Part 7
Joppia veti luontonsa joka markkinoille vastustamattomasti. Ne olivat hänen lempimatkojansa ja oli hän niihin jo nuoresta pojasta tottunut ja ihastunut. Isä oli antanut hänen mennä -- ja niin oli hän jo aikaiseen niillä matkoilla päässyt Hattelmalassa ja Punaportilla markkinahuijauksen, kortinpelin ja hevosvaihdon makuun, eikä häntä sittemmin koko ikänään voinut mikään voima pidättää markkinoille menemästä. -- Hän joskus kerskaili itsekin sitä, että jo sillä ijällä oli kehittynyt niin eteväksi markkinamieheksi. Ja totta se olikin, sillä tarkimmilleen hän tiesi, missä paikassa mikin Hollolan tai Asikkalan hevoshuijari tavallisesti piti korttieria, missä oli paras ja turvallisin korttia lyödä, ja mistä sai hankituksi itsellensä yönaikana pienellä lisämaksulla nuijan viinaa, sittenkuin puodit ja ravintolat oli sulettu.
Vankkana hän istui nytkin rekensä perässä, supinahkaturkissaan, pitkä varret saappaat kumikalosseihin pistettynä, ja ajoi varovasti Pekkaa, ett'ei se hikaantuisi ja siitä pörröttyisi, sillä sen täytyi huomenna olla välttämättä sileän, jos mieli saada hyvän kaupan.
Ja varma hän oli myös, että hän hyvän kaupan tekisi, sillä pattia Pekan jalassa oli mahdoton kenenkään huomata, kun hän oli patin päältä polttanut karvan kuumalla raudalla lyhemmäksi, ja hangannut sen sitten poltetulla korkilla sileäksi ja kiiltäväksi. Ja kun Pekka oli ollut laihanpuoleinen, oli Joppi syöttänyt sillä ennen lähtöään alunaa, josta se paisui ja tuli turpeaksi. -- Keino, jonka hän oli oppinut eräältä vanhalta hollolaiselta, ja jota hän piti erityisenä salaisuutenaan, ilmaisematta sitä edes parhaille ystävilleen.
Iltahämyssä saapuivat markkinamiehet kaupunkiin ja pysähtyivät Myllymäkeen. Siinä oli Jopilla tuttava kauppias, jonka luona hän oli monasti ollut ja jonka talliin nytkin sai hevosensa yöksi.
-- Se on niin hyvä, kun saa hevosensa varmaan paikkaan, oli hän sanonut Oskarille, -- kyllähän miehet aina toimeen tulevat.
Itse he läksivät kaupunkiin tapailemaan markkinatuttavia ja hakemaan ajoissa yösijaa, sillä kauppiaalla ei ollut miehille tilaa. Lähtiessä oli Joppi sentään varmuuden vuoksi pannut rautavitjat hevosensa kaulaan ja lukinnut sen niillä kiinni.
Kaupungin kestikievariin he suuntasivat käyntinsä, ja kun siellä vielä oli kamaria saatavissa, niin hyyräsivät he yhden omiin hoteihinsa, ja menivät kapakan puolelle katsomaan kylmästä tultua jotain suuhunsa.
Siellä oli kaikki huoneet humalaisia täynnä ja pöydät lainehti viinaa, olutta ja kaikenlaista juomatavaraa, ja vaikka palvelijoita oli kuin "Vilkkilän kissoja", piti heidän sentään hiessäpäin juosta, ennenkuin saivat jokaisen janoisen, juotavata huutavan markkinamiehen suun tukituksi.
Jopin ja Oskarin piti seisaallaan ryypätä tuutingit tiskin ääressä, sillä istuintilaa ei ollut enään.
Oskari ehdoitti, että mentäisiin omaan kamariin ja tilattaisi sinne -- mutta silloin sattui Jopin silmä joukossa erääseen markkinamieheen, joka veti niin hänen huomionsa puoleensa, ett'ei hän malttanutkaan lähteä.
