Part 8

-- Sopiiko sinne tulla?

-- Tottakai, omallaan täällä jokainen ottaa.

Siinä oli pöydässä parhaallaan puhe metsistä.

-- Vetoa minä lyön siitä, etteikö Palomäen kankaasta makseta viisikymmentä tuhatta, sanoi eräs joukosta, lihava suurimahainen isäntä, hienoissa verkavaatteissa, lyöden kämmentä pöytään. -- Sitä on jo kyselty ja tässä taas porilainen kyselee.

-- Enhän tiedä vielä mitään luvata, sanoi se porilainen herra, jolta Joppikin syksyllä oli rahat saanut, -- mutta jos metsä on niinkuin sanotte --

-- No isompi se on kuin viime vuotinen lohko.

-- Mutta Ikkola puhuu nyt turhia, sanoi toinen nuorempi, hienomman näköinen isäntä, -- koska minä koko Suonpään palstasta en saanut kuin kolmekymmentä viisi --

-- Lyödään veto; minä rohkenen. Viisi pulloa.

-- Sampanjaako?

-- Tietysti -- ja sittepä nähdään kun herrat tulee katsomaan. Juodaan se paikalla, kyllä minä otan, ja velon sitten Huhdasmäkeä, kun olen voittanut.

-- Ja minä maksan myös silloin kuin häviinkin, vastasi toinen lujasti.

Tukkiherra nauroi makeasti, sytyttäen sikaria.

-- Onpa hauska nähdä, kumpi herroista voittaa --

Joppi on katsellut miestä ja toista -- totisena kovin -- ja kuunnellut melkein henkeään pidättäen. -- Voi toisen kerran! -- Puhuukohan ne vaan totta -- mutta löisikö ne pilalla noin isoa vetoa -- --.

Kyyppäri toi sampanjaa.

-- Tämä Ikkola se on erinomainen tekemään hyviä kauppoja, alkoi kolmas, pyylevä isäntä puhua, kun oli ensimmäiset lasit kallistettu. -- Tänne tullessa ennätti Tampereella ostamaan polkuhinnasta oriin, josta minä olisin maksanut kaksituhatta empimättä.

-- Ihanko totta? kysäsi joku.

-- Totta vallan. Pohjanmaan parhaita juoksijoita, ja toinen petteessä möi.

-- Sillä minä jään kilpa-ajoihin ja otan ensi palkinnon, sanoi jäykkänä Ikkola, pyyhäisten leukansa poimuja, joihin oli äsken suupielestä valahtanut sampanjan vaahtoa --

-- Pitäisipä se nähdä, sanoi tukkiherra innostuneena, minua niin huvittaa hyvät hevoset.

-- Saapi sitä katsoa, -- täällä se on tallissa -- vaan en minä nyt viitsi tästä lähteä yösydännä.

Mutta toinen kiusasi itsepäisesti lähtemään ja näyttämään sitä.

-- No kun tahtonet, niin haetetaan se tänne, sanoi Ikkola, jonka päähän pisti hauska juoni. -- Kyyppäri! huusi hän.

-- Mitä pite olla herr Ikkolall'?

-- Käske niitä renkiä tuomaan minun orittani tänne saliin, tuossa on vaivastasi, -- ja hän tarjosi takanaan seisovalle kyyppärille viisimarkkaista olkansa ylitse.

Mies sai suuret silmät ja suu lensi auki.

-- Herrijess! Ei se passaa, herr Ikkola.

-- Mutta sen pitää passata. Minä tahdon tarjota pullon sampanjaa sillekin, markkinain maistimiksi.

Joppi on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. -- Ne on miehiä, oih, oih! -- ja hänen tekisi jo mieli työntää kyyppäri hakemaan sitä oritta ja mennä itse auttamaan.

-- Mutt' jos herr Ikkola tahto, niin me viädä sille stalliin -- sotkee kyyppäri.

Mutta Ikkola on nyt kerran saanut päähänsä, että hän näyttää oriinsa mahtavasti, koska sitä nähdä tahdotaan, eikä anna perään, ennenkuin saadaan ravintolan isännältä itseltään lupa tuoda hevonen eteiseen saakka, mutta ei etemmäksi, maksosta eikä mistään.

Ori tuotiin eteiseen ja koko sali pakkautui katsomaan, kuinka sen suuhun miesvoimalla kaadettiin sampanjaa. -- Yleinen riemu, raikuva nauru ja kättentaputus seurasi tätä näytelmää, ja Ikkola käydä väänsi tyytyväisenä, kädet housuintaskussa, pöytään takaisin.

