Part 4

Aurinko sousi esiin kuin kirkas kultainen laiva. Taivas ympärillä oli kimalteleva meri, pilvet saaria ja vieraita mantereita. Se oli yläilmojen satunäky. Mutta maailma alhaallakin näyttäytyi ihmetenhossa. Tummat metsät vilkastuivat valotäpläisiksi. Koulun ikkunat välkkyivät kuin rivi tulikipunoita. Muutos koko luonnossa oli yllättävä ja valtaava.

Kun Tapani ja Heli viimeksi tällaista näkivät, olivat he lapsukaisia. Kaunis kuva oli jäänyt muistiin, mutta kauniimpi kumminkin oli todellisuus.

-- Ei ole yö eikä ole päivä, -- alkoi Heli pitkän, ihailevan vaitiolon jälkeen.

-- On valkea yö, -- sanoi Tapani.

Heli ihastui Tapanin lauselmasta. -- Niin, ihana, valkea yö!

Oli vaikea saada sanoiksi tunteitansa; hän alkoi laulaa hyräillä:

-- "Kesäaurinkos kanssa mä valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä, ja vaipuen vienohon haaveiloon vain katsonut Luojan työtä..."

Heli ajatteli, miten ihanan maailman Luoja oli luonut ja miten ihmeellistä varmaan olikaan tuolla ylhäällä, taivaan kultakartanoissa, jotka hohtivat vielä aurinkoakin armaampina. Juuri hän aikoi sanoa sen veljellensä. Olisi hän muulloin arkaillut, olisi pelännyt, että Tapani hyvin vähän oli kotiutunut noihin kaukaisiin kartanoihin -- mutta nyt tuntui niin lämpimältä, aivan kuin sydämet olisivat sykkineet yhteen, aivan kuin he olisivat täysin ymmärtäneet toisiansa...

Silloin Tapani tempautui irti lumoista.

-- Ei, haaveilu ei hyödytä mitään. Laula parempaa. "Intoa reimaa", "voimaa, vilppautta", -- onhan sitäkin samassa laulussa.

Heli katsoi häneen nuhdellen. Miksi Tapani särki heidän utuisen, auvoisan tunnelmansa? Miksi hän puhuikin niin äänekkäästi, aivan kuin uhalla ajaakseen siskonsa unelmat pois -- ja ehkä omansakin?

-- Pidätkö minusta, Tapani? -- kysyi hän vakavana.

-- Sinä Heli et saa ruveta vetisteleväiseksi.

Mutta Heli yhäti katsoi häneen totisin silmin.

-- Mikä sinun on, oma veikko? Joskus olet minulle hyvä ja hellä, joskus taas on kuin tekeytyisit toiseksi. Sinä puhut sellaista, että minun korvissani särisee. Mitä pahaa haaveissa on?

-- Joka on reipas ja voimakas, se jaksaa kantaa suruja, mutta liian herkkä sydän ei jaksa.

-- Eihän meillä ole suruja nyt.

-- Eikö? -- Tosiaankin Tapanin ääni särähti tai kalskahti.

-- En minä tiedä. -- Heli kummasteli, mitä veli tarkoitti. -- Ei suruja, mutta ikävä minun on ja samalla onnellinen olla.

-- Voi voi Heli...

Jos Tapani olisi ollut toisenlainen, olisi Heli mielellänsä kertonut jotakin. Hän olisi kuiskannut kirjoittaneensa runon. Näin se alkoi:

Kuin utukuva on mun ystäväin, kuin unelma hän väikkyy mielessäin, niin suloinen, niin kaukainen kun kesäyönä päivä on, ja saavuttamaton kuin vieno henki kevättuulosen...

Nyt ei hän voinut sitä kertoa Tapanille eikä kellekään, ellei joskus Kyllikki tädille. Tapani olisi vain nauranut ja sanonut pelkäksi tyhmäksi loruksi, koska Heli ei milloinkaan ollut nähnyt sitä ystävää. Mitä siitä? Se oli Helin oma, kaunis salaisuus. Ei, ei hän rohjennut Tapanille ilmaista näitä eikä muita mielikuviansa ja tunteitansa. Paras pitää yksin kaikkityyni.

