Part 9

Mutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut niin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla, hevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin eteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja kömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on kompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja hänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet, että joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa perällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä kuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä, palttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.

-- Jassoo, vai tällä tavalla -- vai sitävarten minua käskettiinkin ovesta ulos -- hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää, tuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja vetäisee kaikki lattialle.

Alma saa kauheasti paraisten lampun käteensä ja se pelastuu.

Joppi tekisi tuhoja nyt, jos olisi vähänkään selvemmällä päällä, mutta hän on niin rentona, että hänet kolmen hengen voimalla viedään kiroamisestaan huolimatta porstuakamariin ja riisutaan siellä vuoteelle, johon hän pahaa märinätä pitäen ja kättään huitoen nukkuu.

Siksi tarkka oli kumminkin vielä hänen muistinsa, että hän aamulla muisti pehtoorinsa olleen emännän seurassa salissa, ja siitä hän sai hyvän syyn epäluuloon Almaa vastaan ja jonkunlaisen vastapainon hänen syytöksilleen. Ja kohmeloryyppyjä ottaissaan hän sitä jo pisteli emännälle, josta eilinen riita jatkui taas.

Mutta voutia vastaan alkoi hän kaivella kaikellaisia syitä huolimattomuudesta ja muusta semmoisesta, ja pani lopulta hänet kesken vuotta palveluksestaan pois.

Voudin ei olisi ollut mitään pakkoa lähteä, kun ei suorastaan ollut mitään rikkonut, mutta kun Joppi ylimielisenä maksoi hänelle koko vuoden palkan ja vielä lisän kanssa, niin lähti hän mielellään, ja Joppi hankki heti itselleen toisen voudin, akallisen miehen, ja pani palkkaa enemmän vielä kuin entiselle.

Sillä tavalla eletään ja torataan nyt Hinkkalassa, päivä kerrassaan, huomisesta huolimatta, vaivatta saaduilla rahoilla, eikä kumpikaan siinä humussa ole tullut ajatelleeksi millä tavalla saataisiin toista, jos ne kerran sattuisivat loppumaan.

9.

Kun joulu lähestyy, viides jo heidän naimisissa ollessaan, alkaa Joppi vähitellen hyvitellä emäntäänsä, ja sopu -- vaikka pakollinen -- vallitsee aviopuolisoitten välillä taas jonkun aikaa. Sillä siinä joulun aattopäivinä pitää Jopin välttämättä päästä Tuomaanmarkkinoille Hämeenlinnaan, ja sitä varten on nyt Almaa hyviteltävä, että pääsisi rauhassa lähtemään -- yksin, koettamaan onneaan taas ja tuomaan joulutarvetta. Joppi muistaa viimeisen markkinareisunsa: kun hän kotoa oli lähtenyt pahalla päällä, niin oli Alma ajaa kaanittanut perässä, ja silloin oli koko markkinalysti ollut pilalla. Ja sellainen tapaus on kaikin mokomin vältettävä.

Hän koettaa nyt parastansa koko joulun edun, voittaaksensa Alman luottamuksen -- vaikk'ei pitemmällekään, kunhan edes lähtöön saakka. Kova koettelemus se on ollut ja paljon vaatinut itsensäkieltämystä Jopilta, kun on täytynyt tyytyä Almaan ja kylästäkin lähteä jo puolihumalassa kotiin. On näet kuljettu kaikessa sovussa yhdessä tuttavien luona, käskemässä niitä Tapanina Hinkkalaan, jolloin vietetään Joosepin päiviä. Niitä on aina ennenkin Tapanina vietetty, vaikka Jooseppi oikeastaan on ennen joulua, mutta sentään selitetään tarkkaan nytkin mitä varten niin tapahtuu, sillä Jopin on mentävä kaupunkiin juuri samaan aikaan, ja ihmisillä yleensä on kullakin omat joulukiireensä kotonaan ennen pyhiä.