Tämän välinäytöksen päätyttyä veti Joppi Oskarin syrjään.

-- Anna hyvä veli vielä parisataa, jos tässä hyvinkin tarvitsisi.

-- Joo, se ei tule kysymykseen, mutta tehdään sentään pieni paperi, sanoi Oskari, ja kääntyen salin ovelle, huusi hän: "Pylkkänen, tuleppa tänne."

-- Tuossahan on paperia tiskillä -- tämä Hinkkala ottaa minulta kaksi sataa -- jaa, pannaan se entinen yhteen -- neljäsataa markkaa, jotka minä saan nostaa puulaakilta, hänelle tulevista metsärahoista. Pistä sinä paperi.

-- Pannaanko korkoa?

-- Ei panna, tutulta mieheltä.

Juoma-ainetta tilattiin nyt joka pöytään vielä hyvät satsit, kun tiettiin, ettei pitemmälle enään anneta näin myöhällä.

Ja kun Joppi näki, kuinka huolettomasti siinä tiliä tehtäessä heiteltiin isoja setelirahoja pöytään, huomasi hän häpeäkseen olevansa vielä aivan jälellä oikeista miehistä. -- Mutta kyllä hänkin vielä -- tulevilla markkinoilla. -- Mikä pakko hänen on nahjustella ja lainailla pikkusummia -- hän ottaa ja myö koko takapalstan -- päästä päähän, isot puut kaikki, mitä vaan puulaakille kelpaa -- jää hänelle sittenkin vielä yli oman tarpeen.

Kolme päivää he olivat Oskarin kanssa markkinoilla. Joppi vaihtoi ja möi hevosta ja osti välillä, kunnes lopulta oli saanut mielestänsä tarpeeksi hyvän ja virheettömän.

Kolmantena päivänä oli poliisi käynyt hakemassa häntä raastupaan, todistamaan Myllymäen puukotusjutussa.

Lääkärin todistuksen mukaan ei Nikun haava ollut vaarallinen, sillä puukko oli tunkeutunut pitkin pintaa. Mutta yhtäkaikki tuomittiin Jussi vuodeksi kuritushuoneesen ja viinansakkoon, jonka hän ensin sai suorittaa vesikopissa.

8.

On kulunut joitakuita vuosia siitä, kun Hinkkalan Joppi möi ensimmäisen metsälohkonsa ja tuli huomaamaan, miten helpolla siitä sai rahaa.

Sen jälestä on hän myönyt koko metsänsä, niin että tukkipuita ei ole enään ollenkaan, eikä juuri hirsiäkään. Rahaa siitä on lähtenyt koko joukon toistakymmentä tuhatta, mutta melkein samaa mukaa se on kulunut kuin on tullutkin, eikä säästöä ole summiakaan enään.

Maat eivät ole entisestään parantuneet, pikemmin päinvastoin, sillä lantaa on tehty laiskasti ja isäntä-vainaan ajoilta peltoihin jäänyt voima on imetty loppuun. Mutta sen sijaan on talon ulkoasu, rakennukset, muuttuneet ja komistuneet niin, että sitä tuskin entiseksi tuntee. Ainoastaan muorin eläketupa pihan laidassa -- muori elää vielä -- on ennallaan sammaltuneessa painokatossaan. Ja sitäkin on Joppi jo usein hankkinut muuttamaan sivummalle, kun se hänen mielestään rumentaa talon uljaan ulkonäön, vaan siihen se sentään vielä on jäänyt paikoilleen seisomaan. Kattoa on muorin omalla kustannuksellaan pitänyt jonkun kerran korjata, kun se on alkanut vuotaa. Joppi ei ole tehnyt sitä, on vaan sanonut muorille, että kuka sitä vanhaa rämää viitsii paikkailla, kun se kumminkin on kerran siitä kokonaan muutettava pois.

Ja muutenkin oli Joppi joskus harmissaan ilmaissut vastenmielisyytensä koko eläkkeenkin maksusta -- kun on talossa itsessäänkin menoa niin paljon -- ja lausuillut, ett'ei kenenkään hullun pidä ottaa taloa, jossa on eläke, joka saattaa hyvässä lykyssä elää kauvemmin aikaa kuin itse talon pitäjä. -- Niin hän oli monen kuullen puhunut ja senvuoksi muorin mökki oli tainnut siihen paikoilleen jäädäkin. Jos muori itse olisi sen siitä siirtänyt pois, olisi Joppi tainnut olla vallan hyvillään.