Se oli pitkä, tummanverinen mies, lammasnahkaturkki yllä, remelillä kiinni vedettynä, suuri karvalakki päässä ja piiska kainalossa, kulkien ympäri aivan kuin olisi kiireellä tullut jotakuta hakemaan. Hän näytti olevan aikalailla humalassa, päättäen reuhtovista ja horjuvista liikkeistä -- mutta kumma kyllä, hän horjui sentään siellä toisten joukossa ja pöytien välitse niin osavasti, ett'ei hän kertaakaan loukannut ketään eikä tehnyt mitään vahinkoa -- josta voi tulla siihen varmaan luuloon, että hän tekeytyi humalaisemmaksi, kuin mitä oli.
Kulkien ympäri huoneita pöydästä pöytään, aivan kuin olisi ollut tuttava koko sekalaisen seurakunnan kanssa, kyseli hän yhtenään hollolaiseksi murtaen, että "onks' siin' pöyläss' sellaist' miest' joka rohkenie hevoist' vaihtaa". Useassa pöydässä näytti hänellä sentään olleen likeisiä ystäviäkin, sillä hän istahti hetkeksi jonkun polvelle puhuen hyvin tuttavallisesti tämän kanssa suusta suuhun, tai vieden suunsa aivan toisen korvaan, kuiskaten jotain, silmät omituisesti vilkkuen. Mutta kauvan hän ei malttanut olla yhdessä kohti.
-- Katsopa tuota miestä, sanoi Joppi Oskarille. -- Se on Pennalan Niku Hollolasta, parhaita hevosmiehiä, mitä minä tunnen. Se velikulta pelasi minulta viime talvimarkkinoilla toista sataa Hattalmalassa -- ja tekisipä melkein mieleni niistää sitä nyt. -- Tuttava se on kaikkein kanssa -- kumma kun et sinä tunne? -- Näetkö, kuinka kulkee ympäri kuin kotonaan, heh!
-- Vaan näkyvätpä sille suuttuvan tuossa pöydässä, osoitti Oskari.
-- Ne on niitä pöyhkeitä Hauholaisia, kyllä minä tunnen nekin miehet -- vaan ei ole pelkoa, että Niku kiikkiin joutuu, kyllä se osaa vastata ja osaa välttää myös. Niku huomasi Jopin ja tuli luo.
-- No, Joppi, vaihdatko hevosta tällä reissulla? -- hyvää iltaa sentään.
-- Onko sulla hyvä, että kannattaa vastata? kysyi Joppi.
-- Karva kuin silkkiä ja kintut kuin vieteriterästä --
-- Missä se on?
-- Tuolla on pihalla.
-- Ei sitä sentään pimeinpäin vaihdeta. Missä sinulla on korttieri?
-- Myllymäessä, vanhassa paikassa.
-- Jaha! -- Mutta jos lähtäis koettamaan --
-- Vaikka paikalla, sanoi Niku ja lyödä ravahutti piiskan varrella saapasvarteensa.
He läksivät ulos, Oskari perässä.
Pihalle tultua, ja Nikun hevosta irti päästäessä, kuiskasi Joppi Oskarille:
-- Minä menen ilman piruuttani sen rekeen -- vai tuletko mukaan sinäkin?
-- Ei minua haluta, eläkä huoli sinäkään suotta lähteä nyt.
-- Kyllä minä menen, päätti Joppi ja heittäytyi puoleksi pitkälleen Nikun rekeen, ja Niku ajoi Myllymäkeen, erään syrjäisemmän, pahanpäiväisen talorähjän pihaan, johon seisatti. Siinä korjasi hän hevosensa jonkunlaiseen vajantapaiseen pihan perällä, jossa kuului olleen muitakin kylmissään hörhöttäviä hevosia, ja Joppi jäi siksi aikaa seisomaan rakennuksen eteen.
