Part 29

Mary oli puhuessaan kohottanut nyrkkiinpuristetun kätensä. Nyt hän antoi sen jälleen vaipua ja kulki eteenpäin vilkaisemattakaan kumppaniinsa. »Vaikka tuhat vuotta yrittäisit, Joe, et sittenkään voisi kokea sellaista kuin minä siellä Minettin luona. Millainen häpeä — ei se, mitä hän minulle teki, vaan se, millaiseksi hän teki minut omissa silmissäni! Minä, juopon kaivosmiehen tytär, ja hän — en tiedä, kuka hänen isänsä on, mutta hän itse on jonkinlainen prinsessa ja tietää sen. Ja juuri se on tärkeätä, Joe! Ei se, että hänellä on niin paljon rahaa ja koruja, että hän osaa puhua ja etten minä osaa, että hänen äänensä on kaunis, minun sitävastoin ruma tässä raivotessani. Ei, vaan se, että hän on niin _varma_! Se on oikea sana siinä asiassa; hän on varma — _varma_! Hänellä on hienot vaatteet ja korut, hänellä on ne aina ollut, hänellä on oikeus ne omistaa! Ja minulla ei ole oikeutta omistaa muuta kuin vaivani ja vaikeuteni, minua ahdistaa joka päivä puute ja pelko, minulla ei ole edes kattoa pääni päällä! Tiedäthän, Joe, että minussa on sisua — miilua ei ole helppo masentaa; mutta kun minulle siten osoitettiin, minne kuuluin, minä menin ja piilouduin, kaivoin kasvoni lokaan raivoissani. Sanoin itselleni: Se on totta! Hänessä on jotakin parempaa kuin minussa! Hän on jollakin tavoin hienompi olento. — Katsokaa näitä käsiä!» Hän ojensi niitä kuutamossa nopein kiihkein elein. »Hänellä on oikeus saada mies omakseen, ja minä olen houkkio, kun olen milloinkaan uskaltanut kohottaa katsettani häneen. Minun täytyy nähdä hänen lähtevän pois ja täytyy ryömiä takaisin rappeutuneeseen vanhaan hökkeliini. Niin, siinä on totuus! Ja kun sanon sen miehelle, mitä luulette hänen vastaavan? Hän sanoo minulle aivan ystävällisesti ja lempeästi, että minun tulee tyttöä sääliä! Hyvä Jumala, onko milloinkaan sellaista kuultu?»

Syntyi pitkä vaitiolo. Hal ei olisi nyt kyennyt mitään sanomaan, vaikka olisi tahtonutkin. Hän tiesi tulleensa etsimään juuri tätä. Tässä oli luokkataistelun sielu kaikessa alastomuudessaan!

»Nyt olen siitä selviytynyt», jatkoi Mary puhettansa, kädet nyrkissä ja äänessä vastaava sävy. »En ole enää orja; minulla on aivan yhtä hyvä oikeus elää kuin jollakin ylhäisellä naisella. Tiedän hyvin, etten koskaan pääse siihen elämään, en saa milloinkaan pukea ylleni hyviä vaatteita, en asua kunnollisessa kodissa enkä saa miehekseni häntä, jonka tahtoisin saada; mutta minä tiedän tehneeni jotakin vapauttaakseni työväestöä siitä häpeästä, jonka alaisena se on ollut. Sen on lakko minulle opettanut, Joe! Lakko osoitti minulle tien. Me olemme joutuneet tällä kertaa tappiolle, mutta se ei sittenkään vaikuta niin paljoa kuin kenties luulette. Minä järjestän vielä lakkoja, ja kaikkia ne eivät varmaankaan saa epäonnistumaan!»

Mary päätti puheensa, ja Hal asteli hänen vierellään, mielessä ristiriitaisten tunteiden taistelu. Hänen näkemyksensä oli sittenkin ollut oikea: Mary tulisi järjestämään vieläkin lakkoja. Hal oli siitä iloinen ja ylpeä; mutta sitten johtui mieleen ajatus, että tämän tytön jatkaessa katkeraa taistelua, hän, mies, istuisi klubissaan nauttien pöydän herkkuja!

