Chapter 3
KUNINGAS PHILIP. Tilaani asettukaa, hurskas isä, Ja sanokaa, mit' itse tekisitte. Me, kuninkaat, juur' äsken kättä löimme, Ja mielten sisin sopu kiinnitettiin Avioliitolla ja kahlehdittiin Lujilla pyhän valan siteillä. Viimeinen henkäys, joka huulillamme Sanoiksi sointui, oli vahva vala, Ett' ikirakkaus, ystävyys ja sopu Niin valtain ois kuin valtiasten kesken. Juur' ennen välirauhaa, hiukkaa ennen -- Ol' aikaa tuskin pestä käsiämme, Joill' oli valtakauppa solmittava -- Niin murhan sivellin, sen taivas tietköön, Ne oli tahrinut, ja kosto niihin. Kuvannut hurjain valtain julman riidan. Nuo kädetkö, joist' äsken veri pestiin, Jotk' äsken kahden puolen lempi liitti, Nyt purkais liiton tään ja hellän siteen? Uskollisuutta ivais? Taivast' ilkkuis? Niin häälyväiset lapset meistä loisi, Ett' irti kätemme nyt riuhtoisimme, Peruuttaisimme valat vannotut, Hymyvän rauhan vihkivuotehelle Veriset joukot marsittaisimme Ja puhtaan sopuisuuden vienon otsan Toralla tahraisimme? Pyhä herra, Arvoisa isä, sitä älkää suoko! Suvaitkaa päättää, määrätä ja säätää Lievempi muoto, niin me kuuliaiset Ilolla olemme ja ystävänne.
PANDULPH. Se muoto muodoton ja laki laiton, Jok' ystävyyttä suosii Englannin. Aseihin siis, ja kirkon puoltajiksi! Tai muuten äiti, kirkko, hylkypoikaan Kirouksen viskaa, äidin kirouksen. Niin, Ranska, käärmeelt' ennen kielen sidot, Nälistyneeltä tiikeriltä hampaan Tai härnätyltä leijonalta ryömän, Kuin käden, jota pidät, rauhaan käännät.
KUNINGAS PHILIP. Voin purkaa kädenlyönnin, vaan en sanaa.
PANDULPH. Siis sanan vihamieheks sanan teet, Ja kansaissodan tavoin valaa vastaan Asetat valan, kielen kieltä vastaan. Oi, ensin täytä taivaalle se vala, Jonk' ensin vannoit taivaalle, se vala, Ett' oisit meidän kirkon soturi. Min sitten vannoit, itseäsi vastaan Sen vannoit, ja sit' et voi itse täyttää. Se, mitä vannoit väärää tekeväsi, Ei ole väärää, jos sen oikein teet; Ja jos jää tekemättä, mik' on väärää, On oikein, että jää se tekemättä. Jos aikees harhaan vie, niin paras apu On uusi harha; jos se onkin väärää, Niin sitenhän se väärä suorenee. Petokseen petos auttaa, niinkuin tuli Haavassa poltetussa jäähtää tulta. Uskonto valan täyttämistä vaatii, Mut sinä vannoit uskontoa vastaan; Min kautta vannot, sitä vastaan vannot. Teet toden tähden valan valaa vastaan; Jos todeks sit' et tiedä, mitä vannot, Niin vannot sen vain, ettet väärin vanno; Ois muuten vala pelkkää ilvettä. Mut sinä vannoit vannovasi väärin, Niin, väärin, jos sen täytät, minkä vannoit. Myöhempi valas aiempaa on vastaan, Ja itse riidoin olet itses kanssa. Et voittoa voi saada parempaa, Kuin jos tuot' inhaa kiusausta vastaan Hyvän ja jalon puoles asestat; Jonk' ehon puolen rukouksiini suljen, Jos siihen taivut; vaan jos et, niin tiedä, Ett' uhkaa sua kirous niin raskas, Ett'et voi sitä puistaa pois, vaan kuolet Sen mustan painon alle toivotonna.
ITÄVALLAN HERTTUA. Kapinaa! Ilmi kapinaa!
BASTARDI. Niin vainko? Vasikannahka suutas eikö tuki?
LOUIS. Aseihin, isä!
