Part 4
Kun alettiin lähestyä mökkiä, pysyi Jopin katse melkein katkeamatta oikeanpuoleisessa metsässä.
-- Tuossakin on tuuli taas murskannut hyvän hirren, sanoi hän pitkäveteisesti, omituisella painolla, osoittaen tien sivuun.
-- Niinpä näkyy, vastasi Oskari välinpitämättömästi.
-- Kyllä niitä sellaisia vahingoita tapahtuu. Kenen se on metsää?
-- Kyllä se on minun, vastasi Joppi jonkunlaisella helpoituksella.
-- Sinun -- vai tulee teidänkin metsä näin pitkälle, sanoi Oskari, koettaen olla varsin ihmettelevän näköinen.
-- Ojaan saakka ne menevät kaikki lohot, selitti Joppi.
-- Ovat täällä miehet olleet monen päivän tuulen murtamia kasaamassa, vaan ei niitä kaikkia ehdi koota. Mätänee siellä monta parempaa puuta, kuin tuo oli.
-- Sinäpä houkko olet, kun annat hyväin puiden mennä ilman edestä, ja yhä enemmän niitä mätänee, kun metsä vanhenee. Myö koko metsä, ota rahaa, se ei vanhene eikä mätäne --
Asia oli itsestään vähitellen vetäytynyt niin kireälle, että se oli kuin viritetty pyssy: sitä kun liipasi, niin se laukesi.
Joppi kääntyi iloisesti Oskariin päin ja sanoi päättävällä äänellä:
-- Mutta sen minä teenkin, se taitaa olla viisainta.
-- On se viisainta aina, sanoi Oskari, ja kun minä olisin ennen tiennyt, olisin tullut varsin puhumaan.
-- Vaan kun isävainaa ei myönyt --
-- Niin teet sen sinä nyt. Pojastahan polvi muuttuu, sanotaan. -- Ja joll'et tahdo meidän puulaakille myödä, niin myö muille.
-- Miks'en möisi teille. Sinähän kumminkin kaupassa tarjoumuksen teet ja ethän suinkaan petkuttane tuttua miestä, sillä minä en oikein metsäin hintaa arvaa, kun en ole ennen myönyt, sanoi Joppi.
-- Kyllä minä olen jo niin monta metsää ostanut, että arvaan hinnat jos kukaan, ja aina paikalle, sanoi Oskari mahtavasti. -- Ja kun hinta meidän puulaakissa pannaan, pannaan se kerrassa paikalle, ja joka ei siihen tahdo myödä, pitäköön itse. Kun minä käyn metsän kerran ympäri vaan ja ristiin halki, voin sanoa markan päälle, mitä siitä luvataan. Mutta siihen tarvitaankin jo jotensakin tottunut silmä ja muutakin päävärkkiä.
-- Kyllä minä sen uskon, myönsi Joppi, ja kun nyt olet näillä mailla, niin tehdään kauppa paikalla.
-- Kuinka vaan sinä tahdot. Minulle se on yhdentekevää, vaan samassahan tuo menisi, jos Jussilainenkin, niinkuin varmaan luulen, tuosta vastapäätä tyytyy tarjoumukseeni. Ja mikä sitä muu auttaa! Porin puulaakin kanssa on paha kenenkään muun kilpailla. Menisihän siinä sitten kaksi varpusta yhdellä iskulla ja kannattaisi jo jäädä vaikka tänne asumaan talveksi. Ottaisitko korttieriin?
-- No paikalla! Siitäpä vasta hauska talvi tulisi, jahdattaisi yhdessä. Tiedätkö, että täällä löytyy ilveksiäkin näissä mä'issä.
Samassa ajettiin jo mökin eteen. Siinä makasi portailla kissa oven takana odotellen, että ovi aukenisi, ja pääsisi lämpimään uunin päälle. Koira kun sen huomasi, riipasihen ratasten takaa irti ja kävi päälle, mutta kissa oli vikkelämpi, iski sylästen kyntensä nurkan risteykseen ja kavahti katolle, maristen siellä pahasti.