»Mary», sanoi hän, »minä häpeän itseäni —»

»Suotta, Joe! Teillä ei ole mitään syytä hävetä. Ettehän ole itse valinnut syntymäsijaanne —»

»Enpä kylläkään, Mary. Mutta kun tietää, ettei ole maksanut mitään kaikesta siitä, mitä on eläessään nauttinut, niin varmaan voi ainakin hävetä. Toivottavasti ette minua vihaa niinkuin toiset.»

»En ole milloinkaan vihannut teitä, Joe! En hetkeäkään! Tunnustan teille avoimesti, että rakastan teitä niinkuin ennenkin. Voin sen sanoa, koska en nyt tahdo teitä omakseni; olen nähnyt sen toisen tytön ja tiedän, ettette olisi milloinkaan minuun tyytyväinen. En tiedä, onko oikein se sanoa, mutta ajattelen, ettette tule olemaan oikein tyytyväinen häneenkään. Joka tapauksessa tunnette itsenne onnettomaksi — Jumala teitä auttakoon!»

Tytön viimeksi lausumat sanat osoittivat hänen nähneen syvälle miehen sydämeen, niin syvälle, ettei Hal rohjennut mitään vastata. He kulkivat katulyhdyn ohi, Mary katsahti häneen ensimmäisen kerran tämän kävelyn aikana ja huomasi hänen kasvoissaan kiusaantuneen ilmeen. Hänen äänensä muuttui samassa helläksi. »Joe», sanoi hän, »te näytätte heikolta. On hyvä, että lähdette täältä pois!»

Hal yritti heikosti hymyillä.

»Joe», jatkoi Mary, »te pyysitte minua olemaan ystävänne. Minä suostun siihen mielelläni!» Hän ojensi ison karhean kätensä.

Hal tarttui siihen. »Me emme unohda toisiamme, Mary», sanoi hän. Hänen äänensä värähti.

»Emme suinkaan, nuori mies!» huudahti Mary. »Me teemme vielä toisen lakon, samoinkuin teimme Pohjois-Laaksossa!»

Hal puristi isoa kättä, mutta muisti sitten veljensä astelevan juhlallisesti heidän jäljessään, irroitti kätensä ja jätti sanomatta kaikki ne kauniit asiat, joita hänen mielessään liikkui. Hän oli kapinoitsija, mutta ei siinä määrin, että olisi halunnut esiintyä tunneherkkänä Edwardin nähden!

29.

He tulivat taloon, jossa John Edström asui. Työmiehen vaimo avasi heille oven. Halin kysyttyä, oliko Edström tavattavissa, vaimo vastasi: »Vanha herra on sangen heikko.»

»Mikä häntä vaivaa?»

»Ettekö tiedä, että hän on pahoin loukkaantunut?»

»En. Kuinka se on tapahtunut?»

»Löivät häntä, sir. Häneltä katkesi käsivarsi ja oli pääkin mennä mäsäksi.»

Hal ja Mary huudahtivat yhtaikaa: »Kuka sen teki? Milloin?»

»Emme tiedä, kuka. Se tapahtui neljä päivää sitten.»

Hal käsitti, että sen oli täytynyt tapahtua silloin, kun hän oli paennut MacKellarin luota. »Oletteko kutsunut tohtorin hänen luokseen?»

»Olemme, sir; mutta me emme voi tehdä paljoa, sillä mieheni on työtön ja meillä on lapset ja ruokavieraat hoidettavina.»

Hal ja Mary kiiruhtivat yläkertaan. Heidän vanha ystävänsä makasi siellä pimeässä, mutta tunsi heidän äänensä ja tervehti heitä heikosti huudahtaen. Emäntä toi lampun, ja he näkivät Edströmin makaavan selällään, pää siteissä ja käsivarsi lastoitettuna. Hän näytti tosiaankin kovin heikolta, lempeät vanhat silmät olivat painuneet syvälle kuoppiin, ja hänen kasvojaan katsellessaan Hal muisti Jeff Cottonin hänelle antaman nimen: se muikeanaamainen vanha saarnamies!

He saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut Halin paettua Percy Harriganin junaan. Edström oli huutanut pakeneville kehoittaen heitä juoksemaan ja oli itsekin alkanut juosta heidän jälkeensä, mutta samassa oli eräs kaivoksen vahdeista ohimennessään iskenyt häntä kasvoihin, niin että hän oli kaatunut. Hän oli satuttanut päänsä katukivitykseen ja oli maannut siinä tajuttomana monta tuntia. Vihdoin oli joku ohikulkija kutsunut poliisimiehen, he olivat tarkastaneet hänen taskunsa ja löytäneet johonkin paperilappuun kirjoitetun osoitteen. Siinä kaikki, mitä he Edströmiltä kuulivat — lukuunottamatta sitä seikkaa, ettei hän ollut lähettänyt hakemaan apua MacKellarin luota, koska oli varmaan tietänyt kaikkien tekevän parastaan saadakseen kaivoksen auki eikä tahtonut heitä häiritä omilla onnettomuuksillaan.

Hal kuunteli vanhan miehen hiljaisella äänellä esittämää kertomusta, ja hänen mielessään kuohahti raivo, jonka Pohjois-Laakson kokemukset olivat häneen kehitelleet. Se oli kenties typerää, sillä rauhaahäiritsevän vanhan miehen kumoon iskeminen kuului kaivospoliisin jokapäiväisiin tehtäviin. Mutta Halin mielestä se oli kaikkein luonteenomaisin kaikista niistä konnantöistä, joita hän oli joutunut näkemään; se osoitti, kuinka sanomattoman sokea yhtiö oli kaikelle sille, mikä oli parasta elämässä. Tämä vanha mies oli ylen leppoisa ja kärsivällinen, oli kärsinyt paljon, mutta ei ollut milloinkaan oppinut vihaamaan, vaan oli säilyttänyt uskonsa puhtaana ja järkkymättömänä. Mitä merkitsikään hänen uskonsa Yleisen Polttoaine-Yhtiön kätyreille? Mitä apua hänellä oli ollut filosofiastaan, pyhyydestään, ihmiskunnan tulevaisuutta koskevista toivoistaan? Ne olivat iskeneet häntä ohimennen ja olivat jättäneet hänet siihen makaamaan — ollenkaan välittämättä siitä, oliko hän elossa vai kuollut.

Hal oli tuntenut jonkinlaista tyydytystä suoritettuaan pienen seikkailunsa lesken puvussa ja myöhemmin kuullessaan Maryn kertovan itsensä-voittamisesta; mutta nyt, kuunnellessaan vanhan miehen kuiskaten kertomaa tarinaa, hän huomasi tyytyväisyytensä häipyvän olemattomiin. Hän käsitti jälleen kesäisen retkensä ankaran totuuden: sen tulos oli mitätön. Ehdoton, auttamaton häviö! Hän oli tuottanut päällystölle tilapäistä ikävyyttä, mutta aivan pian he tulisivat huomaamaan, että hän oikeastaan oli tehnyt heille palveluksen peruuttamalla lakon. He tulisivat panemaan teollisuuden pyörät jälleen käyntiin, ja työmiehet olisivat aivan samassa asemassa kuin ennen Joe Smithin saapumista heidän joukkoonsa tallirengiksi ja kaivosmiehen apulaiseksi. Mitä merkitsi kaikki puhe yhteenkuuluvaisuuden tunnosta, tulevaisuudentoivoista; mitä se merkitsisi ajan pitkään, teollisuuden pyörien alinomaa pyöriessä? Pohjois-Laakson työmiehillä tulisi olemaan aivan samat oikeudet kuin aina ennenkin: oikeus olla orjina, ja elleivät he siihen suostuneet, oikeus tulla marttyyreiksi.