Ainoastaan yksi ovi näkyi vievän rakennukseen sisään, sen päästä, suoraan pihalta. Sivuseinällä olevat pienet, neliruutuiset ikkunat olivat sisäpuolelta niin peitossa, ett'ei valonsädettäkään päässyt pihalle, vaan että siellä sisässä sentään oli elämää aikalailla, sen saattoi päättää siitä yhtämittaisesta, epäselvästä horinasta, joka sieltä kuului niinkuin ampiaispesästä.
Jopin vielä seistessä pihalla, aukeni äkkiä ovi, aivan kuin jonkun sisällisen voiman pakoituksesta -- tahi niinkuin aukenee höyrypillin läppä -- ja heitti hetkiseksi pihalle valonloimauksen -- kovan, sekasotkuisen äänen rähäyksen ja vaaleana usvana kylmään ilmaan kohahtavan höyrypilven -- vaan samassa kun se sulkeutui, kuului sieltä sisältä pihalle vaan entinen tukautettu sorina.
Joku mies oli tullut ulos ja useita ääniä oli huutanut hänen peräänsä, että: "muista nyt, pullo mieheen -- --"
Joppi oli hyvästi eroittanut miehen valoisassa ovessa ja se oli näyttänyt ihmeen tutulta, vaan kun ovi oli äkkiä taas sulkeutunut, jäi se kohta hänen silmiinsä valon huikaisun vuoksi entistään pimeämmäksi, eikä hän voinut ollenkaan huomata, mihin mies oli kadonnut.
-- Ihmeesti tutun näköinen mies, mutisi hän astuessaan Nikun perässä huoneesen sisään.
Se oli jotensakin avara huone, mutta niin matala, että pitkän miehen otti melkein pää kattoon. Sen takana mahtoi olla pari pienempää huonetta, koska peräseinässä oli kaksi ovea, ja useampaa huonetta ei koko rakennuksessa ollutkaan. Joka kohta kantoi merkkiä tavattomasta rappeutumisesta ja likaisuudesta, ja piti olla tavallista vankempi nenävärkki, että saattoi pahoinvoimatta olla hetkenkään siellä sisällä, sillä niin täynnä oli lattian ja la'en väli mädännyttä oluen ja tupakan hajua, kuin ainoastaan huonoimmassa nurkkakapakassa saattaa olla. Mutta siltä istui Jopin ja Nikun sisäänastuessa siellä joukko iloisia markkinamiehiä keskellä huonetta, vanhanaikuisen, kuluneen, pyöreän pöydän ympärillä, lyöden korttia ja latkien olutta. Parin tyhjän olutlaatikon päällä seinivieressä nukkui mies, ja toinen väsähtänyt matkantekijä makasi peräseinällä, ovien välissä olevan pienemmän pöydän alla lattialla, kuorsaten kauheasti.
Juuri kuin ulkoa tulijat astuivat sisään, tuli toisesta peräovesta etummaiseen huoneesen selkä edellä vanha, paljaspäinen, kiiltävänkuluneesen sortuukkitakkiin puettu mies, riidellen armottomasti häntä ulostyöntävän akan kanssa. Akan "nuuskakamarin" katto oli joskus menneisyydessä painunut niin pahasti sisään, että hänen puheensa tuli yksinomaan kurkusta, ja vaikka sitä sentähden oli melkein mahdoton ymmärtää, saattoi kumminkin heidän riidastaan huomata, että siinä oli talon isäntä ja emäntä. Sillä isäntä oli pistänyt muutaman olutpullon hinnan omaan taskuunsa, salaa akalta, ja siitä nyt oli tora, koska akka tahtoi välttämättä pitää itseoikeutettua kasöörin virkaansa loukkaamattomana. --
Joppi tuntui olleen hyvin tervetullut tähän hauskaan seuraan ja useammat tervehtivät häntä kuin vanhaa tuttua.
Nikulle ei puhuttu mitään ja hän istui kuin isäntä omaan pöytäänsä.
-- Ei Koskinen ole tullut? -- kysyi hän.
-- Ei, vastasi yksi joukosta, -- eikä se tänä iltana sieltä tulekaan.
-- No nyt on piru merrassa --
-- Huomenna on asia raastuvassa esissä ja haaste saatiin joka mies.
