Part 4

KUNINGAS HENRIK. Lukea kohtalon jos kirjaa voisi Ja nähdä, kuinka aikain mullistukset Tasoittaa vuoria, ja kuinka manner, Väsyen tiukkuuteensa, mereen liukee! Ja taaskin nähdä, kuinka liian väljäks Käy suuren valtameren rantavyöhyt Neptunon uomille! kuink' onni pyörii Ja kuinka eri juomia se kaataa Vaiheiden maljaan! Oi, jos tuon vois nähdä, Niin itse miekkoisinkin nuorukainen, Nuo kaikki nähdessään, nuo menneet vaarat Ja tuskat tulevat, lois kirjan kiinni ja istuis oottamaan vaan kuolemaansa! Ei kymment' ole vuotta siitä kuin Northumberland ja Richard ystävinä Kemuilivat, ja kahden vuoden päästä Jo ottelivat; kahdeksaa ei vuotta, Kun Percy lähin oli uskottuni Ja edestäni uurasti kuin veljen, Ja elon, lemmen mulle alttiiks antoi, Uhaten Richardia suoraan silmiin Mun puolestani. Ken teist' oli läsnä -- (Warwickille) Te, Nevil lanko, jos en väärin muista Kun Richard, silmät aivan kyyneleissä, Northumberlandin häntä sättiessä, Nää sanat lausui profeetalliset: "Northumberland, sa porras, jota nousee Bolingbroke lanko valtaistuimelle"; -- En moista aatellut, sen Herra tietköön Mut hätä painoi silloin valtakuntaa, Ja herruutt' oli suudella mun pakko; -- "Tuleva on se aika", niin hän jatkoi, "Tuleva on se aika, jolloin kypsyy Ja alkaa märkiä se synnin paise"; Näin ennusti hän tätä ajan tilaa Ja ystävyytemmekin rikkumista.

WARWICK. Kaikk' ihmiselämä on aikakirja, Mi menneisyyden luonteest' antaa kuvan; Siit' ota vaari, niin voit kohdallensa Asiain menot ennustaa, jotk' eivät Viel' ole ilmoilla, vaan siemenellä Ja heikoll' alkehella kätkössänsä; Tuollaiset aika sitten hautoo ilmi; Ja tämän välttämättömyyden nojall' Ois Richard voinut varmaan päättää, että Northumberland, joss' asui silloin vilppi, Täst' idust' isompaankin yltyis vilppiin, Mi juurtuakseen muut' ei löytäis maata Kuin teidät.

KUNINGAS HENRIK. Tääkö välttämätöntä? No, välttämättömyys siis kestäkäämme! Se sanakin jo siihen vaatii meitä, et Northumberlandin on ja piispan voima -- Viiskymmentuhantinen, sanotaan. --

WARWICK. Ei, mahdotonta! Huhu kahdistaapi Pelätyn luvun, niinkuin kaiku äänen. Levähtää suvaitkaa! Kautt' elämäni, Se voima, jonka laitoitte jo matkaan, Tuon saalihin se vähin vaivoin voittaa! Ja lisälohdukkeeksi: varmalt' olen Taholta kuullut Glendowerin kuolleen. Potenut kaksi viikkoa jo ootte, Ja nämä valvomiset yhä lisää Vaan sairauttanne.

KUNINGAS HENRIK. Neuvoanne kuulen. Tään sisäsodan loppumaan kun saisi, Niin pyhään maahan, loordit, matkattaisi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus.

Pihamaa rauhatuomari Tyhjäsen talon edustalla Glostershiressä.

(Tyhjänen ja Mykkänen kohtaavat toisensa. Homeinen, Varjo, Syylä, Kitu, Mulli ja palvelijoita perällä.)

TYHJÄNEN. Kas vaan, kas vaan! Huomenta, huomenta! Varhain liikkeellä, totta maarin! No, mitä kuuluu, hyvä Mykkäs-serkku?

MYKKÄNEN. Huomenta, huomenta, hyvä Tyhjäs-serkku!

TYHJÄNEN. No, miten jaksaa orpanani, pikku puolisonne? Ja teidän kaunis tyttärenne, ja minun, minun ristityttäreni, Elli?

