Part 1

KUN VALKENEE --

Kirj.

HILJA HAAHTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914.

SISÄLLYS:

I. Hämärän näky. II. Koskiveneessä. III. Kesä, joka ei tullut. IV. Margit. V. Valkea yö. VI. Sairasvuoteilla. VII. Sunnuntaikellot. VIII. Rukous. IX. Jäähyväiset. X. Täysi päivä.

I

HÄMÄRÄN NÄKY

Iltahämy liihotteli hiljaa. Se leijaili joen kaislikossa ja rantapensastossa, hipaisi harmaita paasia ja kääri koivujen nuoret, hennot lehdet hienoon harsoonsa. Lännen taivaalle asti se tuskin jaksoi siipensä kehottaa. Kuulakka rusotus kajasti vielä, vaikka hetki oli myöhäinen.

Lehtoniemessä yksinäinen lamppu tuikahteli isännän ikkunasta. Tohtori Mauri Koivu oli vastikään palannut saattamasta lapsiansa matkalle. Oli äänetöntä ja tyhjää, kun he olivat lähteneet. Pitkä kaiho seurasi heidän jälkiänsä.

Eihän Mauri Koivu tosin ensi kertaa yksin jäänyt. Eikö koko hänen elämänsä oikeastaan ollut pelkkää suurta yksinäisyyttä? Hän oli jo aikoja sitte tutustunut ja tottunut siihen. Miksi se siis tänä iltana, hämärän siivillä laskeutuessaan hänen luoksensa, kohtasi hänen sydäntänsä kuin kaukainen vieras, joka menneet käyntinsä uusii monien talvien takaa?

Kaksi oli aihetta siihen: pöydälle taitettu sanomalehti ja lasten matkan määrä.

Sanomalehti oli ruotsinkielinen. Hän oli kaupungin asemalla ostanut sen, luettuaan lyhyen kuolinuutisen omasta lehdestänsä. Tässä nyt kerrottiin jotenkin seikkaperäisesti: "Viipurissa kätkettiin maan poveen tuomarinleski -- -- -- Seppeleitä laskivat", -- siinä oli monta nimeä. Ensimmäisenä: "hänen tyttärensä, professorinrouva Margit Barlitz".

Lasten isoäiti oli kuollut ja haudattu, mutta he eivät tietäneet siitä mitään. Nuoruuden innolla he iloitsivat kesämatkastansa. Lasten äiti oli tullut ulkomailta Suomeen, mutta sekin oli tapaus, joka ei koskenut heitä. "Professorinrouva Barlitz" oli heille ventovieras.

Isän tuli sanomattoman sääli poikaansa ja tytärtänsä. Ei sekään tunne ollut uudempi kuin hänen oman sydämensä ikävä -- hän vain tunsi haikeata halua sulkea heidät molemmat syliinsä ja painaa rintaansa vasten, nyt kun he jo kaukana matkustivat.

"Margit" -- tuo nimi sanomalehdessä -- mitä kaikkea se kutsuikaan esiin...

Pieni kultakutrinen keijukainen -- viulun säveliä -- nuoruushaaveiden hohdetta --

Sitte harmaata arkea ja hiljaista mielen ankeutta. Keiju raukka, outoon asuntoon tuotu puutarhakukkanen... Olikohan hän siellä kaukana eteläisemmissä ruusustoissa löytänyt enemmän valoa ja lämpöä? Sitä Mauri usein oli kysynyt itseltänsä. Katkeruus oli jo aikaa kuollut hänen sydämestänsä. Seitsemäntoista talven lumi oli satanut viihdytystä siitä syksystä asti, jona Margit lähti. Seitsemäntoista olivat hänen kaksoislapsensa äsken täyttäneet. Heidän äitinsä puolesta isä oli rukoillut kaikki nämä pitkät vuodet, ensin taistelun ja tuskan tulessa, sitte yhä rauhallisempana ja kirkkaampana. Ei voi olla kova ja katkera sille, jonka puolesta rukoilee.

Ja kuitenkin -- kuitenkin!