Mutta asuinrakennuksen oli hän pannut herraskuntoon.

Vanhan salin päähän oli jatkettu kaksi kamaria, ja niiden alle, kivijalkaan, tehty maitokamari. Koko rakennus oli päältä vuorattu ja maalattu ja pantu asfalttikattoon, sillä Joppi oli sanonut sen edullisemmaksi kuin pärekaton, nykyään kun puista maksettiin niin hyvästi.

Ikkunat oli isonnettu, ja laitettu uusi komea eteinen, jossa seinät olivat yhtenä lasina. Sisäpuolella oli kaikki seinät tapiseerattu, katot ja lattiat maalattu, tehty kaakeliuunit ja hankittu kaupungista komeat huonekalut, muhkeat ikkunan verhot ja lattiamatot, sekä salin peräseinälle, kamarinovien väliin, iso peili, josta näki koko kuvansa, kun astui sisään.

Sanalla sanoen, koko talo on muuttunut oikeaksi herrastaloksi, joka ensimmäiseksi pistää silmään kylään tullessa, sillä toiset talot ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, yhtä harmaina. Ja Joppi niitä aina pilkkaileekin ja sanoo olevansa ainoa mies Metsäkylässä, joka osaa ihmisittäin elää, niinkuin muualla maailmassa, vaan että toiset siellä kylässä vielä elävät vanhassa tyhmyydessään, sirkkain kanssa. Eikä ole hän viitsinyt naapuriensa kanssa seurustellakaan enään, mokomien tyhmien kollojen.

Toisen Hinkkalan kanssa on sattunut suoraa riitaakin. Se ukko on Jopin mielestä aina niin turhan tarkka ja saivarteleva, riitelee yhtenään raja-aidoista, yhteisistä viemäriojista ja sen semmoisista, ett'ei ehdi kuin niitä korjailemaan ja kaivamaan. Ja poikansa opettaa samallaisiksi -- purisivat pennin halki, jos hampaat pystyisi. -- Häviisivät edes siitä talostaan! Ja eiköhän kohta pudonnekin katto sisään, niin jääväthän loukkuun. Vaan ei ne juuttaat taida hävitä, sillä on niillä rahoja, vähän ainakin, vaikka eivät ymmärrä niitä käyttää. Missä homehtunevat kirstujen pohjilla. Paljoko mahtoivat viime vuonna saada, kun jonkuisen puun möivät -- kappaleluvulla. -- Ei niitä paljoa tainnut rätkähtää, kosk'eivät ole kehdanneet edes kellekään sanoa -- --

Sillä tavalla mietti Joppi naapurin väestä -- ja hän suoraan halveksi sellaisia nahjustajia.

Itse on Joppi näiden muutamain vuosien kuluessa myös muuttunut paljon. Hän oli jo nuorena lihavanläntä ja punaverinen, mutta nyt hän on lihonut vielä enemmän, niin että tuskin kävellä jaksaa. Kasvot ovat turponeet ja kohistuneet, niin ett'ei ajoittaisin juuri silmiä näy, ja saaneet tummanpunaisen värin, varsinkin nenän seutu. Ääni on tullut entistään käheämmäksi, niin että puhe käy raskaasti, ja yhtenään ryittää. Joppi sanoo sen rykimisen nousevan vatsasta, kun hänelläkin on vatsakatarri -- joka tauti useammin näyttää seuraavan herrasmiehiä -- ja jo oli hän eräänä kesänä hankkinut kylpymatkallekin, vaan se jäi muiden hommain tähden sikseen. Kaikkeen tähän tulee vielä lisäksi se muutos, että Joppi on nainut mies, ja on ollut jo neljättä vuotta.

Hän oli kaupunkimatkoillaan poikkeillut niin usein Sillanpäähän, että siitä lopulta oli syntynyt naimiskaupat Alman kanssa. Ja mahtavan emännän hän oli saanutkin, sillä Alma oli tottunut herrastamaan ja rahoilla elämään hänkin, sitten kun oli tullut täysi-ikäiseksi ja saanut perintörahansa, viisituhatta, holhojaltaan omaan huostaansa.