BLANCA. Vihkipäivänäsi? Ja omaa avioimaas verta vastaan? Hääsaliksemme tappotannerko? Pärinä rummunko ja torven räikkä, Tuo hornan melu, juhlasoitoksemme? Oi, kuule, puolisoni! -- ah! kuink' uusi On suussani se sana puoliso! -- Sen nimen tähden, jot' ei kielen' ole Maininnut ennen, polvillani kerjään: Setääni vastaan sotaan älä lähde!
CONSTANCE. Oi, polvillani, jotka polvistuksess' On karjenneet, rukoilen, jalo Dauphin: Oi, älä muuta sitä tuomiota, Jonk' ennakolta säätänyt on taivas!
BLANCA. Nyt lempes nähdään. Mikä voisi sua Enemmän hellyttää kuin vaimon nimi?
CONSTANCE. Sun tukijasi tuki: kunnia. Oi, kunniasi, Louis, kunniasi!
LOUIS. Miks olette niin kylmä, majesteetti, Näin tärkeät kun seikat toimeen kutsuu?
PANDULPH. Julistan kirouksen hänen päälleen.
KUNINGAS PHILIP. Ei tarvis. -- Luovun sinust', Englanti.
CONSTANCE. Kauniisti kääntyy eksytetty herruus!
ELEONORA. Rumasti luopuu ranskalainen höllyys!
KUNINGAS JUHANA. Ei kulu tuntia, niin kadut, Ranska.
BASTARDI. Tuo vanha suntio, tuo lukkar' Aika, Tahtooko hän sen? Silloin katuu Philip.
BLANCA. Aurinko vertyy; hyväst', armas päivä! Nyt kenen puolta pidän? Molempain: Yks käsi toisen joukon, toinen toisen; Ja näiden raivo, kumpaankin kun kiinnyn, Mun rikki riistää, kappaleiksi katkoo. Yljälle en voi pyytää voittoa, Sedälle täytyy pyytää tappiota, Isälle en saa menestystä suoda Ja mummon suomia en tahdo suoda. Jos kuka voittaa, minä aina tappaan, Se tietty ennen jo, kuin alkaa kilpa.
LOUIS. Mun luonani sun onnes elää, kulta.
BLANCA. Miss' onni elää, elo kuolee multa.
KUNINGAS JUHANA. Käy, lanko, kerää kokoon joukkomme! (Bastardi menee.) Oi, Ranska, vihan liekki minut polttaa, Ja vimman hehku minuss' on niin kuuma, Ett' yksin veri sammuttaa sen voi, Niin, veri, Ranskan jaloin, kalliin veri!
KUNINGAS PHILIP. Sun raivos ennen tuhkaks sinut polttaa, Kuin meidän veri tules sammuttaa. Etehes katso! Kavahda!
KUNINGAS JUHANA. No niin: Kavahda sinäkin! Nyt aseisiin!
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Tasanko Angers'n lähellä.
(Sotahuutoja. Hyökkäyksiä. Bastardi tulee, kädessä Itävallan herttuan pää.)
BASTARDI. Nyt, totta vieköön, tulee kuuma päivä! Pilvessä joku ilmapiru väikkyy Ja turmaa seuloo. Itävallan pää On tuossa; Philip vielä hengähtää.
(Kuningas Juhana, Arthur ja Hubert tulevat.)
KUNINGAS JUHANA. Tää poika korjaa, Hubert. -- Philip, riennä! Teltassa äitiäni ahdistetaan, Hän vangittu on, pelkään.
BASTARDI. Pelastettu. Ma turvaan hänet vein, ei pelkoa. Eteenpäin, herra! Vähän vaivaa vielä, Niin työmme saamme hyvään päätökseen.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Sama paikka.
(Sotamelskettä, hyökkäystä, peräytymistä. Kuningas Juhana, Eleonora, Arthur, Bastardi, Hubert ja ylimyksiä tulee.)
KUNINGAS JUHANA (Eleonoralle). Niin, äiti; vahvan vartioston turviin Te jäätte tänne. -- (Arthurille.) Lanko, älä sure, Sua mummo rakastaa, ja yhtä armas Sedälles oot kuin olit isällesi.
ARTHUR. Voi, tästä äiti parka suruun kuolee!
