Part 3

Se avioliitto oli ollut täydellinen erehdys. Nyt, kehittyneellä ijällä, Margit ymmärsi silloisen itsensä. Kun Raimund Barlitz oli purkanut kihlauksensa, ammotti autius hänen sydämessänsä, niin toivottomana, niin raskaana, ettei hän voinut sitä kestää. Nuoresta koulutytöstä alkaen hänen elämässään tuskin oli ollut mitään lemmentyhjää aikaa. Hän oli aina leikkinyt, mutta tällä kertaa oli tosi käsissä. Jotakin todellista piti myös saada todella kadotetun sijaan. Korkeampia elämänarvoja hän ei tuntenut -- ei silloin, eikä vielä nytkään. Ei tuntenut, mutta kenties kuitenkin hämärästi aavisti ja kaipasi. Mikä häntä oli vetänyt Maurin puoleen? Lapsuuden herttainen toveruusko, vai nuoren miehen miellyttävä muoto ja olento, vai sekö pelkästään, että hän sattui olemaan paras käsillä oleva? Tahtoiko hylätty morsian loukatussa turhamielisyydessään näyttää Raimundille, että oli hänellä toisiakin onnen mahdollisuuksia -- että ellei Raimund hänestä välittänyt, ei sitte välittänyt hän itsekään? Niin, ehkä nämä kaikki vaikuttimet olivat yhtyneet -- Margit ei voinut sitä kieltää. Mutta nyt vasta hän käsitti, että oli pohjemmalla varmaan muutakin ollut. Se mikä hänen sisimmässään oli parhainta, puhtainta ja syvintä, se oli kurkottunut valoon päin. Mauri edusti hänen elämässänsä hyvien voimien kutsumusta. Ah, jospa hän olisi osannut tätä kutsua seurata, menemättä onnettomaan avioliittoon! Eivät he toisillensa sopineet, se oli epäämättömän selvää. Eivät olisi sopineet, vaikka Margit ei konsanaan olisi Raimundia kohdannut elämänsä tiellä. Heidän pohjansa ja koko kasvatuksensa oli niin perin erilainen. Silloin oli suloinen aika, kun he lapsina yhdessä leikkivät... mutta se oli kaukana, hyvin kaukana... Mauri raukka! Margit tunsi säälivänsä häntä koko sydämestään, niinkuin hän kerran oli itseänsä säälinyt Maurin tähden.

Vuosiin ei hän ollut Mauria ajatellut näin kiinteästi. Mutta täällä Suomessa muisto kertasi Margitin suomalaisen tarinan. Ja vaikutus -- se entinen, melkein unohdettu, kutsuva ja vetävä -- se oli uudistunut ennen tuntemattomalla, värisyttävällä voimalla, vaikka hän ei edes ollut Maurin kasvoja nähnyt.

Hän oli nähnyt ja kuullut muuta, odottamattomia ja käsittämättömiä asioita. Ja paljon, paljon hän oli kokenut välillä, sen jälkeen kuin hän lähti Maurin ja lastensa luota ja lopultakin laski kätensä Raimundin uudestaan tarjottuun käteen.

Olihan hänellä ollut riemunsa ja rikkautensa aika, ensimmäinen aika Raimundin rinnalla, rakkauden kuuma kesä täynnä hehkua ja huumaa. Hän oli tahtonut unohtaa kaiken muun, lastensa ikävöimisen, omantunnon kolkutuksen, kaikki, kaikki... Ehkä se olisi onnistunut, elleivät tulikukkasen lehdet olisi niin väleen varisseet...

