Part 2

Mutta Kyllikki täti vaan suuteli heitä, ja siitä päivästä alkaen hän rupesi kertomaan heidän äidistänsä. Oli isäkin kertonut hänestä jo heidän lapsuusvuosinansa, mutta sellaisella epämääräisellä tavalla, että kuva jäi kuin usvan peittoon. Iltarukouksissansa he säännöllisesti pyysivät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä, mummutätiä ja Kyllikki tätiä, kunnes sitte myöhemmin Tapani jätti äidin pois. "En tunne häntä", selitti hän Helille. Se oli totta, ei Helikään tuntenut.

Kyllikkiä hän sai kiittää siitä äitinsä kuvasta, joka asustui hänen sydämeensä. Se kuva oli runoa, satua, säveliä, aamun ihmeellistä hohdetta. Äiti oli ollut viehättävä lapsi ja ihana nainen. Heli pani pitsipukuisen nukkensa nimeksi "Hieno-Vieno" ja kuvitteli, että sellainen oli hänen äitinsä.

Tapani, joka hehkuvin mielin kuunteli kertomuksia sukunsa menneisyydestä ja isänsä lapsuudesta, hiipi pois, kun tuli puhe hänen äidistänsä. Eikä hän myöhemminkään sitä ainetta tahtonut kosketella.

Vanha Kotirannan täti oli molemmille lapsille rakas. Hän oli heitä hoivannut, kun he olivat pieniä; mutta ihmeellistä kyllä, he eivät milloinkaan häntä asettaneet äidin tilalle lapsellisissa ajatuksissansa ja tunteissansa. Itsestään he olivat ruvenneet häntä sanomaan "mummutädiksi", ja se nimitys oli yhä säilynyt. Kyllikkiin oli suhde toisenlainen, aivan erikoinen. Jos joku olisi kysynyt, mitä hän oli heille, eivät he olisi osanneet selittää, ei Heli ainakaan. He olivat häneen kiintyneet samantapaisin hellin tuntein kuin isäänsä ja ihailivat häntä rajattomasti. Kuusi eron vuotta, koko kouluaika Helsingissä ja viimeinen vuosi kotona, ei ollut voinut lapsuuden lujia siteitä löyhentää. Kirjeitä he olivat vaihtaneet kaiken aikaa.

Kuinka hauska ja toivottu olikaan tämä matka, joka vei heidät taas yhteen! Se oli Tapanin ja Helin ensimmäinen pitkä retki ominpäin, joten siis itse matkustamisellakin oli suuri viehätyksensä. Mutta perille pääseminen oli pääasia. Hirvasmäellä oli rakkauden avosyli odottamassa, aivan niinkuin kotona. Heli toivoi, että olisi voinut yhdistää kodin ja Hirvasmäen, kaiken rakkahimman samaan paikkaan. Ellei seutuja ja asuntoja, niin ainakin asukkaat.

-- Kunpa isäkin olisi mukana, -- sanoi hän ajatustensa jatkoksi Tapanille.

Tapani oli ollut vilkkaassa puhelussa venemiesten ja isäntien kanssa. Suutarin perhe valmistautui nousemaan maihin, sillä kirkonkylästä torni jo näkyi. Oli kuljettu rauhaisaa suvantoa, ja Tapani oli tehnyt tehtävänsä moitteettomasti, vaikka kyllä käsivarsissa tuntui. Perämiehen käskystä hän juuri luovutti airot vakinaiselle soutajalle ja istuutui tuhdolle Helin viereen.

-- Mitä? -- kysyi hän. Heli toisti sanansa ja veli nyökkäsi päätänsä. Mutta sitte hän sanoi painavasti ja lyhyeen:

-- Ei isä tule, ei hän tahdo.