KUNINGAS JUHANA (Bastardille). Pois, lanko, Englantiin! Edeltä riennä, Ja ennen tuloamme saitain munkkein Ravista kukkaroita; vangitut Vapauta enkelit;[14] näet, nälän täytyy Nyt rauhan lihavista lihoist' elää. Käskymme täytä ihan viime tinkaan.
BASTARDI. Tuohusta, kirjaa, kelloa en säiky,[15] Kun hopeat ja kullat mua viittaa. Hyvästi, herra! -- Mummo, puolestanne Rukoilen -- jos ma joskus hurskaaks käännyn -- Nyt suudella mun suokaa kättänne.
ELEONORA. Hyvästi, jalo lanko!
KUNINGAS JUHANA. Hyvästi!
(Bastardi menee.)
ELEONORA. Käy tänne, pikku Arthur; mummo haastaa.
(Hän vie Arthurin syrjään.)
KUNINGAS JUHANA. Tule, Hubert. Kelpo Hubert, meidän tulee Sua kiittää paljosta. Tää lihalinna Se kätkee sielun, jok' on velkaa sulle Ja koron kanssa aikoo lempes maksaa. Ehtoisa valas, ystävä, se elää Povessa tässä, armoin hellittynä. Kätesi! Hiukan mull' ois sanomista, Mut jääköön aikaan otollisempaan. Mua, jumalauta, melkein hävettää Sanoa, kuinka rakas olet mulle.
HUBERT. Syvästi kiitollinen, majesteetti.
KUNINGAS JUHANA. Niin sanoa ei sulla vielä syytä, Mut kohta saat. Kuink' aika vitkaileekin, Niin tulee aika, jolloin voin sun maksaa. Mull' oli sanottavaa, -- mutta jääköön. Aurinko taivaall' on, ja ylvä päivä, Jot' ailakoivat kaikki mailman ilot, On liian löyhäkkä ja huvikärkäs Mua kuulemaan. Jos kello keskiyön, Tuo rautakielinen ja vaskisuinen, Yön korvaan uniseen nyt kolkahtaisi; Tää paikka tässä jos ois kirkkotarha Ja sinä tuhantisen sorron lyömä; Jos raskasmielisyyden synkkä henki Veresi kuivaisi ja paksuks hyytäis -- Mi suonissa nyt himartaen liukuu Ja silmään naurun houkuttaa, sen narrin, Ja kinnaa posket turhamaiseen iloon: Se vietti minun aikeilleni inha -- Tai jos sa silmittä mun voisit nähdä Ja kuulla korvitta ja vastauksen Kielettä antaa, pelkin ajatuksin -- Ei silmää, korvaa, tyhjää sanan helkkää -- Niin tarkan valppaan päivän kiusallakin Valaisin povees aatteeni. Mut, ah! En tahdo. -- Olet toki mulle rakas, Ja minä, niinkuin toivon, sulle rakas.
HUBERT. Niin rakas, että, mitä käskenette, Vaikk' oisi kuolema sen toimen loppu, Sen, jumalauta, teen.
KUNINGAS JUHANA. Sit' enkö tiedä? Oi, Hubert, hyvä Hubert, tuohon poikaan Luo silmäsi; niin, tiedä, ystävä, Hän tielläni on niinkuin mikä käärme, Ja mihin vain tään jalkani ma astun, Hän edessäni on. Mua ymmärrätkö? Sa häntä vartioit.
HUBERT. Ja niin sen teen, Ett ei hän vaaraks ole kuninkaalle.
KUNINGAS JUHANA. Kuolema.
HUBERT. Kuninkaani?
KUNINGAS JUHANA. Hauta.
HUBERT. Eloon Ei ole jääpä.
KUNINGAS JUHANA. Kyllin. Nyt ma voisin Iloinen olla. Hubert, sua suosin; En sano mitä tehdä sulle aion; Mut muista vain. -- Hyvästi, arvo-rouva; Lähetän vartioston turvaks teille.
ELEONORA. Siunattu ollos!
KUNINGAS JUHANA (Arthurille). Englantiin nyt, lanko! Sua Hubert matkaan seuraa, töin ja innoin Sua palvellen. -- Calais'ta kohti nyt!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sama paikka. Ranskan kuninkaan teltta.