Joppi pääsi sillä kerralla lähtemään rauhassa eikä takaa-ajajaa kuulunut. Ja jotenkuten hyvässä tilassa hän saapui kotiin. Oli emännälleen ostanut uuden silkkisen leninkikankaan ja hienon karvalakin -- sillä "se näyttää niin nopomaiselta sentään, että sinä liina päässä kuljet, niinkuin mitkä tahansa muutkin muijat", sanoi hän -- "ja tämän leninkin, sen pitää olla Tapaniin valmiin".

-- No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista --

-- Enkö ole sitten aina ollut mies -- onko ollut puutetta meillä?

-- Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti emäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja taputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. -- Tarvitsisitpa oikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole kotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne sitten tarkkaan säästöön jouluksi.

-- Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta, kuin holipompelia, sanoi Joppi.

-- Mitä? Mitä se on?

-- Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä oikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä lienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.

-- Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten seisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. -- Mikä meidät nyt perii, kun vieraat jo on kaikki kutsuttu?

-- Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella äänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa sittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona pitäisi tulla.

-- No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä olisi tullut -- --

Aattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä oli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän kannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä, vaimoväen tarpeeksi -- suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään oli tullut.

Mitä ennen joskus oli tavaralähetyksiä rautateitse Jopille saapunut, oli niihin aina ollut päällekirjoitettuna vaan "tilallinen", mutta nyt sattui sellainen ihme ja merkkitapaus hänen mielestänsä, että koppien päälle oli kirjoitettu "herra Jooseppi Hinkkala". Ja sama kauppias, joka juomat lähetti, oli ilman niitä vielä lähettänyt postissa kauniin kortin, onnentoivotuksen jouluksi, ja siinäkin oli päällä "herra".

Kun asemapäällikkö luukustansa postia jakaen huusi -- "herra Hinkkala", niin oikein vavahteli Jopin käsi, kasvoille lensi mielihyvän puna ja hän katsahteli salavihkaa ympärilleen, minkä vaikutuksen tämä tapaus tekisi muihin läsnäoleviin. -- Häntäkin huudetaan jo julkisesti, joukon kuullen herraksi! Vaan miksikä ei -- siinä kuin muitakin, monasti köyhempiäkin miehiä, ajatteli hän hyvillään, katsellen siinä sitä kaunista paperilappua. Oikein veti niskaa sankaan, kun hän väkijoukossa käveli edestakaisin odotushuoneen lattialla, ja silmä vilahteli väkiseltä peiliin, joka oli seinässä, pöydän yläpuolella.

Ja kun juna oli mennyt ja posti ja muut tavarat jaettu ulos, meni Joppi asemapäällikön puheille.

Sen miehen ylpeys oli Joppia aina ennen hänen asemalla käydessään suututtanut, kun se pää jäykkänä jakeli postia tai työnsi ihmisten käteen pilettiä siitä luukustaan, tahi junaa odotellessaan käveli sivulleen katsomatta asemasiltaa edestakaisin, kädet seljän takana, ja suorana kuin korento -- juuri kuin muita ihmisiä ei olisi maailmassa ollutkaan.

Nyt astui Joppi rohkeasti konttooriin, vaikka ovessa seisoi että "pääsy kielletty", ja kysyi saisiko "inspehtoorille" tarjota pienen joulunaukun -- hyvää tavaraa. Ja kun se jäykkä herra paikalla oli suostuvainen ja kohteliaana tarjosi Jopille istuinta, ihastui Joppi ja huomasi paikalla, ett'ei se ylpeä olekaan, vaikka hän on luullut -- se on miesten parhaita, kun vaan kerran jutteille sattuu.

Pullo avattiin ja ryyppyjä otettiin useampia, vaikka pehtoori jokaista ryyppyä ottaessaan naurahti ja sanoi, että "kun ei vaan tulisi liikaa". Joppi käski häntä kaikin mokomin tulemaan Tapanina heille, katsomaan kerran heidänkin taloa, ja tämä lupasi varmaan, kiitti ja puristeli Jopin kättä. Ja kun Joppi lopulta rupesi lähtöä tekemään, komensi se kohtelias herra asemamiehen kantamaan korit rekeen ja hyvin asettamaan, ett'eivät vaan millään muotoa särkyisi -- ja sitten läksi Joppi pyrynä ajamaan kotiin päin, ylen tyytyväisenä siitä, että oli taas yksi tuttava lisää, pitäjän parhaita herroja.