Vene suuntasi laituriin. Heli antoi vielä karamellin "kiltille pikku tytölle", joka koskesta lähtien ei enää itkenyt, ja tasasi loput namusensa muille matkatovereille. Topakan Tuomas kiitti naurahtaen. Eivät ne herrain lasten herkut hänelle juuri miltään maistuneet, mutta kumminkin hänen tuli mielihyvä. Sai niitä joskus sellaisiakin neitejä kuljetella, jotka tuskin näyttivät erottavan perämiestä ja melaa toisistaan.

-- Oletteko te Hirvasmäen opettajattaren sukulaisia, koska sinne menette? -- kysyi hän.

-- Emme ole, tuttavan lapsia vaan.

-- Ajattelin, kun hänkin on kaikille ystävällinen ihminen.

Se tuli yksinkertaisesti ja suorasukaisesti, ja Helin mieli läikähti yhtä iloiseksi kuin äsken Topakan Tuomaan.

Tapani kiirehti kysymään: -- Kuinka te tunnette opettajattaren?

-- Vai en minä tuntisi. Hän laulaa kuin lukkari ja puhuu kuin pappi. Meidän kamarissa hän oli yötäkin, kun kävi esitelmää pitämässä. Ja liikun minäkin täällä Hirvasmäen tienoilla harva se viikko näin avoveden aikana. Aina hän kutsuu sisälle, jos minä vieraita tuon koulun rantaan.

Suutarin väki oli suoriutunut maihin, ja vene kääntyi jo taas matkaansa jatkamaan. Seutu tuntui yhä tutummalta. Nuoret katselivat ympärillensä vilkkaalla mielenkiinnolla.

-- Tuossa, Tapani, tuolla niemellä me olimme kerran huviretkellä koko koulu! Tätikin rakensi mukana lumilinnaa.

-- Minä muistan aivan hyvin, että Mattilan renki ampui jäniksen tästä vasemmalta.

-- Ja minä kotona itkin, kun sinä kerroit.

-- Tiedätkös, ei se minustakaan ollut hauskaa.

-- Nyt näkyy Kaikukallio. Oi, ajattele, kun taas saamme kiivetä sinne! Tahtoisin vielä kerran nähdä revontulet, koko taivaan leiskuvan ja leimuavan. Sen sijaan katselemme kesäyön aurinkoa juhannuksena.

-- Kotikosken kohina kuuluu!

He olivat niin riemuissaan, että silmät loistivat ja posket hehkuivat.

"Kotikoskea", vaikka se pienikin oli, ei yleensä laskettu tavallisilla veneillä. Vain ylämaasta tulevat koskiveneet siitä keveästi liukuivat alas. Paikkakuntalaisten venevalkamat olivat kosken kummallakin puolella.

Nyt -- nyt soi tervetuliaisina oman kosken hilpeä helske. Ei se ole mahtavaa pauhua kuten suuren kosken pyörteiden ääni. Ei pelota, ei jännitä, ei sytytä kiihkoon. Se vain pulppuaa toivorikkaana, ilontäyteisenä.

Muutamissa hetkissä vene on halkaissut pienet, vilkkaat vaahtilaineet. Joki polvehtii, käännytään mutkasta. Tuolla, tuolla rinteellä tuttu koulu, keltaiseksi maalattu, valkeine pielineen! Ja alhaalla laiturilla -- kas, mummutätikin -- ja Kyllikki täti, tietysti Kyllikki täti! Nenäliinat liehuivat molemmin puolin. Laskettiin laituriin. Ei Tapani muistanut ajatella, vieläkö hän oli märkä vai joko aurinko ehti kuivata. Helikin heitti tavarat, ja molemmat hyppäsivät notkeasti maihin, jo ennenkuin vene oli kiinnitetty. Ensin edes yksi syleily ja tervehdys, sitte he ottivat vastaan matkakapineensa, maksoivat, kiittivät ja kätellen jättivät hyvästinsä koko veneseurueelle.

-- Eikö koululle sopisi poiketa? -- kysyi opettajatar ystävällisesti kehoitellen. Mutta Tuomaalla ja isännillä ei ollut aikaa; vain soutajan naama hiukan venyi, sillä kuppi kuumaa olisi maistunut hyvältä. Hän sai paremman tyydytyksen. Isä istui airoihin, ja koska isännät olivat maksaneet kuljettajalle, voivat he rauhassa pistää tupakaksi. Nuorukainen pääsi siis perään kunniapaikalle.