Olisi Tapanikin puolestansa mielellään avannut ajatuksensa Helille. Toisaalle ne kyllä kulkivat kuin sisaren hiljaiset haaveet.

Hänen sydämellään oli raskas paino. Jotain oli tekeillä; hän aavisti Kyllikin vakavista, peitetyistä sanoista outoja asioita. Mutta mitä, mitä? Sen täytyi koskea tuota heidän elämänsä synkkää varjoa, johon ei kukaan sanoilla kajonnut. Se varjo oli seurannut Tapania varhaisesta asti, siitä asti kuin vanha Pekka kerran pellolla sanoi uudelle rengille: "Ettäkö miksei talossa emäntää ole? Etkö sinä vielä ole kuullut, että 'muni, muni musta kana valkoisen linnun pesään'? Olihan täällä semmoinen. Jätti, hylky, hyvän miehen ja lapsensa ja meni mihin lie mennyt, jollekin ulkomaan herralle. Kyllä oli synti ja häpeä -- vaikka hyväksi se näille tuli. Se ihminen oli isännän onnettomuutena, ja nyt on rauha talossa." Pekka ei huomannut poikaa, joka istui kuhilaan takana, ennenkuin oljet kahahtivat; silloin heti keskustelu pysähtyi. Ei Pekka koskaan puhunut lapsille pahaa heidän äidistänsä. Monet muut sen sijaan eivät ymmärtäneet sääliä. Tai ehkä he säälivät ja juuri siksi puhuivatkin. Kauheita ihmisiä! Jos äiti olisi maannut kuolleena haudassa, olisi voinut itkeä ja ikävöidä. Nyt teki mieli vain nyrkkiä puida. Tapanin _täytyi_ vihata sitä, joka oli tehnyt isän onnettomaksi. Ei koko maailmassa hän ketään niin rakastanut kuin isää.

Niin, isää -- ja Kyllikki tätiä. Monen monituista kertaa hän jo poikana oli ollut ihan katkera Jumalalle. -- Miksi minulla on niin huono äiti? -- hän ajatteli. -- Miksi Kyllikki täti ei voinut olla minun äitini? Kaikkien on hyvä olla siellä missä Kyllikki täti on. Hänen pitää tulla meille ja aina olla meidän kanssamme.

Tapani oli viisas ja vilkas poika. Hän kuuli, huomasi ja sovitti yhteen paljon asioita. Ennen pitkää, nuorukaisijän kynnyksellä, hän yhtäkkiä tajusi, että isä ja Kyllikki täti olivat toisiansa rakastaneet, mutta nyt tahallaan välttivät kaikkea tapaamista. Jospa hän vain olisi saanut tietää enemmän! Jospa joku olisi hänelle kerinyt auki tuon salaisuuksien vyyhden, jonka lankoja hän itse hapuroiden turhaan yritti selvitellä!

Hän arvasi, ettei Heli tietänyt menneistä tapauksista juuri mitään. Heillä oli ollut äiti -- eikä enää ollut. Siinä kaikki. Mielikuva tästä äidistä oli Helin ilo ja ihastus.

Kuinka hän saattoikin olla niin viaton ja tietämätön ja utelematon? Kyllikki kuului hänelle selittäneen, että äiti oli ollut kuin heleä päivänkukka tai kaunis perhonen, joka ei osannut elää kylmässä pohjolassa. Hän oli mennyt etelään ja saanut siellä uuden kodin. Oli surullista, että hän niin lähti pois, mutta lasten piti kumminkin rakastaa häntä, vaikka eivät näkisi milloinkaan eivätkä kuulisi hänestä enempää kuin kaukaisesta sadusta, joka häipyi menneisyyden hämäriin.

Hyvä, armas Kyllikki täti -- niin hän puhui Helin tähden. Tapanin silmiä ei mikään kaunistelu sokaissut. Joskus teki mieli armotta repiä rikki Helinkin hämähäkinverkot. Teki mieli olla kova ja häijy ja sitte surra ja itkeä sydämensä sulaksi, käsi siskon kaulaan kiedottuna.

