoja.

Edward kysyi, missä hiidessä hän oli ollut, ja Hal vastasi: »Olen käynyt leskein ja orpoin tykönä.»

»Vai niin!» virkkoi Edward. »Ja jätät minut tänne mätänemään! Mitä sinulla on kainalossasi?»

Hal katseli kääröä. »Se on erään lesken minulle jättämä muisto», sanoi hän avaten käärön ja levittäen sen veljensä hämmästyneiden silmien eteen. »Eräs Swajka-niminen rouva antoi ne minulle. Ne kuuluivat eräälle toiselle rouvalle, mrs Zambonille, mutta hän ei niitä enää tarvitse.»

»Mitä _sinä_ niillä teet?»

»Mrs Zamboni näyttää menevän uusiin naimisiin.» Hal alensi ääntänsä ja puhui tutunomaisesti. »Se on kokonainen romaani, Edward, ja voi ehkä herättää mielenkiintoasi noiden vieraiden heimojen keskuudessa vallitsevien tapojen kuvauksena. Hän kohtasi kadulla miehen, hienon miehen, sanoo hän, ja mies antoi hänelle melkoisen rahasumman. Niin hän meni ostamaan itselleen uudet vaatteet ja pyytää nyt saada jättää tämän lesken-puvun uudelle miehelleen. Sellainen näyttää olevan tapa hänen kotimaassaan — siten hän osoittaa suostuvansa miehen kosintaan.»

Havaitessaan veljensä kasvojen ilmaisevan yhä suurempaa ihmetystä Hal vaikeni hetkeksi saadakseen oman ilmeensä pysymään kohdallansa. »Ellei se mies ollut vakavissa aikeissa, Edward, hän joutuu ikävyyksiin, niin totta kuin tunnen mrs Zambonin tunneperäisen luonnonlaadun. Hän seuraa miestä kaikkialle —».

»Se nainen on järjiltään!» Edward katsahti hermostuneesti ympärilleen, ikäänkuin olisi pelännyt slaavilaisen naisen voivan yhtäkkiä ilmaantua hotellin eteiseen osoittamaan tunneperäistä luonnonlaatuansa.

»Ei», vastasi Hal, »syynä on vain kansallisten tapojen ja pitämysten erilaisuus». Samassa Halin kasvojen vakava ilme laukesi. Hän alkoi nauraa ja nauroi ehkä äänekkäämmin kuin hyvä käytös sallii.

Edward oli erittäin äkäinen. Eteishallissa oli ihmisiä, jotka katselivat häntä. »Lopeta jo, Hal!» huudahti hän. »Typerät pilasi minua ikävystyttävät!» Kaikesta huolimatta Hal näki veljensä kasvoissa epävarmuutta osoittavan ilmeen. Edward tunsi lesken vaatteet. Ja kuinka hän olisikaan voinut tietää, millaisiin »kansallisiin tapoihin» oli tottunut se merkillinen olento, joka oli kadulla nipistänyt häntä!

»Lopeta jo!» huusi hän jälleen.

Hal vaihtoi yhtäkkiä äänensä zambonimaisen kimeäksi ja huudahti: »Mister, minulla on kahdeksan lasta elätettävänä, miestä ei ole eikä löydykään minunlaiselleni vanhalle ihmiselle!»

Niin alkoi totuus koko valtavuudessaan vihdoin Edwardille selvitä. Hän purki kiukkuaan ja hämmästystään, ja Hal kuunteli lakaten nauramasta. »Sinä et suhtaudu minuun vieläkään vakavasti, Edward.»

»Hyvä Jumala!» huudahti toinen. »Luulenpa tosiaankin, että olet mieltä vailla.»

»Olithan siellä itse, Edward! Kuulit, mitä sanoin miesparoille. Uskoitko siis tosiaankin, että lähtisin kanssasi heidät unohtaen?»

Edward ei välittänyt hänen sanoistaan. »Olet tosiaankin mieltä vailla!» toisti hän. »Joudut vielä surmatuksi kaikista varoituksistani huolimatta!»

Hal vain nauroi. »Siitä ei pelkoa! Olisitpa nähnyt, kuinka kohteliaasti aluepäällikkö käyttäytyi!»

26.