-- Kirottu poliisi!
-- Ne väittävät vaan, että hevonen on varastettu ja että tuntomerkit lyövät yhteen sen Hausjärveltä varastetun hevosen kanssa, jota on kuuluutettu --
-- Hoo pojat! -- minäpä näytän toteen, että Koskinen on sen rehellisesti tunnetulta mieheltä ostanut --
Samassa tuli joku sisään.
Joppi istui selin oveen, eikä huomannut tulijaa, ennenkuin se alkoi puhua. Hän kääntyi hämmästyneenä oveen päin ja näki edessään oman entisen renkinsä, Jussin, joka kaivoi pulloja taskustaan ja asetteli pöydälle.
-- Mutta kuinka on Jussi täällä?
Sillä seikalla on oma historiansa.
Jussi oli syksyllä Hinkkalasta lähdettyään kuleksinut siellä täällä tukkimetsissä Hämeenlinnan ympäristössä, säilyttäen satamarkkaistaan takkinsa vuorin väliin neulottuna. Vaan pitempää aikaa ei hän yksillä paikoilla ollut viipynyt, sillä palkka hänen mielestään ei ollut tarpeeksi riittävä missään, ja niin etsi hän yhtenään uusia työmaita, pelaten ja tuhlaten ansionsa mitä sai, ja jättäen pieniä ruokavelkoja jälkeensä joka paikkaan. Satamarkkaistansa ei hän ollut tohtinut särkeä, peläten epäluuloa, vaan kun hän lopulta oli kyllästynyt sitä povessaan kantamaan ja takkikin oli alkanut jo niin ränstyä, että sen piilopaikkaa oli pitänyt monasti muutella, oli hän loppiaisen jälkeen, vähää ennen markkinoita, tullut kaupunkiin. Mutta kun sielläkään -- rikkisissä vaatteissa ollen -- ei ollut rohjennut missään kauppapuodissa tai muussa julkisessa paikassa vetää rahaansa esille, oli hän lopulta joutunut siihen paikkaan Myllymäessä, missä hän nyt on, ja saanut siinä hyviä, auttavia apumiehiä. Raha oli pienitty ilman suurempaa pulaa, Jussi hankkinut itselleen parempaa vaatetta, ja jäänyt rahoineen siihen mielestään ylen hauskaan paikkaan viettämään joutilaita herraspäiviä.
Kun sitten markkinat lähenivät, ehdotteli talon väki yksissä tuumin Jussille, että ruvettaisiin kaikin puulaakiin, ennenkuin hänen rahansa loppuu, ja hankittaisi markkina-ajaksi hyvää ansiota, josta Jussillekin lankeisi hyöty hänen osuutensa mukaan. Tuuma oli Jussista ollut mainio ja hän oli paikalla ollut taipuvainen niin helppoon rahan ansioon.
Hankittiin sitten viinaa niin paljon kuin saatiin, lisättiin sitä hiukkasen vedellä, ja korkkailtiin tyhjiin olutpulloihin valmiiksi kauppatavaraksi. Koko varasto kätkettiin vanhaan perunakuoppaan ulkohuonerähjän takana, ja odotettiin markkinoita. Kaupan piti käydä Jussin nimessä ja tulisi hän hoitamaan sen anniskelua. Oluen anniskeluun oli emäntä jo kauan sitten hankkinut itselleen oikeudet kaupungilta.
Sinne kuoppaansa oli Jussi silloin juuri ollut menossa, kun Joppi hänen pihalla näki ulos tulevan, ja sieltä hän nyt astui pulloineen takaisin huoneesen.
-- Mistä sinä Jussi tänne -- mitä sinulla niissä pulloissa on? -- kysäsi Joppi yhteen kyytiin, ja toinen vastasi, että hän on markkinoilla niinkuin isäntäkin, kun on oma herransa nyt -- ja mitä pulloihin tulee, niin tottapa antanevat toiset maistaa.
Sitä maistettiin, kaadettiin olutlasiin vaan, ja se oli viinaa.