Tultuaan Hinkkalaan, oli hän heti näyttänyt kyläläisille, mistä hän käy. Sillä vaikka Joppi jo ennen häitä oli tehnyt suuria korjauksia talossa, vaati emäntä heti niitä vielä parantamaan. Oli pitänyt paljon purkaa entistä ja rakentaa uutta sijaan emännän ma'un mukaan, sillä hän oli sanonut, että "miks'ei meillä niinkuin muillakin paremmilla ihmisillä, ei tämä tällaisena meille kelpaa".

Sitä isoisuutta oli jotkut vanhat, yksinkertaisemmat ihmiset nauraneet ja tuumineet Jopin naimisesta, että "vakka kantensa valitsee, vakan kansi kantimensa", mutta kun nuoren pariskunnan korville sattui sellaiset takapuheet, olivat he yhdestä suusta sanoneet, että se lähtee kateudesta sellainen puhe, sillä heidän kannattaa elää ihmisiksi. Ja kannattihan heidän, sitä ei kukaan kieltänyt, sillä rahaa oli lähtenyt metsästä, minkä vaan kääntää ehti.

Ja siltä se näytti, että heidän oli kannattanut panna rahaa moneen muuhunkin paikkaan, ei vaan rakennuksiin ja komeihin huonekaluihin, sillä palkollisia oli lisätty, hevosia ja karjaa oli lisätty -- ja niille kannatti ostaa rehua, kun oma ei milloinkaan riittänyt. Joppi, kun ei "ennättänyt, eikä terveytensä vuoksi oikein jaksanutkaan" -- kuten hän sanoi -- talonsa töitä johtaa, oli ottanut voudin, jolle piti maksaa hyvä palkka. "Pehtuoriksi" sitä Joppi itse aina kutsui, niinkuin kartanopaikoissakin oli kuullut, vaan ei se nimi päässyt yleisempään käytäntöön. Se oli muuten miehekseen nuori, iloinen velikulta, joka ei suinkaan antanut Jopin itseään nenästä johtaa. Hän kyyditteli Joppia tämän juomamatkoilla ja pelasivat he usein yhdessä Jopin humalassa ollessa korttia -- jota vanhaa tapaansa Joppi ei ollut suinkaan unohtanut. Silloin saivat rengit tehdä töitä parhaan tahtonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja kun sattui käymään huonosti, syytti "pehtuori" jumalan ilmoja, huonoa siementä, ja mitä milloinkin. Ja Joppi tuumasi, että "minkä sille voi, hyvä vaan, ett'ei kohdannut köyhää".

Paitse tavallista talossa tarvittavaa hevoslukua, ruokki Joppi kesän talven tallissa kahta juoksijaa, joilla oli monet kerrat koettanut kilpa-ajoissakin palkintoa saada, kumminkaan onnistumatta vielä. -- Mutta onnistuu se kerran, oli hän väittänyt, kun oli juoksijatammastaan saanut varsan, jota jo koulattiin. Ja ottaa hän vielä kruunun palkinnon. Hän ei hellitä, ennenkuin näyttää palkintoherroille, kuinka ajetaan, ja naurakoot sitten vielä, niinkuin nauroivat silloin, kun hän tapaturmassa ajoi radalla kumoon. -- Ja varsa oli ankara menemään. Se oli jo nähty Sääksijärvellä, kirkonkylän alla, mihin pitäjään hevosmiehet olivat teettäneet radan, ja missä sitä oli käyty voudin kanssa opettamassa. Sitä oli jäällä ja keskievarin pihalla jo monet kerrat ylistetty, sen onneksi oli kievarin kamarissa monta yökautta juoda humuutettu, ja pantu sen nimeksi "Punssi".

Lehmien luku oli navetassa emännän tultua lisätty kymmenestä viiteentoista, sillä emäntä oli paikalla taloon tultuaan kysynyt montako on lehmää, ja kun oli vastattu, että kymmenen on, oli hän tahtonut tietoa montako naapurissa on. Ja kun oli kuullut siellä olevan saman määrän, oli hän sanonut, niskaansa heittäen, että "se ei sovi, meillä pitää olla viisitoista, koska tuollaisessakin talon rähjässä on kymmenen". Ja niin oli hankittu viisi lehmää lisää. Se luku pysyi sitten muuttumatta, kun ei oltu lisätty naapurissakaan.