-- Siinä sen näit, sanoi Oskari. Tuossa vasta ilveskoira on, joka noin kissaakin vihaa. Kyllä sillä on talvella koetettava.
Jahti jäikin sillä kertaa sivuseikaksi. Koira ja pyssytkin jätettiin mökkiin ja lähdettiin tarkastamaan metsää, sillä "ei niistä niin tarkassa ja tärkeässä toimessa ole muuta kuin harmia", oli Oskari sanonut. "Kyllähän sitten jälestäpäin metsästetään sitä hanakammin."
Joppi vei Oskarin sille rajapaikalle, mitä myöten hän tällä kertaa möisi metsää. Siinä kulki alava, puoleksi suoperäinen ja kapea noronko poikki koko palstan, noin kolme- eli neljäsataa syltä ojasta, ja se noro olisi rajana. Käytiin sitten se lohko ympäri ja ristiin halki, ja palattiin mökille, Oskarilla taskukirja toisessa ja lyijykynä toisessa kädessä. Hän ei puhunut mitään, äännähteli vaan jonkun kerran itsekseen "hm, hm", ja pisteli jotain merkkiä kirjaansa. Eikä Joppikaan häntä millään kysymyksillä häirinnyt.
Vasta mökille päästyä seisattui Oskari, pisti kirjan ja kynän rintataskuunsa, astui Jopin eteen ja sanoi kämmeniään levittäen:
-- Jaa, kolme ja puoli tuhatta saat kahdeksantuumaisiin saakka enkelska mitalla, se on kuin nakutettu. Tuoss' on käsi, joka ei vapise!
Joppi epäili silmänräpäyksen, vaan kun muisti, ett'ei Jussilallekaan oltu tarjottu neljää täyteen, oli hän jo iskemäisillään kättä.
-- Mitä meinaat? kysyi Oskari, kun toinen vitkasteli.
-- Etköhän lisää sataa?
-- Oli menneeksi tutulle miehelle, -- ja kättä lyötiin päälle.
Ja kun oltiin jo puoli tiessä kirkolle, niin ei muuta kuin ajaa hurautettiin että poro lensi, hyvällä tuulella, kievariin kontrahtia teettämään ja saamaan harjakaisia, jotka olivat yhtä tärkeitä asioita kumpikin.
Nuurperi haettiin kontrahdin tekijäksi.
Joppi sai kaksisataa markkaa käsirahaa, ja puolet hinnasta piti hänen saaman heti kun kontrahti Hämeenlinnassa, missä puulaakin kasööri asui, allekirjoitettiin, ja toisen puolen keväällä, kun tukit oli kaadettu. Raja piti vierasmiesten kanssa käytämän.
Harjakaisia otettiin lujasti ja varustettiin vielä rattaillekin, ett'ei taas tarvitsisi Jussia yöllä juoksuttaa.
-- Kyllä se nyt petti Joppi pahaa, kuiskasi kauppias kievarin isännälle, kun kontrahti oli tehty -- mutta aina ne pettää, eikä niiden pirujen kanssa voi kilpailla, kun siltäkin kulmalta on ajo rautatielle niin pitkä ja rautatiellä rahti kallis.
Hinkkalaan takaisin läksivät yöllä vasta Joppi ja Oskari, ja päätettiin yhdessä mennä pyhäinpäivänä Hämeenlinnaan rahain nostolle.
Vielä aamupuolella yötä oli valkea Jopin kamarissa ja pelattiin siellä Jopin uutta pyssyä, jota vastaan Oskari oli pannut omansa sekä kaksikymmentä markkaa rahaa.
4.
Pyhäinmiesten viikko oli alkanut, tuo kaikkein palkollisten iloviikko, jolloin useimmat antavat mennä "parempiin suihin" loput säästöt kuluneelta vuodelta, ja kellä ei säästöä ole, se ottaa etukäteen tulevan vuoden palkkaa, jos saa, ja antaa luistaa samaa tietä. Kaikki se menee, vanha ja uusi, ja mennä sen pitää, kun on taas vuoden kuluttua viikkokauden oma herransa.