Mutta kun hän pääsi Metsäkylän tienhaaraan, ei hän kääntynytkään kotiin, vaan riipasi hevosensa menemään valtatietä suoraan eteenpäin, kirkonkylään. Siellä piti käydä vielä kutsuja uusimassa ja näyttämässä niitä muhkeita pullokoria, joissa oli päällekirjoitettuna "herra Hinkkala", ja avata vielä yksi "fin hvit cognac", ja tehdä hyväin ystäväin kanssa joulun alkajaisiksi muutamia kahvilökäriä.

Kun hän sitten illalla saunaanmenon aikana ja emännän jo hankkiessa hakemaan, saapui re'essä maaten ja laulaa märräten kotipihaan, syttyi siitä taas riidan tuhakka, jota jatkettiin vaihtelevalla onnella koko joulu, melkein Tapanin iltaan, siihen saakka kun ensimmäisten vierasten kulkuset lasiporstuan eteen helähtivät.

Jopin oli nenänvarsi vähän ruvella ja Alman uusi silkkileninki oli sattunut repeämään helmasta, mutta kumpaistakin oli paikkailtu kiireessä parhaan mukaan, ja olikin onnistuttu siinä hämmästyttävän hyvin.

Molemmille tuli vierasten tultua aika kiire, ja kumpikin koetti paraansa mukaan ottaa niitä vastaan, iloisena ja kohteliaana.

Joppi seisoo portaalla paljain päin ja komentaa renkejä riisumaan hevosia ja viemään talliin, sekä varustamaan heiniä eteen. Ja kun joku sanoo tulijoista, että on siellä re'essä heiniä, ottaa Joppi siitä loukkaantuakseen ja sanoo että "on niitä meilläkin heiniä -- ja mitä täällä metsäkylissä sitten muuta olisi". Hän nauraa rähättää hyvillä mielin ja johdattaa vieraita sisään katsomaan, että "jos sentään löytyisi jotain muutakin".

Kaikki ovat tulleet ketä on kutsuttu, ja on tullut vielä vallesmannikin rouvineen, vaikk'ei ole kutsuttukaan. On tullut vallan ehjästä paraastaan katsomaan, ajelemaan Tapania, kun on kuullut kuinka Hinkkalan talo on tullut komeaksi sitten hänen viime näkemänsä -- hänellä kun ei vuosikausiin ole ollut itsellään mitään asiata sinne rauhaiseen Metsäkylään.

-- Mikä mainio mies, ajattelee Joppi. -- Mutta miks'eikä herrat tulisi, kun pitävät vertaisenaan -- ja jos joskus olisi niiden kanssa ollut pientä riidan kaninaakin, niin leppyvät ne pian ja tulevat katsomaan, kun kuulevat, että on tullut tavaraa kotiin -- hyvää helsinkiläistä. Herrat ovat sentään aina herroja!

Ja Alma on ihastuksissaan hänkin, että sitten viime Tapanin on taas tullut kaksi sellaista mahtimiestä heille lisää vieraiksi, kuin vallesmanni ja inspehtoori rouvineen. Hän liikkuu kahisevassa leningissään, nauravalla suulla, ja huutaa toisinaan ovelta Joppia -- "pappaa" -- puheilleen ja kyselee tältä kahdenkesken, suurella luotolla, mitä milloinkin on tarjottava ja milloin totilaitokset sopii kuljettaa kyökistä saliin.