Mary piti kiinni vanhan miehen kädestä ja kuiskaili hänelle lämpimiä myötätunnon sanoja Halin sillä välin astellessa lattialla ankaran vihan vallassa. Hän päätti olla palaamatta kotiin, päätti jäädä, hankkia kunnollisen asianajajan ja saattaa rangaistukseen ne, jotka olivat tähän konnantyöhön syypäät. Hän tahtoi koetella kaikkia laillisia keinoja ja aikoi tarvittaessa aloittaa poliittisen taistelun kumotakseen kivihiiliyhtiön ylivallan näillä seuduilla. Hän tahtoi hankkia jonkun kirjoittamaan näistä asioista, tahtoi nostaa rahoja ja perustaa sanomalehden saadakseen ne tunnetuiksi. Ennenkuin vihanpuuska ehti laimentua, Hal Warner tosiaankin näki itsensä kuvernööri-ehdokkaana ja kumoamassa republikaanista koneistoa — ja kaikki tuo johtui vain siitä, että joku tuntematon kaivosyhtiön salapoliisi oli kaatanut muikeanaamaisen vanhan kaivosmiehen katuojaan katkaisten hänen käsivartensa!

30.

Lopulta Halin kumminkin täytyi palata käytännöllisiin asioihin. Hän istuutui vuoteen viereen ja kertoi vanhalle miehelle hienotunteisesti, että hänen veljensä oli tullut häntä tapaamaan ja oli antanut hänelle hiukan rahaa. Veljellä oli rahoja yllin kyllin, joten Edström voi lähteä sairaalaan tai, jos piti parempana, pyytää Maryä jäämään hoitajakseen. He kääntyivät ovella seisovan emännän puoleen. Hänellä oli kolme vuokralaista pienessä asunnossaan, mutta hän lupasi siitä huolimatta asiaan suostua, jos Mary voi maata lasten kanssa. Halin vastaväitteistä huolimatta Mary hyväksyi ehdotuksen, ja Hal huomasi, mitä hänen mielessään liikkui: hän tulisi ottamaan hiukan rahoja, Edströmin hädänalaisen tilan vuoksi, mutta niin vähän kuin suinkin mahdollista.

John Edström ei luonnollisesti tietänyt, mitä oli tapahtunut hänen loukkaantumisensa jälkeen, ja Hal kertoi hänelle asiat lyhyesti — kumminkaan mainitsematta, millainen muodonmuutos oli tapahtunut eräässä kaivosmiehen apulaisessa. Hän kertoi, millaista osaa Mary oli näytellyt lakon aikana, koki huvittaa vanhaa miesparkaa ja kuvaili, kuinka oli nähnyt Maryn lumivalkoisen ratsun selässä, valkoiseen, pehmeään ja hohtavaan pukuun puettuna, Jeanne d'Arcia tai vaalikulkueen johtajatarta muistuttavana.

»Kuinkapa muuten», virkkoi Mary, »hänen täytyy välttämättä aina kiinnittää huomiota tähän vanhaan pukuuni!»

Hal katsahti häneen; hänellä oli yllään vanha sininen karttuunipuku. »Tuossa puvussa on jotakin salaperäistä», sanoi hän. »Se on eräs niitä pukuja joista luemme saduissa: se säilyy aina eheänä, uutena ja silitettynä. Kun ihmisellä on sellainen, ei hän muuta tarvitsekaan!»

»Niinkö luulette, nuori mies?» virkkoi Mary. »Kaivoksilla ei ole mitään hyviä hengettäriä — minun itseni täytyy se pestä illalla, kuivata uunin edessä ja silittää seuraavana aamuna.»

Hän sanoi tuon aivan hilpeästi, mutta sairaana makaava vanha kaivosmieskin käsitti, kuinka murheelliselta täytyi tytöstä tuntua, että hänellä oli yksi ainoa puku lemmenaralla iällään. Hän silmäili neitoa ja nuorukaista, huomasi heidän ilmeisesti toisiinsa kiintyneen ja oli vanhana ihmisenä valmis auttamaan asiaa. »Oranssinkukkia hän tarvitsisi», huomautti hän heikolla äänellä.

