Part 5
Lääkäri lähti. Kyllikki vei Tapanin tyhjään koulusaliin. -- _Hän_ ei voinut auttaa, mutta minä tiedän kaikkivaltiaan Auttajan. Tapani, uskotko häneen ja tahdotko polvistua kanssani? Se on ainoa keinomme nyt.
Taistelu riehui nuorukaisen rinnassa. Hän ei voinut puolella totuudella mitään tehdä. Hän kunnioitti isänsä, Kyllikki tädin ja mummutädin, vieläpä siskonsakin uskoa. Kaikki, joita hän hellimmin rakasti, uskoivat Jumalaan ja Vapahtajaan. Samalla hän kuitenkin itse lapsesta asti oli epäillyt ja kapinoinnut. Mikä oli sellainen Jumala, joka salli onnettomuuden hänen kotiinsa? Ei hän voinut sitä Jumalaa hyväksi Isäksi ymmärtää. Mutta sydän kaipasi -- sillä nuo toiset, hänen rakkaansa, ne ainakin, jotka pitemmälle olivat päässeet, ne olivat onnelliset uskossansa, elämän kovuudesta huolimatta.
Kuinka mielellään hän olisi polvistunut Kyllikki tädin viereen! Mutta kapinanhenki kohosi taas. Se sai voiton hänen ajatuksistansa, se tunki huulillekin, katkerana, häikäilemättömänä:
-- Miksi Jumala juuri Heliä auttaisi? Ovathan hullujenhuoneet täynnä. Eiköhän muillakin ole omaisia, jotka rukoilevat?
Ei koskaan hän näin ollut loukannut Kyllikki tädin eikä kenenkään muunkaan pyhintä vakaumusta. Hän poistui huoneeseensa ja sulki oven. Mutta toisessa tuokiossa hän jo palasi takaisin, kietoi kätensä Kyllikin kaulaan ja purskahti itkuun. Sellaistakaan Tapani ei ollut tehnyt koskaan ennen. Hän nyyhki raskaasti:
-- Täti, Kyllikki täti, anna anteeksi! Kuinka paljo sinulla on vaivaa ja surua meistä raukoista... Kyllikki täti, rukoile sinä! En minä voi, on liian vaikeata koko elämä.
Kyllikki sanoi hiljaa: -- Mene, odota ulkona. Lähdemme sitte yhdessä äitisi luo. Hänen päivänsä ja hetkensä ovat luetut.
Ja lyhyesti hän kertoi, minkä tiesi.
Vasta iltapäivällä he kumminkin pääsivät lähtemään. Vanha rouva Kotiranta pakotti tyttärensä levolle, niinkuin Kyllikki aamulla Tapanin.
-- Eivät ne ole vahvatkaan voimat tyhjentymättömiä, -- hän sanoi. Ja Kyllikki käsitti hänen olevan oikeassa.
Kyllikin levätessä tuli muuan vanha vaimo koululle. Hän oli sen talon muori, josta mies oli lähetetty lääkäriä noutamaan. Himasen Kaisa oli hartaimpia erisuunnan uskovaisia.
-- Kuulin, että rouvalla ja opettajattarella on surua ja huolta, -- sanoi hän osaaottavasti. -- Tulin tiedustamaan, tarvittaisiinko mitä.
Rouva Kotiranta pyysi hänet istumaan. -- Kyllä, esirukoustenne apua, Kaisa muori, meidän nuorelle vieraallemme ja sille sairaalle rouvalle, joka majatalossa makaa.
-- Huomenna on seurat, -- sanoi Kaisa. -- Ette taida joutaa sinne. Mutta puhunpa Kiiskin Matille, joka johtaa.
-- Kiitos. Ja hyvä olisi, jos joku avustaisi hoitajatarta majatalossa. Ei hän pitkältä yksin jaksa öitä ja päiviä valvoa, eikä Kyllikkikään täältä pääse koska tahansa.