Nälkää se karjajoukko kyllä usein näki, mutta upealta kuului sellainen kellojen solina keväällä, laitumelle ajettaissa, kun melkein jokainen oli kellokas -- niinkuin paikoin muuallakin on tapana -- ja ainahan ne jaksoivat sen verran astuskella, että kello kalahteli. Myytävää siitä ei lähtenyt särpimen puolta, mutta tuli omiksi tarpeiksi sentään -- paitse talvella joskus, jolloin piti ostaa voita. Ja jos olisi jotain ylijäämää tullutkin, niin myömättä se olisi jäänyt, sillä Alma oli nauranut naapurinkin emäntää, että tämä viitsi käydä kaupalla muutamaa voinaulaa. "Sen vertaisista lehmistään viitsivät myödä särvintä ja näkevät itse nälkää", oli hän sanonut. Ja vaikka ei maitoa talossa summiakaan ollut, oli Alma sentään tahtonut laittamaan erityisen maitokamarin.

Kun Riuttan maisteri oli rakennuttanut asuinpytingin alle korkeaan kivijalkaan meijerihuoneen, oli Hinkkalassakin tehty samalla tavalla, ja kun ne uudet kamarit rakennuksen päässä olivat joutuneet varsin vieruun paikkaan, tehtiin niiden alle kivijalkaan huone, pantiin siihen ovi päädystä, ja ikkuna, varustettiin se hyllyillä ja kutsuttiin sitten aina sitä meijeriksi. Maitoa ei siellä juuri käytetty, mutta Joppi ei voinut sitä kyllin kiittää oluen ja muiden juomatavarain säilytyspaikkana. Ja monta helteistä kesäpäivää oli hän siellä istunut jonkun ystävänsä, tahi "pehtuorinsa" kanssa tupakoiden ja juoden olutta, vaikka nykyajan meijerien ankarat puhtauden säännöt eivät oikein taitaisi sellaista menettelyä hyväksyä.

Sen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi riita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät, jatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään kylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa. Joppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.

Siitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman avaimen -- ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut uusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne meijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden lukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään ja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.

Tämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa päävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti toisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin kyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi sota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen, sillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet kovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet olemaan eriäviä.

Ja oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he luonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä siitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin oli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että "kun sinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään". Se oli jonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti riitaa, kun kerran oli alkuun päästy.

Siihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta yhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset aseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon. Ja kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan kylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella hevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee -- ja tärväämään rahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että "kun sinä kerran, niin miks'en minäkin" -- niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.

Oli kielitty Almalle, että siellä jossain mökissä vanhempainsa kanssa asui Iita niminen tyttö, joka Jopin nuorena miehenä ollessa oli ollut Hinkkalassa piikana, ja josta aikoinaan oli käynyt sellainen huhu, että Joppi oli aikonut hänet naida. -- Taisi olla tuulesta temmattu se naimajuttu, mutta se oli varma asia, että yksinään ei Iita ollut Hinkkalasta lähtenyt, kun Joppi hänet kesken vuotta oli ajanut talostaan pois, ja kun hänen häpeänalaisena oli sitten pitänyt turvautua köyhäin vanhempainsa luokse asumaan, oli hän kohta sen jälkeen saanut pojan ja nauttinut vaivaishoidon apua. Kunnanesimies oli kyllä patistanut Iitaa käymään Hinkkalan Jopin kimppuun, mutta se oli jäänyt tekemättä, kun ei ollut todistajia, ja kun tyttö kerran maantiellä oli yhdyttänyt Jopin, ja pyytänyt pojalleen jotain elannon apua, oli Joppi ollut potkaista hänet ojaan.

Tästä Iitan jutusta oli emäntä saanut sellaisen valttiässän, joka aina sopi lyödä pöytään riidassa Jopin kanssa, ja oli hän sitä yhä kulumattomana käyttänyt jo kolme vuotta, sillä neljäs syksy on jo käsissä heidän naimisestaan.

* * * * *

On sateinen syyskuun päivä. Joppi on tullut kyliltä kotiin emännän mielestä taas liiaksi humalassa ja hukannut rahaa, jota häneltä usein "hukkui". Siitä on emäntä ruvennut löylyyttämään häntä vanhaan nuottiin. Joppi taas on suuttunut siitä, että Alma muka piti tarpeettoman kauvan neulojanaista töissään, tärväten hänen kanssaan niin paljon kahvia, ett'ei ennättänyt kuin tuomaan leiviskän toisensa perään. Molemmin puolin väitellään ensin, sitten kiivastutaan yhä enemmän, syydetään haukkumasanoja toistensa silmille, ja lopulta potkaisee Alma oven auki ja huutaa Jopille:

-- Mene ulos, sika -- mene sinne huorasi tykö, sieltä kai sitä nytkin tulit kotiin tappelemaan. Teetä sille leninkiä -- teetä silkistä -- kyllä minä tulen omillani toimeen ja teen omani kanssa mitä tahdon.