Miltä tuntui Margitista, kun hän taas laski jalkansa Suomen manterelle? Jos hän onnessaan oli entiset unohtanut, eivätkö ne nousseet haudasta nyt? Kun hän itse oli orvoksi jäänyt äidistänsä, eikö hänen täytynyt muistaa omia äidittömiä orpojansa?

Orpoja he olivat, Heli ja Tapani, lapsi raukat.

Jumala on orpojen holhooja, ja hän oli armahtanut näitäkin. Jäihän hyvä Kotirannan täti hoitamaan heitä, kun he olivat pienet ja avuttomat. Veihän hän heidät Hirvasmäelle pohjolaan Kyllikki tyttärensä kansakouluun, kun he siihen ikään tulivat. Ei heiltä lapsuuden päivinä puuttunut hoivaa eikä rakkautta. Ja hän itse, isä -- antoihan hän heille kaiken rakkautensa, tuhlasi käsien täydeltä ne aarteet, joita ei kukaan muu saanut jakaa heidän kanssansa. Oliko tarvis sääliä heitä?

Vastatkoon se, joka katsoi Helin sinisiin silmiin ja näki niiden kaukokaihoisen ilmeen -- pyytävän, etsivän, janoavan. Eivätkö ne silmät yhäti anoneet rakkautta, vielä lisää rakkautta? Eivätkö ne etsineet ja ikävöineet äidinsydämen suurta, ainokaista lämpöä? Ja mistä oli kotoisin Tapanin silmien tumma välke, syvä ja tutkimaton kuin yksinäisen umpilammen -- joskus melkein pelottava? Liian aikaisin hän oli oppinut tuntemaan elämän ankaran todellisuuden, joka kypsytti ajatukset ja terästi mielen, mutta samalla sulki nuoret, herkät tunteet luoksipääsemättömiin salasopukkoihin. Äiti, äiti -- hän yksin olisi suudellut Helin silmät hohtaviksi, Tapanin katseen helläksi ja valoisaksi!

Ja Maurin oma sydän -- eikö sekin haikertanut osattomuuttansa?

Oikeastaan hän oli saanut elämän lahjoja odottamattoman paljon. Ryhtyessään taloansa hoitamaan ja mentyänsä naimisiin ei hän enää hetkeäkään ollut ajatellut opintojensa vakavaa jatkamista. Hän otti kotoisen työnsä Jumalan kädestä ja tyytyi siihen. Vasta kun puoliso eroten jätti kotinsa, hän oli tuntenut tarvitsevansa uutta elämänsisällystä, jotakin, joka auttaisi tasapainoon ja kiinnittäisi mielen kauvempana viittoviin päämääriin. Hän ryhtyi kirjoihinsa, huomasi vanhan lukuhalun heräävän ja tutkimisinnon viriävän, eikä aikaakaan, niin hän käsitti, ettei ollut kysymys mistään pilventakaisesta haaveesta. Kun Kotirannan täti oli talossa ja vanha Pekka vielä jaksoi hoitaa isäntärengin tehtävät, jäi hänelle paljo vapaata aikaa. Jopa hän saattoi ajatella lähtöä yliopistoonkin, kokonaisiksi kuukausiksi. Santtu rengin hän sillävälin toimitti maamieskouluun. Sinä syksynä, jolloin täti muutti lasten kanssa Hirvasmäelle, oli uusi vouti valmis. Hän toi taloon karjakkokoulun puolelta kelpo nuorikon, isännälle oivan apulaisen vanhan Matleenan sijaan, joka oli kutsuttu Jumalan lepoon.

Mauri antausi nyt opintoihinsa täydellä todella. Loma-ajoiksi hän kotiutui Helsingistä, ja silloin lapsetkin säännöllisesti palasivat hänen luoksensa. Niin hän sai suoritetuksi maisterintutkintonsa samalla aikaa kuin Heli ja Tapani oppivat tietojen ensi alkeet. Heidän viimeisenä kansakouluvuotenansa Mauri matkusteli Venäjällä, Siperiassa asti, Suomen heimojen asumasijoilla. Sinne hän jo nuorukaisijässä oli toivonut.