MYKKÄNEN. Ah, Tyhjäs-serkku, se on se mustarastas!

TYHJÄNEN. Lyönpä, totta toisen kerran, vetoa, että William serkusta on tullut oiva latinamies. Hän on Oxfordissa yhä, niinkö?

MYKKÄNEN. Onhan se siellä minun kustillani.

TYHJÄNEN. Siis hän pian tulee lakikollegioon; minäkin olin aikoinani Clemensin kollegiossa, jossa vieläkin varmaan puhutaan Tyhjäs-hupsusta.

MYKKÄNEN. Teitä sanottiin silloin hauskaksi Tyhjäseksi.

TYHJÄNEN. Niin maarinkin; sanottiin miten sopi, ja tein miten sopi; en, piru olkoon, häikäillyt. Siellä olimme minä ja pikku Jukka Penninen ja musta Yrjö Koli ja Franssu Luukontti ja Ville Pukari, Cotswoldilainen; sanokaa, onko neljää mokomaa tappelijaa sittemmin nähty kaikissa kollegioissa yhteensä? Ja meidän kesken puhuen, me tiesimme, missä leikot olivat, ja parhaat niistä oli aina meille alttiit. Silloin oli Hannu Falstaff, nykyinen sir John, pelkkä poikanulikka ja paashina Thomas Mowbraylla, Norfolkin herttualla.

MYKKÄNEN. Samako sir John, jota odotetaan tänne sotamiehiä pestaamaan?

TYHJÄNEN. Sama sir John, ihan sama mies! Näin hänen kollegion portissa iskevän läven Skaganin päähän, vaikka oli vaan pieni kyysä, tuskin tuon kokoinen. Ja ihan samana iltana tappelin minä Simson Tolvasen, erään hedelmäkauppiaan, kanssa Greyn kollegion takana. Jesta sentään, kuinka hurjasti sitä on eletty! Ja nyt kun saan kuulla, että niin moni vanhoista tuttavistani on kuollut!

MYKKÄNEN. Me olemme kaikki sitä tietä menevät, serkkuseni.

TYHJÄNEN. Tietysti, niin tietystikin! Se on varma, se on varma! Kuolema on, niinkuin psalmista sanoo, kaikille tietty; kaikkien täytyy kuolla. Paljonko nyt maksaa hyvä härkäpari Stamfordin markkinoilla?

MYKKÄNEN. En maarin minä siellä ole ollut.

TYHJÄNEN. Kuolema on tietty. -- Vieläkö se vanha Tupuli elää, kylänmiehenne?

MYKKÄNEN. Kuollut on.

TYHJÄNEN. Jesta! Kuollut! -- Hän se osasi jousta käyttää, -- ja kuollut! -- Hän ampui aimosti; Juhana Gaunt piti paljon hänestä ja pani vetoa suuret rahasummat hänen päästään. Kuollut! -- Hän laukaisi keskipilkkaan kahdensadan neljänkymmenen askeleen päästä, ja vartavasten tehdyn vasaman hän lennätti neljä- tai viisikymmentä jalkaa siitäkin kauemmas, niin että teki miehen sydämmen oikein hyvää. -- Mitä nyt uuhet maksavat kaksikymmenys?

MYKKÄNEN. Laadun mukaan; kelpo uuhista maksetaan kahdestakymmenestä hyvinkin kymmenen puntaa.

TYHJÄNEN. Ja vanha Tupuliko kuollut?

(Bardolph tulee ja toinen mies hänen seurassaan.)

MYKKÄNEN. Nuo kaksi ovat varmaankin sir John Falstaffin miehiä.

BARDOLPH. Hyvää huomenta, arvoisat herrat! Suokaa anteeksi, kuka on rauhatuomari Tyhjänen?

TYHJÄNEN. Minä olen Robert Tyhjänen, minä, köyhä moisikki tästä kreivikunnasta ja yksi kuninkaan rauhatuomareita. Millä voin teitä palvella?

BARDOLPH. Kapteenini tervehtää teitä, hyvä herra, kapteenini, sir John Falstaff, muhkea ritari, jumal'auta, ja uljaimpia päämiehiä.