Mauri oli hellinyt ja vaalinut nuorta vaimoansa; Raimund oli rakkaudessaan vaativainen ja vallanhaluinen. Mauri oli koettanut kaiken tehdä Margitin mieliksi; Raimund etsi häneltä omaa iloansa ja nautintoansa. Se ilmeni varsin pian, se hämmästytti ja säikähdytti nuorta naista, joka ikänsä oli elänyt itsellensä. Hän yritti oikutella, kapinoida kiemailevalla leikillä ja vihdoin kyynelin taistella omasta tahdostansa, mutta mikään ei auttanut. Raimund Barlitz oli päättänyt johdonmukaisesti kasvattaa ihanan keijusensa kuuliaiseksi, palvelevaksi vaimoksi ja kodikkaaksi emännäksi aito saksalaiseen malliin. Se oli miehelle mukavinta. Nuori rouva oli kumminkin aivan tarpeeksi henkevä, ja seuroissa hän kyllä osasi loistaa puolisonsa rinnalla. Liikanaiseen huvitteluun ulkosalla ei professorilla ollut aikaa eikä halua, ja kotona oli muuta tehtävää kuin pitää seuraa viehättävälle nuorikolle. Sellainen kuului kihlausaikaan ja kuherruskuukauteen. Margit sai tyytyä ja asettua sen mukaan.

Ja Margit antoi tahtonsa taipua. Hän rakasti Raimundia kaikesta huolimatta, sokeasti, rajattomasti, vapisten sen vaaran pelosta, että koskaan voisi hänen ihailunsa menettää. Hän alistui ennen pitkää mihin tahansa. Mieluummin Raimundin orjattarena kuin Maurin hemmottelemana, käsin kantamana! Kehitys tähän tulokseen kävi rajun ja murjovan tuskan kautta, joka masentaessaan ja alentaessaan myös jollakin tavoin syvensi. Itsekäs oli joutunut itsekästä vastaan. Heikompi antautui, sekä tappioksensa että voitoksensa.

Näin hän oli valmistunut melkein ilolla ottamaan vastaan pienen Ilsen, joka syntyi kolmivuotisen avioliiton jälkeen. Margit oli silloin hyvin yksin. Else, Raimundin sisar, oli joutunut naimisiin Müncheniin, ja vanha professoritar oli muuttanut hänen mukanansa. Eipä silti, että Margit olisi anoppiansa erityisesti kaivannut. Tämä ei pitänyt miniästänsä eikä miniä hänestä. Elseä sitävastoin Margit vilpittömästi ikävöitsi. Nyt hänellä oli jäljellä Raimund ainoastaan. Raimundin mielisuosio oli Margitin taivas, mutta hiljaa, salassa hänen sydäntänsä oli alkanut palella. Sen hellyyden, jota Heli ja Tapani aikoinaan olivat perin pintapuolisesti saaneet osaksensa, sen hän nyt tuhlaamalla tuhlasi Ilse lapselle, ikäänkuin vaisto olisi hänelle vihdoin sanonut, että ken rakkautta kylvää, hän sitä niittääkin. -- -- --

Siellä vaunun kulmauksessa mustapukuinen nainen äkkiä avasi silmänsä, liikahtaen kuin kipeästä pistoksesta.

Ei mitään -- muisto vain...

Ilse, Ilse, armas, heleä päivänsäde äidin sumealla taivaalla! Mitä auttoivat kaikki uhraukset Raimundin ihastuttamiseksi? Hän pysyi ennallansa, pikemmin kylmeten kuin lämmeten, nähtävästi tyytyväisenä, vaan ei kiitollisena. Mutta Ilse pienokainen kääri kätensä äidin kaulaan ja peitti suudelmilla hänen kalvenneet poskensa. Margit tuli kuin lapseksi uudestaan, ollakseen onnellinen lapsensa kanssa. Ja lapsi kasvoi, ja Margit seurasi häntä, puhjeten hänen kerallansa uuteen kehityskauteen, kuten umpu kevääseen.

Ennen Ilsen syntymää hän oli yhä taajemmin muistanut kotimaahan jääneitä lapsiansa. Oli alkanut herätä omituinen kaiho, ikäänkuin kipinän polte tuhan alla. Ilsen elämä tukahdutti kipinän. Heli ja Tapani haihtuivat verettömiksi utukuviksi; elävä, likeinen lapsi riitti rakkaus todellisuudeksi äidin sydämelle. Miksi vaan oli Ilse niin hento kuin henkäys, niin autereinen kuin unelma kaikessa elämän täyteydessänsä? Usein oli Margitin sydän pelosta värähtänyt -- ja sitte, sitte...