Sitä hetkeä odottavatkin herrat innokkaina, heittäen vaanivia katseita oven puoleen aina kun siitä kuletaan, että milloinka sieltä alkaisi kuulua se tuttu helinä, joka syntyy, kun tyhjät lasit tarjottimelle ahdettuina helähtelevät yhteen piian niitä kantaessa esiin -- --

Se seikka illemmalla vähän ahdistaa Alman rintaa uuden silkkiliivin alla, kun pelkää Jopin tulevan liiaksi humalaan ja tekevän jonkun häpeän. Mutta kun hän huomaa joka miehen humaltuvan samalla mitalla ja näkee, kuinka herrat jo, Joppia olalle taputtaen ja syleillen kehuvat hänen hyviä toimiaan ja komeita rakennuksiaan, niin rauhoittuu hän, mieli muuttuu kokonaan ja hän oikein pitää Jopista taas, kun tämä niin miehevästi puhuu, nauraa ja levittelee käsiään, herrain keskellä lattialla teiskaten.

Ja kun Joppi käy porstuakamarista hakemassa lisää ainetta, niin Alma rientää sinne hänen peräänsä puhumaan siitä suuresta ilosta ja siitä yhteisestä voitosta, minkä he taas tänä iltana saavat. Molempain ajatukset sattuvat yhteen, kuin samaan naulaan. -- Näkevätpä ne, että meilläkin eletään, niinkuin muuallakin paremmissa ihmisissä -- vallesmannikin näkee ja inspehtoori -- ja sitten on taas toistain niin mukava mennä niidenkin luo --

-- Näitkö, kuinka katselivat sitäkin joulukorttia pöydällä sanoi Alma innostuneena.

-- Kyllä sitä sopii katsella, sillä ei sitä lähetetä joka miehelle. Pitääkin tilata kuusi kannua yht'aikaa ennenkuin sellaisen saa -- ja sitten on vielä "herra" siinä kufärtissä -- --

-- Ja hyvä oli, että otit niin paljon, kun siitä jo etukäteen tuhlasit, junkkari, sanoi Alma, ollen toruvinaan Joppia.

-- Tiedänhän minä aina asiat oikein päin asettaa -- tiedän mitä tarvitaan. Toimita nyt vettä lisää --

Miesten puhe totipöydässä kääntyy siihen suuntaan, mikä sillä hetkellä on päivän tärkein keskusteluaine: metsäkauppoihin.

Aika on muutamaan vuoteen muuttunut siksi, että melkein joka kolmas mies on metsäkauppias ja -- harvaa poikkeusta lukuunottamatta -- joka mies myö, kellä vaan metsää on. Kun tukkimetsät ovat harvenneet, on isketty kiinni pienempiin metsiin, ja näyttää siltä, kuin koko maailma olisi yht'äkkiä saanut sellaisen puu-aineen nälän, että sitä ori mahdoton tyydyttää. Kaikki se puree pieneksi vaan, mikä puun nimellistä on. Tuntuu aivan kuin sen hampaita olisi jollain tavalla alkanut syyhyttää, niin että sillä yhä piti olla jotain kovaa purtavaa -- niinkuin seimenpurijalla hevosella. Ja maakauppiaat, rautatien virkamiehet, entiset tukkijunkkarit, ja joukossa monet talollisetkin -- kaikki tekivät vaan kilvan metsäkauppoja ja jokainen koetti paisuttaa omaa kukkaroaan niin paljon kuin mahdollista, toinen paremmalla, toinen huonommalla onnella. Tehtiin halkoja, propsipuita, puolapuita, hollanninpölkkyjä, ja hilattiin loppuja metsiä senkin seitsemän nimisinä puuaineina rautatielle, joka nyt oli muuttunut siksi valtavaksi suoneksi, mitä myöten pienempi puutavara virtasi merenrantaan. Joku löytyi joukossa sentään, niinkuin esimerkiksi Joppi-Hinkkalan naapuri, joka möi metsäänsä varovasti, harvennellen ja perkkaillen vaan, ja pysyi kovakorvaisena keinottelijain viettelyksille, mutta sellaiset miehet leimattiin kitsaiksi tyhmyreiksi, jotka mädättävät omaa tavaraansa; ja niitä pilkattiin.