»Mitä joutavia!» nauroi Mary, yhä vieläkin järkkymättömän hilpeänä.

»Epäilemättä», virkkoi Hal nopeasti ja kohteliaasti, »hän on itsekin kukkanen. Kaivoskenttien ruusu — ja runokirjoissa hänestä kiistellään. Toiset sanovat, että tulee jättää hänet paikalleen, toiset sanovat, että ruusu on poimittava, kun se vielä on mahdollista — aika kuluu alinomaa!»

»Jopa nyt jotakin», virkkoi Mary. »Vastikään minä ratsastin valkoisella ratsulla.»

»Niin, ja muistanpa, että vielä taannoin olit muurahainenkin, Mary», virkkoi Edström.

Maryn kasvoihin tuli vakava ilme. Hänen omasta surullisesta kohtalostaan sopi laskea leikkiä, mutta lakon ottaminen leikkipuheiden esineeksi oli aivan toinen asia. »Niin, sen muistan. Sanoitte, että minä pysyisin rivissä. Olitte minua viisaampi, Edström.» »Sellaiset ominaisuudet tulevat iän mukana, Mary.» Hän siirsi laihaa kättänsä Maryn puoleen. »Nyt sinä jatkat sitä uraa, eikö niin? Olet ammattiyhdistyksen puolella?»

»Niin olen», vastasi Mary viipymättä. Hänen harmaat silmänsä hohtivat.

»Sanotaan, että joka kerran käy lakkoon, käy aina lakkoon», jatkoi Edström. »Koeta hankkia itsellesi tietoja, Mary, ja kun suuri lakko tulee, olet eräs niistä, joita kaivosmiehet kuulevat. Minä en ole silloin enää täällä, sen tiedän — nuorempien tulee astua minun sijaani».

»Minä teen, minkä voin», vastasi Mary. Hän puhui hiljaa; tuntui kuin olisi vanha mies antanut hänelle siunauksensa.

Emäntä oli lähtenyt alakertaan pitämään huolta lapsistaan. Nyt hän tuli takaisin ja sanoi ovella olevan herrasmiehen, joka halusi tietää, milloin hänen veljensä lähtisi. Samassa muistui Halin mieleen, että Edward oli astellut ulkona edestakaisin koko ajan, seuranaan vain »lyhyttavarain kauppamatkustaja»!

Nuoremman veljen päätös jäädä Pedroon oli jo alkanut horjua, ja nyt se horjui entistä enemmän; hän käsitti, että elämä on monisyinen asia, että siinä voi ilmetä velvollisuuksien ristiriitaa. Hän vakuutti vieläkin vanhalle kaivosmiehelle pitävänsä huolta siitä, ettei hän joutunut puutetta kärsimään, ja sanoi sitten hänelle hyvästi toistaiseksi.

Hal lähti, ja Mary saatteli hänet portaisiin saakka. Hän tarttui tytön suureen karheaan käteen — tällä kertaa kenenkään näkemättä. »Mary», sanoi hän, »sinun tulee tietää, etten milloinkaan unohda sinua — en sinua enkä kaivosmiehiämme».

»Ah Joe!» huudahti Mary. »Älkää antako niiden houkutella itseänne puolelleen. Me tarvitsemme teitä kovin kipeästi!»

»Minä lähden nyt kotiin», vastasi Hal, »mutta voit uskoa, että tapahtuipa elämässäni mitä tahansa, minä taistelen työväen puolesta. Kun tulee suuri lakko, jonka täytyy tulla, niin minä olen täällä tekemässä tehtävääni.»

»Oikein, poika», sanoi Mary katsellen häntä rohkeasti silmiin. »Ja nyt hyvästi, Joe Smith.» Hänen katseensa oli vakaa, mutta ääni kuului värähtävän, ja Halin teki mieli sulkea hänet syliinsä. Asia oli varsin merkillinen. Hän tiesi rakastavansa Jessie Arthuria ja muisti, mitä Mary oli kerran häneltä kysynyt: voiko hän rakastaa kahta tyttöä yhtaikaa? Seikka ei ollut sopusoinnussa minkään hänelle opetetun moraalisäännön kanssa, mutta ilmeisesti oli sittenkin niin laita!