Parveillaan joukossa, parasta päällä, ja pidetään kestiä toistensa luona. Siinä vehnäskahvit, viinat ja mitä vaan parasta irti saadaan, ja kun satutaan jostain saamaan huone -- tavallisimmin jonkun itsellisen ahdas tupa -- niin hierretään hikipäässä tanssia ilta ja yö, sillä harva se mies, jolla ei ole hanuria muassa tanssimusiikin varalle. Ainoastaan joku vanhempi renkimies paikkailee saappaitaan tai punoo talven varaksi tallun anturoita, ja joku piikatyttö, joka ennen tanssipaikoissa on saanut istua nurkassa ja palata yksin kotiin, oleilee alakuloisena paikoillaan ja ompelee emännältä saadusta vuosikankaastaan omia tarpeitaan.
Ani harva, poikkeustapauksessa, on sattunut ihan kaikkea keinoa vaille ja sen vuoksi pysyttelekse seuroista erillään, kun ei kehtaa muun joukon antipaloilla olla.
Niin oli käynyt Hinkkalan Jussin. Ei ollut hänellä vanhaa eikä uutta millä herrastella, nyt kun juuri olisi pitänyt olla, ja se kaiveli kauheasti hänen mieltänsä. Ei ollut hän kehdannut vielä käväistä ainoata kertaa kylälläkään, vaikka jo kolmas ilta vapaaviikkoa oli käsissä.
Jussi ei ollut pestiä ottanut mistään ensi vuodeksi, ja vanha tili isännän kanssa oli vielä tekemättä, kun Joppi oli lähtenyt Tukki-Oskarin kanssa Hämeenlinnaan metsärahoja nostamaan. Ja lähtiessään, kun Jussi oli pyytänyt tiliä, tai edes vähän rahaa viikoksensa, käskenyt vaan odottamaan siksi, kun hän kaupungista palaa, ja syömään sillä aikaa vapaasti talon ruokaa. Nyt oli isäntä ollut jo kolme päivää matkalla, eikä vielä kuulunut kotiin.
Jussia alkoi epäillyttää, että ehk'ei ole palkkaa enään saatavaakaan, sillä hän ei ollut laskuissaan oikein varma. Selvän rahansaannin hän kyllä muisti, mutta ne pelihäviöt olivat hämäriä, ja paljo oli niitäkin. Ei niitä sopinut kieltääkään, kun oli tullut pelanneeksi, ja usein ollut muitakin joukossa. --Jopilla ne oli varmaan muistiinpantuina kaikki, koska oli kerran sanonut olevan, ja tottapahan niistä laskun tekee kun kotiin palaa, olipa häntä sitten saamista tahi velkaa. -- Vai olisiko se siitä suuttunut, kun ei saanut enään tulevaksi vuodeksi pestiä ottamaan, ja vallan kiusalla tehnyt sellaisen häpeän, että piti pennitönnä maata römppäviikkonsa? Kun olisi lähtiessään edes suoraan sanonut, ett'ei ole saatavaa, niin olisi lähtenyt tästä toisten jaloista pois, aikoinaan etsimään rahatöitä; sillä rengiksi hän ei enään ikänänsä rupea, eikä koko talonpoikain töihin, sillä ne ovat liiaksi orjallisia, vaikka hyväkin isäntä sattuisi. -- Talven elää tukkimetsissä vallan hyvin ja keväällä lähtee uitolle, tai joll'ei uitolle lähde, niin pyrkii päivätöihin rautatielle, sillä siellä saa vielä helpommalla rahaa kuin tukinuitossa. Ei siellä rasitu raajat eikä kulu vaatteet, parit puoli-anturat ja korkoraudat menee kesässä, ja silloin on jo koonnut vuotuisen rengin palkan.
Näissä mietteissä loikoili Jussi pitkällään tuvan penkillä, pihan puoleisen ikkunan alla, katseli nurpein silmin piikain hyörinää ja odotteli, milloin Joppi ajaa hurauttaisi pihaan.