Margitia puistatti. Muisto oli kauhea, ei sitä jaksanut kerrata.

Pienten, tuhatlukuisten olioiden salainen, hävittävä lauma, mistä se oli löytänyt tiensä lemmityn lapsen poveen, miten saanut valtiuden, miten tehnyt tuhonsa niin kätkössä, ettei kenkään arvannut?

Yksitoistavuotiaana Ilse kannettiin kirkkomaahan. Pian sen jälkeen saman tuhon merkit äidissäkin näyttäytyivät.

Suruko sen teki -- pohjaton, hillitön, kaikkinielevä epätoivo, joka tempasi valtoihinsa kuin kosken kinahmi? Vai oliko se hänessäkin ollut kätkettynä jo kauvan? Kumpi oli sen suudellut itsellensä toiselta, äitikö tyttäreltä vai tytär äidiltä?

Raimund lähetti Margitin parantolaan. Margit taisteli vastaan viimeiseen asti, Ilsen haudan tähden, jonka läheisyydestä hän ei tahtonut lähteä. "Anna minun olla, anna minun kuolla!" Hän vaikeni vasta, kun Raimund katsoi häntä silmiin, sanoen: "Tahdotko minutkin tartuttaa?" Niiden silmien katse hyydytti pyynnöt ja kyyneleet.

Margit oli parantolassa, kun hänen isänsä kuoli kotimaassa. Sitte äiti tuli hänen luoksensa. Hän oli ennenkin käynyt, viipynyt viikkojakin, mutta Margit ei ollut hänelle puhunut suhteestansa Raimundiin. Ennen, Maurin vaimona, hän oli alttiisti sallinut äidin tulla likelle, jopa asettua hänen ja Maurin väliin. Nyt oli Margit kehittynyt vaiteliaaksi. _Tätä_ rakkauspettymystä ei yksikään saanut tietää. Vielä sairaanakin hän päästi näkyviin ainoastaan yhden surun, surunsa Ilsen kuolemasta. Eikä tuomaritarkaan kyennyt syvemmälle tunkemaan.

Mutta silloin alkoi taas kipinä hehkua tuhan alla.

-- Äiti, -- hän kysyi, -- oletko nähnyt Heliä ja Tapania?

Ja äiti vastasi: -- En, eiväthän he enää kuulu meihin.

Hetken perästä hän taas kysyi: -- Onko heillä toinen äiti? Onko Mauri naimisissa Kyllikki Kotirannan kanssa?

Äiti vastasi: -- En ole kuullut.

Margit ei saanut tietoja, mutta kaipaus kasvoi. Oi, hän houkkio, miksi hän olikaan antanut heidät pois? Nyt hänellä voisi olla kaksi tervettä lasta, kaksi lasta, joita saisi rakastaa ja jotka rakastaisivat hekin puolestaan, niinkuin Ilse... Vieras äiti ehkä sai nyt sen, mikä omalle olisi kuulunut. Ja hän tunsi vihaavansa Kyllikkiä, sillä tuo vieras ei voinut olla kukaan muu.

Tuomaritar matkusti jälleen pois; Margit jäi kuukausimääriksi yksin outojen pariin. Alussa Raimund pari kertaa saapui häntä tervehtimään, mutta sitte hän ei "joutanut" enää. Pelokkaat aavistukset risteilivät Margitin mielessä, ja ikävä hidasti parantumista. Kun hän vihdoin kumminkin toipuvana palasi kotiinsa, ymmärsi hän pian, että viimeinen halla oli käynyt. Mitä hänestä olikaan enää Raimundille? Kauneus oli kuihtunut, nuoruus mennyt, voimat ja terveys riittivät tuskin oman itsensä vaalintaan. Raimundille hän oli pelkäksi taakaksi.