TYHJÄNEN. Kiitän tervehdyksestä. Tunnen hänet hyväksi pistomieheksi. Kuinka voi se hyvä ritari? Ja hänen vaimonsa, armollinen rouva, jos saan kysyä?

BARDOLPH. Anteeksi, herraseni; soturi on enemmän mukavustunut, kun on vaimoton.

TYHJÄNEN. Totta totisesti, hyvin sanottu; niin, toden totta, hyvin sanottu! "Enemmän mukavustunut!" -- Se on hyvä, on, toden tottakin. Hyvät fraasit ovat varmaankin, ja ovat aina olleet, hyvin mukavat. Mukavustunut! Se johtuu "mukava" sanasta; oikein hyvin, hyvä fraasi.

BARDOLPH. Anteeksi, herraseni; olen kuullut sen sanan. Sanotteko, että se on fraasi? Hitto olkoon, minä en tiedä, mitä fraasi on, mutta miekallani tahdon puolustaa sitä sanaa, että se on sotamiehen sana ja tavattoman mukava mahtisanaksi, jumaliste. Mukavustunut: se on, kun ihminen on, niinkuin sanotaan, mukavustunut, taikka kun ihminen on sen mukainen, että voi sanoa, että hän on mukavustunut, joka on erinomainen asia.

(Falstaff tulee.)

TYHJÄNEN. Ihan paikalleen! -- Kas, tuossahan tulee se hyvä sir John. -- Saanko kätellä kättänne, teidän ylhäisyytenne suloista kättä? Totisesti, näytätte sangen reippaalta ja hyvin nuorelta ikäiseksenne; terve tultuanne, hyvä sir John!

FALSTAFF. Hauska nähdä, ette voitte hyvin, herra Robert Tyhjänen. -- Herra Mässäri, jos en erehdy?

TYHJÄNEN. Ei, sir John, serkkuni Mykkänen, ammattiveljeni.

FALSTAFF. Hyvä herra Mykkänen, nimenne sopii hyvin rauhan miehelle.

MYKKÄNEN. Terve tultuanne, teidän ylhäisyytenne?

FALSTAFF. Hyi saakeli, onpas nyt kuuma! -- Hyvät herrat, oletteko hankkineet minulle puoli tusinaa kelvollisia miehiä?

TYHJÄNEN. Olemme kylläkin. Istukaa, olkaa hyvä.

FALSTAFF. No, katsotaanhan niitä, jos suvaitsette.

TYHJÄNEN. Missä lista? Missä lista? Missä lista? Katsotaan, katsotaan! Niin niin, niin niin. Oikein, oikein, herraseni: -- Rappu Homeinen! -- Tulkoot esille; sen mukaan kuin huudan, muistakoot sen, muistakoot sen. -- Katsotaanhan! Missä on Homeinen?

HOMEINEN. Tässä, teidän luvallanne.

TYHJÄNEN. Mitä arvelette, sir John? Vahvaraajainen mies, nuori, väkevä ja hyvää rotua.

FALSTAFF. Onko nimesi Homeinen?

HOMEINEN. On, teidän luvallanne.

FALSTAFF. Hyvään aikaan joudut siis käytettäväksi.

TYHJÄNEN. Ha, ha, ha! Verratonta, totta totisesti! Käyttämättömät kalut homehtuvat. Vallan verrattoman hyvä! -- Todellakin, hyvin sanottu, sir John, vallan hyvin sanottu!

FALSTAFF (Tyhjäselle.) Merkitkää hänet.

HOMEINEN. Olen jo ennen tarpeeksi asti merkitty, olisitte voinut minut jättää. Vanha äitimuori kotona on nyt hukassa, kun ei ole isännyyden eikä varsityön hoitajaa. Ei tarvitsisi minua merkitä; on niitä toisia, sopivampiakin marssimaan kuin minä.

FALSTAFF. Kas niin; vaiti, Homeinen! Sinä tulet mukaan. Homeinen, sinua pitää kuluttaa.

HOMEINEN. Kuluttaa?

TYHJÄNEN. Vaiti, tolvana, vaiti! Astu syrjään! Tiedätkö, missä olet? -- Nyt toisiin, sir John. -- Katsotaanhan: Simo Varjo!

FALSTAFF. Tulimmaista! Sen miehen tahdon, että saan varjossa istua; siitä tulee varmaankin kylmä sotamies.