31.

Hal tuli kadulle, missä hänen veljensä käveli edestakaisin, mieliala kovin kiihtyneenä. »Lyhyttavarain kauppias» oli jälleen yrittänyt aloittaa keskustelua, mutta hänen oli käsketty mennä helvettiin — ei mitään vähempää.

»Oletko vihdoinkin valmis lähtemään?» kysyi Edward purkaen ärtymyksensä veljeen.

»Olen», vastasi Hal. »Luulen olevani.» Hän arvasi, ettei Edward paljoakaan välittäisi Edströmin käsivarren katkeamisesta.

»Pukeudu siis Jumalan nimessä vaatteisiin, jotta voimme lähteä aterioimaan.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Hal. Mutta hänen vastauksensa oli välinpitämätön, ja toinen katseli häntä tarkkaavasti. Kuutamossakin Edward erotti uurteet nuoremman veljensä kasvoissa ja silmien alla olevat syvennykset. Siinä hän ensimmäisen kerran tajusi, kuinka syvästi nuo kokemukset olivat vaikuttaneet pojan mieleen. »Poika parka!» huudahti hän äkkinäiseen tunteen vallassa. Hal ei vastannut; hän ei kaivannut myötätuntoa, hän ei kaivannut mitään!

Edward teki epätoivoisen eleen. »Jumala tietää, etten ainakaan _minä_ tiedä, mitä tekisin sinun hyväksesi!»

He lähtivät takaisin hotelliin, ja Edward etsi matkan varrella jotakin vaaratonta keskustelunaihetta. Hän sanoi arvanneensa, että myymälät kohta suljettaisiin, ja ostaneensa veljelleen puvun. Ei ollut syytä kiittää häntä; hän ei aikonut palata kotikaupunkiin maankiertäjän kanssa.

Nuori mies pääsi kylpemään, ensimmäisen kunnollisen kerran pitkistä ajoista. (Tämän jälkeen eivät sivistyneet naishenkilöt saaneet Hal Warnerin läsnäollessa väittää, että köyhät voivat ainakin pitää huolen puhtaudestaan). Hän antoi ajella partansa, puhdisti kyntensä, harjasi hiuksensa ja pukeutui herrasmieheksi. Hänen tahtomattaan tuntui mielen hilpeys osittain palaavan. Tuntui omituiselta ja ihmeelliseltä olla jälleen herrasmiehen pukimissa. Hän ajatteli vanhaa neekeriä, joka sanoi mielellään loukkaavansa varpaansa, koska kivun hälveneminen tuntui erinomaisen mieluisalta.

He lähtivät etsimään ravintolaa, ja matkalla sattui Edwardille vielä viimeinen vastoinkäyminen. Hal näki ohitsensa kulkevan vanhan kaivosmiehen, pysähtyi ja huudahti: »Mikko!» Hän unohti heti olevansa gentleman; vanha kaivosmies unohti hänkin sen. Hän katseli hetkisen hämmästyneenä, syöksyi sitten Halin luo ja sieppasi hänet syliinsä kuin vuoriston harmaa karhu.

»Minun poikani, apulaiseni!» huudahti hän lyödä kumahduttaen Halia selkään. »Juudaan nimessä!» Samassa hän paukahdutti toisella kädellänsä. »Hei sinä vanha veikko!» Nyt partasuu suuteli entistä apulaistansa.

Kaiken tämän riemastuksen keskellä Mikko kuitenkin tajusi hämärästi, ettei apulaisen laita ollut niinkuin olla piti. Mikko vetäytyi taaksepäin ja katsoa tuijotti. »Oletpa saanut hyvät vaatteet! Oletko rikastunut?»

Vanha mies ei nähtävästi ollut kuullut huhujakaan Halin salaisuudesta.

