Part 6

Chapter 63,227 wordsPublic domain

Hän kuulosti vielä hetkisen ovella -- ja hypähti sitten varpaillaan kaapin luo, pöydän vieressä. Siinä se oli Jopin avoin lompakko ja sieltä näkyi punaisia rahan kulmia. Jussin alkoi kädet vavista ja sydän löi, niin että kuului omissa korvissa. Hän katsahti pöydälle, otti konjakkipullon ja kaatoi tyhjään lasiin. Kädet vapisivat, hän kaatoi sivu, pöydälle, mutta sai sentään otetuksi hyvän kulauksen -- ja hän tempasi lompakon käteensä. Hätäilevällä kiireellä hän selaili rahoja, mutta siinä ei ollut kuin pelkkiä satamarkkasia. -- Jos se huomaa kumminkin, kun ottaa niin paljon -- mutta kun pienempää ei ole. --

Hän puristi yhden setelin kouraansa ja heitti lompakon paikoilleen. -- Pitää maistaa vielä. -- Hän tavoitti uudestaan pulloa käteensä, mutta sattui katsomaan peittämättömään akkunaan. Lasista, pimeätä syysyötä vastaan, heijastui valkean valossa hänen oma kuvansa. Hän säpsähti kauheasti ja pullo jäi kajoamatta.

-- Olikohan siellä vaan kukaan ikkunan takana --

Hän hiipi ulos ja tuli kenenkään huomaamatta pihalle.

Tultua valosta äkkiä ulos, tuntui pimeys vielä mustemmalta, se oli kun seinä edessä. Ei voinut kättänsä eroittaa. Hapuroiden tuli Jussi portaan pieleen ja seisoi siinä.

-- Ei hän oikein tiennyt mitä tehdä tai mihin mennä. -- Pistäisiköhän rahan taskuunsa ja menisi rohkeasti tupaan tanssimaan. -- Hän pisti jo kätensä taskuunsa, pitäen kumminkin yhä seteliä kourassaan. -- Ei, se ei sovi, sillä jos Joppi huomaa, että raha on vailla, niin hänet paikalla syynätään.

-- Mutta jos hän yhtäkaikki vie sen takaisin, ennenkuin ketään tulee tuvasta ulos -- heittää vaikka ovesta lattialle -- niin luulee Joppi sen itseltänsä siihen vaan pudonneen. -- Pitäköön omansa --

Hän hiipi portaille takaisin, mutta samassa alkoi tuvasta kuulua meteliä, ja miehiä tuli ulos.

Jussi loikahti takaisin pihalle ja alkoi pimeässä juosta kujan suuta kohti, mutta lankesi porttiin ja loukkasi polvensa. Hän nousi ylös ja aikoi mennä eteenpäin, pidellen polveansa, vaan samassa huomasi hän edessään jonkun mustan esineen, sillä silmä otti jo vähän eroittaakseen esineitä toisistaan. Ja hän seisattui. -- Siinä seisoo joku -- kukahan se on -- -- Ei se ollut kuin vanha tuulen murtaman koivun pökkä aitovieressä, ja Jussi oli sen kyllä nähnyt joka päivä, mutta nyt se näytti ihan ihmiseltä. -- Nyt ne tulevat sieltä jo tänne päin tanssijat -- kuuluu selvään puhe ja astuntaa pihalla -- --

Jussi heittäytyi aidan yli pellon puolelle ja kulki vähän matkaa piennarta alas noroon päin. Sitten kyykistyi hän poikkiaidan viereen ja alkoi kuunnella. Hän varoi, ett'ei häntä nähtäisi, sillä häneen tuli äkkiä se kumma luulo, että hänet voitaisiin nähdä -- vaikka oli pilkko pimeä.

Jo kuului puhe aivan selvästi ja joukkoa tuli kujaan.

-- Sika koko Joppi, kuului joku sanovan, -- aivan syyttömästi syyttää!

Enempää hän ei kuullut, sillä kiroileminen ja laulun kulotus sotki puheen, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan.