Kotirannan täti jäi sitte pysyväisesti tyttärensä luo, ja Mauri lapsinensa siirtyi täysihoitoon Helsinkiin. Heli suoritti tyttökoulun, Tapani viisi luokkaa lyseota. Viime vuoden he kaikki kolme olivat taas viettäneet kotona maalla. Mauri oli nyt jo valmis tohtori; hänen väitöskirjaansa Suomen sukukielten alalta oli pidetty varsin huomattavana. Tapani harjoitteli maanviljelystä, Heli soitteli ja askarteli isän ja veljen ilona. Syksyllä heidän oli määrä uudestaan asettua Helsinkiin, Tapanin maanviljelyslyseoon ja Helin musiikkiopistoon. Mauri itse aikoi jatkaa tieteellisiä töitänsä. Talo oli hyvässä kunnossa, työt sujuivat, metsät kasvoivat ja viljelykset laajenivat. Isäntä piti sitä silmällä, mutta hänen yhtämittainen läsnäolonsa ei ollut välttämätön.

Mitä Mauri olisikaan omasta puolestansa voinut enempää ja parempaa toivoa? Kaikki hänen nuoruusaikaiset tiedeunelmansa olivat kirjaimellisesti toteutuneet. Lisäksi hänellä oli kaunis talonsa, isien perintö, joka ei ollut vieraille joutunut ja edelleen oli suvussa säilyvä. Sillä Tapani harrasti maanviljelystä yli kaiken. Lahjakas poika hän kyllä oli, mutta kotiturvetta hän ei halunnut kirjapölyihin vaihettaa.

Säveletkin taas soivat kodissa -- ne jotka Margitin mukana vaikenivat. Nuori Heli oli synnyinlahjaksi saanut isänsä kauneuskaipuun ja äitinsä viulun liverrykset -- suloisempina, lohdullisina.

Jumala oli suonut hyvyyttänsä ja siunaustansa sanomattoman runsaasti. Kaiken hän oli antanut, mitä työtarmoinen mies voi elämänsä rikkaudeksi ja toiveittensa täytännöksi pyytää.

Eikö miehelle hänen _työnsä_ olekin tärkeämpi ja arvokkaampi kuin mikään muu elämän lahja?

Mauri huokasi hiljaa.

Kenties -- kenties.

Mutta siellä rinnassa sykytti sydän, jonka polttava kaipaus ei ollut hengiltä lähtenyt vanhan katkeruuden kuollessa. Mitä niillä olikaan toistensa kanssa tekemistä? Katkeruus on jo itsessään kuoleman viljaa, mutta rakkauden kaipuussa on ijäisen elämän oras.

Siunattu työ! Se oli ollut hänen todellinen onnensa. Sydämen yksinäisyyttä se ei kuitenkaan voinut muuttaa -- korkeintaan peittää. Koti, lapset -- nekään eivät riittäneet.

Margitiako hän kaipasi? Lasten äidinkö hän olisi tahtonut sydämellensä sulkea, nyt niinkuin kerran, kauvan sitte -- nuoruuden utuisissa lemmenhaaveissa?

Ei, sillä sitä Margitia ei ollut olemassa. Vaikka professorinrouva Barlitz taas olisi ollut vapaa, vaikka tie olisi avoin ja hän liitäen tulisi -- ei kuitenkaan. Vieraalla ei ole vieraalle sydänlahjoja annettavana. Hänelle voi vain rukoilla hyvää Jumalalta.

Kaukana pohjoisessa Hirvasmäen kansakoululla asui vanha hyvä Kotirannan täti, joka oli ollut kuin Maurin toinen äiti. Ja siellä oli Kyllikki, kasvintoveri -- hänkin jo keski-ikäinen nainen.

Sinne oli lasten matkan määrä.

Sinnekö Mauri Koivun kaipaus kulki?