Edward olisi mieluimmin kuljettanut veljensä pois heti, mutta juna lähti vasta myöhään illalla. Hal meni yläkertaan, missä odottivat Moylan ja Hartman, Mary Burke ja mrs Zamboni, kaikki kiihkeän uteliaina kuulemaan hänen kertomustaan. Lähetystön jäsenten palatessa illalliselta kerrottiin tarina kerran toisensa jälkeen. Kuulijat olivat melkein yhtä iloisia kuin Reminitskin luona. Kunpa kaikki peruutettavat lakot voitaisiin peruuttaa niin sievästi kuin tämä!

Tyytyväisten huudahdusten väliajoilla keskusteltiin tulevaisuudesta. Moylanin piti palata Western Cityyn, Hartmanin toimistoonsa Sheridaniin, mistä hän lupasi lähettää uusia järjestäjiä Pohjois-Laaksoon. Cartwright tulisi varmaan ajamaan pois paljon miehiä — niitä, jotka olivat esiintyneet huomattavasti lakon aikana tai olivat myöhemmin puhuneet äänekkäästi ammattiyhdistyksestä. Mutta sellaisten miesten sijaan toimitettiin uusia — tiedettiin näet, miltä välitysliikkeiltä yhtiö sai työmiehensä. Pohjois-Laakson miehille tultaisiin salaa lähettämään erikielistä kirjallisuutta, sitä, pistettäisiin heidän pielustensa alle, päivälliskannuihin tai heidän nuttujensa taskuihin heidän työssä ollessaan.

Aatteenlevittämistä oli harjoitettava vielä niiden keskuudessa, jotka oli ajettu pois, niin että he voivat kuljettaa mukanaan viestin yhteenliittymisestä, menivätpä minne tahansa. Hal sai kuulla, että Barelassa oli tapahtunut myötätuntoisia mielenosoituksia kohta miesten saatua kuulla, millä kannalla asiat olivat Pohjois-Laaksossa. Parikymmentä työmiestä oli ajettu pois, ja seuraavana päivänä odotettiin heidän lukumääränsä lisääntyvän. Siinä oli työtä karkoitetun lähetystön jäsenille. Tim Rafferty esimerkiksi voi, jos tahtoi, jäädä pariksi viikoksi Pedroon, käydä sellaisia miehiä puhuttelemassa ja jakamassa heille kirjallisuutta.

Tuo tarjous oli tervetullut, sillä elämä tuntui irlantilaisesta pojasta tänä hetkenä sangen lohduttomalta. Hän oli vailla työtä, hänen isänsä oli raajarikko, koko perhe oli avuton ja puutteenalainen. Heidän täytyi tietenkin lähteä pois kotoansa; Raffertyn sukuun kuuluvilla ei ollut enää sijaa Pohjois-Laaksossa. Jumala yksin tiesi, minne he lähtisivät; Tim muuttuisi kulkuriksi, eläisi kaukana omaisistaan, kärsisi puutetta ja lähettäisi kotiin niukkoja säästöjänsä.

Hal katseli poikaa ja arvasi hänen ajatuksensa. Hän, Hal Warner, aikoi toimia odottamattomana auttajana tässä ja muutamissa muissa yhtä surullisissa tapauksissa. Hänellä oli oikeus merkitä shekkiin isän nimi, ja hän otaksui saavansa säilyttää tämän erioikeuden silloinkin, kun toimi kaivosonnettomuuden tapahduttua Harun al-Rasidina. Mutta kuinka kävi kaivosonnettomuuksissa ja epäonnistuneissa lakoissa, jos ei sattunut olemaan käsillä ketään Harun al-Rasidia? Ja miten oli niiden Pohjois-Laaksossa olevien laita, jotka eivät olleet kertoneet Halille oloistansa? Hän käsitti voivansa irtautua tästä seikkailusta ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja juoksemalla pakoon. Kauniilta näyttävä ja ihmeellinen kulttuuri oli tosiaankin kuin luukammion lattia tai taistelutanner; pistipä lapion mihin kohtaan tahansa, aina tuli näkyviin jotakin kauheata ja nousi nenään kuvottava löyhkä.

Rusickilla esimerkiksi oli vaimo ja kaksi lasta, mutta ei dollariakaan taskussaan. Hän oli tehnyt toista vuotta työtä Peter Harriganin kivihiilikaivoksessa kykenemättä kumminkaan tasoittamaan tiliänsä saman vanhan Peterin myymälässä. Hän voi kantaa kaiken maallisen omaisuutensa myttynä selässään, ja se seikka, tulisiko hän milloinkaan omaisuuttaan jälleen näkemään, riippui vanhan Peterin aluepäällikön ja poliisimiesten mieleenjohtumista. Rusick joutuisi kulkemaan, ammattiyhdistyksen hänelle ostama matkalippu taskussaan. Oli mahdollista, että hän saisi työtä muualla, mahdollista myös, ettei saisi; joka tapauksessa oli hänen elämänsä paras toivo saada tehdä työtä jollekin toiselle Peter Harriganille ja velkaantua jonkin toisen yhtiön myymälässä.