Kun Joppikin tahtoi puolestansa tarjota, kysyi hän Jussilta, mistä sitä saa?
Ei sanonut Jussi sitä hänellä itsellään olevan, mutta noutamaan hän kyllä menee vanhalle isännälleen, jos saa ryypyn vaivastaan.
-- Mitä se maksaa?
-- Kaksi markkaa nuija.
-- Onpa tupla hinta, mutta hae häntä pari nuijaa sentään, tuossa on raha. -- Eihän sitä muualtakaan halvemmalla saa näin myöhällä enään, sanoi Joppi.
Hierottiin siinä välillä sitten vähän hevoskauppoja, mutta kun jokainen kehui omaansa parhaaksi ja "kaikki siat ovat pimeässä mustia", heitettiin kaupat päättämättömiksi aamuun ja alettiin uudelleen lyödä nakkia.
Jussi tuli peliin mukaan.
-- Hyvinpä sinä olet rahoissasi, sanoi Joppi.
-- On se toista, kuin renkimiehenä, vastasi Jussi, vetäen taskustaan osansa pöytään.
Ja hän on kovin mielissään, että pääsee kerran koettamaan Jopin kanssa isommassa seurassa. -- Nyt sitä ei auta vääryyden teko -- nyt siltä on puserrettava entiset häviöt takaisin -- juuri tällä paikalla -- tässä pöydässä -- hän on oppinut pelaamaan hänkin jo, ja tietää milloinka nakkaa -- --
Peli kävi kiihkeällä innolla. Miesten silmät kiiluivat savuavan lampun valossa verisinä, lihakset vavahtelivat kasvoissa, käsi puristi kuumeentapaisesti likaisia korttia. Kuului kirouksia ja pirullista, voitonilosta rähähtävää naurua. Jonkun oli kasvot aivan kalpeat, toisen taas punaisenhohtavat ja hikiset. -- Tuska, kiihko ja voitonhimo olivat yhä nousemassa.
Hetken aikaa näytti onni suosivan Jussia, ja hän voitti pienempiä summia, riemuiten sisimmässään, kun näki Jopin häviävän.
Mutta se kääntyi pian ja kohta pyyhkieli Joppi pelin toisensa perästä pöydältä taskuunsa, leveästi nauraen ja istuen rehevänä, kyynärpäät pöydällä, toisten pannessa rahaa kassaan.
Jussi oli saanut ison "pietin" ja sekin meni Jopin taskuun.
Hän puri hammasta ja alaleuka alkoi pahasti vavahdella. -- Haa, saatana! ajatteli hän. -- Pitääkö sen nytkin voittaman minulta --
Hän pani kiihkeänä "pietinsä" uudestaan kassaan -- ja huomasi kauhukseen, että siihen ne menivätkin jo hänen rahansa kaikki. Kortit jaettiin, vaan kukaan muu ei nakannut kuin Joppi -- ja niin joutuivat isäntä ja entinen renki uudelleen kahden peliin.
Joppi vei heti ensimmäisen tikin.
Jussi oli niin vimmatussa kiihkossa, että koko ruumis vapisi. -- Siinä oli nyt ainoat rahat menossa samalle miehelle, joka kerran ennen jo oli tehnyt hänestä paljaan.
Joppi sai toisenkin tikin, ja Jussilta oli valtti lopussa. -- Nyt se voittaa taas -- sillä on valtti kädessä varmaan --
Jussi oli koko pelinajan ollut kohona irti tuolista, pöydän yli kumartuneena, ja tarkastanut Jopin kouraa, missä hän korttiaan piti, niin että oli ollut pelkkänä silmänä koko mies.
Yht'äkkiä iskee hän ylitse pöydän molemmin käsin Jopin ranteesen kiinni niin että pulloja kaatuu --
-- Roisto, kirahtaa hän hammasten välistä -- sinulla on liikoja korttia taas.
-- Se on vale, hellitä! Ei ole kuin valttikymppä ja voitto on minun, -- ja hän kahmasee toisella kädellään rahat pöydältä ja vie taskuunsa.