-- Siinä se oli nyt! Joppi on heti huomannut ja alkanut syyttää tanssiväkeä.

Hän juoksi alemmas aitoviertä noroon, vaikka polvea koski pahasti. Ojanko norossa oli jäänriitteessä, mutta keskeltä se petti ja hän kastui vyötäisiään myöten. Huuh, kun tuli kylmä. -- Hän tuli heinäladolle ojangon takana, kiskoi irti muutamia ovilautoja ja meni heiniin. Mutta oltuaan jonkun aikaa heinissä, tunsi hän, että housut ja saappaat alkoivat jäätyä. Ja le'uat löivät yhteen, että hampaat kalisi.

-- Tämä on sietämätöntä, ajatteli Jussi. -- Tuli mitä tuli, mutta ei tätäkään kestä -- lämpimään pitää päästä. -- Ja raha on pantava piiloon -- syynätkööt sitten -- hän kieltää, eikä kukaan nähnyt -- joll'ei siellä ikkunan takana ollut joku --

Hän pani tarkasti muistiinsa hirren, jonka halkeamaan kätki setelin, ja läksi varotellen taloon takaisin.

Kaikkialla oli hiljaista. Tupa oli jo pimeä. Jussi kiersi rakennuksen ympäri. Jopin kamarissa oli tuli, mutta akkuna oli sisäpuolelta peitetty. Hän kuuli sieltä äänekästä puhetta ja näki jotain liikkuvia varjoja ikkunaverhon lävitse, mutta puheesta hän ei voinut saada selvää.

-- Pakarissa olisi lämmin, ajatteli hän, -- mutta siellä varmaan makaa se Vihtori -- eräs vanha ukko, joka oli kisaviikon ollut päiväläisenä -- ja se herää ja alkaa kysellä jotain.

Hän yritti mennä saunaan, mutta saunan ovi oli sisäpuolelta säpissä.

Täytyi mennä pakariin.

-- Häh! kuka se? -- kysäsi unen höperössä ukko, joka siellä makasi, niinkuin Jussi oli arvannut.

-- Minä olen, vastasi Jussi. Läksin tästä illalla pimein päin metsän poikki Kulmalaan ja putosin ojaan -- täytyi palatakseni. Huh huh!

-- Kuka käskee pimeässä oikopolkuja koluamaan, murahti ukko ja veti peitettä ylemmäksi.

Mutta Jussi riisui tulta ottamatta saappaat ja housut jalastaan, heitti ne uunin päälle ja kiipesi itse perässä.

Hän valvoi koko loppupuolen yötä ja vasta aamulla, kun ukko talliin lähtiessään oli puhunut, kuinka isäntä illalla suuttui tanssijoille, rauhoittui hän niin paljon, että nukkui, ja makasi puoleen päivään.

Vaikea hänen kumminkin herättyään oli olla, ja kun joku katsoi häneen tai kysäsi jotain, pampahti rinnassa heti ankarasti ja hengitys kävi ahtaaksi. Eikä hän oikein ennalleen tahtonut rauhoittua, vaikka hän kaikkien, yksin Jopinkin, toimista ja puheista kyllä varmaan huomasi, ett'ei koko asiasta tietty mitään. Ja turha hänen pelkonsa oli ollutkin, sillä Joppi ei ihan tarkoin muistanut alkujaankaan, kotiin tullessaan, rahojensa määrää, eikä tullut epäilleeksikään, että kukaan olisi voinut hänen lompakossaan käydä. Ja kun sitten vielä yöllä oli humalapäissä seteleitä moneen kertaan vaihdettu, pienitty ja pehmitetty, ei ollut kummaa, jos Joppi aamulla oli vieläkin tietämättömämpi, millä lailla mikin seteli oli kapertunut.

Jussi läksi illan suussa Hinkkalasta, vaatevähät pieneen myttyyn käärittyinä kainalossa, ja lupasi ottaa passin vallesmannilta ja lähteä ulkopitäjiin töihin.