TYHJÄNEN. Missä on Varjo?

VARJO. Tässä, herra.

FALSTAFF. Varjo, kenen poika olet sinä?

VARJO. Äitini poika, hyvä herra.

FALSTAFF. Äitisi poika! Hyvin uskottavaa; ja isäsi varjo. Näin tavoin vaimon poika on miehen varjo; niin, totta vieköön, usein onkin, mutta ei ole siinä miehen ytiä.

TYHJÄNEN. Kelpaako hän, sir John?

FALSTAFF. Varjo on hyvä kesäisin; -- merkitkää hänet, sillä meillä niitä on koko joukko varjoja katselmuslistan täytteenä.

TYHJÄNEN. Tuomo Syylä!

FALSTAFF. Missä on hän?

SYYLÄ. Tässä, herra,

FALSTAFF. Onko nimesi Syylä?

SYYLÄ. On, herra. --

FALSTAFF. Olet pahasti rouhittu syylä.

TYHJÄNEN. Merkitsenkö hänet, sir John?

FALSTAFF. Liikaa vaivaa: kaikki hänen sälynsä on selkään varattu, ja koko hökkelijä kannattaa pari nuppineulaa. Häntä ei enää merkitä.

TYHJÄNEN. Ha, ha, ha! -- Kylläpä osaatte, sir John, kylläpä osaatte, se täytyy sanoa. -- Franssu Kitu!

KITU. Tässä, herra.

FALSTAFF. Mikä on ammattisi, Kitu?

KITU. Olen naisten räätäli, herra.

TYHJÄNEN. Merkitsenkö hänet?

FALSTAFF. Merkitkää; jos hän olisi miesten räätäli, saattaisi hän pian teidät merkitä. Lupaatko pistää vihollisen rintamaan yhtä monta reikää, kuin olet naisen hameeseen pistänyt?

KITU. Parastani koetan tehdä, herra; enempää ette voi vaatia.

FALSTAFF. Oikein sanottu, hyvä naisten räätäli! Hyvin sanottu, uljas Kitu! Sinusta tulee yhtä urhokas kuin julmistunut kyyhkynen tai kaikkein sankarillisin rotta. Merkitkää naisten räätäli täydestä, herra Tyhjänen, niin että tuntuu, herra Tyhjänen.

KITU. Olisin tahtonut saada Syylän mukaan, herra.

FALSTAFF. Tahtoisin, että olisit miesten räätäli, niin voisit paikkaamalla saada hänestä mukiin menevää kalua. En voi panna halvaksi soturiksi sitä,[15] joka on niin monien tuhansien päämies. Ole siihen tyytyväinen, kaikkeinvoimallisin Kitu.

KITU. Olen tyytyväinen, herra.

FALSTAFF. Olen sinulle kiitollinen, kunnianarvoisa Kitu. -- Kuka nyt on vuorossa?

TYHJÄNEN. Pietari Mulli Laitumelta!

FALSTAFF. He helkkari! Mulli esiin!

MULLI. Tässä, herra.

FALSTAFF. Jumaliste, muhkea mies! Merkitkää Mulli, että hän vielä kerran mylväisee.

MULLI. Jumalan nimessä, hyvä herra kapteeni, --

FALSTAFF. Mitä, mylväisetkö jo ennen, kuin sinut merkitään?

MULLI. Jumalan nimessä, herra, minä olen kivulias raukka.

FALSTAFF. Mikä kipu vaivaa sinua?

MULLI. Saakelinmoinen nuha, herra; rykä, jonka sain soittaessani kelloja kuninkaan puolesta hänen kruunauksessaan.

FALSTAFF. No, saat mennä sotaan, halatti yllä; nuhasi kyllä karkoitamme ja laitamme niin, että ystäväsi soittavat kellojasi. -- Tässäkö kaikki?

TYHJÄNEN. Tässä on jo kaksi enemmän kuin oli määrä; täältä saatte vaan neljä, sir John. -- Ja nyt, suvaitsetteko syödä päivällistä kanssani?

FALSTAFF. Päivällistä en voi odottaa, mutta juoda kanssanne tahdon. Totta totisesti, hauska oli tavata teitä, herra Tyhjänen.