-- Elä vie rahaa ennenkuin näytät korttisi --
-- Hellitä, kirottu, kyllähän sitten näet, karjasee hurjasti Joppi.
-- Ei heltiä kätesi nyt, ennenkuin avaat kourasi -- avatkaa sen koura, miehet, ja syynätkää, se on ennenkin --
Mutta samassa iskee Joppi vapaalla nyrkillään Jussia rintaan niin että tämä kaatuu ja mukana menee koko pöytä, pullot, lasit ja lamput, kovalla helinällä, ja huone jää pilkkoisen pimeäksi.
Isäntäväki riensi kamarista, ja kun ovi aukeni, tuli uudestaan valoa huoneesen.
Mutta Jussi oli kavahtanut lattialta ylös. Hänen ajunsa läpi on silmänräpäyksessä kulkenut kaikki se vääryys ja vahinko, jonka hän viime vuonna kärsi Jopin tähden -- ja nyt vielä tämä viimeinen iso tappio -- suora ryöväys -- ja tämä lyönti -- ja hän on temmannut puukon tupestaan ja töyttää raivossa Jopin päälle.
Sen huomasivat toiset ja karattiin Jussin käteen. Vaan ei voitu enään ehkäistä voimakasta iskua, saatettiin se vaan harhaan -- ja puukko tunkeutui päätä myöten Nikun olkaan.
-- Ai jumala! -- se otti minuun, huusi Niku, vaipuen alas.
Yleinen hämmennys syntyi.
Ei ollut kukaan siinä mylläkässä kuullut, mitenkä toisessa kamarissa avattiin akkuna, ja kaksi naisen ääntä kirkui poliisia.
Niitä liikkuu ahkerasti Myllymäen kulmalla markkina-aikana sotilaspatrullin kanssa.
Kapakkahuoneessa toiset olivat kovana Jussille, toiset parhaallaan vetivät puukkoa Nikun olkapäästä, mihin se oli jäänyt törröttämään, kun ovi äkkiä temmattiin auki ja siitä näkyi kaksi painettia. Poliisi ja kaksi sotamiestä kiväärit kädessä, kumartui matalasta ovesta sisään.
Ne tekivät pian selvän asioista.
Niku pannaan omaan rekeensä ja viedään läänin lasarettiin sidottavaksi -- tahi kuolemaan, sillä kukaan ei voinut varmaan päättää kuinka kävisi, koska haava näytti pahalta. --
Muu joukko kaikki, jok'ikinen viedään poliisikamariin, sekin poikkinenä emäntä, vaikka hän paraansa päästä koettaa panna vastaan ja sättiä poliisia. Nukkuvatkin potkitaan ylös -- ja he tekevät seuraa unenpöperöisinä -- silmiään hieroen, syljeskellen ja haukotellen -- vaikka eivät tajua koko tästä komennosta mitään. Kaikki muut käyvät vapaina, mutta Jussia vartioidaan, ja vedetään kädet selän taakse kiinni setolkkaremmillä, jonka poliisi ottaa Nikun hevosenkaluista, muristen, että täältä jo tänään vietiin mies ja hevonen ja nyt viedään koko roska perässä. -- Kun piru virittäisi tuleen koko hökkelin.
Poliisikamarissa manataan ja tuomitaan koko tämä matoinen maailma pataluhaksi, mutta erittäinkin vielä nämä markkinat, jolloin ei saa pahaakaan rauhaa yöllä eikä päivällä. Pidetään lyhyt poliisitutkinto, jossa selviää, että Jussi yksin on ollut syypää koko tapaukseen, ja tulee vielä sekin ilmi, että hän on kulettanut markkinamiehille viinaa. Jussi koettaa puollustautua urheana -- ei ymmärrä ollenkaan asemansa vaarallisuutta -- ja ajaa syyn Jopin ja isäntäväen päälle. Puhuu vääryydestä korttipelissä ja yhteisestä viinakaupasta.