Heti kun maa oli siksi jäätynyt, että rapakot ja korven onkalot miestä hyvin kannattivat, alkoi kirvesten pauke, huikkina ja kaatuvien puiden ryske kuulua Hinkkalan metsästä Teurossa.

Kirvesmiehiä oli, niinkuin tavallisesti puulaakin metsiin, kokoontunut läheltä ja kaukaa. Siinä oli kieleviä savolaisia, suurisuisia pohjalaisia, ja hämäläistä joukossa, oman paikan miestä, kaikki vankkoja, kokeneita, monivuotisia tukin kaatajia, tai kesäisiä uittomiehiä, joista useimman oli talvi tavannut kesätamineissa -- ei rahan puutteesta, sillä sitä liikkui runsaasti -- vaan sen vuoksi, että kesällä ei ruumis ollut suuria verhoja kaivannut -- ja talvella se pakoitettiin kärsimään siinä toivossa, että se taas kevään tullen ja palkan ylentyessä saa sitä enemmän viinaa.

Hinkkalaan oli suuri osa heistä ottanut asuntonsa, niin että talo oli muodostunut oikeaksi kasarmiksi. Rivoja puheita, laulun renkutusta ja kortinlyöntiä kesti talon tuvassa melkein läpi yöt. Olutta hilattiin kirkolta "resukaupalla", ja usein kävi niin, että joku pullo lyötiin toisen miehen kalloon rikki, tahi kaapattiin halko nurkasta, tahi näytettiin, miten pohjalainen teräs välkähtää takkavalkean valossa -- ja aina makasi joukosta joku potilaana, parannellen vammojansa.

Talon rengeille se oli erittäin hauskaa ajanvietettä, eivätkä he siihen väsyneet, vaan istuivat tuvassa koko pitkät talviset puhteet korvat hörössä, kohennellen puita leveäsuisessa takassa; ja tuskin malttoivat he hevosia hoitaa. Ja päivät heiltä kului siihen, että toivat silloin tällöin havukuorman tukinlatvoista kotiin, ja nölkkivät sitä pieneksi navetan katoksessa, kun piiat olivat valitelleet navettaa niin märjäksi, ett'ei käymään päässyt, tai pienivät he polttopuita kuivasista ja tuoreista koivuista pakahtuvan edessä, että riittäisi loimuavaa takkavalkeata tukkimiehille iltakaudeksi, sillä polttopuu oli Hinkkalassa kokonaan joutunut kirveen nenään sittenkun vanha isäntä oli kuollut.

Tukki-Oskari oli lupauksensa mukaan ottanut pääkorttierinsa Jopin luokse, ja sieltä hän kävi vuoroin kaikissa puulaakin metsissä sillä paikkakunnalla, mittaamassa ja lukemassa katkotuita tukkia, muistikirja ja keltainen mittapuikko aina varmasti takin rintataskussa. Ja hänellä oli uuraana seurakumppanina Joppi, joka nyt vietti oikeita huolettomia herrasmiehen päiviä, kyyditellen orillansa Oskaria metsiin.

Melkein säännöllisesti oli heillä pyssyt ja koira ja evästä mukana, sillä kun oli muutoinkin mentävä joka päivä metsään, sopi niin mainion hyvästi tavoittaa saalista siinä samassa. Vaan syksyistä koiraa ei Jopilla enään ollut eikä samaa pyssyäkään, sillä hän oli niitä pelaillut, myönyt ja vaihettanut, ja taas välillä ostanut uusia, kun ei tahtonut milloinkaan saada oikein mieleisiään, hyviä. Niissä sattui aina olemaan joku vika, joku sellainen vajavuus, jota ei heti saadessaan ollut huomannut, vaan jonka sitte metsällä vasta huomasi, etupäässä siitä, ett'ei saanut tarpeeksi saalista.