-- Kyllä menijöitä on. Kolmehan on tyttöä meilläkin. Pitää toki kristisisarten ja veljien toisiansa auttaa.
Siinä jo tulikin Kyllikki nukkumasta. Kaisa kävi häntä kaulasta, vedet silmissä. -- Voi rakas opettajatar, tehän voitelitte ja kääritte meidän Maissin jalkaa, en minä sitä ole unohtanut. Kun vaan Jumalan Henki vetäisi teitä astumaan sen yhden askeleen, että maailmasta erkanisitte ja tulisitte syntinne tunnustamaan...
-- Kyllikki, Kaisa muori täällä tarjoaa apuansa meidän sairaillemme, -- sanoi rouva Kotiranta, joka huomasi tyttärensä poskille punan kohoavan. Jo olikin Kyllikin huulille pyörähtämässä jyrkkä vastaus: -- Miksi te minua ahdistatte näin ilman aihetta? Minä tunnustan syntini Jumalalle enkä vieraille ihmisille. Minä elän maailmassa, mutta maailman synnistä pyrin erilleni yhtä vakavasti kuin tekin! -- Mutta avuntarjouksesta hänen mielensä heti lämpeni ja lauhtui.
-- Kiitoksia, -- sanoi hän sentähden hilliytyneenä ja hiljaisesti. -- Niin, Kaisa muori, kyllä minä tarvitsen Jumalan Hengen johdatusta. Ei hän jätä minua, vaikka kuljenkin erilaista tietä kuin te toivoisitte.
Kaisa muori pudisteli päätänsä. -- Kun vaan samaan taivaaseen tultaisiin...
Siitä asiasta hän vielä huolekkaana jäi keskustelemaan vanhan rouvan luo, kun Kyllikki sanoi hyvästit ja Tapanin kera lähti majatalolle.
* * * * *
Tapani, reipas, rohkea poika, astui vapisevin sydämin äitinsä sairasvuoteen ääreen. Margit ojensi hänelle laihan, valkean kätensä. Tapani kumartui ja suuteli sitä. Ei kukaan ollut hänelle sellaista opettanut, se johtui itsestään.
-- Sinäkin tahdoit tulla, -- sanoi Margit. -- Minä luulin, että vihasit minua. Missä Heli on? Etkö häntä tuonut?
-- Heli uupui mielenliikutuksesta, -- täytyi Kyllikin selittää. -- Lääkäri kävi hänenkin luonansa. Hän on liian hento, ei hän paljoa kestä. Hän kysyy alati äitiänsä, ja me saatamme hänet tänne, kun hän toipuu.
-- Vielä sekin suru... että tein Helin sairaaksi... Voi, minun jäljissäni kulkee pelkkä onnettomuus. Heli, rakas pikku Heli raukka!
Kyyneleet kihosivat Margitin silmiin.
-- Eihän se ole vaarallista, eihän? Minulla oli tytär -- Ilse, joka kuoli...
Kyllikki koetti rauhoittaa ja lohduttaa.
-- Katso, täällä on Tapani, terve, voimakas poikasi.
-- Niin, Tapani. -- Hän sulki pojan katseisiinsa, ihaileviin, mutta arkoihin ja levottomiin. -- Sano, olethan minun poikani? Sinä olet niin pitkä ja vahva -- ja kaunis -- niinkuin Mauri...
Loppusanat hymisivät melkein kuulumattomana kuiskeena.
-- Vastaa minulle jotakin...
Mitä pitikään Tapanin vastata? Kertoako, että hän todella oli vihannut naista, joka siinä nyt makasi kuoleman portilla? Oli vihannut, halveksinut, toivonut ettei sellaista äitiä hänellä milloinkaan olisi ollut...
Mutta vihasiko hän vielä? Eikö tuska raadellut hänen nuorta sydäntänsä, eikö sääli ja katumus puristanut hänen kurkkuansa niin, että hän tuskin sai ääntä ilmoille?