Tavallaan. Ei hän voinut sitä kieltää. Kun lapset ilmoittivat hartaan halunsa lähteä "mummutätiä" ja Kyllikkiä tervehtimään, näkemään tuttuja kouluseutuja, uusimaan lapsuusmuistoja -- silloin oli ollut hänen ensimmäinen ajatuksensa: -- Minä tulen kanssanne!

Viiteentoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Kyllikkiä. Kuinka se onkin mahdollista niin pienessä maassa kuin Suomi? Kuinka se käy päinsä, kun kaksi ihmistä rakastaa ikäänkuin yhteistä äitiä ja lisäksi samoja lapsia, joita he kumpikin ovat kasvattaneet? Ja vielä enemmän: kun kaksi ihmistä niin on rakastanut toinen toistansa kuin he molemmat...?

Tahtomalla ja päättämällä -- miksi ei se onnistuisi? Niinpä nytkin Mauri päätti olla lähtemättä, eikä siis lähtenyt.

Kun rakkaus tietoisesti jätetään Jumalan haltuun, silloin se _jää_ siihen talteen. Kerran oli Mauri sen Kyllikiltä oppinut. He olivat kumpikin antaneet sen pois omasta sydämestänsä. Hän tiesi, että Kyllikillä oli rauha, ja samasta Jumalan antamasta rauhasta hän itsekin oli saanut lievittävää lääkettä sydänhaavoillensa. Mutta he eivät uskaltaneet heittäytyä kiusaukseen. Kukapa takasi rauhan vahvuuden? Sydän on petollinen kappale. Tänäkin iltana Mauri oli tuntenut outojen ourujen lainehtivan siellä syvällä. Viisitoista-talvisen jääkuoren piti tosiaan olla vahva -- mutta kuka takasi, että kuuma kesäaurinko ei sitä sulattaisi arvaamattomalla voimalla ja nopeudella.

Ei, ei, Maurin oli hyvä juuri näin, kotona, yksin. Se mikä kerran oli ollut hänen kiihkeä halunsa, ei enää olisi mitään mahdollisuuden vastakaikua löytänyt hänen toiveistansa. Ei hinnasta mistään hän olisi tahtonut omin käsin nostaa ristiä harteiltansa. Hän uskoi ja ymmärsi tarinan taivaan tien vaeltajasta, joka nureksi ristiänsä, mutta sai Jumalalta ojennuksen. "Herra, anna toinen risti, helpompi ja sopivampi!" oli se mies huoannut. Ja unessa hänet vietiin avaralle kedolle, joka oli ristejä täynnänsä, suuria ja pieniä, puisia, rautaisia, kultaisia. "Oma ristisi on otettu pois", sanoi Jumala. "Saat itse valita uuden." Hän koetteli, koetteli -- ei mikään tuntunut sopivan. Pienin ja kauneinkin painoi niin lyijynraskaana, ettei hän paikastansa päässyt matkalla etäiseen kultakaupunkiin. Vihdoin hän huudahti riemusta. Yksi risti ei vaivuttanut maahan, vaan nosti, liidätti kuin siivillä. "Tämä antaos minulle, Herra!" hän huusi. "Sen avulla saavutan taivaan." Ihana hymy kirkasti Herran kasvot. "Niin ota", hän lausui. "Etkö sitä tunne? Se on entinen omasi."

Mauri Koivu tyytyi ristiinsä. Ei hänen sydämensä enää pyytänyt Kyllikkiä Margitin tyhjäksi jääneelle paikalle. Ei hän mitään tahtonut tehdä eikä saada, jotta elämä muuttuisi toiseksi kuin se oli nyt.

Mistä siis kaiho ja sydämen äänetön nyyhke? Mihin tähtäsivät tunteet, jotka äkkiä niin kummina kuohahtivat salasyvyyksistä?

Se oli jotakin sanatonta, nimetöntä, selittämätöntä.