Serbialaisesta Hobinaisista ja meksikkolaisesta Hemandezista sopi sanoa samaa, se vain erona, että toisella oli neljä, toisella kuusi lasta. Bill Wauchopella oli vain vaimo — heidän lapsensa olivat kuolleet, Jumalan kiitos, sanoi hän. Jim Moylanin selitykset eivät näyttäneet häneen paljoa vaikuttaneen; hän oli aivan masentunut, aikoi lähteä kulkemaan päästääkseen itävaltioihin ja takaisin Englantiin. Tämäkö oli Amerikka, vapauden maa? Varmaa oli, että jos hän kertoisi kokemiaan, ei yksikään englantilainen kaivosmies häntä uskoisi.

Hal mainitsi miehille oikean nimensä ja osoitteensa ja sai heidät lupaamaan antaa tietoa itsestään. Hän sanoi tahtovansa heitä hiukan auttaa ja laski mielessään, kuinka paljon hänen piti heidän hyväkseen tehdä. Kuinka pitkälle ihmisen tulee mennä lievittäessään ympärillään näkemäänsä hätää, jotta voisi nautinnokseen aterioida hyvinvarustetussa klubissaan? Kuka kasuisti tuon ongelman ratkaisee, sanoo hänelle, kuinka suurelta osalta hänen tulee auttaa sitä puutetta, joka on tullut hänen tietoonsa, kuinka paljon sitä, jota näkee kaduilla, kuinka paljon sitä, josta lukee tarkastaessaan hallituksen kertomusta elinkustannusten lisääntymisestä. Missä määrin hänellä on oikeus sulkea silmänsä kulkiessaan kohti klubihuoneistoaan? Missä määrin hänellä on oikeus olla lukematta hallituksen tiedonantoja ollessaan lähtemässä morsiamensa kanssa päivällisille tai tanssiaisiin? Tällaisista ongelmista eivät korkeamman matematiikan tutkijat välitä; akatemiain viisaat ja kirkkojen pyhät miehet eivät hekään ole huolineet laatia ratkaisukaavoja, ja kun Hal nyt yritti saada asiasta selkoa yksinkertaisen ajatusaritmetiikan avulla, eivät tulokset olleet lainkaan tyydyttävät.

27.

Hal tahtoi mielellään keskustella Mary Burken kanssa; he olivat keskustelleet tutunomaisesti viimeisen kerran Jessie Arthurin ollessa Minettin luona, ja nyt Halin oli määrä lähteä pois pitkäksi ajaksi. Hänen teki mieli kuulla, mitä Mary suunnitteli tulevaisuuden varalle ja — mikä sitäkin tärkeämpää — millainen hänen mielialansa oli. Halin sosiologiset kesäkurssit eivät olleet menneet aivan hukkaan, jos hänen oli onnistunut hiukan lieventää tytön epätoivoa!

Hal ehdotti, että he lähtisivät sanomaan hyvästi John Edströmille, jonka hän oli nähnyt viimeksi äkkiä poistuttuaan MacKellarin luota Percy Harriganin junaan paetessaan. Alhaalla eteishallissa Hal ilmoitti aikomuksensa odottavalle veljelleen, joka ei lausunut mitään vastaväitettä, sanoihan vain lähtevänsä mukaan, ellei Hal pannut pahakseen. Edward ei huolinut tutustua irlantilaiseen Jeanne d'Arciin eikä kulkenut niin lähellä heitä, että olisi keskustelua häirinnyt, mutta tahtoi kumminkin suojata veljeänsä niin hyvin kuin osasi. Niin alkoi kuutamossa liikkua kulkue — etummaisina Hal ja Mary, sitten Edward, ja vihdoin Edwardin pöytäkumppani, »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Hal oli hämillään aloittaessaan jäähyväiskeskusteluaan. Hän ei aavistanutkaan, millaiset olivat Maryn tunteet häntä kohtaan ja myönsi omantunnon soimausta tuntien, että oli hiukan peloittavaa käydä ottamaan asiasta selkoa! Hän ajatteli olevan parasta esiintyä hilpeänä, ja niin hän alkoi selittää, kuinka kauniisti Mary hänen mielestään oli käyttäytynyt lakon aikana. Mary ei kumminkaan vastannut siihen mitään, ja vihdoin Hal huomasi hänen mieltään rasittavan joidenkin lausumattomien ajatusten.