-- Olen pahoillani, kun en löytänyt teitä eilen, palatessani Heliä viemästä, -- hän sanoi. -- Olisin teitä opastanut. Ehkä verensyöksy ei olisikaan sitte tullut, tai ainakin olisitte heti saanut apua. Olen hyvin pahoillani.
-- Kävitkö minua etsimässä? Todellako, Tapani?
Margitin poskille kohosi vieno hehku, ja jännittynyt kysymys oli hänen katseessansa. Taas hän olisi kohottautunut, ellei Kyllikki olisi pidättänyt hellällä väkivallalla.
-- Kävin.
-- Kiitos, kiitos!
Margit näytti niin onnelliselta, niin vähästä kiitolliselta, että Tapani painoi päänsä alas, toivoen, että olisi tehnyt jotain enempää ja parempaa.
-- Mutta miksi puhuttelet vieraasti, et sano äidiksi? Sano minulle: "_äiti_!"
Silloin Tapani terästyi. Ei -- oli liikaa vaatia häneltä sitä. Se ei vastannut hänen sydämensä sisintä totuutta. Kaikki vuosien vanhat katkerat ajatukset eivät niin hetkessä juurtansa kadottaneet. Ja hän muisti taas, mitä tiesi tapahtuneeksi.
Kuinka kovilta kuuluivat ne sanat, jotka pusertuivat hänen huuliltansa, ei sitä poika parka osannut arvioida:
-- Teidän miehenne ei ole minun isäni. Olen isäni poika.
Syntyi painostava äänettömyys. Sitte Tapani jatkoi, äänellä, joka värisi kuin nyyhke: -- Eihän meillä ole äitiä ollut. Emme ole Kyllikki tätiäkään saaneet äidiksi sanoa koskaan.
Margitista tuntui niin oudon raukealta, niinkuin yö olisi sammuttanut viimeisen auringonsäteen. -- Minä kumminkin sinulle elämän annoin... Ei Heli puhunut noin. Mutta sen olen ansainnut...
Kyllikki pelkäsi mielenliikutuksen tuhoa ja tahtoi lopettaa keskustelun.
-- Tapani, muista, että äitisi on sairas! Tyynny, Margit rakas! Ei -- ette saa puhua enempää, ei kumpikaan.
Hiljaisuuden kestäessä Kyllikki alkoi laulaa. Jeesuksen rakkaudesta hän lauloi. Hän osasikin niin monta kaunista laulua, jotka kaikki eri vivahtein siitä samasta kertoivat. Hänen lopetettuansa jatkui hiljaisuus yhä.
Margit sen ensimmäisenä keskeytti, väsyneesti:
-- Miksi sinä Kyllikki et ruvennut Tapanin ja Helin äidiksi? Sinuahan he rakastavat.
Kysymys yllätti Kyllikin. Tuntui hämilliseltä, kun Tapani oli läsnä. Mutta toisaalta varmaan juuri pojan sanat olivat johtaneet Margitin ajatuksia. Ja Heli oli sanonut Tapanin tietävän jotakin. Ehkä oli aika hänen kuulla täysi totuus.
-- Se ei ollut Jumalan tahto, -- vastasi Kyllikki.
-- Miksikä ei? -- Margit vähän vilkastui. -- Tarkoitan, sitte kun minä erosin, lähdin pois? Eikö Mauri ymmärtänyt sinua pyytää? Vai etkö suostunut?
-- Meidän ei ollut lupa kuulua toisillemme. Jumalan sana erotti meidät, ja minä kiitän Jeesusta, joka sen sanan on selvästi sanonut.
Sairaan katse ilmaisi pelkkää kummastusta.