Niinkuin omenapuu, jonka valkeat terälehdet ovat varisseet, jotta hedelmä kasvaisi; niinkuin syys, joka on rikkautta täynnä, mutta ei milloinkaan voi unohtaa keväänsä kauneimpia unelmia... Ei napise, ei edes tahtoisi vaihettaa. On järkevä, vakaantunut, hyödyllinen. On kiitollinenkin. Mutta joskus tulee oikein pimeä päivä, hiljainen ja painostava. Ennenkuin ehtii edes olla varuillansa, peittyy koko näköpiiri sumukyyneliin, auringon ikävään, menneitten muistoihin...

Niin se oli Maurilta peittynyt tänään luonnon keväisenä, valoisana iltana. Mutta ei liian pitkiksi hetkiksi. Hän kohotti päänsä käden varasta, kuin ylös ponnistautuen.

-- Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu!

Hän nousi, painaen otsansa viileään ruutuun, katsellen ajatuksissansa ulos kuulaaseen hämäryyteen. Lampun valo oli huikaissut hänen silmiänsä. Valaistusta huoneesta katsoen näytti tuuheiden koivujen varjoama piha milt'ei pimeältä.

Äkkiä Mauri säpsähti. Jokin musta vilahti puiden pimennosta. Se pysähtyi -- liikkui taas.

-- Jumalani!

Hän hoipertui taaksepäin nojatuoliin. Sydän tuntui seisahtuvan. Hän tuskin ymmärsi, oliko mielikuvitus loihtinut aaveen hänen silmäinsä eteen, vai oliko hän totta nähnyt.

Ei hän liikkunut paikaltansa. Kuinka kauvan hän istui siinä, sitä hän ei tietänyt arvioida. Hän odotti kuin kivettyneenä, niinkuin väistämätöntä kohtaloa. _Jos_ se oli totta, niin jotakin tapahtuu, nyt heti, pian. Ovi aukenee, sisälle astuu suruhuntuihin verhottu nainen, _Margit_...

Mikä sitte seuraa? Miksi hän on täällä?

Jähmistynyt ajatus ei jaksanut kauvemmaksi. Se vain muistui mieleen, että oli hyvä, kun lapset olivat poissa...

Mutta ovi ei auennut. Ei tapahtunut mitään.

Vähitellen Mauri tointui mielensä järkkymyksestä. Lopulta hän voitti täyden tarmonsa. Silloin hän ei palannut ikkunan ääreen, vaan meni suoraan ulos kuistille.

Piha oli tyhjä ja äänetön. Puut humisivat ja huokailivat. Ruskotus oli sammunut lännen rannalta, ja ilta vaihtui yöksi.

Mauri pyyhkäisi otsaansa. Siis hämärän harhanäky? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli nähnyt Margitin eikä voinut erehtyä.

Rauhattomin, ristiriitaisin tuntein ja kysymyksin hän palasi yksinäiseen huoneeseensa.

II

KOSKIVENEESSÄ

Ruskea, pitkä ja kaitainen vene kulki virtaa pitkin. Perämies, Topakan Tuomas, piteli vankkaa melaansa, ja hänen poikansa kiskoi airoja. Lastina ei ollut tervaa, vaan kaupunkiin meneviä voipyttyjä ja kankaita, parin isäntämiehen hoteissa kyläkunnan puolesta; lisäksi muuan naapuripitäjän kirkonkylään aikova suutarinperhe sekä Tapani ja Heli Koivu matkatavaroineen.

Rannat olivat ison matkaa näyttäneet jokseenkin yksitoikkoisilta. Töyräät olivat vierinhiekkaiset, paljaat. Ylempänä kasvoi matalaa viidakkoa, tai kesävehmauttaan odotteleva niittymaa ulottui rantaan asti, mutta asumuksia oli vain harvassa, harmaita, köyhännäköisiä.

-- Muistatko, -- sanoi Heli, -- kerran me tästä matkustimme rankkasateessa. Minun oli niin kylmä, että paleltaa vielä, kun ajattelen.

-- Se olikin hauska matka, -- vastasi Tapani. -- Silloin saimme tapella tuulen ja sateen kanssa. Nyt vaan istumme jouten ja annamme päivän paistaa.