Vasta myöhemmin hänen korviinsa kulki kuiskeita, että professori Barlitzin kiire ei pelkän tieteen vaatimuksista johtunut. Nuori, säteilevä kaunotar Wienin ylhäisimmistä piireistä oli liian usein nähty hänen seurassansa, sen jälkeen kuin Margitin keuhkot saivat tuomion...

Ja nyt tuli viimeinen isku: äidin kuolema kotimaassa.

Terveenä tai sairaana, vaikkapa kuolevana -- Margitin täytyi päästä kotiin pohjoiseen. Ei edes Ilsen hauta pidättänyt. Hän sähkötti, pyytäen viivyttämään äitinsä maahanpanoa. Joustavuus ja voima tuntui niinä hetkinä palajavan. Hän toimitti pakkaukset, hän järjesti asiansa selvästi ja varmasti. Raimund osti piletin ja varusti hänet runsailla rahoilla, vastustamatta sanallakaan.

Mutta kun Margit oli matkalle päässyt, valtasi hänet uupumus ja samalla tuskainen levottomuus. Oli aivan kuin jokin olisi takaa ajanut. Mikä se on? Mikä?

Kuolemako häntä ajaa? Ei, ei, hän tahtoo kuitenkin elää, kaikesta huolimatta. Hänen täytyy saada puristaa rintaansa vasten kaksi elävää lasta, kaksi nuorta, ihanaa, kukoistavaa.

Sitäkö varten hän siis lähtikin? Ei suinkaan. Hänhän matkusti äitiänsä hautaamaan, osottamaan viimeistä rakkauden ja kiitollisuuden velvollisuutta. Tai -- kuka tietää...

Niin, mikä ajaa takaa? Aaveko, sairaiden aivojen luoma harhakuva? Onko se valkea kirje, johon matkalla on kirjoitettu se sama kauhea, joka jo kerran ennen hänet saavutti tällä samalla tiellä? Missä hän olikaan silloin? Niin, Berlinissä. Margit huoahti helpotuksesta, kun hän onnellisesti oli sivuuttanut Berlinin. Ei _sillä_ ole siipiä, ehkei se saakaan kiinni... Mutta se tuntuu ilmassa, se tulee kumminkin, se iskee, se ei armahda -- ennemmin tai myöhemmin. Margit heräsi yöllä tuskan hiessä, ja päivin hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi istua paikallansa, samalla kuin mielikuvitus toimi taukoamatta ja sydän tykytti kuin kuumeessa.

Kirje ei tullut, ei vielä sittenkään, kun hän oli laskenut jalkansa Suomen manterelle. Mutta hän tiesi sisimmässään, että niinkuin hän kerran oli ollut hylätty morsian, hän nyt oli hylätty vaimo.

Kaiken tuskansa hän oli kantanut ulkonaisesti tyynenä kuin kivikuva. Yksikään mukana matkustava ei olisi osannut silmätä kuoren läpi. Mutta ensimmäiset vuokot, joita asemilla tarjottiin kaupaksi, ensimmäiset Suomen vaalealehtiset koivut ja sinervä vesien pilke värähyttivät kummasti hänen sydäntänsä. Jokin alkoi sulaa, lämmetä, pisaroida. Äidin haudalla se tuli kuin tulva hänen ylitsensä. Hän itki niin, että toisten täytyi häntä tukea, ja puoleksi tajuttomana hänet vietiin vaunuihin ja saatettiin tuomaritar-vainajan tyhjään asuntoon lepäämään.

Tavattoman pian hän kumminkin taas toipui. Hän jätti asianajajan haltuun pesänselvitykset ja muut toimet ja ponnistautui liikkeelle.

Matka vei siihen pitäjään, jossa hänen lapsuuskotinsa oli ollut -- ja Maurin koti, Lehtoniemi.