-- Margit, kuinka voisi näillä samoilla lapsilla olla yhtaikaa kaksi äitiä? Mauri on opettanut heitä rukoilemaan sinun puolestasi, ja sinua rakastamaan minä olen koettanut heitä kasvattaa. Helin tapasit valmiina, avoimena ja odottavana. Tapanin sydämen on elämän ankara suru sinulta sulkenut -- mutta en ole minä ollut tiellä.
Kyllikki samassa pelästyi omaa puhettansa. Nyt hänkin oli unohtanut, että heikko sairas kuunteli näitä sanoja. Ja kuitenkin -- täytyihän pyrkiä Margitin silmiä avaamaan, ennenkuin hän ne sulki ainiaaksi. Täytyi selvästi vastata suoraan kysymykseen.
Margitista tuntui, kuin jokin valo olisi häikäissyt häntä, jokin korkeus huumannut, jokin käsittämätön pyhänä aavistuksena tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän ei enää enempää kysellyt; hän oli saanut miettimistä illan hetkiksi ja yön läheneviksi tunneiksi.
Ylevää epäitsekkyyttä, voimakasta sydänten suuruutta... oi, koska hän olikaan viimeksi joutunut sellaisen kosketuksiin? Ei jaksanut, ei voinut täysin tajuta sitä...
Estelemättä hän ojensi yöhyväisiksi kätensä. Taas Tapani kumartui sitä koskettamaan huulillansa, nöyremmin, hellemmin kuin ensi kerralla, ja hänen täytyi nopeaan kohottaa päänsä, jotta kyynel ei tipahtaisi mukaan. Kyllikki suuteli Margitin otsaa ja rukoili yhteisesti Herran siunauksen. Sitte hoitajatar sai tulla heidän sijallensa.
Mutta ulkona, kun he kulkivat yhdessä, puristi Tapani Kyllikin kättä lujasti ja lämpimästi.
-- Nyt tiedän, mitä lapsesta asti olen sisimmässäni kysellyt, -- hän sanoi. -- Nyt sen ymmärränkin.
-- Mitä sinä ymmärrät?
-- Sen mitä puhuit kahdesta äidistä. Koetan oppia lausumaan hänelle sen sanan, jota hän pyytää. Olen sydämessäni pitänyt sinua äitinäni, ja minusta tuntui, kuin ottaisin sinulta osasi pois. Mutta, Kyllikki täti -- se on ihmeellistä -- sinun osasi vain kasvaa!
-- Osani ja onneni, -- kuiskasi Kyllikki liikutettuna. -- Ne kasvavat Jumalan tiellä. Antaessamme pois ne kasvavat joskus ihanammin kuin saadessamme.
VII
SUNNUNTAIKELLOT
Oli tyyni, kirkas, suvinen sunnuntai. Huomenkellojen kaiku kiirieli Lehtoniemen rantaan. Mauri Koivu ei tänään voinut lähteä ihmisjoukkoon -- ei voinut, ei ehtinyt. Hän etsi Jumalaansa hiljaisuudessa.
Tuossa oli vesikivi. Hennot kaislat kasvoivat sen ympärillä. Ne seisoivat hiljaa, liikahtamatta, katsellen joen kalvosta kuvaansa.
-- Taivaallinen Isä, -- niin kohosi Maurin rukous, -- katso, tuossa minun Helini on istunut niin monena kauniina aamuna ja iltana. Hän on soittanut lohdutusta isän sydämelle. Hän on ollut kesäini kukka ja talvieni auringonsäde. Sinun omasi hän on, sinun antamasi minulle. Mutta sinä tiedät, kuinka hän on herkkä ja hento. Sinä tunnet hänen sydämensä kaiken kaipauksen. Sinä, joka loit nuo vihreät kaislat ja taivutat niitä myrskyn tullen, vaan et taita -- varjele sinä Heliäni, nyt kun siellä kaukana myrsky raastaa hänen sydäntänsä! --
Rantapaasikon halkeamista kasvoi kaksi koivua. Molempien juuret olivat lujassa ja rungot vahvat, mutta toinen oli käpristynyt köykkyyn ja toinen nousi suorana taivasta kohti.