-- Minkäs nuori herra sateelle ja päivänpaisteelle taitaa? -- pisti perämies joukkoon. -- Jos sataa niin sataa, jos paistaa niin paistaa. Ei se ole tappelemisessa eikä antamisessa.

-- Veljeni vaan tarkoittaa, että _tuntui_ siltä, -- kiirehti Heli selittämään. Mutta Tapani naurahti.

-- Älkää te sadetta toivotelko, -- varoitti Ruoholan isäntä. -- Sateella emme olisi lähteneetkään. Kauppatavarat pian olisivat pilaantuneet.

-- Teillä on liian vähän öljykangasta. Kyllä kai sateesta selviää, kun tahtoo. Toista, jos koski sattuisi nielemään kaikkityyni.

-- Tapani, -- kuiskasi Heli.

-- Kuuletteko? Jo kohisee.

Suutarin pieni tyttö rupesi itkemään. Vaimo hyssytti ja rauhoitti. Heli etsi laukustansa karamellin ja heitti sen isäntien päiden päällitse kokkapuoleen.

-- On niin ihmeellistä tulla koskelle taas, -- sanoi hän Tapanille. -- Aavistaakohan tuo pikku lapsi jotakin ja pelkää?

-- Joutavia! Ethän suinkaan _sinä_ pelkää?

-- Minä rukoilen, että Jumala varjelee, -- kuiskasi hän hiljaisesti. Välähdys hiipui Tapanin silmästä, ja hän vaikeni.

Rannat muuttuivat rehevämmiksi, viljaviksi tai lehteviksi, vaikka tosin pellot vielä vain hentoa orasta työnsivät ja puut vasta aukoivat nuoria silmujansa. Äyräät kohosivat yhä jyrkempinä. Virralta katsoen täytyi ihmetellä, että kukaan oli voinut kyntää noita vähäisiä peltotilkkuja, joiden vaot näyttivät melkein pystysuorilta viivoilta. Toisaalla pari lehmää etsi kevään ensimmäisiä ruohomättäitä. Ihme, etteivät ne päistikkaa pudonneet virtaan!

Pienet asumukset ylhäällä olivat kuin satukoteja. Niiden ikkunat kimaltelivat iloisesti päivänpaisteessa. Saunan luona rannalla joku nainen askarteli. Mies varusti kalanpyydyksiä.

Kohina yltyi. Jo hyppelivät valkeat vaahtivarsat huimassa leikissä tuolla etäällä. Tuli oli taas syttynyt Tapanin silmään, ja koko olento tuntui terästyvän. Miksi pitikin istua tässä tyhjin toimin? Olisipa päässyt tuonne peräsimeen! Olisipa ollut enemmän jännervoimaa ja kuohujen salaisuudet tiedossa! Voiko ajatella hurjempaa, riemuisampaa leikkiä kuin laskea omin käsin voitokkaana läpi pyörteiden?

Isäntämiehet ja suutari puhelivat keskenään toripäivistä ja työansiosta yhtä innokkaasti kuin maantiellä ruunan rattailla. Vielä ei pauhinakaan keskeyttänyt heitä. Pienen tytön itku oli tauonnut, ja hän katseli ympärillensä suurin, kummastelevin silmin, äidin pitäessä häntä lujemmin helmassansa. Mutta perämies tiukensi otettansa, samalla kuin nuorukainen rupesi lepuuttamaan airoja.

Helin poski oli hiukan kalvakka. Ei hän oikeastaan pelännyt, tuntui vaan niin omituiselta, ikäänkuin seuraavat silmänräpäykset olisivat kätkeneet suuren, jännittävän salaisuuden, jonka odotus värisytti koko olentoa.

Jo oltiin kosken niskalla, jo vetäisivät vaahtoavat kuohut veneen myötänsä, jo kiiti se harjalta harjalle, kultakipinäin karkeloidessa ympärillä auringon hohteessa.

Rannat muuttivat jälleen muotoansa. Metsä tummeni. Ruohorinteiden sijalla kohosivat rosoiset, harmaat kalliot. Pikku tupaset olivat jääneet jo kauvas taakse. Ei näkynyt enää ihmisasuntoja, ainoastaan joku yksinäinen kalasauna kuusikossa.