Mutta joka mies väittää yhdestä suusta, ett'ei ole ollenkaan pelattukaan, kuin leikin vuoksi. Ja isäntäkö olisi ruvennut viinaa myömään, joka tuntee lain -- pois se!
Kaikkien nimet ja kotipaikka merkitään paperiin ja koko joukko käsketään poistumaan, vaan pitämään varansa, jos asia sattuisi jo markkinain loppupäivinä olemaan raastuvan oikeudessa esillä. Ainoastaan humalaisimmat pannaan yöksi putkaan.
Jussi on tähän saakka ollut jotenkin rauhallinen, mutta kun hän näkee, että toiset alkavat poistua, eikä häntä lasketakaan, ja kun hän kuulee kahleitten kalinaa ja huomaa, kuinka parrakas, tuimannäköinen poliisi niitä kantaa salin poikki häntä kohden, herää hän äkkiä tajuunsa kuin unesta ja joutuu täydelliseen epätoivoon. -- Riistävätkö ne häneltä vapauden nyt? Hän nyyhkyttää ja pyytää -- hän jo ääneensä itkee -- heittäytyy polvilleen ja rukoilee pyhän Jumalan nimessä, että hänet päästettäisiin pois -- hän tulee takaisin vaikka jo aamulla raastupaan -- hän kärsii mitä siitä tulee, jos hänelle mitään tulee siitä -- sillä se oli niiden syy -- kaikki oli niiden toisten syy -- hän tekee vaikka mitä, kun hän vaan saa nyt mennä -- --
Mutta hänet riuhtaistaan itkustaan huolimatta seisaalleen, pannaan kahleet käsiin ja jalkoihin, ja viedään melkein kantamalla ja raastamalla vielä samana yönä linnaan.
Joppi läksi käymään torin poikki ja kääntyi keskievariin tapaamaan Oskaria, mutta ei löytänyt häntä sieltä, ei ravintolan puolelta, eikä kamarista. Kamarin avain oli paikoillaan naulassaan ovi pielessä ja vuoteet liikuttamattomina.
-- Mihinkä ihmeesen se olisi mennyt, kun ei vielä ole palannut ja on tuossa paikassa jo puoliyö? tuumaili Joppi. -- Mutta kyllä se on haettava käsiin, on saattanut joutua hyvinkin hauskaan seuraan.
Hän aprikoi keskievarin portilla, seisoen kadulla. Tuumaili sinne ja tänne, mihin päin siitä alkaisi suunnata kulkuansa, että löytäisi etsittävänsä -- sillä välttämättä nyt pitäisi nähdä, millaisessa lystissä Oskari on, ja päästä seuraan.
Äkkiä pälkähti päähän, että pitää aivan ensimmäiseksi käydä katsomaan susiteetista, sillä siellähän oli syksylläkin oltu yhdessä sen kasöörin kanssa, jota Oskarin nytkin oli pitänyt tavata.
Kadut olivat jo melkein tyhjät. Ainoastaan markkinakulkuvahtia astuskeli hiljalleen siellä täällä keskikatua, parittain, kiväärit olalla, keskenään jutellen päivän tapahtumia, ja joku markkinamies, joka oli saanut päänsä tarpeeksi täyteen, hoippui käytävää pitkin, muistutellen korttieripaikkaansa.
Kulkuvahti antoi heidän paraansa mukaan luovia eteenpäin, kunhan eivät vaan pitäneet niin suurta melua, että siitä kaupunkilaisten yörauha häiriytyisi, sillä oman mukavuutensakin vuoksi he eivät olleet erittäin hanakoita ketään putkaan viemään, ja toisekseen, ei siellä olisi enään ollut tilaakaan.
Joppi kiirehti askeliaan, ja juuri kun hän lähellä matkansa päämäärää oli astumassa sen kadun poikki, joka vie torilta linnalle, kuuli hän ääntä ja meteliä torilta päin, ja tarkemmin kuunneltuaan huomasi hän, että siinä vietiin Jussia.