Mauri katseli niitä.
-- Miksi sinä, koivu raukka, noin vääräksi tulit? Kurkotuitko valoa kohden etkä löytänyt suorinta tietä? Jumalani, anna minun pojalleni elämän valkeus! Auta häntä katsomaan rakkautesi aurinkoon, että hän kasvaisi uljaana puuna siitä kivikosta, johon kätesi istutti hänen nuoren elämänsä. --
Taas kellot helähtivät soimaan. Maurin katse sattui sinikelloon, joka nuokkui rantaruohostossa. Tuossa toinen, kolmas -- koko sininen siskoparvi. Nekin kellot soittivat hänelle, muistoja kertoen.
Kyllikin sinikellot! Yhdessä niitä poimittiin lapsuuden nurmilta, ja sinikelloja Kyllikki hänelle toi hänen hääpäivänänsä.
"Kiitos, Herrani, kaikesta, mitä on elämässäni ollut rikasta, puhdasta ja kaunista! Tämä muisto on aarteistani armain, sillä mikään tahra ei sitä samenna. Herrani, kätke ja säilytä se niin koskemattomana, niin pyhänä sydämessäni! Sinun kutsumuksestasi nyt lähden häntä kohtaamaan. Olen saanut rauhan, en tunne levottomuutta. Sinun tahtosi on hyvä, sinun aikasi oikea. _Hän_ ei nyt ole tuottava taistelua tunteilleni; auttajani hän on oleva. Toisaalta tuskani tulee..."
Kävi kuin äkillinen vilun väristys läpi päivänlämmössä kylpevän luonnon. Muutama pilvi oli huomaamatta leijannut esiin. Yhden tumman reunan alle aurinko hetkeksi peittyi.
-- Noin hän tuli, Margit, kuin musta pilvi sineen ja valoon. Jumalani, sinä tiedät miksi. En olisi tahtonut nähdä häntä enää milloinkaan, en repiä auki sydänhaavojani. Mutta sinä itse ne revit, oi Jumala. Onko siellä oas, joka pistää? Senkötähden minun täytyy kestää tämä koettelemus vielä? Vai odotatko, että olisin sinun palvelijasi hänen hyväksensä? Jumalani, kuinka heikoksi, mahdottomaksi itseni tunnen... _Tämän_ kalkin olisin pyytänyt pois, mutta nyt se jo huulilleni lasketaan...
Mauri katsoi kelloansa. Niin, paras oli heti lähteä matkalaukkua järjestämään. Tunnin perästä hevonen valjaisiin, sitte junalle kaupunkiin, sitte pohjoista kohti.
Hän lähti rannalta. Aurinko oli jo päässyt pilven alta ja valoi taas kultaansa täydeltä terältä. Kellot soivat heleästi kolmannen kerran. Soitettiin yhteen. Soitettiin juhlakutsua odottaviin sydämiin.
VIII.
RUKOUS
Tapani piteli Heliä käsistä ja tyttö tahtoi riistäytyä irti.
-- Minä menen! Miksi vangitsette? Minä menen äidin luo!
-- Heli, Heli, äiti on sairas, kuolemaisillansa.
-- Sen tähden minä menen.
-- Odota, pian isä tulee.
-- Eipä. Itse sanoit, että hän ei tahdo.
-- Hän tahtoo nyt.
-- Eipä.
-- Missä on viulusi, Heli? Soita vähän.
-- En osaa. Nyt lähden. Tapani, laske!
Tapanilla oli pula ja hätä. Heli oli jätetty hänen huostaansa, sillä Kyllikki oli äitinsä kanssa Margitin luona. Siskoa väkevämpi hän kyllä oli, mutta hänestä oli vastenmielistä turvautua voimiinsa. Ei hän edes pikkupoikana ollut Helin kanssa painiellut, vaikka hän kylän poikia oli heittänyt kuin kupoja tanterelle.