Jotkut irvileuvat olivat sanoneet syyn olleen Jopissa itsessään, mutta sen otti Joppi pahaksi loukkaukseksi. Suuttuipa hän jahtivoutiinkin niin, että heistä tuli pitkäksi ajaksi vihamiehet, kun tämä leikillään oli luvannut sakoittaa Jopin eläinrääkkäyksestä, väittäen ettei koko kulmakunnalla kohta ollut terveraajaista otusta, sittenkun Jopista oli tullut jahtimies. Kaikki muka saivat häneltä siipeensä eroituksetta. Mutta siitä Joppi oli suuttunut, sydäntynyt ja vannonut tänä talvena Oskarin kanssa vielä ampuvansa ilveksiä, ja näyttävänsä tuollaisille mokomille, kateille "häntäherroille" -- niinkuin hän sanoi -- kuinka jahtia käydään.

Ja kun satoi lumen maahan, niin oleili hän metsässä vielä entistään ahkerammin, melkein aina Teurossa. Sillä jos siellä oli muutenkin niin miehekästä kävellä isäntänä Oskarin rinnalla ja katsella kuinka omaa metsää kaadettiin, niin piti siellä nyt lumen tultua vielä erittäin vaania ilveksen jälkiä. Ja kymmenen markkaa oli Joppi luvannut heti sille hakkuumiehistä, joka hänelle ilmoittaisi tuoreet ilveksen jälet. -- Mutta tulivatko ilvekset sinne? kyllä ne kaikkosivat pienempääkin meteliä!

Useasti istuivat he Oskarin kanssa metsässä nuotiolla, jonka hakkuumiehet olivat päivällistiloilleen tehneet. Ja kun mäet kajahteli kirvesten iskuista ja kun miehet tuhkasivat puitten rytinällä kaatuessa, oli se Jopista niin hauskaa, suorastaan niin mieltä ylentävää, että hän kavahti seisaalleen kannon päästä ja sanoi melkein liikutetulla äänellä kumppanilleen: "tämä on niin hauskaa, Oskari. Otetaan ryyppy --"

Mutta kun Joppi olisi tajunnut honkain surumielisen puheen, kun ne siinä kivikkoharjulla tuulen käsissä valitellen ja päitään kumarrellen haastelivat omaa kieltänsä, tahi kun hän olisi ymmärtänyt harmajanaavaisten kuusten syvän kohinan harjun alla korvessa, olisi hän ehkä voinut toisella tavalla ilmaista hauskuutensa niiden kaatumisesta. Vaan hän, aivan samoin kuin kaatajatkin kaikki, oli hetken ilakoiva, reuhaava lapsi, jolla ei ollut mitään syvempää harkintaa toimiensa pohjana, eikä itse koettanut sitä mistään saadakaan. Että puutkin voisivat puhua jotain, sitä ei Joppi olisi koskaan osannut ajatellakaan, vielä vähemmin hän olisi voinut niiden puhetta ymmärtää. Sillä hänellä pitää olla huomio ja tajunta teroitettuina, pitää olla syvä harrastus asiaan, joka voi tulkita viisaan luojan suurta kirjaa ja ymmärtää metsien kohahtavia sanoja.

Ja niin saivat puut itseksensä puhua viimeiset puhuttavansa, tuulen viedä aukealle suolle ja toisiin metsiin.

Ja kuuset korvessa kohisivat näin: "meidän ensimmäiset esi-isämme ovat tässä samassa paikassa imeneet juurensa kiinni jäykkään, laihaan saveen, ja siihen nälkää nähden ja kituen sortuneet -- mutta suku on jatkunut yhä -- ja niin on maatunut tähän samoille kasvintiloille polvi polven päälle, imien uusi polvi aina enemmän voimaa entisten mädänneistä rungoista. Meillä ei ole enään puutetta -- me tunnemme juurillamme savisen jankon päällä jo lihavan mullan -- ja siksi olemmekin näin reheviä. Tässä on jo väkevyyttä ylitse meidän tarpeemme ja voisi meidän jälkeemme kaatumatiloillamme aaltoilla keltainen ruis, tuottaen huolettoman ravinnon monelle luomakunnan paremmalle eläjälle -- eikä voimaa puuttuisi nyt, koska meidän runkomme muutetaan heliseväksi rahaksi -- mutta onko miestä toimeen -- --"