Inspehtoori alkoi puhua siitä, mitenkä halot tänä syksynä ovat Helsingissä kallistuneet. -- Taitaa tulla siitä, sanoi hän, että ne eivät läheltä saa, vai mikä lienee, mutta ei minun muistiini ole siellä niin paljon halkosylestä maksettu, kun jo kaksinkymmenin markoin maksavat. Kannattaisi jo melkein panna hirsiä haloiksi.

-- No ainakin paremmin kuin että niitä uittopuulaakille myö, sanoi joku toinen joukosta, sillä ne ovat vieneet tukit melkein ilmaiseen.

-- Varsinkin puoleen hintaan, sanoi vallesmanni, kun eivät myöjät ole ymmärtäneet edes puitansa lukea, muuta kuin myöneet summassa vaan, heti ensi tarjoukseen. Mutta silläpä ovatkin nyt sahainomistajat uittoväyläin suissa miljonääriä ja moni entinen tukkijunkkari tekee nyt omin päin metsäkauppoja, niin että soi, vaikk'ei ollut penniä taskussa kun rupesi tukkia mittailemaan.

-- Niinkuin tuo Alanderkin, sanoi asemapäällikkö. Tavallinen keksimies oli vaan ennen tukinuitossa, ja nyt on rikkaampi kuin meistä kukaan. Kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenenkä saisi vielä pettääksensä. Se on tämän syksyn tehnyt halkokauppoja, saanut metsiä siitä aseman seutuvilta ja pistää kauniita voittoja taskuunsa. Taitaisi tehdä tuhoja, joll'en minä olisi ruvennut vähän nostamaan hintoja.

-- Omilla rahoillaanko se Oskari jo tekee metsäkauppoja? kysäsi äkkiä Joppi, joka kaiken aikaa oli kuunnellut puhetta vallan hämmästyneen näköisenä.

-- Omillaan tietysti.

-- Ja minä olen ajatellut, että se yhä porilaiselle ostaa --

-- Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle -- jo viime kesänä, kun huomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.

-- Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut kuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut -- hm -- hm, ymähteli Joppi.

-- Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan täälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja saanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä menoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä. Siksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut hänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.

-- Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi vallesmanni. -- Veteleekö se?

-- Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin puutavaraa.

-- Mutta kuinka sinä ennätät?

-- Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu. Eikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen toimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta ennen. -- Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen Joppiin.

-- Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en taida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei hän siihen lisännyt, että "hakkuutan itse ja panen voitot omaan taskuuni", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.

-- Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän näköisenä.

-- Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon vuoksi, kuin lähempänä rautatietä.

-- Ei niin, tietystikään, mutisi Joppi, vaan ajatteli samassa, että kyllä minä sinun yskäsi ymmärrän. Ottaisit halvasta hyvin sinäkin, vaan etpä saakkaan.

Niin olivat herrat totipöydässä nykyisistä metsäkaupoista keskustelleet, ja Joppi oli kuunnellut tarkkana, äänettömänä melkein. Hän ei ollut vuosikauteen enään, senjälkeen kuin viimeiset tukit aina seitsentuumaisiin saakka hänen metsästään oli joelle ajettu, ajatellut metsäkaupoista mitään, ei juuri sitä eikä tätä; mutta nyt alkoi uuden aatoksen kipinä hänessä kyteä.

Kamalalta tuntui ajatella, että olisikohan häntäkin tukkikaupoissa petetty. -- Ei! sitä ei kestä ajatella, ja sen ajatuksen hän sillä kertaa tukautti heittämällä lasinsa pohjaan ja rientämällä uuden tekoon. Mutta toinen kylki siitä kipinästä rupesi sen sijaan hehkumaan yhä kovemmin vaan.

-- Siitä pienestä mestästähän voi nyt itse kiertää rahaa vielä vallan läämältä -- ei myö kellekään, vaan hakkuuttaa itse. Se puoli ajatusta pyrki jo hulmahtamaan ilmiliekkiin vielä samana iltana ja sotkemaan kaikki, muut toimet, mutta vierasten tähden täytyi sentään pakoittaa sitä pysymään alallaan, muistaa isännän velvollisuudet ja kehoittaa herroja tekemään yhä uusia laseja.