-- Heli... kuules, minä kerron, -- pakko auttoi häntä kekseliääksi, -- jos laskeudut tuohon vuoteelle ja suljet silmäsi, niin tapahtuu jotakin.
-- Mitä tapahtuu?
-- Ehkä näet äidin -- tai isän. En tiedä varmaan, mutta ehkä näet. Jos pidät silmäsi kiinni tarpeeksi kauvan, on isä edessäsi, kun avaat ne taas. Tai äiti tulee luoksesi, kun ne vielä ovat ummessa. Heli, koeta!
Tyttö näytti epäröivältä; mutta kun Tapani alkoi häntä taluttaa vuoteelle, salli hän sen tapahtua.
-- Mitä minä nyt teen? -- Hän oli kuin avuton, kysyvä lapsi.
-- Paneudut levolle -- noin. Nyt ummista silmäsi. Minä menen tähän vierihuoneeseen. Ole aivan hiljaa, minä olen myös. Odotamme yhdessä. Älä avaa silmiäsi, ennenkuin minä sanon.
Heli oli jo iloinen ja luottavainen.
-- Sitte tulee äiti, niinkö, Tapani? Kaunis, hyvä, hellä äitini... Kyllä minä lepään, kyllä suljen silmäni!
Tapanin täytyi tosiaankin paeta vierihuoneeseen, saadaksensa vapaammin hengittää. Nyt hänelle vasta oikein selvisi kokeensa vaarallisuus. Mitä jos Heli ei nukukaan? Hän on valvonut paljon viime öinä, hänen täytyy olla uuvuksissa jo pelkästä levottomuudestansa -- mutta entä jos hän kumminkaan ei nuku? Ja jos hän nukkuu, vaan ei uneksi äidistänsä, vaikka puhuukin hänestä kaiken päivää? Ja entä jos isä myöhästyy? Hänen pitäisi saapua aivan kohta -- mutta ellei hän saavukaan?
Samalla hänet valtasi nimetön, sanaton kauhu. Mitkä voimat ne pitivätkään Heliä vankinansa? Kuinka ihmeellinen, selittämätön olikaan ihmisen sieluelämä kaikkine salaisine mahdollisuuksinensa! Eikö hän enää milloinkaan näkisi siskon kirkasta katsetta? Ainiaaksiko hämärä verhoaisi hänen onnettoman elämänsä?
-- Tapani! -- kuuli hän Helin kutsuvan.
-- Ei vielä, sisko, ei vielä, -- vastasi Tapani, äärimmäinen hätä sydämessänsä.
Silloin hän käsitti, ettei ollut muuta keinoa: joko -- tahi. Ja hänen polvensa notkistuivat maahan ja hän huusi äänettä, suuressa tuskassansa: -- Jumala, Jumala, auta!
Hän kuuli oven käyvän, ja Heli kutsui jälleen: -- Tapani!
Tapani hypähti pystyyn ja juoksi sisarensa luo. Isä seisoi matkapuvussansa Helin vuoteen vieressä; tyttö näytti kummastuneelta, onnelliselta, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: -- Tulithan sinä, isä, isä! -- Mutta vastustamaton raukeus valtasi hänet. Ei hän kuunnellut, mitä isä ja Tapani sanoivat, hän vain kallisti päänsä patjalle, kuiskaten: -- Hyvää yötä, minä nukun nyt. -- Ja melkein tuokiossa hän oli vaipunut syvään uneen.
Kuinka täyttikään kiitos Tapanin sydämen! Kiitos kaikesta: isän tulosta, turvastansa, ja avusta oikeaan aikaan. Hän olisi voinut järkeillä: mitä minun rukoukseni auttoi, sillä isähän oli jo tulossa, vaikka en tietänyt! Mutta siihen hänellä ei ollut mitään kiusausta. Hän tunsi, että hänen rukouksensa oli kuultu. Hän odotti ihmeitä vielä lisää. Helin unikin oli ihme. Miten hänen heräjämisensä?