Siinä he istuivat vieritysten. Kumpikin halusi puhua, ja kumpikin vaikeni. He rakastivat toisiansa hyvin hellästi, mutta sydänkätkönsä he peittivät toisiltansa.

Aurinko rupesi kallistumaan metsän rantaa kohti. Ei se täältä näkynyt täyttä yötä. Nyt se souti kultalaivana aavalla, kirkkaalla taivasmerellä; pilvisaaret olivat jääneet taakse, mutta satama jo lähestyi.

-- On kai aika mennä kotiin, -- sanoi Tapani.

-- Joko?

-- Etkö näe, aurinko laskee.

He nousivat ja rupesivat kapuamaan alas jyrkkää rinnettä, siitä, mistä oli lyhin, tietön matka, suoraan koskelle. Se oli ollut heidän tapansa entisaikaan, ja nytkin se johtui kuin itsestään. Heli piteli varovaisesti viulua, jonka hän turhaan oli kuljettanut mukaansa. Tapani puheli huomispäivän suunnitelmistansa. Tädin puutarhassa hän tietysti aikoi työskennellä, ja sitte hän oli päättänyt lähteä kasviretkeilylle. Oli juuri paras pajulajien kukinta-aika.

Mutta Heli ei päässyt irti yön tunnelmasta. Hänen mielikuvituksensa loihti milloin keijukaisia kalliokomeroihin ja ritareita metsiin, milloin enkeleitä leijailevien pilvien päärmeille. Kun he ehtivät kosken rannalle, pysähtyi hän.

-- On niin kaunista, minä jäisin tänne vielä.

-- Ei minua ollenkaan haluta.

-- Minä jään yksin -- vähäksi ajaksi, Tapani.

Tapani muisti luvanneensa suojella siskoa; mutta totta oli, mitä Kyllikki vakuutti: ei täällä pahantekijöitä kulkenut. Sitäpaitsi he eivät enää olleetkaan vuorella eivätkä metsässä, vaan melkein kotirannassa, oman talon ulottuvilla.

-- En minä jätä sinua, -- sanoi Tapani kuitenkin.

-- Viivy sitte vähän aikaa, vähän vain. Minä soittaisin tuonne kosken kuohuun.

Tapani kiipesi ylemmäksi kivelle; Heli istuutui virran partaalle, virittäen vienon, kaihoisan kansanlaulun sävelmän.

Hän soitti -- ja äkkiä kirkaisi. Tapani, joka odotellessaan oli rauhassa tutkinut kiviä, kavahti pystyyn säikähtyneenä, rynnätäksensä avuksi, käsittämättä mitä oli voinut tapahtua. Samassa hän näki Helin vieressä mustalla hunnulla verhotun naisen, ihan kuin maasta kohonneena. Kohta Tapani tyyntyi, mutta ymmärsi hyvin, että Heli oli pelästynyt kesken unelmiansa. Nainen näytti tosiaankin kuin kuoleman haamulta. Hän oli varmaankin tullut Helin takaa, rantatietä pitkin tai metsäpolkua kylästä. Eihän se oikeastaan mikään ihme ollut. Täällä liikkui paljo matkailijoita, varsinkin myöhemmin, juhannuksen aikaan, ja kaikki he tahtoivat nähdä auringon laskua tai nousua vaaralta. Mitä vieras ajattelikaan tyttö hupakosta, joka yöllä soitti viulua kosken kohinassa ja kirkui nähdessään surupukuisen ihmisen?

Tapani oli muutamalla harppauksella rannassa, tervehti kohteliaasti ja kysyi, voisiko hän opastaa jonnekin päin. Heli, tulipunaisin poskin ja häpeillään, sopersi anteeksipyyntöä. Mutta nainen ei saanut huuliltansa sanaakaan, hän vaan katsoi ja katsoi heitä, mielenliikutuksesta väristen.

-- Oletteko sairas? -- kysyi vihdoin Tapani, jonka mielestä naisen käytös oli varsin omituinen.