Mutta laiturilta neljä onnellista ihmistä astui ylös rantarinnettä. Vanhus oli käynyt kumaraksi ja ikäänkuin supistunut kokoon; silmistä kumminkin vilkkui entinen pirteys ja lempeys. Kyllikki tädissä Tapani ja Heli eivät huomanneet mitään erikoista muutosta. Yhtä sorja oli vartalo, yhtä joustavat askeleet, yhtä runsas ruskea tukka ja iloiset silmät. Kuka voi uskoa, että hän oli neljäkymmentä täyttänyt?

-- Sinä suuri, pitkä poika! -- ihmetteli Kyllikki. -- Ja sinä Heli -- melkein kuin äitisi nuorena.

-- Lapsina lähditte ja aikuisina palaatte. Vuodet vierivät nopeaan, -- sanoi vanha täti.

-- Pääasia, että taas olemme yhdessä, -- virkkoi Tapani reippaasti.

Heli ei voinut olla toistamatta ajatustaan: kunpa isäkin olisi kanssamme! Mutta hän ei sitä lausunut ääneen. Tapanin oudolta kajahtava vastaus pani hänet aavistelemaan ja arvelemaan: -- _Miksi_ isä ei tule? _Miksi_ ei hän tahdo?

III

KESÄ, JOKA EI TULLUT

Aamulla terveyskahvi odotti pöydällä pannussa punaisen myssynsä alla, jonka reunaa pitkin juoksi parvi mustia akkoja. Se myssy oli suuresti huvittanut Tapania, kun hän oli pieni poika. Voileipätarjottimella oli liina, jonka kulmiin oli ommeltu mansikoita. Siitä Heli oli erityisesti pitänyt.

Oli kolmas aamu siitä kuin nuoret saapuivat Hirvasmäelle. Tuntui niin kotoiselta, ikäänkuin välivuodet olisivat olleet pelkkää unta.

Tietysti täältä uuttakin löytyi. Kyllikin huonekaluissa oli uudet päälliset, kupit olivat uudet, tuossa oli vanhan lisäksi kirjahyllystö, jota ei ollut ennen, ja uusia siinä kirjatkin olivat. Heli muisti toisen esineen ja Tapani toisen. Vähitellen he olivat pitäneet talon tarkastusta ja tiesivät nyt täsmälleen, mikä oli muuttunut ja mikä pysynyt paikallaan kuusi vuotta.

-- Täti, -- sanoi Heli yhtäkkiä, nostaessaan punaista myssyä ja kaataessaan kahvia kuppeihin, -- ennen sinä ompelit alituiseen uusia kauniita töitä. Kuinka tämä vanha nyt vielä elää?

-- Elävät ne minulla vanhat ja uudet. Ei kukaan kuluta, -- hymähti Kyllikki. -- Sentähden minä en enää ompelekaan itselleni.

-- Kyllikillä on monta lasta, joille täytyy ommella myötäjäisiä, -- nyökäytti vanha täti päätänsä. -- Oppilaat kasvavat isoiksi ja menevät naimisiin. Minä luulen, että hän jokaiselle jotakin antaa.

-- Niin, ajatelkaas, kuinka rikas minä olen lapsijoukkoineni! -- sanoi Kyllikki iloisesti. -- Kuulkaa tuota kopinaa ja kipinää. Nyt pieni väki tulee puutarhatöihin. Teettehän seuraa, Heli ja Tapani?

-- Tietysti, -- arvelivat nuoret.

-- Ensin pidämme aamurukouksen. Minun on tapana kutsua lapset mukaan, kun he tulevat koululle.

Kyllikki kiirehti avaamaan koulusalin ulko-ovea, ja samassa jo työntyikin sisälle lapsiparvi, joka iloisin silmin tervehti opettajatarta ja hänen äitiään ja uteliaasti katseli nuoria vieraita.