(Kuningas Philip, Louis, Pandulph ja seuralaisia tulee.)
KUNINGAS PHILIP. Näin merillä kun myrsky myllertää, Niin koko laivastot ja armadatkin[16] Hajalle joutuu, erin kumppaneistaan.
PANDULPH. Rohkeutta vain! Käy kaikki vielä hyvin.
KUNINGAS PHILIP. Mitenkä hyvin, kun käy kaikki pahoin? Olemme voitetut, meilt' Angers viety, Tapetut ystävät, ja Arthur vanki. Englanti veriss' Englantiin on mennyt, Ivaksi tehden Ranskan vastustuksen.
LOUIS. Ja minkä voitti, sen myös vahvisti. Noin kuuma kiire ja noin järjin tehty, Noin kiivaat toimet ja noin viisas maltti Ei löydä vertaansa. Ken täänlaisesta On tappelusta lukenut tai kuullut?
KUNINGAS PHILIP. Tuon kunnian vois Englannille suoda, Jos tälle häpeälle löytyis vertaa. (Constance tulee.) Ken tuossa? Sielun hauta, joka sulkee Ijäisen hengen vastoin tahtoaan Kituisen henkäyksen kurjaan tyrmään. -- Mukaani tulkaa, prinsessa, ma pyydän.
CONSTANCE. Kas nyt! Nyt näette, mik' on rauhan loppu.
KUNINGAS PHILIP. Rohkeutta, rouva! Malttukaa, Constance!
CONSTANCE. Ei, kaiken lohdun, kaiken avun hyljin, Pait kuolon, kuolon: lohdun viimeisen Ja tosiavun. Armas, maire kuolo! Suloinen löyhkä! Tuore mätäisyys! Ikuisen yösi vuoteelta nyt nouse, Sa kaiken onnen kauhistus ja kammo! Suudella tahdon vihatuita luitas Ja silmäni sun silmäkuoppiis painaa, Madoillas sormiani sormustella Ja mättää inhaa multaa suuni täyteen Ja hirmukalma sinunlaises olla. Nyt irviin suu, niin hymyväsi luulen, Ja vaimonas sua halaan! Tule, tule, Kurjuuden henttu!
KUNINGAS PHILIP. Rauhaa, kaunis murhe!
CONSTANCE. Ei, ei, niin kauan kuin vain huutaa jaksan! Oi, ukkosen jos suussa kielen' oisi, Niin tuskillani mailman järkyttäisin Ja unest' ajaisin tuon julman ruoton, Mi raukeaa ei naisen ääntä kuule Ja päivittäistä rukousta ilkkuu.
PANDULPH. Tuo hulluuden on puhett', eikä surun.
CONSTANCE. Et ole hurskas, noin kun panettelet. Vai hullu! Omaa lastani nyt raastan; Nimeni Constance; Gottfrid mieheni; Nuor' Arthur poikani, ja hän on poissa! Vai hullu! Hyvä Jumala, jos oisin, Ett' itseni ma voisin unhottaa! Jos voisin, oi, mink' unhottaisin tuskan! Viisautta saarnaa, että hulluks saat mun, Niin pyhäks itse tulet, kardinaali. En hulluna, vaan tuskan tuntevana, Saan järkipuoleltani järkineuvon, Mitenkä tästä tuskastani päästä, Ja tikarin tai hirsipuun se neuvoo. Jos hullu oisin, poikaani en tuntis, Häneksi ryysyvauvan luulisin. En ole hullu; liian hyvin tunnen, Mink' eri vaivan joka turma tuo.
KUNINGAS PHILIP. Sitokaa palmikkonne! Mikä lempi Tuon tukan tuuheiss' asuu kiharoissa! Hopeapisara jos niihin laskee. Niin siihen pisaraan kuin yhteissuruun Tuhannen hiusta ystävyksin juuttuu, Kuin uskolliset hartaat toverit Eriämättöminä turmiossa.
CONSTANCE. Siis, Englantiin!
KUNINGAS PHILIP. Nuo hiukset sitokaa!