»Minulla on jotakin sanottavaa», aloitti Mary samassa. »Muutamia päiviä sitten tiesin, kuinka tahdoin asian lausua, mutta nyt en enää tiedä.»

»Sanokaa se niinkuin aikomuksenne oli», nauroi Hal.

»Ei; se oli katkeraa — ja nyt minä olen polvillani edessänne.»

»Minä en suinkaan toivo teille katkeruutta», virkkoi Hal yhä nauraen, »mutta minunhan tässä pitäisi olla polvillani teidän edessänne. Enhän minä ole saanut mitään aikaan.»

»Olette tehnyt mitä voitte — ja enemmän kuin me muut. Teidän tulee tietää, etten sitä unohda. Mutta tahdon sanoa teille sen toisenkin seikan.»

Mary käveli tuijottaen eteensä, kiihtyneenä puristaen kätensä yhteen. »Mikä on se seikka?» kysyi Hal kokien yhä pysyä hilpeänä.

»Muistatteko päivän räjähdyksen jälkeen? Muistatteko, mitä sanoin — poislähtemisestä teidän kanssanne? Minä peruutan ne sanani.»

»Niin, luonnollisesti!» virkkoi Hal nopeasti. »Te olitte silloin epätoivoinen, Mary — ette tietänyt, mitä sanoitte.»

»Ei, ei! Se ei ole syynä. Mutta minä olen muuttanut mieltäni: en tahdo heittää itseäni hunningolle.»

»Sanoinhan sen», virkkoi Hal. »Yksikään mies ei ole niin arvokas.»

»Mitä puhuttekaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Te osaatte puhua sievän lohduttavasti — mutta minä tahtoisin mieluummin sanoa teille totuuden. Minä näin sen toisen tytön, ja minä vihaan häntä!»

He kulkivat vähän aikaa mitään virkkamatta. Hal ymmärsi varsin hyvin, että asia oli vaikea. »En tahdo esiintyä rikkiviisaana neuvojana», sanoi hän leppoisasti, »mutta voitte uskoa, että muutatte senkin mielipiteenne toiseksi. Tuonnempana ette enää häntä vihaa, vaan surkuttelette.»

Mary nauroi karusti. »Onko tuo olevinaan leikinlaskua?»

»Minä tiedän, että se voi sellaiselta näyttää. Mutta kerran tulette sen kokemaan niinkuin sanon. Teillä on ihmeellinen aate, jonka puolesta saatte elää ja taistella; hänellä sitävastoin» — Hal epäröi hetkisen, koska ei ollut itsekään oikein selvillä asiasta — »hänellä on ylen paljon opittavaa, ja voi käydä niinkin, ettei hän opi sitä milloinkaan. Häneltä jäävät kokematta eräät hienot asiat.»

»Minä tiedän erään hienon asian, jota vaille hän ei aio jäädä», virkkoi Mary tuimasti, »ja se on mr Hal Warner». Käveltyään hetkisen ääneti hän jatkoi: »Teidän tulee ymmärtää, mr Warner —»

»Mitä ajattelettekaan, Mary!» huudahti Hal. »Älkää kohdelko minua sillä tavalla! Minä olen Joe!»

»Olkoon menneeksi», sanoi Mary, »saatte olla Joe. Se palauttaa mieleenne sievää seikkailua — kuinka olitte muutamia viikkoja työmiehenä. Niin, siinä on eräs osa kerrottavaani. Minä olen ylpeä, vaikka olenkin vain kaivosmiehen tytär, ja taannoin minä löysin oman sijani.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Hal.

»Ettekö ymmärrä? Ettekö tosiaankaan?»

»En tosiaankaan», vastasi Hal.

»Te ette ymmärrä ollenkaan naisia, Joe. Ettekö arvaa, mitä se tyttö minulle teki? Minä olin hänelle kuin jokin ilkeä hyönteinen. Hän ei varmaan tietänyt, olenko sitä lajia, joka puree, mutta ei siitä huolinut — heitti minut pois, noin» — Mary teki kädellään liikkeen kuin olisi huitaissut pois jonkin ahdistavan hyönteisen.