Piioilla oli kova touhu, sillä illalla piti tulla vieraita. Sekin toinen piika, pois muuttava, oli tullut Iitaa auttamaan, vaikka hän kapineensa jo oli siirtänyt uuteen palveluspaikkaansa. Kahvia paahdettiin ja juostiin posket punakoina pakarituvan väliä, jossa uuni lämpisi. Pannuja hangattiin puhtaiksi, monenmoisia, mitä talossa oli. Niihin tehtiin kuuteloa, maidosta, kananmunista ja vehnäjauhoista, ja kun uuni oli vedetty, vietiin ne paistumaan. Samalla siivottiin myös pakaria siinä pelossa, että jos isäntä sattuu tulemaan kotiin sellaisella päällä, ett'ei anna tuvassa tanssia, niin päästään sinne, sillä se oli tyhjä nyt, kun vanha Eerikki oli sieltä muuttanut pois.
Kaikkea tätä katseli Jussi ja hänen mielensä siitä vaan synkkeni.
Hän oli paljon muuttunut syyspuolia kesää, jälestä hein'ajan. Joppia, jota hän ennen ihaili ja piti miehuuden esikuvana, oli hän alkanut epäillä yhdestä ja toisesta, vaikka Joppi oli puolestaan pysynyt ennallaan ja olisi mielellään pitänyt toisenkin vuoden häntä renkinä. Ja se epäluulo muuttui ensin kateudeksi ja lopulta suoraksi vihaksi. Sitä ei vaikuttanut yksin se, että hän oli huomannut Jopin tekevän vääryyttä korttipelissä, vaan oli siinä muitakin asianhaaroja, joista hän toisinaan oli antanut salaviittauksia muulle talonväelle ja pistellyt piioille. Varsinkin Iitan kanssa oli hän joutunut huonoon väliin ja olisi monasti tahtonut tälle purkaa vihansa puhtaaksi, vaan oli se aina jäänyt tekemättä, vaikka usein oli jo kurkkuun saakka noussut ja siellä kutkuttanut. Se oli melkein aina jäänyt vaan ynseään päänkäänteeseen, tai äänettömään, halveksivaan katseeseen, ja vaikka heidän välinsä sitä ennen oli ollut erittäin hyvä, ei Iita tätä muutosta ollut Jussissa huomaavinaankaan. Nyt alkoi se viha taas nousta ylös ja hän muovaili sitä jo sanoiksi suussansa, pureskellen piippunsa hammasluuta siinä penkillä.
-- Olisit voinut ostaa edes vehnästä puolestasi sinäkin, Jussi, sattui silloin sanomaan Iita, heidän jäätyään kahden tupaan.
Jussin leuat puristuivat yhteen niin, että oli piipun hammasluu katketa, ja hän vastasi kireällä äänellä:
-- Elä härnää, Iita, sillä sinä tiedät, että olen kuitti mies tällä kertaa -- ja vaikka oliskin kukkaroni täynnä hopeata, niin en ainakaan sitä sinun tähtesi hellittäisi.
-- Olisipa lystiä, kun saisit sitä kovuuttasi näyttää, mutta kuka käski tuhlaamaan palkkaasi, sanoi pilkallisella äänellä toinen.
-- Kyllä on hyvä pistelläksesi nyt, vastasi nousevassa vihassa Jussi. -- Pistele vaan, mutta eikö ole sinun suusi kostunut palkastani yhtä usein kuin omanikin? Etkö muista talvea enään ja kevättä, kuinka olivat makeita minunkin antini silloin?
-- Taisihan olla, mutta kuka niitä niin vanhoja asioita enään muistaa -- ja eipä noita ole sen koommin kuulunutkaan. --
-- Kuinka renkipoika voisi isännän kanssa kilpailla, sanoi Jussi pisteliäästi.
-- Mitä hupsit, mitä sillä tarkoitat? kysäsi Iita, ikäänkuin ei olisi ollenkaan asiaa ymmärtänyt.