Mutta aamulla alkoi Joppi kokoilla ajatuksiaan uudelleen taas ja sai ne sille tolalle, jota myöten ne illalla olivat alkaneet luisua. Vaan nyt ne sotkeutuivat sekaisin, tuli toista ja toista vuoroin. Hän tuli tuskalliseksi, levottomaksi. Ei hän puhunut juuri mitään kellekään. Kulki kartanolla, kävi tallissa ja murahteli siellä kärtyisästi rengeille jotain, meni tupaan ja joi kaljaa, meni taas takaisin ulos ja kävi pakaritupaan, murjottaen yhä, ähkien ja pyyhkiellen otsaansa, työntäen lakkiaan korvalta toiselle.

-- Joko ne viime talviset tukinlatvat tulivat kaikki kokoon? kysyi hän voudiltaan, tultuaan pakariin.

-- Koossa ne ovat jo kaikki, vastasi vouti, mutta niitä on niin paljon, ett'ei niitä tänä talvena ehditä kotiin ajamaan, ja siellä on vielä sitäkin vanhempia, vaikka polttaisi koko kylä. Mutta jos navettaakin ruvetaan ajamaan --

-- Ei niitä viimeisiä, niitä ehjempiä latvoja ajetakaan kotiin, jatkoi Joppi omaa ajatustaan, keskeyttäen toisen puheen -- poltetaan niitä vanhempia itse.

-- Kyllä siellä on niitäkin, niinkuin siltaa.

-- Hyvä että jäi edes latvat, mutisi Joppi ja läksi ulos taas.

Vouti ei oikein ymmärtänyt isännän tuumaa.

-- Jokohan ovat taas riidelleet sen yötisen lystin päälle, ajatteli hän, kun niin näytti sekaantuneelta.

Ei maittanut ruokakaan Jopille oikein murkinaa syötäessä, vaikka oli hyviä kohmeloruokia kyllä, yötisiä jätteitä. -- Voi totisesti sentään, kuinka ihmisen pitää oleman hullun, sanoi hän tuskallisella äänellä, laskien veitsen lautaselle ja käyden molemmin käsin päähänsä.

-- No mikä sinun nyt tuli -- mistä nyt niin äkkiä itsesi hulluksi huomaat, vai muitako tarkoitat? kysäsi ihmeissään emäntä, joka juuri oli puhua rupattanut, kuinka rouvat illalla melkein katein silmin olivat katselleet hänen uutta leninkiään, ja kiitellyt Fiinaa, joka sellaisella kiireellä sen sai niin mainion hyvästi istumaan.

-- Minun mielestäni olet tänä aamuna näyttänyt hyvin hiljaiselta ja viisaalta, sikseen kuin joskus ennen, vaikka yöllä sinä nukkuissasi kyllä pidit sellaista mehkaa tukeista ja haloista, että minua kamotti, jatkoi hän.

-- Siinäpä se juuri on. Olen viime aikoina alkanut vähän epäillä, että jotain kieroutta siinä asiassa täytyy olla --

-- Missä ihmeen asiassa -- mitä hullutuksia sinä puhut?

-- Sitä minä puhun, että olen antanut itseäni pettää -- ja nyt vasta huomaan sen. Hohhoo! Hullu, joka antaa narrata itseään! -- Jälempänä sitä aina viisastuu, vaikka oikeastaan pitäisi olla viisas vähän ennemmin. -- Kyllä osasi se Oskarikin peijata, roisto -- enmä paremminkaan tule ja sano -- ja minä vielä viime talvena pidin miestä parhaana ystävänä.

-- Oletko antanut Oskarin taas pelata itseltäsi? Sitähän olen sinulle aina laulanut, että juot joka matkalla liiaksi ja ryhdyt peliin -- ja tuhlaat kaikki rahat. Ajattelepa, jos loppuisivat, niin mikä meidät sitten ottaa?