TYHJÄNEN. Oh, sir John, muistatteko vielä, kun makasimme yökauden Saint George-fieldin tuulimyllyssä?

FALSTAFF. Ei puhuta siitä, herra Tyhjänen, ei puhuta siitä.

TYHJÄNEN. Haa! Se oli hauska yö. Ja vieläkö se Yötyrin Jaana elää?

FALSTAFF. Elää, herra Tyhjänen.

TYHJÄNEN. Hän ei koskaan tullut minun kanssani toimeen.

FALSTAFF. Ei koskaan, ei koskaan; hänen oli aina tapa sanoa, että Tyhjästä hän ei voi kestää.

TYHJÄNEN. Niin, piru olkoon, saatoin suututtaa hänet oikein silmittömäksi. Hän oli silloin niitä leikkoja. Onko hän yhä pinnassaan?

FALSTAFF. Vanha on, vanha on, herra Tyhjänen.

TYHJÄNEN. Niin, kuinkas muuten, vanha tietystikin; mitä hän muuta voi olla kuin vanha; tietysti hän on vanha; ukko Yötyristä hänellä oli Roope Yötyri jo ennen, kuin minä tulin Clemensin kollegioon.

MYKKÄNEN. Siitä on jo viisi kuudetta vuotta.

TYHJÄNEN. Voi, Mykkäs-serkku, olisitpa sinä nähnyt, mitä minä ja tämä ritari olemme nähneet! -- Haa! Eikö totta, sir John?

FALSTAFF. Niin, herra Tyhjänen, me olemme kuulleet sydänyön kellon läppäyksen.

TYHJÄNEN. Olemme, olemme, olemme, niin, totta vieköön, olemmekin, sir John! Tunnussanamme oli: "Hei, pojat!" -- Tulkaa pois ruoalle, tulkaa! -- Oi, mitä päiviä olemme pitäneet! -- Tulkaa, tulkaa!

(Falstaff, Tyhjänen ja Mykkänen menevät.)

MULLI. Rakas herra korpraali, auttakaa minua ystävänä; tässä teille neljä kymmenkillinkiä Ranskan kruunuissa. Totta totisesti, herra, ennen menen hirteen, kuin menen mukaan. En kuitenkaan, omasta puolestani, siitä välitä, vaan pikemmin sen tähden, ettei ole minulla halua, ja tekisi, omasta puolestani, mieli jäädä ystävien pariin, muuten herra, en siitä, omasta puolestani, suuresti välitä.

BARDOLPH. Hyvä; astu syrjään.

HOMEINEN. Ja hyvä herra korpraali kapteeni, auttakaa minua ystävänä vanhan äiti-muorini tähden; hänellä ei ole ketään, joka häntä vaalisi, kun minä olen poissa; ja eukko on vanha, eikä voi itse itseään hoitaa. Saatte neljäkymmentä, herra.

BARDOLPH. Hyvä; astu syrjään.

KITU. En maarinkaan minä puolestani siitä välitä; ihminen kuolee vaan yhden kerran; -- me olemme Jumalalle kuoleman velkaa; -- jos se on sallittu, hyvä on; jos ei, hyvä sekin. Kukaan ei ole liian hyvä palvelemaan ruhtinastaan; ja, kävi kuinka kävi, se, joka tänä vuonna kuolee, on toisena siitä kuitti.

BARDOLPH. Hyvin sanottu; sinä olet kelpo mies.

KITU. En maarinkaan minä tahdo olla halpamielinen.

(Falstaff ja rauhantuomarit palajavat.)

FALSTAFF. No, mitkä miehet minä saan?

TYHJÄNEN. Neljä saatte, keitä vaan haluatte.

BARDOLPH. Tässä on kolme puntaa päästörahaksi Homeisen ja Mullin puolesta.

FALSTAFF. Vai niin, hyvä vaan.

TYHJÄNEN. No, sir John, mitkä neljä tahdotte?

FALSTAFF. Te valitkaa minun puolestani.

TYHJÄNEN. No siis: -- Homeinen, Mulli, Kitu ja Varjo.