Ja vanhat tasalatvalset hongat mäellä viuhuen valittivat: "kun te tietäisitte, te, jotka siellä allamme hihkutte, mikä katala asukas pitää tyyssijaansa tuolla Kilpisuossa -- ja jos te tahtoisitte, niin te jotain tekisitte --. Me olemme sen tunteneet hyvin pienistä vesoista saakka, siitä saakka, kuin uletuimme kurkistamaan kivien ylitse suolle, ja me kammoksumme sitä aina, vaikkei se meille itsellemme pysty vahinkoa tekemään -- sen voima on tehoton meidän karkeaan pintaamme, joka kestää talven kireimmän viiman -- mutta me vihaamme sitä sen kamalan jälen tähden, minkä se jättää tuonne etäälle kyläin vainioille. -- Se piiloutuu joka kevät suohonsa sammalen alle ja kun se kesäiltoina saa korviinsa emonsa kuiskaukset -- joka kuuluu asuvan kaukana pohjan jäävuorilla -- lähtee se liikkeelle, yhtyäkseen vanhimpansa kanssa yötiseen hävitysretkeen -- auttaaksensa emoansa pahoissa töissä. -- Monena satana kesäyönä olemme me nähneet sen hiipivän piilostansa niinkuin aaveen -- kylmänä -- kuuraisena -- ja isonevan yhä silmäimme kantamiin saakka niityille ja pelloille. -- On vihlonut sydäntämme, kun päivän kirkastuessa sitten olemme nähneet, mitenkä se kurja kylmällä yöllisellä syleilyllään on ryöstänyt vihannuuden reheviltä kasveilta, niinkuin impeyden vielä varttuvalta neidolta. -- Ja kun aurinko aamulla on luonut säteilevän katseensa heihin -- on heidän päänsä ollut nukuksissa ja kasvonsa kalman kalpeat. -- Ja kun ihmiset ovat lähteneet asunnoistansa, olemme me peltojen pientareilta kuulleet monta karmaisevaa kirousta -- monta huokausta -- ja nähneet monen kyynelen sekaantuvan kastehelmiin maassa -- --. Tätä kamalaa näkyä on meidän pitänyt ikämme katsella -- voimatta sitä estää, vaikka olemme kaiken vanhuutemme lämmönkin avuksi panneet --. Tarvittaisi uljaita miehiä, jotka sen hirviön lopettaisivat -- kaivaisivat, hävittäisivät ja perustuksineen penkoisivat sen asuinsijan tuolla suolla. -- Me annamme ilolla henkemme avuksi, kun tietäisimme vaan, että meidän vesojamme ja nuorempiamme säästettäisiin -- ja että he kerran tältä karuiselta mäeltä saisivat nähdä iloisempia näkyjä kuin me -- -- --."

Haa-uu-ii-rräts! kaatui samassa vanha honka, saatuaan kuoliniskun -- kaatui kiviröykkiöiseen mäkeen, työntäen tyven korkealle. Latva ja oksat menivät räiskyen tuhansiksi pirstaleiksi ja paljas runko makasi siinä valkealla lumella, tyvi ilmassa.

-- Hii-ih! huusivat kaatajat -- se on hyvää pärepuuta kun niin heitti tyveänsä.

-- On sitä joka lajia minun metsässäni, huusi vastaan Joppi nuotiolta, jossa hän kyykyllään lämmitti taskumattiaan, sanoen pakaisevan suuta, kun se oli jäänyt kannon nenään.

-- Kyllä tämä on hauskaa, sanoi hän kääntyen Oskariin -- otetaanpa kerran resu olutta tänne metsään, niin saa antaa noille miehille. Ne ovat niin peijakkaan lystiä poikia.

-- Kutka sitten, joll'ei ne, sanoi Oskari asiantuntevasti. -- Otetaan vaan resu, saahan tässä hyvin lämmitettyä, ett'ei yskää tule.