Helin jännitys oli lauennut. Hän unelmoi. Nuo kuusikot, nuo kallioluolat -- mitä satuja ne kätkivätkään? Tuollaisenko pienen tuvan, kalasaunan kaltaisen, hänen sukunsa kantaisä kerran vainovuosina rakensi kotisalolle? Isä oli heille kertonut vanhoja muistotarinoita. Tapani velihän oli tuon kantaisän kaima. Miksi Helin oma nimi ei ollut Elina? Hän rakasti kiihkeästi Elina neitoa, josta tuli vanhan Tapanin pojan vaimo. Isä oli kertonut, että heidän kotirakennuksensa, Lehtoniemi, oli tehty juuri siihen lehtoon, jossa Elina haaveili nuoruutensa kultaunelmia. Vesikivenkin hän oli näyttänyt, jolla Tapani vanhus kannelta soitti. Ehkä Elina oli laulellut samalla kivellä, loiskinut jaloillaan vilpoisessa vedessä ja kuvitellut ystävänsä lähenevän. Ei hänen ystävänsä kaukana ollutkaan, koska se oli Timo, Tapanin poika. Hänellä, Helillä, ei ollut muuta rakasta ystävää kuin veljensä.

Koski soi... Miten se soi? Varmaan urkujen lailla. Tai niinkuin ihmeelliset harput jossakin syvällä. Jospa isä olisikin ostanut hänelle harpun eikä viulua! Itse hän kyllä oli viulua pyytänyt, koska oli kuullut, että äitinsäkin sitä soitti ennen. Miksikähän isä oli tullut niin omituiseksi, kun Heli siitä puhui? Oliko hän muistanut äitiä ja ikävöinyt? Ei Heli ymmärtänyt vielä siihen aikaan harppua pyytää, sillä hän ei ollut harppua kuullutkaan. Mutta nyt --

Aina hän halusi jotakin, aina toivoi, aina kurkottui kaihoten jotakin omistamatonta kohti... Ei, ei varmaan ihaninkaan harppu olisi viihdyttänyt hänen ikävöimistänsä. Entä ystävä? Ehkä hän kerran saa oman ystävän, niinkuin Elina neito. Viulu on sentään paras soittimista, sen voi viedä vesikivelle mukanaan. Isäkin iloitsee eikä enää muista kaipaustansa, kun Heli siinä soittaa. Ja joskus hän soittelee aivan itseksensä, aallot huuhtovat hänen jalkojansa, koivikko humahtaa, ja sieltä astuu esiin _hän_ -- nimetön, tuntematon!

Onko Heli onnellinen silloin? --

Hän havahtui äkkiä haaveistansa kohinan hiljetessä, ihmisten alkaessa pakinoida veneessä, nyt kun taas voi toinen toisensa ääntä kuulla. Vasta hän senkin huomasi, että Tapani hänen vierellänsä oli kastunut likomäräksi.

-- Siinä saitte, nuori herra, -- pilaili Ruoholainen. -- Kuka käski pahoja ennustaa. Meidän tavaroillamme ei ole hätää mitään, mutta olisitte itse taitanut tarvita öljytakkia.

-- Eikö mitä, kyllä minun ihoni vettä pitää.

-- Mutta Tapani, -- huolehti Heli, -- sinä vilustut. Löikö laine veneeseen?

-- En minä ainakaan uimassa käynyt, -- hän nauroi, pudistellen hihastansa pisaroita. -- Mihin sinun silmäsi jäivät? Hyvä, että ryöppy kasteli minut eikä sinua, sokeripala.

Heli kysyi miehiltä, voitaisiinko poiketa lähimpään taloon, jotta Tapani saisi muuttaa vaatteita. Eikö soutajakin jo ollut ihan väsyksissä? Tekisi kai pieni lepo hyvää?

Nuori mies sanoi pitempiäkin matkoja soutaneensa, eikä Tapani puolestaan tahtonut kuullakaan viivytyksestä vähäisen vesiryöpyn tähden.