Niin kauvan kuin hän oli junassa, tuntui taas sama takaa-ajon tuska, vielä entistäkin voimakkaampana. Oli kuin luonnon välttämättömyys, että tällä matkalla sen valkean paperin täytyi saavuttaa hänet. Sillä siihen taloon, jota kohden hän kulki, juuri siihen hän itse kerran oli lähettänyt samanlaisen. Hyvä Jumala -- oliko se todellakin ollut yhtä julma? Mikä lapsi, tekojensa kantavuutta aavistamaton, hän olikaan silloin! Mutta nyt... Karmiva kauhu puistatti Margitia. Nemesis divina -- taivaan kosto -- se tulee, se viskautuu hänen ylitsensä nyt kohta, millä hetkellä tahansa...

Vasta astuessaan junasta koulukaupunkinsa asemalla, hän selvisi tuskanhuumeestansa. Mitään ei ollut tapahtunut vieläkään. Jännitys laukesi, mutta tilalle vaihtui jälleen sanomaton, herpaiseva uupumus.

Hänen täytyi hotellissa levätä vuorokausi, ennenkuin hän jaksoi eteenpäin. Äkkiä hän käsitti, mikä hullun yritys koko tämä matka oli. Kuinka hän voisi näyttäytyä Maurille ja hänen uudelle vaimollensa? Mitä sanoisivat lapset? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi heistä? Hänen he eivät enää olleet. Ei hänellä ollut ketään koko maailmassa. Sairas, hylätty, yksinäinen raukka...

Illan itkettyään hän lepäsi yön ja meni toisena aamuna etsimään jotakuta, joka voisi kertoa Maurista ja lapsista. Entä jos he eivät enää eläneetkään? Entä jos --

Hän sai tietoja. Mauri oli tohtori, oppinut, etevä mies. Tätä nykyä hän kyllä asui lapsineen Lehtoniemessä, vaikka he yleensä paljon olivat oleskelleet pääkaupungissakin. Naimisissa hän ei ollut.

-- Kuka on lapsia hoitanut? -- ihmetteli Margit.

Sekin hänelle kerrottiin. Hän sai kuulla vanhasta Kotirannan rouvasta ja Kyllikki neidistä, jonka koulussa Pohjanmaalla he olivat aluksi käyneet. Helsingissä he olivat asuneet isänsä kanssa täysihoitolassa, ja nythän he olivat jo melkein aikuiset. Miellyttävän näköisiä sieviä lapsia muuten.

Se matami, joka tämän kaiken kertoi, oli aikoinaan ollut Lehtoniemen "kaupunki-asiamies", ja taisi olla vieläkin. Hänen puutalonsa oli entisestään rapistunut, itse hän oli lihonnut pyöreäksi kuin kerä, ja kieli liikkui yhtä nopeaan kuin parhaan ijän päivinä.

-- Kuka rouva on, joka kysyy? -- sanoi hän vihdoin tutkistellen.

-- Olen kaukainen sukulainen, -- vastasi Margit lyhyeen.

Eikä hän hennonnut lakata kysymästä vieläkään.

-- Minkätähden tohtori ei ole mennyt naimisiin?

-- Minkäkötähden? -- Matami levitti silmänsä selälleen. -- Ei rouva taidakaan tietää, ettei hän mikään leskimies ole. Hänellä on vaimo ulkomailla. Mikä lie ollut, hetale, joka karkasi kotoansa. En minä häntä sattunut näkemään kuin sivumennen.

-- Tohtori on varmaan hyvin katkera sille rouvalle, -- sanoi Margit. Hänen täytyi ponnistaa voimiansa, estääkseen ääntänsä vapisemasta. Joka hetki hän pelkäsi tulevansa ilmi. Mitä sitte, jos olisi tullutkin? Ei, hän ei tahtonut, ei voinut.

Matami niisti nenäänsä.

-- Ei semmoisia asioita meikäläinen tiedä. Hyvä mies hän vaan on. Aika kyydin olisi tarvinnut mokoma rouva. Eikä Jumala jätäkään rankaisematta. Minkä teki, sen edestään löytää.

Margitin kalpeilta poskilta viimeisetkin veret olivat paenneet. Hän jätti hyvästi ja lähti.