-- Menisköhän ne hakemaan, en viitsisi itse, kun on niin mukava olo tässä valkealla? Ottakoot hevoseni torpasta.

-- Anna joku lantti, niin lähtevät mielellään vaikka kuka. -- Hoi Soikkeli, tules tänne! huusi Oskari.

Kyllä sitä on niinkuin sotaherra! Huutaa vaan ja jo toinen juoksee -- ajatteli Joppi.

Olutta saatiin, ja noudettiin sitä usein jälestäkinpäin metsään. Siitä sukeutui talven mittaan oikea sananparsi, että "hei pojat, tämä on hauskaa, otetaan resu taas".

Ja jos sitä juotiin metsässä, niin juotiin kotona enemmän vielä, ja useat tukkimiehistäkin olivat niin olueen ahneita, että sitä piti olla yhtenään sianläskin paineeksi.

Niin hummattiin Hinkkalassa ja Hinkkalan metsässä, ja vietettiin vanhain honkain hautajaisia koko aika kuin niitä kaadettiinkin.

Mutta kun iloinen joulu oli vietetty ja loppiaisesta alkoi "härkäpäivät ja reikäleipä", rupesi Joppi huomaamaan, että rahakin kuluu. Hänelle oli tullut tavaksi sanoa, että kyllähän jokamies rahaa saa, kun tahtoo, mutta kaikki eivät osaa sitä oikein käyttää -- herroiksi, mutta nyt hän hoksasi käyttäneensä sitä hieman liikaa, eikä ollut hänellä jälellä kahdesta tuhannesta paljon muuta kuin rikkeimet rillat, turkki, koira ja pari pyssyä, sekä muuta yhtä ja toista.

-- Mennyt kuin mennyt, tuumi hän huolettomana. -- Saapa keväällä toista -- ja onhan tavaraa.

Ja kun Oskari pyhäin jälestä oli kuuluuttanut hevosmiehiä metsään, pani Joppikin molemmat renkinsä hinaamaan tukkia joelle. -- Ainahan sieltäkin joku penni herahtaa, sanoi hän, -- kun ei ole tässä kotonakaan mitään kiirettä. Itse hän ajoi pukkire'ellään renkien perästä, Oskari takana -- metsään.

Sattuivat siinä ahtaassa kujassa juuri heidän edelleen kääntymään naapurin pojat, vetäen navettalantaa pellolleen kasaan, ja Jopin oli vaikea päästä oriillaan ohitse.

-- Pois alta, sontakuskit, tahi lasketaan mäsäksi, huusi Joppi.

Toiset eivät olleet kuulevinaan -- ajakoon perässä laukulle saakka sen muutaman sylen.

-- Tie auki, kuuletteko! Eihän tässä voi perässä käyttää -- panette koko kylän haisemaan.

-- Siitähän leviää teidänkin pellolle, vastasi perimmäinen poika, veitikkamaisesti katsahtaen taakseen.

-- Huuti, mukula! Pidä huoli omistasi vaan, tiuskasi Joppi, ja oli sotkettaa pojan hevosellaan, kun hän siinä edellä käveli kuormansa perässä, pitäen kahin sarvista molemmin käsin kiinni -- mutta samassa kääntyivät he jo laukusta pellolle ja Joppi sai vapaasti huristaa eteenpäin.

-- Riivatun suupalttia poikia tuolla naapurin äijällä, sanoi hän, kääntyen Oskariin.

Tukinajo kävi kovalla kilvalla, sillä usealle oli sellainen raha-ajo kovin mieleistä ja tuottavaa, kun sai aina selvän rahan heti kouraansa -- ja muutenkin se oli hauskaa suuressa miesjoukossa.