Mäkelän Jaakko, joka asui postin vieressä, ojensi opettajattarelle laukun. Kyllikki katsoi; siinä oli lehti ja pari kirjettä. Hän laski ne harmoonin päälle ja istuutui soittamaan.

Virsi, kappale raamatusta, lyhyt selitys, ja harras, yksinkertainen rukous. Helin mielestä tämä oli jotenkin samanlaista kuin kotona. Seura vain oli suurempi, ja isän sijalla toinen -- melkein niinkuin äiti, vaikka hän ei ollut äiti. Tapanillekin kotimuistot tulivat mieleen. Mutta isän hartaushetkissä hän oli ulkokohtaisemmin ollut mukana. Täällä, nyt -- oi, tuntui kuin tuossa tosiaankin olisi istunut äiti, joka luki ja rukoili suoraan hänen sydämeensä sellaista, jonka oli ollut hyvin vaikea päästä sinne sisälle. Hän tuskin ymmärsi omaa itseänsä.

Lyhyen hetken perästä he olivat valmiit siirtymään ulos työkentälle.

Suojattuun, eteläaurinkoiseen notkoon oli raivattu kaksi kasvitarhaa. Toinen oli Kyllikin oma, toinen lasten. Koulu oli päättynyt jo viikko sitte, mutta täällä riitti toimintaa koko kesäksi. Kahdesti viikossa, määrätyllä ajalla, lapset tulivat Kyllikin johdolla työskentelemään, mutta innokkaimmat ja lähimpänä asuvat pistäytyivät joka päivä katsomaan sarkojansa. Porkkanoita, punajuuria, herneitä, sipulia ja kauniita kirjavia kukkia -- kaikki kunkin ihka omaa! Ei ihmettä, että tämä kasvitarha oli heidän ilonsa. Opettajatar lahjoitti köyhimmille siemenet, ja lapset taas mielellänsä joukolla nyhtivät rikkaruohoja hänenkin saroiltansa.

Reippaasti, vilkkaasti siellä työ sujui. Tapani, maamyyrä, oli oikein omissa oloissansa, kaivoi, kuokki ja kantoi vettä kilvan poikien kera. Heli nyppi rikkaruohoja ja puheli tyttösille: -- Onko teitä montakin siskoa? Missä sinä asut? Mistä kasveista sinä enimmän pidät? -- He vastasivat ujostelematta, ja Heli viihtyi heidän seurassansa.

Kyllikki näki, ettei häntä enää tarvittukaan. Hän uskoi johdon nuorille vieraillensa ja pujahti sisälle avaamaan ja lukemaan äsken tulleita kirjeitä.