FALSTAFF. Homeinen ja Mulli! -- Mitä teihin, Homeinen, tulee, niin saatte jäädä kotiin, kunnes tulette palvelukseen kelvottomaksi; -- ja mitä tulee teihin, Mulli, niin jääkää te kasvamaan, kunnes tulette kelpoiseksi; minä en huoli kummastakaan.

TYHJÄNEN. Sir John, sir John. vahinkoa teette itsellenne. Nämä ovat pulskimmat miehenne, ja soisin, että saisitte parhaat.

FALSTAFF. Tekö, herra Tyhjanen, minulle neuvotte, miten valikoida mieheni? Kysynkö minä miehen raajoja, suonia, ruhoa tai jykevää muotoa? Mieltä minä vaadin, herra Tyhjänen. -- Tässä on Syylä; -- nähkääs, kuinka kurjalta hän näyttää; mutta lataa ja laukaisee yhtä joutuun, kuin tinasepän vasara liikkuu, ja tulee ja menee nopeammin, kuin juomanpanijan renki sankaa vipuun ripustaa. Ja tuo naamapuoli tuolla, tuo Varjo, -- tänne se mies! Siinä ei ole vihamiehellä osaamisen varaa; vainolainen voi yhtä hyvin tähdätä kynäveitsen terään. Ja jos tulee peräytyä, -- kuinka sukkelaan silloin tämä Kitu, tämä naisten räätäli, pötkii tiehensä! Oi, antakaa mulle auttavaa väkeä, mutta auttakaa minua kolhoista. -- Annahan musketti Syylän käteen, Bardolph.

BARDOLPH. Tuossa, Syylä! Oikeaan, mars! Noin, noin, noin!

FALSTAFF. No, näytä nyt, miten osaat muskettia käyttää. Niin, -- hyvin kyllä! -- Kas niin, -- vallan hyvin! -- erinomaisen hyvin! -- Tuollainen pieni, laiha, vanha, ryttyinen, kaljupää pyssymies, se on minun mieleiseni. -- Hyvä, Syylä, hyvä! Sinä olet kelpo retkale; tuossa sulle kuusiäyrinen, ota!

TYHJÄNEN. Hän ei ole vielä taituri ammatissaan, hän ei osaa vielä oikein. Muistan Mill'end'in niityllä, -- olin silloin Clemensin kollegiossa, -- kun näyttelin Dagonetin[16] osaa Arthur-näytelmässä, oli siellä pieni, vikkelä veitikka, joka piteli pyssyään näin vaan; käänsihe ja väänsihe, oli milloin tuossa, milloin tässä; "puh, pah", sanoi hän, "pau", sanoi hän; ja oli taas tiessään, ja tuli taas takaisin. Mokomaa miestä en enää näe eläissäni.

FALSTAFF. Näistä miehistä tulee kyllä hyvää, herra Tyhjänen. -- Jumala teitä varjelkoon, herra Mykkänen! En tahdo pitkillä puheilla teitä vaivata. -- Hyvästi, hyvät herrat, kumpikin! Kiitoksia paljon! Minulla on vielä kahdentoista penikulman matka tehtävä tänä iltana. -- Bardolph, toimita vaatteet sotureille.

TYHJÄNEN. Sir John, Jumala teitä siunatkoon, ja Herra suokoon menestystä toimillenne ja antakoon meille rauhan! Kun palaatte, käykää katsomassa, vanhaa tuttavuutta uudistamassa; ehkäpä vielä tulen kanssanne hoviin.

FALSTAFF. Jumaliste, mielelläni sen näkisin.

TYHJÄNEN. Olkoon menneeksi! Sanottu ja tehty. Hyvästi vaan!

FALSTAFF. Hyvästi, hyvästi, herttaiset herrat! --

(Tyhjänen ja Mykkänen menevät.)

Mars matkaan, Bardolph, vie miehet pois!

(Bardolph ja soturinalokkaat menevät.)