-- Ett'ei jo leukasikin väsy tuota samaa asiaa tuhansiin kertoihin jankuttamasta, sinä hassu vaivainen, sanoo vastaan Joppi. -- Enkö ole sinulle sanonut, ett'ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään naisen kanssa -- ja nielköön tulimmaisin helvetti koko hamesakin --

-- Etkä sinä väsy minulle valehtelemasta. Ulos, roikko!

-- Ne ne valehtelevat, jotka niitä kielii --

-- Ei säälliset ihmiset valehtele.

-- Valehtelevatpa, jumal'avita, tiuskaa Joppi, käy tuolin selkälautaan kiinni, ja paiskaa lattiaan niin että jalka kätkee tuolista.

-- Herra jumala, sitä hullua, kirkaisee Alma. -- Tule Fiina sieltä kamarista joutuin hätiin, se särkee kaikki minun kauniit mööpelini, jotka itse olen ostanut.

-- Nimitäpä yksikin säällinen ihminen, joka sen on sanonut, että minulla on leipäsusia, nimitä kerrankin yksi, hihkuu Joppi.

-- Kyllä sinä pahat tekosi itsekin tiedät --

-- No kun tiedän niin tiedän, se on hyvä se, sanoo Joppi ja rientää niin tulisesti kaapin luo, ettei Alma ehdi edes kaappaamaan avainta hänen kädestään, ja tempaa sieltä kaapin laatikosta tukon rahaa taskuunsa, viimeistä metsärahaa.

-- Hevonen puihin, pehtoori, karjasee hän porstuassa.

Alma riitelee vastaan ja "pehtoori" on vähän epätietoinen, mutta Jopin komento on kova ja hänen kasvonsa mustuvat.

-- "Punssi" valjaihin, huutaa hän toistain, kun näkee miehen epäröivän, ja tämän täytyy valjastaa sama hevonen, jonka juuri märkänä on päästänyt aseista. -- Mutta onhan isäntää toteltava, ajattelee hän, muistaahan se niin usein palkitakin.

Joppi lyö oritta selkään, ja lähtee hihkaisten pihasta sellaisella voimalla, että säikäleet lentää portintolpasta ja rattaat kulkevat pitkän matkaa toisella pyörällä vaan. Hän heitäksen koko painollaan yläpuolelle istuinta ja on vähällä pudota, kun pyörät taas ottavat äkkiä entisen tasapainonsa; ja kujasta kuuluu hänen kulotuksensa, että "isolla vaan sanoi Rannanjärvi, kun ajeli vieterillä -- -- --"

Mutta Alma riensi hengästyneenä sisään, alkoi kiireellä pukea päällensä ja käski voudin valjastaa toista hevosta, sillä hänen täytyy paikalla lähteä ottamaan selkoa, mihin se riiviö taas niin kovin humalaisena menee -- hänen täytyy lähteä. -- Pysyisi kotona, vaikka sitten joisikin kuoliaaksi kerran itsensä, mutta kun aina pitää olla se kova kiihko kylään rahoja tuhlaamaan, torui hän vielä lähtiessään Fiinalle, neulojalle, joka melkein yhtenään oli Hoikkalassa emännän töissä. -- Katso sinä nyt lapsia, lisäsi hän ovessa.

Vouti hymähteli ja katseli emännän jälkeen, mutta kun hän tuli porstuaan ja oli kääntymässä tuvan puolelle, kuiskasi Fiina salinoven raosta, että "tule tänne, täällä on vielä kahvi lämpimänä -- --"

Niin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin olleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon sopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä. Viime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia poikia molemmat, "oikeita papan poikia", oli Jopin tapa sanoa hyvällä päällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa kehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika, teki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä verkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin kohtiin.

Emäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin Joppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään oli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia katsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän asioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin karamellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt vasta ajamaan kotiin.

Hän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen kahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. -- Mitä sen nytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan itse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti kotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille konjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän esityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan olisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä puhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen tapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.

Lapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa. Ne olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä suutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla makeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli piti oleman.

-- Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin toisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.

-- Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii, parkui toinen.

Äiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi ja sanoi:

-- Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On niistäkin sentään jotain hauskuutta!