Sinä hetkenä ratkaisu tapahtui Tapanin sydämessä. Hän uskoi, että Jumala _on_. Hän koki, että Jumala on armollinen.
* * * * *
Mauri oli saanut pojaltansa tiedon kaikesta tärkeimmästä. Sanomat olivat odottamattomia, toinen painavampi toistaan. Mutta hän oli valmistunut ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Ihmeellistä, kuinka sydän käy hiljaiseksi, ankarain tapausten hyökätessä kaikella voimallaan. On niinkuin metsän syvyydessä, sammalmättäillä, kuusten juurella. Myrsky kohisee latvoissa: yksi tuulenpuuska, toinen, kolmas, koko rajuilman raivo samalla kertaa. Ja lehvät huojuvat, oksat ruskavat, puu vääntyy, tuuli valittaa -- mutta alhaalla on hiljaista, koskematonta rauhaa...
-- Kyllikki täti lupasi heti toimittaa sanan, jos äiti meitä haluaa ja tarvitsee. Luulen, että hän on heikompi tänään. Mutta ei ole suinkaan kiirettä; täti pyysi, että isä lepäisi ja aterioisi täällä. Pian mummutäti tulee Helin luo, ja sitte me voimme mennä. Tai he lähettävät jonkun Himaselta kylästä. Naapurit ovat ihan kilvan auttaneet meitä.
-- Minulla on mukanani kirje. Ehkä se on kiireinen.
Mauri veti laukustansa Wienin leimalla varustetun valkean kirjekuoren. Se oli saapunut Viipuriin. Margit oli asianajajallensa ilmoittanut matkustavansa entiseen kotipitäjäänsä; kirje oli lähetetty sinne hänen jäljessään. Maurin ajaessa kirkonkylän läpi oli postineiti hänet pysähyttänyt, kysyen arasti, mitä tälle kirjeelle piti tehdä, ja tiesikö ehkä tohtori, kelle se oikein kuului. -- Kyllä toimitan sen perille, -- oli Mauri lyhyesti vastannut, ottaen sen mukaansa.
-- Minä vien sen heti, -- sanoi Tapani. -- Lepää, isä, täällä. Ei, mutta luulenpa, että ateria on jo valmis. Minä odotankin sitte hetken ja olen isäntänä.
Mauri katseli mielihyvällä poikaansa. Hän oli niin reipas ja varma, toimekas, ymmärtäväinen -- melkeinpä iloinen. Se ei ollut lapsen ajattelemattomuutta, ei nuorukaisen huolettomuutta. Hänen olennossaan oli jotakin entisestään kypsynyttä, uutta miehuutta ja voimaa.
-- On niin turvallista, kun isä tuli, -- huoahti Tapani syvästä sydämestänsä.
-- Onko? -- Maurista tuntui, nyt enemmän kuin ennen koskaan, ettei tämä poika häntä tueksi tarvinnut. Mutta olihan Tapani tosiaankin, nuori, vasta seitsentoistavuotias! Minkälainen olikaan hän itse, isä, ollut siinä ijässä? Herkkä, kaino, haaveellinen, elämää kokematon kuin lapsi. -- Kuinka hyvä, ettei pojalla ole minun luonnettani, -- ajatteli Mauri. -- Ja kuinka ihmeellistä, kuinka armollista, että Jumala on minua koulussansa pitänyt ja karaissut... niin että vankka poikani minut turvaksensa tuntee!
Hän antoi Tapanin "isännöidä", tarjota pöydässä, kertoa, selittää, ja sitte aterian jälkeen tuoda vettä ja pyyhinliinan, aivan kuin hän olisi ollut talon asukas.
-- Tässä on Kyllikki tädin liinakaappi, kyllä minä tiedän. Isä, eikö täällä ole kodikasta ja hauskaa? Tahtoisin kaiken näyttää, viedä isän kaikkialle. Helikin sanoi pitkin aikaa: "Jospa isä olisi kanssamme!"