Ensimmäinen oli esitelmäpyyntö naapuripitäjään. Melkein huomaamattansa Kyllikki oli joutunut ympäristön "puhujaksi". Aluksi oli lämmin sydän vaatinut häntä jotakin sanomaan kokoontuneelle kylän nuorisolle; sitte hän oli tuntenut velvoitusta, kun häntä kutsuttiin raittiusseuraan avuksi. Ei hän ollut suosiota etsinyt, mutta paljon hän oli sitä saanut kuitenkin. Hän rakasti kansaa, varsinkin nuoria, ja he ymmärsivät hänen tarkoittavan heidän parastansa. Pitäjän vakava vanha väki osotti kyllä alussa jonkinmoista epäluuloa, sillä edellisen opettajattaren kanssa välit olivat olleet kireät sillä taholla. Mutta Kyllikin hurskas, kokenut äiti tasoitti tässä suhteessa tyttärensä tien jo ensimmäisenä loma-aikana, jonka hän vietti Hirvasmäellä. Hän liittyi empimättä pitäjän uskovaisiin, huolimatta erikoissuunnasta, johon he yleensä lukeutuivat. Se avasi sydämiä Kyllikillekin, joka pysytteli loitommalla. Hän puolestaan rukoili uskollisesti Jumalalta viisautta kaikkeen menettelyynsä. Ei ollut suinkaan helppoa säilyttää itsenäisyyttänsä ja kumminkin välttää yksinkertaisten ihmisten loukkaantumista. Eiväthän kaikki vieläkään häntä Jumalan lapsena pitäneet, koska hän hypitytti koululaisia laululeikeissä ja lainasi maallisia runokirjoja nuorille. Varsinaiseen hengelliseen työhön häntä ei myöskään kysytty eikä nähtävästi haluttukaan, ja usein hän kaipasi sitä. Mutta olihan hänellä oma yrttitarhansa, Jumalan pienet taimet, koululapset hoidossansa, ja yhä enemmän ennakkoluulot olivat sitkeimmistäkin vanhemmista hälvenneet, mitä kauvemmin hän uskossa ja rakkaudessa oli tehnyt epäitsekästä työtänsä. Se ainakin oli varma, että hänen käytännöllisiä esitelmiänsä ja sytyttäviä puheitansa enimmät tahtoivat kuulla. Milloin hän innostutti kansalliseen asiaan, milloin raittiuteen, siveellisyyteen, säästäväisyyteen tai muuhun hyvään. Nyt viimeksi hänen puutarhaharrastuksensa levitti laineitansa kylästä kylään. Jo viime kesänä vanhemmat olivat ihastuneet lastensa tuomista kasviksista. Muutamat naapuripitäjäläisetkin olivat joutuneet niitä maistamaan. Eipä ollut heistä hullumpaa. Siinä nyt kirjeessä pyydettiin, että opettajatar tulisi heillekin pitämään esitelmää kasviksistansa.

Kyllikki oli valmis vastaamaan myöntävästi. Helin ja Tapanin vierailu ei ollut mikään este. Voihan hän ottaa heidätkin mukaansa; nuoret pitävät retkeilemisestä, sen hän tiesi.

Sitte hän avasi toisen kirjeensä. Polttava puna peitti hänen poskensa. Maurilta se oli. Samassa hän suuttui itsellensä. Niinhän hän käyttäytyi kuin nuori tyttöhupakko -- kypsä nainen, joka jo aikoja sitte oli saavuttanut täyden tasapainon!

Olihan Mauri ennenkin, lasten asuessa hänen luonansa, joskus kirjoittanut muutaman rivin. Asia oli päivänselvä. Heidän tähtensä hän kirjoitti nytkin. Mutta tämä kirje oli pitkä. Kyllikki ihmetteli, mitä se merkitsi.

Mauri kertoi, että hänellä oli Helille ja Tapanille ilmoitettavana tärkeitä asioita, mutta hän piti viisaimpana tehdä sen vasta seuraavassa postissa, jotta Kyllikki olisi kaiken perillä sitä ennen.

Ensinnäkin lasten isoäiti oli kuollut. Tosin he eivät häntä tunteneet, mutta pitihän heidän nyt saada edes viimeinen viesti. Ehkä heidän mielessään silloin oli heräävä monta kysymystä ja ajatusta, entisyyteen kohdistuvaa. Tahtoihan Kyllikki auttaa niiden selvittelemisessä? Ei tämä kumminkaan ollut ainoa asia. Oli toinenkin, paljon arkaluontoisempi.

Maurin täytyi ilmoittaa pojallensa ja tyttärellensä, että heidän äitinsä oli tullut Suomeen. Hänen täytyi, jottei se tieto heitä muulla tavoin yllättäisi.