-- Olen, -- hän vastasi. -- Matka väsytti minua.

-- Saanko kysyä, missä olette asuntoa?

-- Minulla ei ole asuntoa. Me myöhästyimme, ja miehet jäivät yöksi torppaan. Jätin tavarani sinne ja lähdin kävelemään.

Yhä oudommalta Tapanista tuntui. Oliko tämä nainen järjissänsä? Alati hän tuijotti heihin molempiin, kysymyksiin vastatessansakin.

-- Heli, -- sanoi Tapani, kääntyen sisarensa puoleen, -- lähde sinä kotiin, varmaan Kyllikki täti jo odottaakin. Minä koetan olla vieraalle avuksi. Ehkä te haluaisitte --

Enempää hän ei ehtinyt. Naisen koko olento oli muuttunut siinä tuokiossa, jolloin Tapani lausui sisarensa nimen. Kiihkeästi hän levitti käsivartensa, ja ennenkuin Heli ja Tapani osasivat mitään ajatella, oli hän yhdellä syleilyllä temmannut heidät rinnoillensa.

-- Heli, Tapani, minun lapseni! Tiesinhän sen, tunsinhan teidät heti. _Minä olen teidän äitinne._

Jos vuori olisi auennut, jos koski olisi astunut ulos uomastansa, jos metsä olisi ruvennut puhumaan, ei olisi tapahtunut suurempi ihme.

Heli alkoi vapista ja nyyhkyttää. Kesti kauvan, ennenkuin hän sai ääntäkään huuliltansa, ennenkuin hän voi uskoa, ajatella tai käsittää mitään. Hämmästyksen, pelästyksen ja järkyttävän ilon sekasorrossa hän tarrautui vain yhteen sanaan:

-- Äiti, äiti, äiti...

Hän toisteli sitä sanaa kuin kaunista, ihmeellistä säveltä, joka kerran saatettuna kaikumaan ei voi heretä. Hän lepäsi Margitin syleilyssä, irtautumatta. Tapani oli ponnahtanut syrjään, mutta noista molemmista toisista ei kumpikaan edes huomannut sitä.

-- Heli, lapseni, rakkaani...

-- Minä en ymmärrä, äiti, kuka sinä olet ja mistä sinä tulit... Oletko sinä hän, jota minä olen ikävöinyt? Äiti, ethän mene pois koskaan enää? Ethän koskaan?

Tapanin rinta kohosi ja laski. Hän oli kalpea ja sanaton.

-- En eroa sinusta, en. Oi kiitos, Heli, tahdotko olla minun luonani aina?

Margitin ympäriltä hävisi menneisyys ja tulevaisuus. Hän tiesi vain pitävänsä sylissään nuorta ihmisolentoa, joka oli veri hänen verestänsä, jonka kasvoista katsoi hänen oma nuoruuskuvansa ja kuolleen Ilsen kuva. Ja tämä lapsi rakasti häntä, tuntematonta, yksinäistä, rakasti veren vaistolla, sydämen kaipuulla, pyytäen häntä jäämään ainiaaksi!

Miksi hän ei olisi luvannut? Miksi hän ei olisi ottanut vastaan haikertavan rakkausikävänsä tyydykettä, kuten janoinen kuumeisilla huulillansa siemaa lähteen virvoittavaa vettä? Senkötähden, että tämä tyttö oli toisenkin lapsi kuin hänen, -- sen miehen, jonka hän, Margit, oli jättänyt? Vai siksikö, ettei vielä ollut ehtinyt Wienistä se takaa-ajava kirje, jota hän oli kauhulla odottanut -- kirje, joka lopulta ehkä ei saapuisikaan? Vai rintansako vuoksi, jossa kuoleman pienet kätyrit elinvoimia jäytivät? Ah, kuka muistaisi kuolemaa, kun nuori elämä sylissä sykkii? Kuka muistaisi miestä, jonka itse on hylännyt, tai toista, jonka hylkäystuomiota vapisten vartoaa, niinä autuaina silmänräpäyksinä, jolloin on äidiksi tullut ja painaa armaan lapsen ensi kerran sydämellensä? Nyt juuri, nythän Heli syntyi _hänen_ omaksi lapseksensa...