Taas hän istui nyyhkien hotellihuoneessansa. -- Eikö sitte ole armoa ollenkaan? Eikö mitään armoa? Minähän olin niin nuori ja kokematon, lapsi vain. He heittävät kivillä minua, he tuomitsevat ankarasti, ja he sanovat, että Jumalakin tuomitsee. Kaiken onnen on elämä ottanut minulta, eikä kukaan sääli... Enkö jo tarpeeksi ole kärsinyt?

Näin lähellä päämäärää -- ja nytkö oli käännyttävä takaisin? _Uskalsiko_ hän mennä Maurin kotiin?

Mutta eihän siellä ollut tuota toista, jota hän eniten oli pelännyt. Miksi Kyllikki oli muuttanut Pohjanmaalle? Miksi hän ja hänen äitinsä olivat uhrautuneet Maurin ja lasten hyväksi, vaikka Mauri ei tahtonut mennä naimisiin? Margit pudisti päätänsä. Hän ei voinut mitään käsittää.

Kuinka tahansa -- hän tilasi iltapäivällä ajurin ja lähti vaikealle retkellensä.

Voiko kenkään kertoa hänen sielunsa taistelua ja yltyvää levottomuutta, mitä pitemmälle matka joutui? Illansuussa hän näki tutut seudut edessään. Ei hän arvannut, että toiset ajoneuvot olivat vähäistä varhemmin hänen edellänsä kulkeneet Lehtoniemeen. Ei hän aavistanut, että eräs juna, jonka vihellyksen hän hotellinsa parvekkeelta kuuli, oli vienyt hänen lapsensa kauvas pohjoista kohti. Hän maksoi ajurinsa alitalon luona ja pysähdytti kujalla naisen, joka kantoi maitoastiaa. Tältä hän kuuli, että lapset olivat juuri matkustaneet pois. Nopea päätös seurasi tätä odottamatonta tietoa: -- Hyvä, minä riennän jäljessä! Sittepä tapaan heidät, tarvitsematta kohdata Mauria. Ja koska Kyllikki ei olekaan Maurin vaimo, ei olekaan äidin rakkautta riistänyt lapsiltani, niin -- niin en voisi ketään löytää, jonka luoksi mieluummin pakenisin. Hän on auttanut muita turvattomia; ei hän minuakaan aja ulos. Aina hän oli niin tyyni ja viisas, hyvä ja iloinen. Oi, ehkä Jumala kuitenkin vielä armahtaa minua. Kyllikki varmaankin armahtaa, ja hän oli niitä, jotka tuntevat Jumalan...

Ajatukset risteilivät nopeammin kuin voi niitä lausua. Margit kyseli ja vaimo vastasi. Heli neiti oli tarkoin hänelle jutellut, miten he aikoivat matkustaa.

Margit oli nyt valmis, mutta ei kuitenkaan vielä kääntynyt takaisin. Parin kivenheiton päässä Lehtoniemen koivut viittailivat. Eihän kukaan näe, jos hiivin pihalle, jos kuljen rantaan, jos polkua myöten palajan kylään...

Siinä se seisoi paikallaan, kaunis, tuttu rakennus, niin kodikkaan ja rauhaisan näköisenä kuin kutsuva tyyssija turvattomalle. Eräästä ikkunasta pilkotti valo. Mauriko siellä? Sydän läikähti oudon lämpimäksi. Hänet valtasi polttava halu rientää tuonne sisälle, painua polvilleen Maurin eteen, pyytää ja saada anteeksi. Hän, vaativa ja ylpeä Margit! Surullisesti hän hymähti. Siitä Margitista ei ollut enää mitään jäljellä. Hän oli kuin murtunut ruoko, elämän myrskyjen taivuttama ja taittama.

Mutta ei -- eihän siellä ollutkaan se silloinen Mauri, Koivun ja Lehtoniemen isäntä. Siellä oli oppinut tohtori Mauri Koivu, vieras mies, joka oli luonut uransa ja omalla tavallaan ottanut onnensa. Naimisiin hän ei tahtonut enää mennä entisten haikeiden muistojen tähden. Kerranhan hänen onnensa turmeli vaimo, Margit, kurja nainen, joka "karkasi" kotoansa, jonka jälkiä katkerat ajatukset ja raskaat syytökset kirouksen henkinä seurasivat...