-- Pieni Heli parka, -- isän katse sumeni.
-- Nyt toivon varmasti, että hän paranee, -- sanoi Tapani.
-- Ja sinun äitisi... Tapani, ellemme voi yhtaikaa Heliä jättää, niin mene viemään kirje nyt.
Tapani otti sen vastaan ja haki lakkinsa. Isä empi hetken. Poika oli jo ovessa, kun hän kutsui hänet takaisin.
-- Tule luokseni, tule vielä!
Tapani katsoi kysyvästi. Isän ääni oli hellä ja pehmoinen.
-- Kun olit pieni poika, panin kätesi ristiin ja opetin sinua rukoilemaan. Opetin sinulle parasta, mitä itse olin oppinut. Mutta sitte -- en tiedä, milloin loittonit luotani -- vaikka rakastit minua, vaikka minä sinua rakastin. En voinut enää koskettaa sitä, mikä kumminkin oli pyhintä sielussasi. En rohjennut, pelkäsin hävittäväni sen.
-- Olenko tuottanut sinulle mielipahaa, isä? Olenko loukannut sinua? En sitä tahtonut.
-- Et ole, Tapani. Kunnioittavasti sinä olit mukana, kun väkemme kokoontui rukoukseen. Kun minä kirkkoon lähdin Helin kanssa, tulit useasti seurassamme. Mutta sinä teit sen minun tähteni. Minusta tuntui, että sinulla itselläsi ei ollut asiaa Jumalalle.
-- Teinkö siis väärin, kun tulin? -- kysyi Tapani hiljaa.
-- Et tehnyt. Eihän se ollut teeskentelyä, sen itsekin tiedät. Jumala siunaa rehellistä sydäntä, joka kunnioittaa isänsä uskoa.
Hän pysähtyi. -- Mutta nyt minä kaipaan rukoilla kanssasi. Sinä olet pojasta kasvanut nuoreksi mieheksi. Jos minä olen sinun tukesi, niin ole sinä minun apuni. En tiedä, aavistatko, mitä tämä päivä minulta kysyy. Tahdotko, Tapani?
-- Tahdon, -- hän vastasi epäröimättä.
Ei Tapani voinut lausua ilmi äskeistä kokemustansa. Ei hän selvittänyt taistelujansa eikä puhunut voitostansa. Mutta polvet, jotka eivät silloin taipuneet, kun Kyllikki pyysi häntä rukouskumppaniksensa, ne taipuivat nyt. Eikä se ollut vaikeata.
Mauri rukoili Helille parantumista Jeesuksen pyhän käden kosketuksen kautta. Hän rukoili äidille Jumalan rauhaa, ja sitä samaa rauhaa hän anoi heillekin kaikille. Sitte hän puristi Tapanin kättä, ja poika läksi.
Murhetta ja onnea oli nyt Maurin sydän tulvillaan. Oli suurta jännitystä ja odotusta myös. Rukous oli valanut mieleen suloista lohdutusta ja uskallusta. Mutta samalla hän oli kuin valveutunut, astunut sisäisestä hiljaisuudestansa ulos myrskyyn.
Tuolla nukkui Heli, niinkuin lapsi onnellista unta, hymy huulillansa. Kuinka oli mahdollista, että tämä henki hämärissä harhaili? Eikö se asustanut Jumalan enkelien luona? Ja siellä, missä Jumalan enkelit ovat, siellä on terveys, kirkkaus ja sopusointu.
Ihmeellistä kulkea näissä huoneissakin. Rakas käsi oli ne järjestänyt, rakkaat askeleet täällä astuneet päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Koko koti tuntui Maurista pyhäköltä -- sillä sen oli luonut hän, joka kerran lähti tähän vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen heidän yhteisen rakkautensa tähden.