Missä Margit oleskeli, sitä Mauri ei tietänyt. Samana iltana, jona Tapani ja Heli lähtivät, hän oli käynyt Koivulla. Lehtoniemen pihalle asti hän tuli, katseli ulkoa sitä paikkaa, joka oli ollut hänen kotinsa, ja hävisi pois yöhön. Ei Mauri silmästä silmään tavannut häntä, eikä Margit nähtävästi sitä halunnutkaan. Äidin kaipuu oli vetänyt häntä lapsia kohden -- vihdoin, vuosien takaa. Mutta hän oli jo kujalla kuullut, että he olivat matkustaneet pois. Maurille kerrottiin vieraan rouvan tarkasti kyselleen, missä he olivat. Voudin vaimo, joka tiedot antoi, ei aavistanut, kenen kanssa hän puhui. Mauri tiesi sen; hän oli nähnyt Margitin kuin öisen aaveen illan häilyvässä valossa. Pian kylälläkin huhuttiin, että jotain outoa oli tapahtunut. Koivun tiellä ja vanhan Tuomarilan tienoilla oli nähty kalpea, surupukuinen nainen. Kievarissa hän oli nukkunut yötä. Yhtäkkiä puhuttiin, ettei se ollut kukaan muu kuin Lehtoniemen tohtorin entinen rouva, vaikka hän majatalon päiväkirjaan olikin kirjoittanut nimeksensä professoritar Barlitz. Senkin jo tiesi koko kirkonkylä. Huhut kulkivat suusta suuhun, ja Mauri käsitti, että lasten kotiintultua ajattelemattomat ihmiset eivät säästäisi heitäkään niistä.

Miksi siis Mauri jo nyt tahtoi ottaa tämän asian puheeksi? Siksi -- että Margit oli lapsia kysynyt. Oliko hän matkustava pian Saksaan takaisin? Aikoiko hän sitä ennen tavalla tai toisella asettua yhteyteen Helin ja Tapanin kanssa? Ja mistä syystä -- koska hän seitsemääntoista vuoteen ei ollut etsinyt heitä? Maurin mieleen oli kyllä heti johtunut, että tuomarinnan kuolema voisi vaikuttaa hänen omaantuntoonsa ja tunteisiinsa; ehkä orpo Margit, kotimaassaan yksinäisenä, muistaisi omaakin entistä kotiansa ja äidittömiä lapsiansa. Mutta hänen iltahämäräinen, arvoituksellinen käyntinsä oli kumminkin yllätys, joka jätti jälkeensä levottomia kysymyksiä.

Mauri uskoi nyt Kyllikin harkittavaksi, mitä rauhoittavaa ja selvittävää oli tarvis puhua Helille ja Tapanille hänen oman lyhyen tiedonantonsa tultua. Itse puolestaan hän pyysi heti ilmoitusta, jos jotain erikoista tapahtuisi. Hän tunsi mielensä oudon huolekkaaksi. Ehkä kyllä turhaan. Niin -- joka tapauksessa turhaan, sillä kohtalon langat ovat Jumalan kädessä.

"Tahdon luottaa häneen, ja sinuun, Kyllikki. Minä en täällä kaukana voi muuta kuin rukoilla." --

Kyllikin katse oli lentänyt riviltä riville, alusta loppuun parissa tuokiossa. Nyt hän hitaasti, miettien luki kaiken uudestaan. Sitte hän veti esiin paperia laatikostansa ja kirjoitti muutamia rivejä Korhosen emännälle naapuripitäjään. Tällä kertaa hän ei voinut puhujakutsua noudattaa, sillä häntä tarvittiin kotona. Sen sijaan hän lupasi lähettää painetun esitelmän, jonka eräs asiantuntija oli kirjoittanut.

Hän sulki vastauksensa kuoreen, etsi kaapista vihkosen, kääri sen ristisiteeseen ja pisti molemmat postilaukkuun, jotta Jaakko ne taas veisi mukanansa. Sitte hän palasi ulos kasvitarhaan, niin tyynen näköisenä, kuin ei mikään jännittäisi hänen ajatuksiansa.

Oikeastaan hän ei sillä hetkellä tuntenutkaan jännitystä. Hänellä oli erikoinen kyky tarvittaessa panna huolet säiliöön, lukita ovi ja jättää ne koskettamatta joksikin aikaa. Ei hänen erityisesti tarvinnut ponnistella, hillitäkseen ilmeitänsä ja hallitakseen käytöstänsä. Hän liikkui nuortensa parissa vapaan luonnollisena, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Mitä lehdessä oli, täti? -- kysyi Tapani.