Jahka palaan, niin kyllä vielä nuo rauhatuomarit nyljen; aion vähän tyhjentää tuon Tyhjäsen kukkaroa. Herra Jumala, kuinka meitä vanhoja se valheen synti riivaa! Tuo nälkääntynyt rauhatuomari ei ole muuta tehnyt, kuin lörpötellyt minulle nuoruutensa hullutuksia ja urotöitään Turn-bull-streetissa;[17] ja joka kolmas sana oli valhe, maksettu kuulijalle säntillisemmin kuin veroraha Suur-turkille. Muistan hänet Clemensin kollegion ajoilta; hän oli silloin niiden ukkojen näköinen, joita syönnin jälkeen juuston kuorista leikellään; alastomana oli osavasti kuin halaistu räätikkä, johon oli veitsellä vuoltu kummallinen pää. Hän oli niin ruti pieni, että lyhytnäköinen silmä ei voinut erottaa raajoja ruhosta; oikea nälkäraunio, mutta niin kiimainen kuin marakatti, ja hutsut haukkuivatkin häntä -- paraksi. Hän oli aina takapajulla muodeissa ja lauloi vitsotuille naiseläjille sävelmiä, joita oli kuullut ajurien viheltelevän, ja vannoi, että ne olivat hänen omia sepustamiaan lemmenlauluja tai serenaateja. Ja nyt on tämä narrinnahka tilanhaltija ja puhuu niin tuttavallisesti Juhana Gauntista, kuin jos olisivat sinuksia keskenään; ja voin vannoa, ettei hän ole nähnytkään häntä muuta kuin kerran keihästelykentällä, jossa sai häneltä aika läven päähänsä, kun tungeskeli marsalkin palvelijain joukkoon. Sen itse näin, ja sanoin Juhana Gauntille, että nyt hän iski omaa varjoansa, sillä miehen olisi voinut kiluineen kaluineen pistää ankeriaan nahkaan; hoboijan kotelo olisi hänelle ollut tilava asunto, oikein hovilinna; ja nyt hänellä on talot ja karjat. Hyvä, aion hieroa tuttavuutta hänen kanssaan, kun palaan, ja kovalle ottaa, jos ei hänestä synny minulle kahdenkertainen viisauden kivi.[18] Jos vanhalle hauelle on syöttinä pieni salakka, niin en luonnonlaissa huomaa mitään, joka estäisi minua häynimästä häntä. Aika neuvon keksii, ja sillä hyvä.

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Metsä Yorkshiressa.

(Yorkin arkkipiispa, Mowbray, Hastings y.m. tulevat.)

ARKKIPIISPA. Mik' on tää metsä?

HASTINGS. Gualtree'n metsä, armo.

ARKKIPIISPA. Täss' seisahdumme. Urkkijoita pankaa Vakoomaan vihollisen lukumäärää.

HASTINGS. Ne laitoimme jo matkaan.

ARKKIPIISPA. Hyvä oli. -- Te, tämän suuren hankkeen osaveljet, Teen teille tiedoks' että mulle tullut Northumberlandilta on veres kirje; Sen kylmä henki on ja mieli tämä: Hän oisi itse suonut täällä olla Arvonsa mukaisella armeijalla, Vaan sit' ei kokoon saanut; Skotlantiin Nuort' onneaan siis kypsyttämään läksi; Ja kirjeen päättää hartain rukouksin. Ett' yrityksemme ei vaaraa väistäis Ja vastustajan kauheata voimaa.

MOWBRAY. Siis häneen pantu toivo kaatuu maahan Ja särkyy pirstoiksi.

(Sanansaattaja tulee.)

HASTINGS. No, mitä uutta?

SANANSAATTAJA. Metsästä länteen, jonkun virstan päässä, Lähestyy vihollinen uhkein joukoin; Alasta päättäin, minkä täyttää, voi se Noin kolmikymmen-tuhantinen olla.

MOWBRAY. Siis osavasti niinkuin arvelimme. Eteenpäin vaan ja pelkäämättä vastaan!

(Westmoreland tulee.)

ARKKIPIISPA. Mik' uljastamineinen päämies tuossa?

MOWBRAY. Lord Westmoreland se on, ma luulisin.

WESTMORELAND. Terveiset teille laittaa päällikkömme, Juhani, Lancasterin herttua.

ARKKIPIISPA. Sanokaa suopeasti, lord Westmoreland, Miss' aikeessa te tulette?