Mutta mitä Margit ei muistanut, sen muisti kalpea, synkkäkatseinen poika, joka vahvalla kädellään kouristi puunrunkoa, voidaksensa pystyssä pysyä.

-- Heli, -- sanoi hän äänellä, joka soi vieraalta hänen omissakin korvissansa, -- Heli, tule pois!

Margit kohotti päänsä. Kuka puhui? Ah, Tapani, hänen poikansa! Mutta Heli puristi häntä kaulasta yhä kovemmin ja kiihkeämmin.

-- Ei, ei, Tapani, en tule, minä olen löytänyt äitini...

Hänen katseensa oli kuin uneksivaisen, ja huulilla suloinen hymyily.

Silloin Tapani päästi kätensä puusta; hän ei tarvinnut tukea enää. -- Me menemme nyt heti Kyllikki tädin luo, -- sanoi hän varmasti. -- Vieras, laskekaa irti Heli!

Säikähtyneenä, neuvotonna Margit koetti irroittaa hänen käsivarsiansa. Se ei onnistunut, ne olivat kuin suonenvetoisessa kouristuksessa. Tytön silmissä oli luonnoton kiilto. Hän ei ollut tavallisessa olotilassaan.

-- Mitä te olette tehnyt hänelle? -- Tapani tuijotti kauhistuneena Heliä. Sitte hän yhdellä tempaisulla veti hänet puoleensa. -- Sisko, älä itke noin! Minä vien sinut kotiin.

Hellästi vaalien hän lähti kuljettamaan nyyhkivää, värisevää tyttöä, suomatta enää sanaa tai katsettakaan yksinäiselle naiselle, joka jäi rannalle seisomaan.

Kun he astuivat ylös koulun mäkeä, nousi aurinko. Heleä, kultainen valo valahti yli maiseman.

Helin itku taukosi. Silmät laajenivat, ja sama onnellinen hymy, jonka Tapani äsken oli nähnyt hänen huulillansa, valaisi taas uneksivia kasvoja.

-- Niin, nyt on valkea yö, Tapani, ihana valkea yö, sillä minä löysin äitini... Sano, löysitkö sinäkin?

Tapani käänsi pois päänsä, taistellen liikutustaan vastaan. -- Sisko raukkani, sinä olet liian väsynyt. Tule nyt vaan Kyllikki tädin turviin!

Saatuaan Helin sisälle hän edellä riensi naputtamaan Kyllikin ovea. -- Täti, ole hyvä, nouse! Minulla on tärkeätä asiaa.

Kyllikki kavahti vuoteestansa ja heitti aamupuvun yllensä. Tapani viittasi hänelle ja kuiskaten kertoi kiireisesti yön yllättävän tapahtuman. Hetken he neuvottelivat. Sitte Tapani jätti Helin Kyllikin hoitoon ja viipymättä palasi ulos. Hänen piti toimittaa isällensä sähkösanoma, nyt heti. Suoraan kylään -- siellä tutun talon poika valveille -- sitte pikaviesti lähimmälle lennätinasemalle, jonne kylläkin oli matkaa... "Riennä luoksemme. Vieras täällä. Huolehdimme Helin tähden. Tapani." Hän riipaisi sanat nopeasti taskukirjansa lehdelle.

Mutta portille päästyään hän pysähtyi eikä kääntynytkään kylän tielle. Pingoittuneet piirteet lientyivät. Hän hipaisi kädellään silmiänsä.

-- Niin yksin hän jäi rannalle... Kuinka hän näytti murheelliselta ja onnettomalta... Hän oli kumminkin minun äitini!

Tapani lähti juoksemaan rinnettä alas.

-- Ettei hän vaan olisi horjahtanut koskeen tai nääntynyt metsään... Miten hän löytää tien majatalolle? Minun täytyy mennä opastamaan häntä.