-- Minä käyn airoihin, -- sanoi hän reippaasti. -- Häpeä tässä onkin laiskana istua. Kas noin. Nyt ei ole kylmästä pelkoa.

-- Jaksaako nuori herra? -- tuumi perämies epäilevän näköisenä.

-- Minä en olekaan herra, vaan maamies. Tunnin kuluttua pääsemme jo perillekin.

-- Karimutkaan asti saatte soutaa, -- ratkaisi Tuomas.

-- Heli, oletko tyytyväinen? Ellei aurinko minua siksi kuivaa, niin saahan Kyllikki täti nähdä, että olen sama Tapani kuin ennen. Ei hän lapsenakaan hemmotellut minua.

Heli rauhoittui. Hän alkoi muistella, miten mummutäti ja Kyllikki täti entisvuosina ystävällisesti väittelivät holhokkiensa takia. Milloin he lapset olivat aikoneet juosta paljain korvin ja kintaitta ulos lumituiskuun, milloin oli kysymys jyrkän mäen laskemisesta tai pitkästä hiihdosta pakkasessa. Tavallisesti kävi niin, että vanha täti ratkaisi asian: "Karaise poikaa, jos uskallat. Tyttö on liian hento." Niin sai Tapani lähteä, mutta Heli jäi usein ikkunasta katselemaan. Ei ollut ikävää sekään; oikeastaan hän itsekin pelkäsi kylmää, tuiskua ja hurjaa urheilua. Hän istui mielellään jakkaralle Kyllikki tädin jalkain juureen, painoi päänsä hänen polvellensa ja pyysi tarinoita.

Kyllikki täti sanoi, ettei hän osannut oikeita satuja; niitä Heli itse löysi metsästä ja kosken rannalta paljon helpommin kuin täti muistinsa komeroista. Sen sijaan hän kertoi paljon sellaista, mikä oli totta ja kumminkin yhtä kaunista kuin kauneimmat sadut. Ja Heli kuunteli sykkivin sydämin, koko lapsensielunsa hartaudella.

Niinä hiljaisina hetkinä Heli oppi rakastamaan raamatun kertomuksia. Rebekka ja Raakel, Joosef ja Samuel tulivat hänen tutuiksi, hyviksi ystäviksensä. Mutta korkealla heidän yläpuolellaan säteili Jeesuksen kuva, hänen, joka oli Heliä rakastanut kuolemaan saakka.

Kun sitte Tapani reippaana ja punaposkisena palasi retkiltänsä, tuntui Helistä, että veli oli jäänyt vähemmälle osalle. Se täytyi korvata hänelle. Koko illan Heli kertoi ja kertoi.

Joskus iltahetkinä he istuivat yhdessä kaikki neljä. Mummutäti ja Kyllikki tiesivät vielä eräänlaisia tosia tarinoita, jotka innostuttivat Heliä melkein yhtä paljon kuin raamatun kertomukset ja Tapania enemmän kuin hänen pyryretkensä kuusikossa.

He tarinoivat vanhoja muistoja.

Niin teki mielellään isäkin hämyhetkinä kotona, mutta hän kertoi enimmäkseen oikein vanhoista ajoista, ei itsestänsä milloinkaan. Vasta Hirvasmäellä lapset oppivat tuntemaan isänsä lapsuuden ja nuoruuden.

Kuinka kauniisti Kyllikki täti kertoikin siitä! Isä oli ollut hellä ja tunteellinen, ahkera ja etevä, ja niin hyvä toveri, ettei toista parempaa. Aina he olivat olleet yksissä, hän ja Kyllikki, ystävyksinä leikissä ja työssä.

Kerran Tapani oli äkkiarvaamatta keskeyttänyt, virkkaen: "Miksi isä ei nainut sinua, Kyllikki täti? Miksi hän nai sen vieraan, joka meni pois Saksaan?"

Ja Heli muisti huudahtaneensa: "Tietysti siksi, että se oli meidän äitimme!"