»Olen ansainnut sangen hyvin», sanoi Hal.

»Missä työssä olet ollut?»

»Lakkotöissä Pohjois-Laaksossa.»

»Mitä? Oletko niissä töissä rahaa ansainnut?»

Hal nauroi, mutta ei selittänyt asiaa. »Mitä teette?»

»Olen lakkotöissä minäkin — laaksossa ihan yksin.»

»Eikö ole työtä?»

»Olin kaksi päivää rautatietöissä. Irroitettiin kiskoja. Maksoivat kaksi dollaria viisikolmatta senttiä päivässä. Mutta sitten työ loppui.»

»Oletteko yrittänyt kaivoksiin?»

»Mitä? Minäkö? Ne jo tuntevat minut. Kävin San Joséssa. Kaivospäällikö sanoi: 'Korjaa luusi täältä helvettiin, sinä vanha veijari! Sinulle ei anneta enää työtä tässä piirissä!'»

Hal katseli Mikkoa ja huomasi, että hänen likaiset vanhat kasvonsa olivat alakuloiset ja kalpeat ja kumosivat hänen sanojensa hilpeyden. »Olemme tässä syömään menossa», sanoi Hal. »Ettekö lähde mukaan?»

»Aivan varmasti!» virkkoi Mikko kerkeästi. »Ruoka maittaa nyt hyvinkin.»

Hal esitteli »mr Edward Warnerin», joka sanoi: »Hyvää päivää.» Hän tarttui vastahakoisesti vanhan slovakin hänelle ojentamaan käteen, mutta ei kyennyt karkoittamaan kasvoistaan ärtynyttä ilmettä. Hänen kärsivällisyytensä oli ihan lopussa. Hän oli toivonut löytävänsä kunnolliset ravintolan ja saavansa kelvollista ruokaa, mutta nyt oli tietenkin kaikki nautinto tiessään, kun tuo vanha hörppijä tulisi istumaan vastapäätä.

He astuivat ravintolaan, joka oli auki kaiken yötä. Hal ja Mikko tilasivat juustovoileipiä ja maitoa, ja Edward istui ihmetellen veljeänsä, joka voi nauttia sellaista ravintoa. Ystävykset kertoivat syödessään tarinansa, ja Vanha Mikko löi kämmenellään polveensa ja huudahteli iloisesti kuullessaan Halin rohkeista tempuista. »Aika poika!» huusi hän ja lisäsi sitten Edwardin puoleen kääntyen: »Eikö olekin sievä poika, häh?» Samassa hän taputti Edwardin olkapäätä. »Juudaan nimessä, eivätpä voi mitään minun apumiehelleni!»

Mikko Sikoria oli nähnyt Halin viimeksi Pohjois-Laakson vankilan ikkunassa. Silloin Mikko oli jakanut Halin nimikirjoituksia, ja Bud Adams oli hänet pidättänyt. Kaivospoliisi oli marssittanut hänet voima-aseman takana olevaan vajaan, missä hän oli tavannut Kayserin ja Kalovacin, jotka oli samoin pidätetty.