-- Tarkoitan vaan sitä, minkä itse hyvin tiedät, että Joppi on alkanut tuntua sinusta paremmalta kuin ennen Jussi. Tunnustapa suoraan, että etkö maannut sitäkin yötä Jopin kamarissa, kun perkiöltä heinästä tultiin --
-- Sinäkö minua ripittämään -- ja jos olisin sen tehnytkin, niin liikuttaako se sinua?
-- Liikuttaako tahi ei, se on yhdentekevätä nyt enään, mutta elä sentään luule, että tämän talon polkuja emäntänä kävelet. -- Kirkon sinä tervaat vielä sen kanssa ja siihen se kuherrus loppuu --
-- Hoo poika, vaikkapa niinkin! Teenpähän sen silloin edes isännän kanssa, enkä tuollaisen pennittömän renki nahjuksen, sanoi Iita, istuen ylpeästi jakkaralle hellan eteen, kahvimylly polvien välissä.
Jussin suupielissä kävi vavahtava liike, hän karkasi vimmattuna ylös ja paiskasi piippunsa pirstaleiksi lattiaan.
-- Sinä tuhatta tulimmainen -- sinä helvetin huora -- sinä -- minä teen sinusta makkarusta.
Iita juoksi kauheasti kiraisten ovea kohti, pudottaen myllyn helmastaan.
Toinen piika tuli samassa juosten sisään.
-- Ne tulevat jo, soittavat jo kujassa käsipeliä -- huusi hän ovessa ja töyttäsi Iitaan.
-- Ai jumala, mikä sota täällä on --
Iita nyyhkytti, eikä saanut aluksi vastatuksi mitään, mutta Jussi kaappasi takin hartioilleen ja kiirehti sanaakaan sanomatta, sieraimet levällään, tyttöjen ohitse tuvasta ulos, paiskaten oven peräänsä kiinni niin että ikkunat helähtivät.
Hän seisoi hetkisen hengästyneenä portailla.
-- Olisipa nyt nuija viinaa -- ajatteli hän, kiukkuansa nieleskellen -- niin joisi itsensä humalaan ja näyttäisi niille kaikille, antaisi oikeat läksijäiset --
Soitto ja sekava laulu kuului jo kujan suusta ja Jussi läksi kävelemään mietteissään pihan poikki muorin kamariin.
-- Kauheaksi muuttunut koko Jussi -- sanoi Iita, päästyään pelästyksestään asettumaan. -- Oikein minua pelättää, ettei se vielä tekisi tuhoja tänä iltana. -- Sinne nyt meni kahvit pitkin lattiaa.
-- Ja oli niin hauska poika ennen -- mikähän sen on riivannut, sanoi toinen piika, kooten kahvipapuja kovalla kiireellä lattialta, sillä portailta kuului jo tulijain jalankopsetta.
-- En ymmärrä, mutta murskannut hän olisi minut, jos olisi käsiinsä saanut, riiviö. Hyvä olisi, jos pysyisi poissa, puhui Iita.
Jo alkoi lappautua joukkoa tupaan. Oli siinä kutsutuita vieraita ja oli kutsumattomia enemmän vielä, sillä hanurin ääni oli houkutellut tiepuolesta ja pitkin kylää tanssinhaluista nuorta väkeä lisää, ja kohta oli tupa puolillaan -- enimmäkseen renkiä ja piikaa.
Siinä oli rotevia nuoria miehiä, mutta puikkelehti heidän välissään joku keskenkasvuinen poikakin, kaikilla lakki päässä tupaankin tultua, piippu tai paperossi hampaissa, ja kaulassa monenkirjava, uusi, hiljan kauppiaalta tai harjurilta ostettu villahuivi. Kellä oli kello liivin taskussa, sen oli takki auki, rintapielet leveänä, että kellonperät hyvästi näkyisi. Ja muutamilta näkyi niitä kahdet. Liivin ja housunkaulustan rajaseudussa oli useimmilla näkyvissä pelkkä paita, joka miehen rentona kulkiessa ja ruumista heilutellessa oli siinä kohonnut laskokselle.