Vaan kun Tapani ehti koskelle, ei siellä ketään näkynyt. Helin viulu vain oli unohtunut kiven kupeelle. Hän etsi, huhuilikin. Kun ei kuulunut muuta vastausta kuin kertaava kaiku kalliosta, hän otti viulun ja lähti hitaasti palaamaan, sydän raskaana.

Raskaat olivat hänen askeleensakin, kun hän kulki kylää kohden, valkean yön muuttuessa valoisaksi aamuksi.

VI

SAIRASVUOTEILLA

Mustapukuinen, vieras nainen oli aamulla löydetty metsätien varrelta taintuneena, kasvot ja vaatteet veressä. Hänet kannettiin majataloon ja pantiin vuoteelle pieneen salintakaiseen kamariin, jossa oli umpi-ilman ja maalinsekainen tuoksu. Pelästyneet löytäjät juoksuttivat sanan nimismiehelle ja opettajattarelle. Pappilaan oli pitkä matka, eikä lääkäriä ollut koko kunnassa.

Kyllikki oli valvonut kaiken yötä. Toinenkin sananviejä oli toimitettu liikkeelle, mies hevosella hakemaan lääkäriä naapuripitäjästä Helin luo. Kun Kyllikki sai kutsun majataloon, kiitti hän Jumalaa siitä, että lääkäri varmaan jo oli matkalla. Kumpi häntä kiireemmin tarvitsikaan -- Heli vai hänen äiti parkansa?

Heli oli omituisessa hämärätilassa. Hän makasi silmät auki, mutta täysin uneksivana. Väliin hän hymyili, väliin itki, ja puhuessaan hän toisteli yhä: -- Äiti, äiti... Nyt minulla on ystävä, oma ja ikuinen... Minulla on äiti! -- Eikä hän Kyllikkiä näyttänyt huomaavankaan.

Vanha tätikin oli oudosta liikkeestä herännyt yöllä, mutta hän muisti nuorten menneen Kaikukalliolle, ymmärsi heidän nyt palajavan ja koetti sentähden rauhassa nukkua edelleen. Levottomuus ei kumminkaan väistynyt, ja liike ja puheen supatuskin jatkui. Vihdoin hän nousi. Kyllikki otti hänet ovessa vastaan: -- Mitä nyt, äiti? Heli on jo vuoteessa, älä anna häiritä itseäsi. Aamulla kerron, mistä olemme puhelleet. Mene, rakas äiti, levolle! -- Hän sai hänet rauhoittumaan. Mutta varhain aamulla vanhus taas avasi oven. -- Kyllikki, jokin on hullusti! -- Niin on, äiti. -- Silloin hän kertoi kaiken, ja mummutäti jäi rakkaan pikku Helinsä vuoteen ääreen vaalimaan lasta ja valittamaan elämän kovuutta, joka uhkasi musertaa heidän hennon kukkasensa.

Tapanin oli Kyllikki vaatinut lepäämään, kun hän kylästä kotiutui. -- Sinä olet ymmärtäväinen poika, -- hän oli sanonut. -- Voita tuskasi edes hetkeksi. Hoida ja säästä voimiasi, sillä päivän mitassa niitä varmaan kysytään. Tällä hetkellä emme tarvitse sinua, mutta ehkä piankin.

Yksinänsä Kyllikki sitte kuuli sanoman vieraasta, joka tajutonna makasi majatalossa. Hän tiesi kysymättä ja näkemättä, että se oli Margit. Äidillensä hän sanoi vain: -- Menen Margitin luo, sain kutsun. Ole Helin kanssa, rakas äiti, ja vahvista Tapania, kun hän herää. Käske hänen odottaa täällä kotona rauhassa, kerro mihin menin -- ja rukoile puolestani!

Lääkärin täytyi ajaa kylän kautta. Kyllikki päätti pysähdyttää hänet ensin majatalolla ja sitte seurata häntä koululle.

* * * * *

Kyllikki istui Margitin vuoteen äärellä. Sairas oli avannut silmänsä. Ne katsoivat syvältä, sinisinä, kummastelevina. Kasvot olivat lumivalkeat, ja kultatukka välähteli valtoimina kiharoina. Margit oli kaunis katsella. Kyllikin täytyi ajatella, että joskus on ruusu suloisempi ja liikuttavampi kallistaessaan kuihtuvan päänsä kuin puhjetessansa koko komeudessaan kesäauringon loistoon.