CONSTANCE. Sen kyllä teen; ja miksikä sen teen? Kun siteistään ne päästin, ääneen huusin: "Oi, niin jos voisin päästää poikani, Kuin nämä hiukset vapauteen päästän!" Mut kadehdin nyt niiden vapautta, Ja kahlehtia tahtoisin ne jälleen, Kun vankina on poika parkani. -- Ah, isä kardinaali, kuulin teiltä, Ett' ystävämme taivaassa me näemme; Jos totta tuo, niin taas näen poikani, Sill' esikosta Kainist' alkaen Ja aina lapseen eilen syntyneeseen Niin suloista ei luomaa ole nähty. Mut surun mato kukkaani nyt kaivaa Ja poskilt' ajaa pois sen syntysulot, Niin ett' on kolosilmäinen kuin aave Ja kalvas, laiha niinkuin kuumeen vilut; Ja niin hän kuolee; ja kun nousee jälleen, Ja taivaan salissa kun hänet kohtaan, En häntä tunne; siis en koskaan, koskaan Saa enää Arthur-pulmustani nähdä.
PANDULPH. Noin haikea on tuska kauhistusta.
CONSTANCE. Hän puhuu, joll' ei ole poikaa ollut.
KUNINGAS PHILIP. Surua hellitte kuin omaa lasta.
CONSTANCE. Niin suru täyttää lapsen tyhjän paikan, Sen vuoteessa se makaa, se mua seuraa, Sen sulokatsetta, sen ääntä matkii, Sen kaikki kauniit avut mieleen johtaa, Sen tyhjään pukimeenkin pukeutuu; Siis, syystä minä lemmin surua. Hyvästi! Jos ois teillä suru moinen, Paremmin minä teitä lohduttaisin. -- (Repelee tukkaansa.) En päässä tätä järjestystä kärsi, Kun moinen hämmennys on sielussa. Oi, lapseni! Oi, Arthur, armas poika! Iloni, elämäni, kaikkeni! Sa lesken-lohtuni ja huolten hoiva!
(Menee.)
KUNINGAS PHILIP. Pahinta pelkään nyt, ja häntä seuraan.
(Menee.)
LOUIS. Ei mulle iloks mikään maailmassa; Elämä tympäisee kuin vanha taru Unisen tylsään korvaan matkittuna. Niin karvas häpeä on turmellut Makean mailman maun, että nyt se Vain häpeää ja karvautta tarjoo.
PANDULPH. Juur' ennen terveyden palaamista, Juur' taudin taitteessa on kipu haikein. Jokainen pahe, joka meidät jättää, On luopuessaan pahimmillaan. Mitä Tään päivän kadossa te kadotitte?
LOUIS. Kaikk' ilon, kunnian ja onnen päivät.
PANDULPH. Niin kyllä, voittanut jos oisitte. Ei, ei; kun suotuisin on onni meille, Niin silmin uhkaavin se meihin katsoo. On kummaa aatella, mut Juhanalle On tappioksi, minkä voitoks luuli. Surette, ett' on Arthur vankinaan.
LOUIS. Niin syvästi, kuin hän siit' iloitsee.
PANDULPH. Teill' yhtä nuori mieli on kuin veri. Profeetan henki kauttani nyt puhuu, Ja sanojeni pelkkä huoku liehtoo Jokaisen rikan, korren, joka haitan Polulta, joka jalkas suoraan johtaa Englannin valtaistuimeen. Siis kuule: Juhanan vallass' Arthur on, ja sini Kuin pojan suoniss' uhkuu veri lämmin, Ei anastaja tiimaa, minuuttia, Ei hengenvedon aikaakaan saa rauhaa. Valtikka, väkiryöstöin valloitettu, On väen saatu, väen varjeltava; Ken seisoo liukkaalla, ei halvintakaan Tuetta hylkää. Arthur kaatuva Siis on, jos Juhanan on mieli seistä; Niin käyköön, sillä toisin ei voi käydä.
LOUIS. Jos Arthur kaatuu, mitä voitan minä?
PANDULPH. Te puolisonne, Blancan, oikeudella Sen voitte vaatia, mink' Arthurkin.
LOUIS. Ja hengen, kaikki menettää kuin Arthur.