Tupaan tultua oli miesväki paraasta päästä asettunut pihanpuoleiselle seinustalle, vasemmalle ovesta, ja anastanut siinä istuimikseen renkien vuoteen ja siitä peräseinään jatkuvan pitkän rahin, mutta oli niitä jäänyt paljon seisomaankin ovensuuhun.
Tytöt taas pakkautuivat pellon puoleisen ikkunan alle, seinän ja uunin nurkkaukseen ja siitä ylöspäin, piikain asuntapuolelle tupaa. He olivat heittäneet huivinsa päästä olkapäilleen alas ja silittelivät, kuiskaillen, joskus tukautettuun nauruun purskahtain, hiuksiansa, mikä kädellään, mikä salavihkaa kammalla. Ja oli siinä näkyvissä keltaisia tai pellavaan vivahtavia paksuja palmikoita, punaisia poskia ja pyöreitä, lihantyvekkäitä vartaloita, jossa rinnan ja suolivyön seutu oli saanut vapaasti paisua ja vaurastua.
Oli jo tullut pimeä ja tuli sytytetty lamppuun pöydälle tuvan perällä. Siinä tarjottiin kahvia kutsutuille vieraille ja paraimmille tutuille, joita joukosta noukittiin ja kuljetettiin pöydän luo. Hanurin soittajista taitavin oli jo asettunut rahin yläpäähän, ihan tuvan nurkkaan, ja soitteli siellä hiljalleen polkan tahtia, ikäänkuin koetellen kuinka se lähtisi luistamaan. Tyttöjen joukossa alkoi joku kengän kärki, tuskin kuuluvasti, napautella samaa tahtia lattiapalkkiin ja joku pullea ruumis joutui hiljaiseen huojuntaan, kuin tietämättään.
Ei oltu perällä tuvan vielä päästy oikein lämpenemään, mutta oven suussa oli jo aika mehka miesten joukossa.
-- Jaa, että heitettäisi, kuului sieltä.
-- Niin "kellua ja kellua", sanoi pohjalainen.
-- Onko siinä henkeä?
-- Kyllä se käy ja kukkuu --
-- Taitaa käydä kun kannat --
-- Ei maar, kallista korvasi tänne, niin kuulet.
-- Kolista roskat sisästä, jos siellä mitään on, ja pane punikin kaulaan mokoma --
-- Äläppä, poika! Ehta amerikalainen, kymmenellä kivellä --
-- Mutta vaihdetaan --
-- Ei vaihdeta. Tämä mies huippaa aina.
-- Ann' tulla, jos tohdit, hei!
Pihalta alkoi kuulua laulu, kova, niin kova kuin kahden humalaisen miehen kurkusta pääsee, ja sanat kuuluivat selvästi tupaan miesten noustessa koluten portaita ylös:
-- Nämä ne pojat punakoita, kuin Porista parhaat herrat -- -- hei -- äh! -- Vieläkö sinne mahtuu tyttöjen tupaan pieni poika-pari? Avatkaa, tääll' on paraat vieraat vielä oven takana. -- Kun sokeria löimme rommin sekaan useammat kerrat --
Tuvassa olijoista joku kielsi, toiset taas käskivät avaamaan ovea, kosk'ei miespahat näy pimeässä löytävän säppiä.
-- Otetaanko joukkoon, vai tehdäänkö kiusaa? kysäsi joku talon tytöiltä. -- Ne on niitä puulaakin miehiä, Tukki-Oskarin joukkoa, kuuluu.
-- Annetaan tulla, eihän niitä pelätäkään, sanoivat pojat.
Avattiin ovi.
Miehet hoippuivat keskelle lattiata ja katselivat nauravaa tyttöparvea.
-- Älkää hemppuni ilvehtikö, sanoi toinen tulijoista. -- Kuka on joka talon pihtipielet niin nuuskinut, että pimeässä heti avaimeen osaisi. -- Mutta täälläpä lystit tulee -- ja nämä ne pojat punakoita, kuin Porista -- hih! -- ja hän pyörähti korollaan ympäri, niin että avoin nuttu ja pitkät kaulahuivin päät levisi siiviksi sivuun. -- Näin monihaarainen minä olen -- mutta kuka täällä soittaa?