Kuuro ja sokeahan hän oli ollut, Margit poloinen! Eikö hän ollut niitä mustia aaveita tuntenut ympärillänsä? Niin, "minkä teki, sen edestään löysi". Joka ne sanat sanoi, hän oli oikeassa. Armoa ei ollut.

Margit säpsähti. Ikkunassa kasvot! Maurinko? Samassa silmänräpäyksessä hän väistyi puiden varjoon ja kiirehti pois, pysähtymättä ennenkuin alhaalla rantapolulla. Siinä hänen täytyi hengähtää. Ahdisti niin oudosti. Hän istahti rantakivelle. Tumma vesi päilyi hänen jalkojensa juuressa.

Kerran välähti ajatus: Tuolla olisi hyvä levätä! Samassa Margit sitä pelästyi ja nousi kulkemaan eteenpäin. Hän muisti taas äsken heränneen lohdullisen toiveen: Kyllikki ja lapset eivät työnnä luotaan.

Polkua pitkin hän saapui sinne, mistä toinen oikotie lähti Tuomarilaan päin. Hän kulki aidalle asti. Siinä hän seisoi, katseli portin takaa vanhempainsa entistä kotia, puistoa, kallioita, nurmikoita. Kääntyi sitte pois, pyyhkiellen kumpuavia kyyneleitä.

Kestikievaritalo oli kirkolla. Yö joutui, hänen täytyi kiirehtiä. Tie vei hautausmaan ohitse. Ei Margit enää kammonnut hautoja niinkuin nuorena muinen. Ilsehän lepäsi haudassa, ja hänen omat vanhempansa. Hän poikkesi kalmiston portista sisään, tietämättä itsekään miksi. Ehkä vaan levähtämään. Koditon kulkija oli niin väsyksissä.

Eräältä rautaristiltä hän luki nimen: "Matleena Mäkeläinen." Alla oli lause: "Hän on meidän rauhamme."

Matleena? Muisto kohosi esiin. Se vanhus, joka veisasi virsiä ja jolle kerran vietiin lahjaksi pieni taulu, "Via dolorosa", koska Margit ei sitä tahtonut nähdä. Kuinka kirjoittikaan Mauri hänelle ratkaisun hetkenä? "Torjuit kuvan pois, mutta et voinut torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme 'tuskien tietä' kulkeneet." Muutakin Mauri kirjoitti silloin. Hän kutsui vaimoansa takaisin, vaeltamaan "valkenevaa tietä"...

Se oli kaikki nyt niin selvänä hänen edessänsä. Hän muisti myöskin Matleenan, joka ei närkästynyt nuoren emäntänsä epäystävällisestä käytöksestä, vaan tuli hädän hetkenä avuksi öitä valvomaan hänen lastensa vuoteiden vieressä.

Ja hänelle selvisi siinä istuessaan, että nämä ihmiset eivät voineet katkeruutta kantaa. Heissä asui jokin ihmeellinen voiman ja rakkauden salaisuus.

"_Hän_ on meidän rauhamme."

Kuka _hän_? Jeesus, jonka nimi oli heille kallein.

Hautausmaan hiljaisuudessa tuntui tuuli huutavan ja humajavan: "Margit, Margit, palaja takaisin, tule vaeltamaan valkenevaa tietä!"

Ei se enää ollut kutsumus Maurin luo. Sen sillan olivat välivuodet aikoja sitte särkeneet kummaltakin puolelta. Se oli kutsu hänen helmaansa, joka on "meidän rauhamme."

Sanomaton ikävöiminen täytti Margitin sydämen. Oi, jos ei olisi myöhäistä, oi, jos voisi vielä!

Mutta yö tummenee, kalmiston varjot pitenevät. Ja hän, Margit, hän tietää hävityksen voimien asuvan povessansa. Hän tietää, että koko tämä matka on kuoleman uhittelemista.