-- En katsellut sitä vielä. Luin kirjeitä ja vastasin toiseen. Minua pyydettiin esitelmämatkalle, mutta en nyt tahtonut lähteä.

-- Emme suinkaan me vaan ole esteenä? -- kysyi Tapani, pysähyttäen kuokkansa.

Hetkeksi Kyllikki jäi vastausta vaille. Sitte hän katsoi poikaa suoraan silmiin.

-- Tavallaan, -- sanoi hän, -- ei kuitenkaan niin kuin sinä arvelet. Luulen, että te mielellänne lähtisitte kanssani. Mutta en voi sitoutua. On parempi, että täällä yhdessä otamme vastaan, mitä Jumala kunakin päivänä antaa.

Tapani ei jatkanut kysymyksiänsä; hän loi Kyllikkiin katseen, joka sanoi: -- Minä en tunkeile -- mutta etkö voisi minuun luottaa?

Kyllikki siirtyi hiljaa pois tyttöjen ryhmään. Työtä jatkettiin, kunnes koululasten oli aika mennä kotiin.

-- Täti, -- sanoi Heli, heidän huuhdellessaan multaisia käsiänsä, -- eivätkö kasvit ja musiikki ole sukua toisillensa? Eikö maakin laula?

-- Koko luonto laulaa kiitosta Jumalalle.

-- Niin, se on totta, mutta miksi ne sävelet eivät aina ole iloisia? Useasti ne soivat niin, että haluaisin itkeä. Ne kaipaavat.

-- Oletko raamatusta lukenut luomakunnan huokauksesta?

-- Olen. Ehkä se on sitäkin. Mutta se on myös jotain, joka kuuluu minun sydämeeni. Toverit sanoivat, että minä haaveilen. Viime vuonna, kun olin kotona, taisin haaveilla liiankin paljon.

-- Ei sinun tarvitse leikata kauniitten haaveitten siipiä, -- sanoi Kyllikki hellästi. -- Opi vaan samalla kuuntelemaan muitakin säveliä. Maa laulaa myös työn laulua. Etkö sitä tajunnut tänään?

-- En minä mitään ajatellut. Ihmettelen, kuinka minun on hyvä olla.

Kyllikki suuteli häntä. -- Oi sinua, rakas pieni Heli! Kun vahvistuisit elämää varten...

Hän jätti tytön omaan huoneeseensa, joka nyt oli heidän yhteisensä ja samalla vierashuone. Tapani oli saanut asunnoksensa koulun käsityösalin, joka loma-ajalla oli joutilaana. Toinen opettajattaren huoneista oli yhtaikaa rouva Kotirannan kamarina ja ruokasalina. Vanhus oli vielä erittäin virkeä. Puolikasvuisen palvelustytön avulla hän edelleen hoiti talouden aivan kokonaan. Mutta äidin ja tyttären suhteeseen oli kumminkin vähitellen tullut se muutos, että nuorempi oli vanhemman tukena, eikä päinvastoin. Kyllikki ei enää hennonnut häiritä äitinsä vanhuuslepoa omilla huolillansa tai tilapäisillä ikävyyksillä, jotka sattuivat kohtaamaan. Äiti oli aikansa raatanut ja huolehtinut; nyt hänen piti saada nauttia leppoisan elämänillan valoa ja rauhaa. Mutta tänään Kyllikki poikkesi tavallisesta. Hän etsi keittiöstä äitinsä ja pyysi lukea hänelle Maurin kirjeen.

-- Mitä luulet, äiti? -- hän sitte kysyi. -- Kirjoittaako Margit lapsille? Vai voiko hän tulla tänne asti?

Rouva Kotiranta pudisti päätänsä.

-- Ei, en usko. Hän palaa tietysti ulkomaille omaan kotiinsa. Miksi hän saattaisi lapsiraukat turhaan mielenjärkytykseen?