Ei kuulunut vastausta.
-- Mutta minä kysyn, kuka on pelimanni, kuka on kukko tässä kanaparvessa?
Jo luultiin miehen haastavan riitaa ja hanurinsoittaja, roteva mies, nousi kiivaasti seisaalleen tuvan nurkasta ja kysyi tiukalla äänellä, että mitä sillä tiedolla tehtäisi?
-- Ei riitaa, ei, vastasi Porilainen, mutta minä tahtoisin voidella kieltäsi. Voisitpa muuten sanoa, että olet illan soittanut Porin pojille, eivätkä edes suuhusi sylässeet. Haeppa jonkunlaista lasiastiaa, niin katsotaan, löytyisikö mitään täältä nuttuni liepeistä. --
-- Kylläpä oletkin aika herra, kun luulet, että sinua varten tänne olen soittamaan tullut. Tuollaisen miehen minä lyön seinään ja annan siihen jäädä, vastasi soittaja, heittäen, niska jäykkänä, katseensa muuhun miesparveen.
Siihen se sanajupakka sillä kerralla jäi, sillä pihan poikki kävi ratasten räikinä kuin ampumalla ja eteisestä kuului sellainen jyräys ja räminä, niinkuin ukkonen olisi sinne iskenyt ja katto alkaisi sortua alas.
Näkyipä se väräyttäneen jokaista tuvassa olijaa, rohkeimpiakin. Jokainen vilkasi ympärilleen, eikä kukaan liikahtanut ovea kohti, vaan oli ovensuuhun äkkiä jäänyt kokonaan tyhjä aukko.
-- Portti auki -- kuului ärjyvä huuto oven takaa.
Kaikki tunsivat isännän äänen.
Iita juoksi ensimmäisenä esiin ja työnsi oven auki.
-- Herra Jeesus -- parkasi hän ja peräytyi, sillä vastassa oli vaahtosuu, korskuva hevonen, joka hyppi pystyyn ja oli lyödä häntä kavioillaan.
Useoita miehistä työnsihe ovelle ottamaan selkoa asiasta ja rohkeimpia kävi kiinni hevosen suitsiin, joka huomattiin Jopin omaksi orhiiksi, Pekaksi. Rillain kopassa, josta takapyörät olivat särkyneet portaille, istui Joppi huutaen ja huitoen piiskalla, niin että siitä sai hevonen ja joka mies, joka yritti lähelle.
Hän oli kuuro kaikelle puheelle.
-- Jopilla on rillat ja ori -- ja Joppi ajaa perälle saakka -- herroiksi vaan, hihkui hän ja sai, miesten ponnistuksista huolimatta, hevosen tupaan, mutta siihen loppui tie, sillä etupyörät kävivät tuvan ovipieliin kiinni, vaikka ne leveästä, kaksipuolisesta porstuan ovesta olivat tulleet lävitse.
Tämä Jopin herroiksi kotiin tulo kuului muorinkin kamariin niin hyvästi, että sieltä läksi ulos muori ja hänen perässään Jussi, joka vanhalta emännältä oli koetellut viekoitella rahaa lainaksi, kumminkaan onnistumatta.
Muori oli arvannut asian heti ja itkusilmissä hän nyt riensi tupaa kohden.
Portaitten pielessä makasi mies, särkynyt kärrynpyörä vieressä. Vaikka jo oli jotensakin pimeä, tunsi Jussi sen heti Tukki-Oskariksi, ja jäi häntä siihen pimeinpäin tunnustelemaan ja nostelemaan, mutta muori nousi siunaten ja itkien eteiseen, jossa oli ääntä ja pauhua kuin sotakentällä. Kuka koetti hillitä hevosta, kuka Joppia, vaan hevosta ei saatu aseista, kun Joppi yhtenään huitoi piiskalla, eikä tainneet miehet oikein paraansa päästä yrittääkään. Sillä joukossa oli sellaisiakin velikultia, joita tämä näytelmä taisi huvittaa, vaikka tytöt tuvassa parkuivat ja rukoilivat herran nimessä toimittamaan hevosta pois.