WESTMORELAND. Mylord, Puheeni ponnen siis ma teihin käännän, Arvoisa herra piispa. Kapina Jos omass' oisi haahmossansa tullut, Katalin sälyjoukoin, johtajana Verinen nuoruus, koristeena vimma Ja apureina nulikat ja loiset; Näin, sanon, kirottu jos kapina Omassa tosi luonnossaan ois tullut, Niin, hurskas isä, te, -- te, jalot loordit -- Te ette tässä oisi arvollanne Sen veristä ja inhaa ilmestystä Koristamassa nyt. Te, herra piispa, Jonk' istuint' yhteiskunnan rauha turvaa, Jon parta rauhan työn on hopeoima, Jonk' oppi, tieto rauhan kasvattama, Ja jonka valkopuku puhtautta Ja rauhan kyyhkyn lauhaa mieltä kuvaa Miks käännätte noin huonost' itsenne Suloa sointuvasta rauhan kielest' Alhaisen, raa'an sodan kielelle, Haarniskaan kirjat vaihtain, kynät peitseen, Verehen musteen, jumalaisen äänen Rämäkkään torvehen ja sotahuutoon?

ARKKIPIISPA. Sen miksi teen? -- Se kai on kysymys? On vastaus lyhyt: -- sairait' ollaan kaikki; Ylöllisestä, irstaast' elämästä Podemme kuumetautia, ja siihen Vaan suonenisku auttaa; samaan tautiin Kuningas Richard tarttumasta kuoli. Mut jalomielinen Westmoreland, Ma täss' en tahdo lääkärinä olla, En, enkä rauhan vihamiehenä Sotaisten miesten parveen tungeskella; Pikemmin hetken aikaa sodan julmuutt' Esittää tahdon, siten parannella Himokkaat, onnestansa sairaat mielet Ja huoltaa ummetaudin, joka uhkaa Tyreyttää elinveret. Suoremmin: Kun vaakaan pannaan meille tehdyt pahat Ja mitkä sota tuottaa voi, niin raskaamp' On silloin kanteemme kuin rikoksemme. Näemme, minne ajan virta vierii Ja kuinka rauhanpoluiltamme meidät Muassaan sattuman vie hurja tyrsky. Kun tilaisuutta saamme, kantehemme Me kohta kohdalt' esitämme kaikki. Kuningas niist' ois aikaa saanut tiedon, Mut hänen puheilleen ei meitä suotu; Kun meitä loukattiin, ja kanteen teimme, Niin hänen luokseen pääsön meiltä kielsi Ne, jotk' ol' enin meitä loukanneet. Äskeisten päiväin vaarat, joiden muisto On verin tuorein maahan kirjoitettu, Ja tapaukset, joita joka hetki Viel' uudistuu, ne meidät tähän outoon On asepukuun pukeneet, ei siksi, Ett' ainut rauhan oksanenkaan rikkuis, Vaan että rakentuisi tosi rauha Ei yksin nimeksi, vaan hyödyksi.

WESTMORELAND. Kosk' oikeutt' on teiltä kielletty? Kuningas missä solvannut on teitä? Keit' ompi teitä vastaan ärsytetty, Ett' uskallatte taivaan leiman painaa Kapinan veriseen ja väärään kirjaan Ja julmaa vihan miekkaa pyhentää?

ARKKIPIISPA. Yhteinen veli, valtio, sen vaatii; Erikoissyynä mull' on sitä paitse Omalle veljelleni tehty julmuus.

WESTMORELAND. Ei siihen tarvis moista parannusta, Ja joskin tarvis, niin se teit' ei koske.

MOWBRAY. Miks häntä ei, ja kaikkiakin meitä, Joit' entispäiväin iskut kirveltävät Ja jotka suvaitsemme nykytilan Kädellä raskaalla ja laittomalla Rutistaa kunniaamme?

WESTMORELAND. Rakas Mowbray, Tuomitkaa aikaa, niinkuin aika vaatii, Niin varmaan sanotte, ett' ajast' ompi Tuo vääryys tullut, eikä kuninkaasta. Mut mitä teihin tulee, niin en huomaa, Mitenkä kuningas tai nykyaika Perustett' antanut on kanteeseenne Tuumankaan vertaa. Olettehan saanut Ylevän, kunniakkaan isänne, Norfolkin herttuan, kaikki oikeudet.