PANDULPH. Nuor' ootte tässä vanhusmaailmassa! Teit' auttaa Juhana; teit' aika suosii. Ken kelpo vereen kastoi onnensa, Verisen saa ja kelvottoman onnen. Tuo hänen ilkityönsä koko kansan Sydämmet kylmää, innon heissä jäätää, Niin että, pieninkin kun tila sattuu, He hänen valtikkansa kukistavat. Ei sitä utukuvaa taivaalla, Ei luonnon oikkua, ei pilvipäivää, Ei tuulen puuskaa, tavan sattumaa, Jot' eivät tosisyistään irroittaisi, Sanoen niitä ilmanraanoiks, enteiks, Epäluomiksi ja taivaanääniksi, Jotk' uhkaa julki kostaa Juhanalle!
LOUIS. Hän kenties Arthurin ei henkeen koske, Turvakseen häntä vankinaan vain pitää.
PANDULPH. Oh, kun hän teidän lähestyvän kuulee, Niin Arthur, jos hän vielä hengiss' on, Sen päälle kuolee! Juhanasta oiti Vieroittaa sydämensä koko kansa, Ja suuta suikkaa oudon tulokkaan, Ja kapinaan ja raivoon aihett' imee Juhanan verisistä sormenpäistä. Minusta mylläkkä jo käymäss' on; Oi, hautumass' on vielä parempaakin Kuin kaikki tää! -- Äpärä Faulconbridge Nyt Englanniss' on, ryöstää kirkkoja Ja pyhyytt' ilkkuu. Nyt jos vain siell' oisi Aseissa kymmenkunta ranskalaista, Niin puolelleen he, niinkuin kutsulinnut, Kokoisi tuhatmäärät brittejä, Kuin lumipallo, joka kierittäissä Vuoreksi kohta kasvaa. Jalo Dauphin, Kuninkaan luokse tulkaa! Ihmeen paljon Hyväkseen heidän kiukkuaan voi käyttää Nyt, heidän mielessään kun viha kiehuu. Pois Englantiin! Kuningast' yllyttelen.
LOUIS. Syyt vankat vankkaan työhön kutsuu meitä. Jos te vain niinnätte, niin hän ei eitä.
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Northampton. Huone linnassa.
(Hubert ja kaksi palvelijaa tulee.)
HUBERT. Nuo raudat paistakaa; ja sinä mene Tuon seinäverhon taa. Maan poveen kun Ma poljen jalkaani, niin syökse esiin Ja tuoliin sio poika, jonka tapaat Mun luonani. Varuilla siis, ja tarkkaa.
1. PALVELIJA. Lie varmaan teillä valtuu tähän tekoon.
HUBERT. Epäilys rietas! Älä pelkää. -- Menkää! -- (Palvelijat menevät.) Tule, poikaseni, mull' on puhumista.
(Arthur tulee.)
ARTHUR. Huomenta, Hubert!
HUBERT. Pieni prinssi, huomenta!
ARTHUR. Niin pieni prinssi -- vaikka suuremmankin On oikeus -- kuin suinkin. -- Olet synkkä.
HUBERT. Niin, totta, olen ollut iloisempi. Hyväinen aika! Luulin, ettei voisi Muu kukaan olla synkkä kuin vain minä. Mut muistanpa, kun Ranskass' olin, siellä Nuor' oli herrasto kuin yö niin synkkää Vain huvikseen. Niin kristitty kun olen, Jos oisin vapaa nyt ja lammaspaimen, Niin iloinen ma oisin päivän pitkän. Niin oisin täälläkin, jos vain en varois, Ett' aikoo setä mulle lisää pahaa: Hän pelkää minua ja minä häntä. Mun syynikö, ett' isäni on Gottfrid? Ei, totta, ei! Oi, Jumala! Jos oisin Sun poikas, Hubert, niin mua rakastaisit.
HUBERT (syrjään). Viattomilla loruillaan hän minuss' Elohon herättää jo kuolleen säälin, Jos häntä puhuttelen; joutuun toimeen!
ARTHUR. Oletko sairas? Kalvas olet tänään. Ah, jospa oisit sentään hiukan sairas! Yön luonas istuisin ja valvoisin; Ma enemmän sua hellin kuin sa mua.