-- Voi hyvä jumala sentään, poika parka sinua! Pitääkö vanhan äitisi sinut näkemän tuollaisessa tilassa! Jumala yksin tietää, mitä varten minun täytyy oman rintani alla kantamasta saada näin paljon katkeruutta eläissäni, hän sen yksin tietää. Ei tämä ole enään viisasten työtä. Koettakaa hyvät miehet saada edes hevonen ulos ja tulkaa katsomaan tänne portaille. --
Niin puhui vanha emäntä, ja Joppi, kuultuaan äitinsä valittavan äänen, talttui, heitti piiskan pois ja hoippuroi rillain kopasta, missä hän vielä istui, toisten joukkoon lattialle.
-- Ei hätää mitään, äiti, sanoi hän humalaisella äänellä -- piti vaan hauskuuttamani tanssiväkeä, kun kujalla tullessani huomasin niitä täällä olevan koolla. Olisin tanssittanut Pekalla pienen katrillin tuvassa, mutta isävainaa on tehnyt liian kapean oven. -- Voi jumalaton sinua! Vai ei hätää, ja tuolla portaan vieressä taitaa toinen mies olla hengetönnä, sanoi muori.
-- Kuka? -- Hengetönnä? -- Jopille tuli hätä ja hän kalpeni äkkiä, kun muisti Oskarin, eikä -- hätäisesti ympärilleen vilaisten -- huomannut tätä miesjoukossa. Ainakin toinen puoli viinan voimaa höyrähti silmänräpäyksessä hänen päästänsä pois ja jätti suuret hikihelmet jälkeensä hänen otsalleen. Hän töyttäsi ulos pimeille portaille ja huusi hätääntyneellä äänellä Oskaria.
-- Täällä ollaan, vastasi Jussi portaan pielestä, ja tupaan tullaan kun ehditään.
-- Kuinka on Oskarin laita?
-- Läpi taitaa olla päässä, mutta kyllä tästä vielä kalu tulee, kuului vastaus.
-- Olipa onni se, minä jo pahasti pelästyin.
Sinne oli rientänyt jo muutakin joukkoa hätään ja Oskari talutettiin kamariin. Muori juoksi hakemaan vaatetta -- sillä tarvitseehan sen onnettoman pää sitoa, kun noin julmasti verta syöksee -- sanoi hän mennessään.
Mutta kun Oskari oli saatu kamariin ja huomattu ett'ei ollut isompaa vaaraa, koska mies jo jutteli täydessä tolkussa, -- istuutui Joppi rentona tuolille, melkein putosi, väsyneenä ja hikisenä kuin mies, joka ankaran löylyn otettuaan juoksee paita kainalossa saunasta tupaan ja istuutuu rahille kuivattamaan itseänsä.
Hetkisen päästä nousi hän kumminkin seisaalleen ja kiskoi raidin vuoteesta, jonka syrjällä Oskari istui kumarassaan pää kämmenten välissä.
-- Pyyhi hyvä veli tuohon, sanoi hän, niinkau'an kuin äiti tuo siteitä. -- Voi onnettomuutta, kuinka piti pahasti sattuman! Oikeinkohan se on puhki, kun niin vuotaa? Annas kun katson.
-- Olipahan nyt puhki tai poikki, kun pitää kaikkein riiviöitten rattaille joutuman, sanoi harmistuneena, tuskallisena Oskari.
-- Kuule, ei täällä läpeä ole, nahka vaan on halennut, sanoi Joppi lohduttavalla äänellä, kun hän tarkasteli Oskarin päätä, kyntteli toisessa kädessä ja toisella kädellään käännellen hiuksia haavan päältä. Eikä minulla niin paha tarkoitus ollut. --
-- Ei tainnut olla, keskeytti Oskari, kun vaan minä olisin ennättänyt rattailta alas.