Siniset silmät täyttyivät kyynelillä, kun Margit huomasi ja tunsi Kyllikin.

Hän hapuili kädellään, ja Kyllikki tarttui siihen hellästi, varovasti.

-- Olemme muuttuneet, Kyllikki, -- hän sanoi, katsoen pitkään.

-- Niin, vuosia on vierinyt välillä.

-- En tiedä, missä olen... Sinunko luonasi?

-- Veisin sinut kotiini, jos vaan jaksaisit. Mutta nyt sinun täytyy vielä levätä hiljaa.

-- Oliko minulla verensyöksy?

-- Oli. Ja sitte uuvuit metsään. Siksipä et saa paljon puhua nyt.

-- Kyllä minä olen tietänyt, etten voi elää kauvan. Ei se tee mitään, Kyllikki. Ennen pelkäsin jokaista veripisaraakin... Minä ymmärrän kyllä, mitä syöksy merkitsee...

-- Lääkäri tulee pian tänne.

-- Ei lääkäri voi minua parantaa. Mutta missä _hän_ on... minun Helini?

Katse harhaili ympäri huoneen, ja syvä, sanomaton surumielisyys puhui siitä.

-- Niin, hänethän vietiin väkisin pois. Tapani, poikani, ei minua tunnustanut äidiksensä, ja Helinkin hän otti minulta. Kyllikki, miksi sinä tulit minun luokseni?

-- Oi Margit, tekisin hyväksesi kaiken minkä voin. Jospa nyt koettaisit pysyä aivan levossa, kunnes lääkäri on käynyt. Sitte puhelisimme enemmän. Sano vaan, toivoisitko minun ilmoittavan jollekulle sairaudestasi?

-- En, -- kuului aivan varma vastaus.

-- Eikö omaisillesi Saksaan?

-- Ei, Kyllikki. Ilmoita vasta, kun olen kuollut.

Margitin elämänväsymys, epätoivo, koko onnettomuuden syvyys aukeni Kyllikille siinä silmänräpäyksessä. Mitä kaikkea oli tapahtunut, mitä hän oli kärsinyt, se oli toisarvoista. Kyllikki tiesi tarpeeksi. Sanomattoman säälin ja suuren rakkauden voimakas laine tulvehti läpi hänen sydämensä.

Hän laski hellän kätensä sairaan otsalle.

-- Et ole siis elämästä löytänyt onnea, Margit. Halajaisit kuolla -- Jeesuksenko syliin sinä halajaisit?

Väsynyt levon ilme väistyi. Margit ikäänkuin havahtui. Hän yritti vähän kohottautua, mutta Kyllikki painoi hänet lempeästi patjalle takaisin.

-- En tunne häntä, Kyllikki. Sinä tunnet. Auta minua, neuvo minulle tie!

Kyllikin oli vaikea löytää, mitä sanoisi. Omat puheet voivat viedä harhaan. Hän valitsi Jumalan sanoja.

-- "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainoan Poikansa." "Jeesuksen Kristuksen Jumalan pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä."

-- Minä olen rikkonut Mauria vastaan, -- kuiskasi Margit. -- Olisin pyytänyt anteeksi, mutta en rohjennut häntä kohdata. Jumala on minulle kostanut, sano se hänelle.

-- Oi Margit, eihän Jumala kosta, sillä hän on rakkaus. Mitä lienetkin tuskallista kokenut, _rakkaudessa_ Jumala on kutsunut sinua.

Margit ei vastannut. Kyllikki pelkäsi häntä väsyttävänsä. Jospa jo lääkäri ennättäisi!

Kesti kumminkin vielä kotvan aikaa. Ensin tuli nimismies, jonka Kyllikki heti voi palauttaa. Ei ollut kysymystä ryöstöstä eikä pahoinpitelystä. Vieras matkustavainen oli sairas. Keuhkorepeämästä veri oli vuotanut. Kyllikki vain pyysi nimismieheltä sen palveluksen, että hän toimittaisi kunnan sairaanhoitajattaren paikalle tulemaan.