Kyllikillä oli omat ajatuksensa. Jos ei Margit perinpohjin ollut muuttunut, niin hän tuskin sellaista harkitsi. Ennen hän aina oli noudattanut pelkkiä mielijohteitansa.

-- Kuka tietää... Mieluummin puhuisin heille nyt heti, mutta en voi tunkea Maurin edelle. Onhan luonnollista, että hän itse ensin tahtoo kirjoittaa lapsillensa. Siis ennen huomisaamua en voi mitään tehdä.

-- Kyllä ne ovat onnettomia, nämä sekaiset perheasiat, -- huokasi vanha rouva. -- Miltä sinusta nyt tuntuisi, jos olisit ruvennut Maurin vaimoksi? Jumalan kiitos, että ymmärsit oikean tien.

-- Niin, Jumalan kiitos, -- sanoi Kyllikki hiljaa. Samalla hän nousi ja poistui. Tästä hän ei tahtonut keskustella, vaikka juuri samankaltaiset ajatukset olivat aamun kuluessa tulleet ja menneet, taukoamatta.

Kyllikki kiirehti ulos. Ovessa hän kohtasi Helin ja Tapanin. -- Tänään tulee varmaan ihan kirkas ilta, -- sanoi Tapani. -- Me menisimme mielellämme Kaikukalliolle. Kyllä minä pidän Helistä huolen, ettei haltija vie -- jos mummutäti pelkää, -- hän lisäsi hymyillen, isonveljen suojelevalla tavalla.

-- Kuka minulle tekisi pahaa enemmän kuin Tapanillekaan? -- ihmetteli Heli.

-- Ei kukaan täällä, -- vakuutti Kyllikki. -- Menkää vaan, minun isot lapseni.

Hän kulki eteenpäin nuorten ohi, pyytämättä heitä mukaansa. Muutaman kivenheiton päässä koululta poikkesi polku pieneen metsikköön. Hän astui nopein askelin, pysähtyen hengähtämään vasta koivujen tiheimmässä kätkössä. Hennot lehdet olivat äsken puhjenneita. Kevät huokui maasta, kevät humisi oksilta.

Kyllikki istuutui kivelle ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyynen, voimakkaan naisen koko ruumis hytkähteli pidätetyistä nyyhkytyksistä.

-- Minun kevääni ei koskaan tullut -- ei koskaan...

Pitkän hetken hän istui siinä. Sitte hän nousi ja ojentihe suoraksi.

-- Mutta syksykin on kaunis, syksy täynnä työn rikkautta. Jumalani, kiitos kaikesta!

IV

MARGIT

Kuinka raskasta olla vieras ja yksinäinen koko avarassa maailmassa! Ei ole sielulla kotia eikä sydämellä lepoa ja lämpöä missään. Silloin tulee kaipaus niin suureksi ja pakottavaksi, että se on särkeä kaikki padot ja pidäkkeet. Se särkisikin jos voisi. Miksi ne on rakennettu ylen lujiksi? Ah, oma käsi on niihin kivet kantanut, oma tahto kerran nostanut ne muurit...

Mustapukuinen, suruhuntuun verhottu nainen istui junavaunussa. Tasainen jyskytys ja tärinä tuntui huumaavan hänen hermojansa. Hän oli sairaan näköinen, laiha ja kalpea. Väsymyksen harso himmensi kauniita sinisiä silmiä. Hän sulki ne, ei nukkuakseen, vaan päästäkseen katselemasta yksitoikkoisia maisemia ja mukana matkustavia outoja ihmisiä. Ajatus askaroi sisäisissä maailmoissa, hän näki muistojen näkyjä.

Muistot olivat katkeria, toinen katkerampi toistaan. Margit ei ollut onnesta saanut muuta kuin köyhiä muruja. Mutta onnen jano ja nälkä ei ollut tyrehtynyt. Sekin vaan kasvoi, mitä enemmän pettymykset kasaantuivat.

Mauri Koivun vaimona muinoin...