HUBERT (syrjään). Poveni sanoillaan hän valloittaa. -- Lue, pikku Arthur! (Näyttää hänelle paperia.) (Syrjään.) Hupsu kosteus sinä! Pois karkoitat sa julman kidutuksen! Pian toimeen, muuten silmistäni lujuus Naiskyynelinä vetrehinä vierii! -- Lukea voitko? Kaunis käsi, mitä?
ARTHUR. Niin rumaan tarkoitukseen liian kaunis. Molemmat silmät kuumin raudoin polttaa!
HUBERT. Mun täytyy, laps.
ARTHUR. Ja tahdot myös?
HUBERT. Ja tahdon.
ARTHUR. Ja hennot? Päätäsi kun särki, sidoin Otsaasi nenäliinan, parahani -- Kuninkaan tytär ommellut sen oli -- Takaisin sitä koskaan vaatimatta. Pitelin sydänyönä käsin päätäs Ja tarkkana, kuin tunnilleen minuutit, Alati virkistelin vitkaa aikaa, Kysyen: "Mitä puutut?" "mitä särkee?" Tai "mitä hyvää voisin tehdä sulle?" Levossa köyhän miehen laps ois maannut Sinulle lemmen sanaa sanomatta, Mut sairaanhoitajasi oli prinssi. Kai luulet lempeäni teeskelyksi Ja juoneks sitä sanot: tee kuin tahdot. Jos taivaan suomasta nyt mua piinaat, No niin, sun täytyy. -- Silmänikö puhkot? Nää silmät, jotka sinuun tuimaa katsett' Ei luoneet eikä luo?
HUBERT. Mua vala vaatii: Tulisin raudoin ne mun polttaa täytyy.
ARTHUR. Ah! Tuo vain tähän rauta-aikaan sopii! Mut itse rauta tulipunainenkin, Läheten silmää, kyyneleeni joisi Ja viattomuuteni lähteess' itse Näin sammuttaisi kuumaa kiukkuaan; Niin, ruosteestakin syöpyis, siksi että Tulellaan silmäkultaa vioitti. Sinäkö takorautaa kovempi? Jos saapuis enkeli ja sanois mulle, Ett' aikoo Hubert multa silmät pistää, En sitä uskois; sinua vain uskon.
HUBERT (polkien jalkaa). Esille! (Palvelijat palajavat, mukanaan köydet, raudat y.m.) Tehkää niin kuin teitä käskin.
ARTHUR. Oi, säästä, Hubert! Säästä! Silmät puhkoo Jo noiden verimiesten tulikatse.
HUBERT. Tuo tänne rauta! Kiinni hänet tuohon!
ARTHUR. Oi, miksi tarpeen moinen raju raakuus? En tenää vastaan; seison niinkuin kivi. Jumalan tähden, Hubert, älä köytä! Oi, kuule, Hubert! Laita pois nuo miehet, Ja hiljaa minä istun niinkuin lammas, En liiku, käänny, henkeäni vedä. En rautaa katso vihassa. Nuo miehet Vain laita pois, niin anteeks annan sulle, Jos mitä tuskaa mulle hankkinet.
HUBERT. Pois menkää; yksin meidät jättäkää.
1. PALVELIJA. Mielisti erin moisest' olen työstä.
(Palvelijat menevät.)
ARTHUR. Voi mua, pois kun sätin ystäväni! Häll' ilkas katse on, mut sydän hellä. -- Takaisin kutsu mies! Hän säälillään Sun säälis elvyttäis.
HUBERT. Nyt ole valmis.
ARTHUR. Apua eikö?
HUBERT. Ei, vaan silmät puhki.
ARTHUR. Oi! Sun jos oisi silmässäsi raiska, Vain tomu, rae, sääski, pieni karva, Jalossa näkimessä joku häire, Niin tuntisit, kuin pienin siihen koskee, Ja julmaa tointasi sa kauhistuisit.
HUBERT. Sanasi, Arthur! Vait, ja kieles hilli!
ARTHUR. Ei, Hubert, kaksi kieltä saata kyllin Rukoilla kahden silmän puolesta. Ei, Hubert! Älä multa kieltä sido! Tai leikkaa, Hubert, kieleni, jos tahdot, Kun silmät pitää saan! Oi, silmät säästä, Jos muuksi ei, sua katsellakseni! Oi, katsos! Ase kylmä on; ei tahdo Se mua vioittaa.