Mikko kuvaili asian yksityiskohtia vilkkaasti kuten ainakin. »'Hei mister Bud', sanoin minä, 'jos aiotte toimittaa minut täältä pois, tahdon ottaa mukaan kamssuni'. 'Mene helvettiin kamssujasi hakemaan', vastasi hän. Minä sanoin: 'Mister Bud, tahdon saada tilini'. Hän: 'Kyllä minä sinulle tilin annan!' Tyrkki minua ja paiskasi kumoon. Sitten tempasi minut jälleen seisaalleni ja tyrkkäsi ulos. Minä näin ison automobiilin odottamassa ja sanoin: 'Pyhä Juudas! Pääsenkö ajelemaan? Minä miesparka olen jo viidenkymmenen vuoden vanha, mutta en ole ollut koskaan automobiilillä ajelemassa. Olen jo ajatellut, että kuolen ilman sitä huvia!' Sitten ajettiin kanjonia alas, minä katselin ympärilleni, näin vuoret molemmin puolin, tunsin naamassani vilpoisan tuulen ja sanoin: 'Hyvin teitte, mister Bud, minä en unohda tätä matkaa koskaan. Ei tule enää näin hupaista aikaa elämässäni.' Hän sanoo: 'Kitasi kiinni, sinä vanha riiviö!' Sitten tulimme tasangolle, ja ajoimme Black Hillsiin. Siellä pysähdyttivät ja sanoivat: 'Ulos tästä, te nartunpojat.' Ja siihen ne meidät jättivät oman onnemme nojaan. Sanoivat: 'Jos tulette takaisin, niin ei muuta kuin suolet pellolle!' Ajoivat pois, minkä ennättivät, ja meidän täytyi kävellä seitsemän tuntia, ennenkuin pääsimme ihmisten ilmoille. Mutta minä en siitä huolinut, pyytelin itselleni vähän syötävää ja sain sitten työtä rautatiellä. Paha oli vain mieleni, kun en tietänyt, olitko päässyt vankilasta, ja ajattelin, etten saisi enää koskaan nähdä apulaistani.»

Ukko vaikeni ja katseli hellästi »poikaansa». »Kirjoitin sinulle Pohjois-Laaksoon, mutta vastausta ei kuulunut, ja niin lähdin kulkemaan radan vartta sinut tavoittaakseni.»

Kuinka olikaan? Hal joutui ihmettelemään. Hän oli nähnyt tässä kivihiilimaassa pelkkää kauhua, mutta ei ollut sittenkään yksinomaan iloinen ajatellessaan, että nyt oli lähdettävä pois! Hän tulisi kaipaamaan vanhaa Mikko Sikoriaa, partasuuta, leppoista harmaata karhua.

Hän hämmästytti ukkoa sanomattomasti pistäessään hänen kouraansa kahdenkymmenen dollarin setelin. Sitäpaitsi hän antoi hänelle Edströmin ja Maryn osoitteen sekä Johann Hartmanille osoitetun suosituksen. Hartman kenties voi käyttää häntä työskentelemässä kaupunkiin saapuvien slovakkien keskuudessa. Hal selitti lähtevänsä vielä tänä iltana Western Cityyn, mutta lupasi muistaa vanhaa ystäväänsä ja pitää huolta siitä, että hän sai hyvän toimen. Hän yritti keksiä ukolle jotakin tehtävää isänsä maatilalla. Kelpo kesy karhu!

Juna saapui; pitkä rivi pimeitä makuuvaunuja lipui asemasillan viereen. Oli myöhä, puoliyö jo ohi, mutta vanha Mikko oli saattelemassa. Hän kunnioitti nyt syvästi Halia, jolla oli hieno puku ja kahdenkymmenen dollarin seteleitä; mutta tunteen voima pakotti ukon siitä huolimatta vielä kerran sulkemaan hänet syliinsä ja maiskahduttamaan parrakkaalla suullansa. »Hyvästi, poikani, apulaiseni!» huusi hän. »Tule takaisin, poika! Minä en apulaistani unohda!» Junan lähtiessä liikkeelle hän heilutti lakkireuhkaansa ja juoksi pitkin asemasiltaa nähdäkseen viimeisen vilahduksen ja huutaakseen viimeisen hyvästijättösanan. Kun Hal lähti vaunuun, olivat hänen silmänsä kyynelistä kosteat.

JÄLKILAUSE

Tämän kirjoittaja tietää aikaisemmasta kokemuksestaan, että useat henkilöt, lukiessaan »Kuningas Kivihiilen» laisia romaaneja, haluavat tietää, ovatko niissä kuvaillut seikat todenperäisiä. He kirjoittavat ja tiedustelevat, onko teos sellaiseksi tarkoitettu, ja vaativat todistuskappaleita hankkiakseen varmuutta itselleen ja toisille. Kun tekijä on elämänsä aikana jo vastannut tuhansiin sellaisiin kirjeisiin, näyttää järkevältä vastata muutamiin ennakolta.