-- Ei lopu, metsä kasvaa maatessakin, ja ne ovat pieniä meillä korttihäviöt. Mutta ne ovat pettäneet, sikamaisesti petkuttaneet minua, Oskari ja koko puulaaki. Vallesmanni juuri sanoi illalla, että puolesta hinnasta ne ovat vieneet ihmisten metsät ja tulleet miljunääreiksi, ja nyt on Oskarillakin jo niin paljon koossa, että omillaan metsäkauppoja tekee, voittaen yhä lisää vaan. Jo minä jotain sellaista olen aavistanut -- ja kuullut huhuiltavankin, mutta illalla sen vasta kuulin oikein mieheltä, joka asian tietää. Miks'ei vallesmanni tietäisi, mitä ne niistä ovat itse saaneet, vaikk'ei me tiedetä. Kyllä se poika tietää. -- Voi totisesti, voi! Aattelepa, kun olisi täyden hinnan saanut, niin olisi puolta enemmän rahaa, tahi toinen puoli tukkia jälellä! Ja siitä kelpaisi reväistä, koska kuuluu puutavara niin kallistuvan.

-- Vasta aika katua. Miksi möit halvasta?

-- Miksi möit -- kas se on viisas kysymys! Miksi möit! Saakeli! Tiesinkö minä silloin halvasta myöväni, ja myödä minun täytyi, niinkuin itsekin ymmärrät. Talo oli korjattava, ja monta muuta välttämätöntä menoa, vallan välttämätöntä, jos tahdotaan ihmisiksi elää. -- Ei tässä ole tuhlattu, elä sanokaan sitä. -- Vai olisiko sinusta hauskempaa asua mädissä huonerähjissä, niinkuin naapurit tuossa, ett'ei tiedä mitä seinää milloinkin pöngittäisi, tahi millä hetkellä löytäisi itsensä satimesta --

-- Jumala varjelkoon, johan minä häpeisin silmät päästäni, sanoi Alma, jonka mielestä Joppi siinä asiassa puhui vallan viisaasti.

-- Tai olisiko se ollut parempi -- jatkoi Joppi -- että minä olisin kävellä nahjustanut tallukoissa ja paikatussa takissa sontakuorman perässä -- ja olisitko sinä tahtonut vähentää piikoja, säästääksesi muutamia markkoja vuodessa, ja kulkea itse navetassa kintut sonnassa, niin että olisimme haisseet samalle sonnalle molemmat --

-- Hyi, mitä puhut! Silloin minä en olisi tähän taloon tullut.

-- Siinäpä se. Enkä minä olisi liioin sinua tänne tuonut, joll'ei talo olisi ollut kunnossa -- ja siihen minä tietysti jo tarvitsin rahaa ennen sinun tuloasi -- ja nyt sinä tuumaat, että miksikä möit.

-- Niin minkätähden annoit mennä halvasta? Olisit muilta kysellyt.

-- Ja muut olivat sitten viisaita! Yhtä tyhmiä ovat nytkin vielä useat -- ja se onkin hyvä juuri, etteivät kaikki viisastu yhtä haavaa tässä maailmassa. Se on riivatun hyvä ja lysti asia se. Sen se on onni, joka pääsee herrain joukkoon, ja kuulee niiltä aina ennen muita monta hyvää seikkaa.

Joppi alkoi tulla paremmalle päälle ajatellessaan, että juuri se monen tietämättömyys asioista vielä, se tyhmyys, joka hänenkin ennen petti, nyt voi koitua hänelle hyödyksi.

-- Minä tiedän jotain nyt, jatkoi hän iloisemmin. -- Joppi tietää jotain, eikä hellitä, ennenkuin ovat tulleet omat häviöt takaisin, kaksinkerroin -- ja hän löi kämmentä pöydän syrjään. -- Entistä rahaa on vielä paljon, omasta metsästä tulee lisää, minä alan tehdä kauppoja niillä ja voitan -- piru ollakseen, minä voitan, koska voittavat muutkin, ja kannattaa vielä apulaista pitää.