HUBERT. Tulistaa voin sen.
ARTHUR. Et suinkaan. Tuli surusta on kuollut, Kun sitä, joka hyödyksi on luotu, Tuhoksi käytetään. No, katso itse! Ei pahaa tuossa poltinhiiless' ole; Sen elon taivaan henki sammutti. Katuman tuhkaa kylväen sen päähän.
HUBERT. Mun henkeni voi siihen elon saada.
ARTHUR. Se tee, niin näet, kuinka punastuu se Ja hehkuu, häveten sun käytöstäsi! Silmääsi ehkä sinkoo säkenenkin Ja, niinkuin koira, tappeluun jonk' ajat, Sua puree, herraansa, kun sitä härnäät. Apunsa kieltää kaikki nyt, mill' aiot Mua kiduttaa; sult' yksin puuttuu armo. Jonk' omaa raivo tulikin ja rauta. Nuo armottuuden kätyriksi luodut.
HUBERT. Elä ja näe! Silmiisi en koske, Setäsi kaikki aarteet vaikka saisin. Mut olin vannonut ja päättänytkin Raudalla tällä päästäsi ne polttaa.
ARTHUR. Nyt Hubertilta näytät; koko ajan Vain teeskelit.
HUBERT. Vait! Hiljaa! Hyvästi! Setäsi ei saa tietää, että elät. Valeilla vainukoirat nuo ma syötän. Levossa nuku, lapsut, huoletonna; Ei Hubert kaiken mailman aarteista Sua loukkaa, ei.
ARTHUR. Oi, taivas! -- Kiitos, Hubert!
HUBERT. Vait! Hiljaa tule jäljessäni mun; Sun tähtes vaaraan suureen antaudun.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Valtahuone kuninkaan linnassa.
(Kuningas Juhana, kruunattuna, Pembroke, Salisbury ja muita loordeja tulee. Kuningas istuutuu valtaistuimelle.)
KUNINGAS JUHANA. Taas kruunattuna,[17] tässä taaskin istun Ja ilokatseen kohtaamana, toivon.
PEMBROKE. Tuo "taas" -- sen tohdin sanoa -- on liikaa. Te olitte jo ennen kruunattu, Ei ole teiltä kuninkuutta viety, Kapinan tahrassa ei kansan into, Ei rauhaa maassa ole häirinnyt Uutuuden toivo eikä muutteen halu.
SALISBURY. Pukeuta loistoon kahdenkertaiseen, Koristaa arvo ilmankin jo rikas, Täys kulta kullata, valota lilja, Sirottaa hajuksia orvokkiin, Silittää jäätä, panna taivaankaareen Väriä uutta, taikka tuohuksilla Ihanaa taivaan silmää kaunistaa On naurettavaa, turhaa tuhlausta.
PEMBROKE. Kuninkaan olkoon tahto, -- vaan tuo teko On niinkuin vanha, ennen kuultu, taru, Jok' uusittuna tympäisee, jos sitä Ajattomasti korvaan tyrkytellään.
SALISBURY. Näin vanhan suoran tavan arvokkaat Ja tutut kasvot ihan rumistellaan, Ja, niinkuin laiva tuulen kääntyessä, Niin ajatuksetkin saa uuden suunnan, Miel' arkailee ja säpsähtelee, sairaaks Käy terve järki, totuus epäilyttää, Kun puvun saa noin uudenkuosisen.
PEMBROKE. Ken tahtoo tehdä parempaa kuin hyvää, Se taitons' karuudellansa pilaa; Ja usein, vikaa kaunistellessa, Pahentuu vika kaunistelun kautta, Kuin paikka, jolla pientä reikää korjaat, Rumemmaks peittämällä tekee vian, Kuin mitä vika oli ilman paikkaa.
SALISBURY. Tähänpä, ennen uutta kruunaustanne, Neuvomme tähtäs; majesteetti tyytyi Ne hylkäämään; ja tyydymme siis mekin. Kun meidän tahto suuressa ja pieness' On majesteetin tahdon alamainen.