»Mitä joutavia», virkkoi Hal. »Nyt ette ole oikeamielinen.»

»Olen niin oikeamielinen kuin suinkin voin olla, Joe. Se asia on minulle jo valmis. Ymmärrän kyllä, ettei hän kukaties sille mitään voi — vika on kenties hänen säätyluokkansa; te olette kaikki sellaisia, parhaiimmatkin, te itsekin, Joe Smith!»

»Niin», vastasi Hal, »Tim Rafferty sanoi samoin».

»Tim puhui liikoja — mutta osalta se oli totta. Te luulette täällä ollessanne olleenne eräs meistä. Mutta eikö ymmärryksenne teille sano, että erotus on valtava, kuin miljoonien mailien levyinen kanjoni, kaivoksilla elävän tietämättömän olennon ja rikkaan miehen tyttären, ylhäisen naisen välillä? Te sanotte, ettei minun tarvitse hävetä köyhyyttäni, mutta asettaisitteko minua milloinkaan hänen rinnalleen — olittepa muuten kuinka ystävällinen tahansa alemmillenne? Osoitittehan sen Minettin luona!»

»Niin, mutta nähkääs, Mary —» Hal yritti nauraa »Minä olen tottunut tottelemaan. Olen tuntenut hänet paljoa kauemmin kuin teidät.»

»Ah, Joe! Teillä on hyvä sydän ja miellyttävä puhetapa. Mutta ettekö halua kuulla totuutta? Sanoittehan tulleenne tänne kaivoksille saadaksenne selkoa asiain todellisesta laadusta!»

Hal vastasi tuskin kuuluvasti »Epäilemättä» eikä enää keskeyttänyt toisen kertomusta.

28.

Marykin alensi ääntänsä, ja Hal ihmetteli, kuinka lämpimältä se kaikui hänen tunteensa liikuttamana. Mary jatkoi:

»Minä olen elänyt kaiken ikäni kaivoksilla, Joe Smith; olen nähnyt miehiä ryöstettävän ja piestävän, olen kuullut naisten itkua ja nälkäisten lasten parkua. Olen nähnyt yhtiön syövän heidät, ahmaisevan kuin iso, ilkeä peto. En ollut kumminkaan tietänyt, minkätähden, missä tarkoituksessa — mutta sinä päivänä, Minettin luona, asia minulle selvisi. Olin kyllä lukenut hienoista naisista, mutta en ollut milloinkaan keskustellut yhdenkään sellaisen kanssa, en ollut milloinkaan joutunut sellaista nielaisemaan, niin sanoakseni. Mutta sillä kertaa jouduin niin tekemään — ja samassa minusta tuntui, että tiesin, mihin kaivosmiehiltä riistetyt rahat menevät. Minä ymmärsin, minkätähden meitä ryöstetään, imetään meistä henki ja elämä — se tapahtuu noiden hienojen naisten tähden, jotta he pysyvät niin hienoina ja hohtavina! Asia ei olisi ollut niin paha, ellei hän olisi tullut juuri silloin, kun miehet ja pojat olivat kaivoksessa kuoleman kielissä — kuolemassa tuon hienon valkoisen hipiän, noiden pehmeiden valkoisten käsien ja kaikkien hänen verhonaan olleiden silkkivaatteiden vuoksi. Hyvä Jumala, Joe, kunpa tietäisit, miltä hän minusta näytti! Pehmeältä, kiiltävältä kissalta, joka on vastikään syönyt kokonaisen pesyeen hiirenpoikasia, joiden veri yhä vielä värjää sen poskia.»

Mary vaikeni ja hengitti syvään. Hal ei virkkanut mitään, ja kertomus jatkui: »Minä olen seikan itselleni selvittänyt, Joe! En tahdo teidän pitävän minua parempana kuin olen. Minä kysyin itseltäni: Vihaatko häntä niin kuolettavasti kaivoksissa olevien miesten tähden? Vai sen miehen tähden, jonka tahtoisit omaksesi ja joka on nyt hänen? Ja minä tiesin, mitä tuohon vastaisin. Mutta sitten kysyin itseltäni vielä: Tahtoisitko olla tuon naisen kaltainen, jos voisit? Tahtoisitko tehdä, mitä hän nyt tekee — tahtoisitko ottaa sen tunnollesi? Ja niin totta kuin Jumala minut kuulee, Joe, minä puhun totta: en olisi tahtonut niin tehdä! En yhdenkään tässä maailmassa elävän ihmisen mieliksi!»