Pari viikkoa niitä oli jo ajettu, kun eräänä aamuna Hinkkalassa tuli renki isännän puheille siinä tuumassa, että kuinkahan päin nyt aletaan toimia, kun heinät ovat lopussa, eikä ole suurin muutakaan rehua jälellä. --

Se oli Jopista kumma kuuluma, että rehu alkaa loppua, ja vasta oltiin Paavaliin tulossa -- joka vanhain sanan mukaan "jakaa karjanruuan kahtia". Ei hän muistanut isävainaan ostelleen, kuin jonkun kerran ihan keväällä, jos oli sattunut myöhäinen kevät -- vaikka kyllä niukkuutta oli sekin aina valitellut.

Joppi sydäntyi rengille ja koko väelle. -- Ne ovat häntä pettäneet -- se ei ole muuten mahdollista. -- Ne ovat tehneet vääryyttä hänelle ja haaskanneet hänen tavaraansa --

Hän juoksi vihasta puhkuen hengästyksissään tallit ja navetat ja ladot, huusi ja kiroili.

Hän ei ollut navetassa käynyt milloinkaan, ja kun hän nyt juoksi sinne kovalla huudolla ja mehkalla, niin pelästyivät lehmät, rupesivat rynkäilemään ja reuhtomaan. Sonni riipasihe huonosta vitsakytkyestä irti, mölähti pahasti, kaapasi sorkallaan sontaa, niin että sitä lensi ympäri navetan, ja töyttäsi isännän päälle. Joppi sai hädintuskin vältettyä puskun, tempasi havupuun ovipielestä ja iski sonnia päähän.

-- Saatanan elukka, huusi hän, ja löi lyömistään, kiertäen ympäri navettaa selkä edellä.

Olisi tainnut sonni hänet keihästää sarviinsa, kun hän vimmassaan ei älynnyt juosta pakoon, mutta piiat paiskasivat hädissään molemmat ovenpuoliskot selkiselälleen ja saivat ajettua sonnin ulos.

-- Te olette samallaisia lehmiä täällä kaikki, te niinkuin nuo toisetkin, ärjyi Joppi piioille. -- Täällä lehmät syövät heiniä, makaavat heinissä ja sontivat heiniin, ja te katselette päältä --. Mitä tämä on, häh? Sanoppa! Ja hän otti olkitukon lehmän takaa ja heitti piian silmille.

-- Olkiahan ne ovat, sanoi piika, itkuun puhkeamaisillaan.

-- Olkoot vaikka olkiakin -- olenko minä käskenyt olkia sontaan panemaan.

-- Mutta kun ei ole saatu havuja tarpeeksi ja täällä on ollut niin märkää, rohkeni piika väittää.

-- Vai ei havuja -- vai ei havuja, matki Joppi, tarkastellen lehmäin alusia -- ja hän löysi sieltä oikeita heiniä.

-- Onko tämä vaksia sitten, häh?

-- Menee niitä aina alle joku tukko, selitti piika, kun ne ovat huonosti tehtyjä kesällä, tunkkaisia --

-- Sinä ole itse tunkkainen, lätys, senvuoksi ne eivät syö. --

-- Mutta onko isäntä käynyt täällä katsomassa, kuinka ne syövät ja mitä ne syövät, ja syödä niiden pitäisi -- tuon kantaneen kumminkin, kun miehet tahtovat maitoa joka päivä.

-- Olkoot maidotta! Ja kas sellainen maito kannattaa ajaa heiniä sontaan. Kyllä minä teidät -- ja selvän minä tästä teen -- panen lihaksi joka sorkan ja ajan teidät talostani pois.

-- Siunaa ja varjele tätä komentoa, sanoi piika toiselle, Jopin rientäessä läähöttäen talliin.

Renki seisoi ovella.

-- Te lurjukset olette syöttäneet hevosille liikaa.

-- Ei ne liikoja ole saaneet, eikä viime aikoina tarpeeksikaan, paitse Pekka --

-- Ja sekin on sentään kuin rukki, ja ensi viikolla sillä pitäisi markkinoille -- --. Voi yhtäkaikki, voi tuhannen kertaa! Pitääkö minun nyt lähteä teidän tähtenne rehun ostoon.