Hän nousee äkisti ja lähtee kiirehtimään kievaria kohti. Niin, kiire on, kiire, sillä hän aikoo ehtiä lastensa luo, maksoi mitä maksoi...

* * * * *

Tässä hän nyt oli matkalla, tässä hän nyt istui junavaununsa nurkassa. Hänen hengityksensä rupesi kulkemaan lyhyeen ja kiivaasti, hän ikäänkuin haukkoi ilmaa. Lähinnä istuva matkustaja riensi hakemaan vesilasia ja ojensi hänelle.

-- Kiitos, -- hän sanoi, -- en tiedä mikä minulle tuli. Nyt voin jo paremmin.

-- Vieläkö haluaisitte jotakin? -- kysyi matkatoveri.

-- En, kiitos, en mitään.

Rauhan ja onnen jano ja nälkä vain pyysi ja huusi tyydytystänsä. "Oi, edes muutama pisara, ennenkuin päiväni sammuu!"

Ei hän enää tuntenut takaa-ajajaa. Ei hän kysynyt, oliko matkalla hänen kintereillään se valkea, pelätty kirje vai eikö. Koko kaipaus, koko kiire kurkottui eteenpäin, eteenpäin... Kyllikin turviin ja Helin ja Tapanin, rakastettujen, kaivattujen lasten luo! Mikä sitte seuraa, se seuratkoon...

V

VALKEA YÖ

Kaikukallio kohotti komeana havumetsäistä harjaansa yli ympäröivien pikku vaarojen. Sen laelta oli vapaa näköala ainoastaan yhtäänne päin; muualla kaikkialla raivaamaton metsätiheikkö seisoi läpitunkemattomana vartiostona, jos minne yritti katsoa. Tapanissa se aina herätti halun heiluttaa kirvestä ja avata etäisyyksiä. Helin mielestä oli turvallista, ikäänkuin selkänoja takana, kun istui paadella, silmät luotuina alas koskilaaksoon. Molemmat he lapsuudestansa asti olivat rakastaneet Kaikukalliota. Tapani rakasti sen jylhää voimaa, Heli sen salaperäistä runollisuutta. Kansakoulu pilkotti sivulta päin ystävällisenä, iloisen vaaleana. Erämaan tunnelma suli kodin viihtyisän rauhan tuntuun.

Tänä iltana he olivat kahden siellä ylhäällä. Kyllikki oli sanonut, että juhannuksena kokoonnutaan joukolla, poltetaan kokko ja tehdään teetulia, lauletaan kylän nuorten kanssa ja riemuitaan, jotta metsä raikaa. Nyt hän oli jäänyt kotiin äitinsä luo.

Veli ja sisar istuivat rinnakkain sillä kohdalla, josta näköala aukeni laaksoon. Viulu oli Helin vieressä kalliolla, mutta soitto oli unohtunut. Hän kuunteli kosken kehtolaulua, joka hillittynä, unelmaisena kohosi syvyydestä. Virta polveili, kadoten metsän peittoon. Joku kevätvihanta vainio aukeni puiden välistä, joku harmaa lato, joku hakattu raja, ja koulu, ainoa näkyvä asuinrakennus; muuten tuskin voi aavistaa ihmisten läheisyyttä. Kylät kätkeytyivät Kaikukallion vartiomuurien taakse.

He olivat jo kotvan istuneet äänettöminä, katseet uponneina siniharsoiseen maisemaan.

-- Ei aurinko tule, -- sanoi Heli vihdoin.

-- Odota, kohta se näkyy.

Läntisellä ilmanrannalla lengotti tumma pilviryhmä, joka oli kätkenyt valkeuden. Muualla taivas kuulsi puhtaan sinertävänä.

Tapani murenteli käsissään haurasta kiviliuskaa, kallionkolosta nostettua. Heli sormieli suokukan vartta ja katseli hellästi pientä vaaleanpunaista kelloa, joka liian varhain oli auennut, luullen kesän jo tulleen. Mutta yhtaikaa he molemmat huudahtivat: -- Katso!