Jussi teki kovaa vastarintaa, -- sillä vapaus on ihmiselle rakkain kaikesta -- mutta ei siinä auttanut. Kulkuvahti juoksi avuksi, ja Joppi kuuli sanottavan, että "viedään se yksi mies vaikka kantamalla -- pahennat sinä tällä vaan asiaasi --"
Pieni säälin huokaus kävi Jopin rinnasta, mutta ainoastaan ohimennen -- sillä samassa hän muisti, kuinka huonosti tämä markkinamatka olisi voinut päättyä, joll'ei isku olisi sattunut Nikuun. -- Menkööt omaa menoaan he, hänellä on myös oma tiensä, ajatteli hän, ja jatkoi kulkuaan oikein mielihyvissään siitä, että oli toisen kustannuksella oman nahkansa pelastanut.
Hän astui seurahuoneen isoon saliin sisään. Se oli korkea ja kaikuva kuin kirkko, ja oli siellä vielä -- puoliyön aikaan -- äänekäs seurakunta hartaassa toimessa.
Siellä istui tukkiherroja, monenlaisia liikemiehiä, kauppamiehiä, hevosmiehiä, kaupungin virkamiehiä ja lihavia, kaksileukaisia Hämeen rusthollaria ja mahtavia kartanon omistajia -- hyllyvätä lihaa, jota ei huoli eikä työ ollut pakoittanut missään määrätyissä rajoissa pysymään.
Afääreistä puhuttiin ja niitä tehtiin. Keskusteltiin hevoskaupoista ja metsäkaupoista -- ja juotiin -- pääasiassa vaan juotiin --
Omituista todellakin aineellisuuden kiertokulku tässä maailmassa! Tuhansia tukkia, monta kaunista hongikkoa kokonaan, siellä nieltiin kurkuista alas. Ne olivat ennen hiljalleen kulkea kahnustaneeet kuukausia -- kokonaisia vuosia -- purojamme, jokiamme ja siintäviä järviemme selkiä myöten maasta pois, toisinaan hyvinkin vastahakoisesti ahtaissa uomapaikoissa -- ja nyt, saatuaan toisen olinmuodon konjakissa, viinissä, liköörissä ja korkeakaulaisissa sampanjapulloissa -- nyt ne menivät solahtaen vaan iloisten tukkiherrain ja topakoitten maanomistajain mahaan -- eikä siinä oksat vastaan kärränneet --
Ja myöjät olivat iloisia ja ostajat iloisempia vielä.
Joppi jäi salin ovelle seisomaan, ihmeissään siitä komeudesta, mikä täällä kohtasi silmää, ja alkoi katseineen kulkea ympäri pöydästä pöytään, että jos näkisi Oskarin siellä. Hän oli ensi kertaa markkinamatkoillaan, näin ison liikkeen aikana, sattunut tähän paikkaan.
-- Voi kumminkin tätä elämää -- tätä iloa! ajatteli hän ja joutui jonkunlaiseen huumaustilaan seistessään siinä ovella, niin ett'ei kohta enään muistanutkaan asiaansa. -- Vaahtopäät lasit, kauniit pullot, häikäisevä valo, korkkien moksahdus -- ja koko ilma, joka tulvi salista vastaan ovelle, oli niin puoleensa vetävä, että hän seisoi paikoillaan vaan hehkuvin silmin, katsellen elämää edessään niinkuin kaunista panoraamaa -- hengittäen syvästi --
Joku mies nousee siellä eräästä pöydästä ja lähtee käymään häntä kohti -- katsellen häneen -- --
-- Kah, Oskari! Olethan sinä täällä, sanoo Joppi iloisesti, kun toinen jo on tullut aivan tykö. Minä jo ajattelin, että mihinkä sinä -- --
-- Täällähän minä olen ollut koko illan -- ja täällä sitä olla pitää. Tule pois meidän pöytään, siinä on rahamiehiä Keuruulta ja Orihvedeltä saakka -- hauskoja miehiä kerrassaan -- ja meidän kasööri.