Vihdoin sitte lääkärikin saapui. Hän ei antanut vähintäkään elämän toivoa. -- Paha keuhkovika -- saanut uuden vauhdin. Rasitus, vilustus, mielenliikutus -- kaikki sellainen tekee lopun. Joku päivä, korkeintaan joku viikko elinaikaa.

Hän sanoi sen Kyllikille viereisessä huoneessa, virallisesti, surkuttelematta. Nainenhan oli vieras, ja kuolema on lääkärille hyvin tavallinen asia.

Kyllikistä tuntui tuskalliselta lähteä tämän lääkärin kanssa Helin luo. Alkoi pelottaa, mikä tuomio kohtaisi siellä. _Jos_ tuli tuomio, oli se raskaampi, kauhistavampi äskeistä. On haikeata, jos tuoni taittaa nuoren ummun, mutta jos järki sammuu, on kuolemakin pelastuksen enkeli.

Matkalla Kyllikki teki lääkärille täyden selon tilanteesta, pyytäen vaitiolon lupausta. Kylmä, huoleton mies muuttui vakavaksi. Kun hän astui Helin huoneeseen, tunsi hän osanottoa, jonka hän jo itsekin oli luullut tyyten tylsyneen pitkien työvuosien kulutuksessa.

Heli oli pukeissaan ja keinui kiikkutuolissa, laulaen jotakin suloista sävelmää. Hän katsoi vieroen ja oudoksuen lääkäriä. Pudisti sitte päätänsä: -- En tunne. Odotin isää. Ei hän tule.

-- Pitäisikö hänen isänsä tulla? -- kysyi lääkäri Kyllikiltä.

-- Olemme sähköttäneet ja pyytäneet.

-- Ei! -- huudahti Heli. -- Isä ei tule, ei hän tahdo, Tapani on sanonut sen. Tapani tietää miksi, mutta minä en tiedä. Turhaan minä odotinkin.

Hän puhkesi rajuun itkuun.

-- Ja äitiä en näe. Viekää minut äitini luo! Minun on ikävä, ikävä...

Kyllikki oli hämmästyneenä kuunnellut, mitä Heli sanoi Tapanista. Haaveiliko hän, vai tiesikö Tapani tosiaan enemmän kuin Kyllikki aavistikaan? Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa tätä ajatella pitemmältä. Hän kumartui hellästi Helin puoleen.

-- Äitisi on sairas ja sinä myös. Kyllä sinä vielä pääset hänen luoksensa, älä itke.

Kun Kyllikki kääntyi, kohtasi hän Tapanin katseen. Poika seisoi ovella, syvän, synkän vakavana. Kyllikki ei ollut häntä nähnyt koskella; hän oli nähnyt hänet vain tarmokkaassa toiminnassa yön jännittävinä hetkinä. Tämä muoto oli hänelle outo, se säikähdytti miltei yhtä paljon kuin Helin sairaat mielikuvat.

-- Oi Jumalani, -- kohosi äänetön huokaus Kyllikin povesta, -- armahda näitä lapsi parkoja! Armahda meitä kaikkia!

Lääkäri ei osannut sanoa mitään varmaa. Ei hän ollut hermokohtausten erikoistuntija eikä muutenkaan keskinkertaista kyvykkäämpi. Hän määräsi rauhoittavia lääkkeitä ja lausui ylimalkaisesti: -- Tuommoiset tilat voivat kestää joskus tunteja, joskus päiviä, joskus eivät mene ohi ollenkaan. Herkkätunteisille nuorille ihmisille ne tulevat mielenliikutuksesta ja voivat taas yhtä helposti haihtuakin. Sääli tyttöä. Toivottavasti hän ei kuulu parantumattomiin.

Tapani astui kiihkeänä esiin. -- Ettekö sitte mitään voi neuvoa?

Mutta lääkäri vain kohautti olkapäitänsä. Itsekin hän mielessään pahoitteli apunsa niukkuutta.