-- Ei kaiketi se meidän syymme ole, että rehu loppuu. Isäntä vainaan aikana ei kuulunut olleen kuin kaksi hevosta ja näitä on neljä --

-- Elä venkaile, se ei sinuun kuulu vaikka olisi neljäkymmentä.

-- No ei kuulukaan, ja kuolkoot vaikka nälkään minusta nähden, mutta sen minä sanon, ett'ei niillä enään tukkia mäestä viedä.

Joppi oli niin äkäinen, että olisi käynyt renkiin kiinni, jollei toinen renki olisi samassa sattunut tulemaan talliin.

Hän meni suutuksissaan kamariinsa takaisin ja alkoi tuumia, mitä nyt olisi tehtävä, sillä pahalta näytti todellakin asiain tila.

Hän oli huomannut, että paljon ne olivat haaskanneet heiniä hukkaankin, mutta se ei nyt enään siitä miksikään muuttunut. Mutta hän ei sentään ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehty. -- Palkolliset puolestaan olivat kyllä ymmärtäneet oman etunsa. He pääsivät vähemmällä vaivalla, kun työnsivät aika kasan kerralla eteen. Ei tarvinnut sitten niin usein käydä ruokkimassa, ja oli tuumittu, että jos elukka siitä ajoi huonompia jalkoihinsakin, niin ajakoon.

Jo alkoi Joppia vähän kaduttaa, että oli niin jyrkästi seurannut isävainaansa kauppakirjaa, ja heti eroittanut äitinsä talontoimesta pois, erikseen asumaan. Olisihan se voinut sentään pitää jotain hoitoa navetassa, koska karjanrehu ennenkin riitti, ja vähällä piti, ett'ei hän lähtenyt jo äitinsä puheille. -- Mutta ei, hän ei sittenkään mene -- päätti hän uudelleen. -- Olisi häpeä nyt vasta häneltä apua hakea, ja toisekseen, jos äidin yhteen liittyisi, olisi vapaus poissa taas, niinkuin ennenkin. Siltä pitäisi aina salata ja piiloitella yhtä ja toista. -- Häpeä on ostaa rehuakin näin aikaiseen, ja kun nyt riittäisi edes rahat sellaisiin. -- Mutta kun ei ole rahaa enään tuskin muuta kuin markkinareissuun. -- Kun ei huomannut tehdä sellaista kauppaa, että sen metsän hinnan olisi saanut kaikki yht'aikaa -- --

Häntä alkoi taas tuskastuttaa talon pito.

-- Kyllä tämä sittenkin on yhtä saakelin vätystystä, mutisi hän itsekseen. -- Ollapa herra, niinkuin esimerkiksi nuo virkamiehet. Ei ole tappelemista palkollisten kanssa, eikä karjanrehuja haettava. Joka on virkaan päässyt, se nostaa ruunulta rahaa vaan niinkuin roskaa, ja elelee.

Mutta siinä ei nyt sillä kertaa mikään muu auttanut, kuin panna miehet lopuilla rahoilla, joita oli markkinoita varten säästänyt, hakemaan olkia ja kauroja, sillä heiniä hän ei päättänyt ostaa, koska kuuluivat kallistuneen. Ja eläähän hevoset ja karja jauhosilpullakin lopun talven, tuumaili hän.

Kun Oskari illalla palasi Jussilan metsästä, missä oli yksinään ollut mittauksilla, pyysi Joppi häneltä pari sataa markkaa etukäteen lainaksi. -- Sillä nyt on käynyt niin tuhannen hullusti, sanoi hän, ett'ei auta muu, ja markkinoille meno on aivan välttämätöntä, vaihettamaan Pekka pois, koska se on saanut patin jalkaansa.

Talvimarkkinain aattopäivänä -- jotka markkinat tavallisesti ovat Kallenpäivän aikaan tammikuulla -- ovat Joppi ja Oskari yhdessä matkalla Hämeenlinnaan, Joppi vaihettamaan parempaan pattijalkaa orittansa, ja Oskari muuten markkinoita katsomaan ja hakemaan rahaa lisää tukinajoa varten.