Part 3

Mutta Jopin se juttu pani tuumimaan. Hän tuumi sinne, tuumi tänne, ja hautoi päässänsä, mistä sitä saisi, ja vielä ihan huomiseksi. Ei hän ennen ollut ikänä tällaiseen pulaan sattunut, ei isän eläissä koskaan, sillä isä oli aina maksanut palkollisten palkat ja kaikki mitä talosta meni. Eikä hän ollenkaan ollut muistanut, että muutto-aika oli kohta käsissä ja pitihän niille maksaa palkka, kellä vielä oli saatavata. Ja saatavaa niillä oli kaikilla, piioillakin paljon vielä.

Hän alkoi aatoksessaan kokoilla, paljonko ylisummaan menisi ja muistikin, että Jussille ei mene enään mitään, se on palkkansa hävinnyt pelissä ja ehkä vähän enemmänkin.

-- On se edes hyvä, tuumi Joppi, päästen hiukkaista paremmalle päälle.

-- Ja Iita sitten -- jaa, se jää taloon, ja vaikk'ei jäisikään, niin kyllähän sen kanssa aina selvän saa.

-- Mutta toinen piika ja tuo Heikki juutas, joka on melkein koko palkkansa sisässä pitänyt -- menee sitä sentään toista sataa, ja kyllä siitä tulisi ilmeinen häpeä, joll'ei palkollisilleen voisi maksaa. -- En ymmärrä, mistä se isävainaa otti rahaa, kun sillä sentään aina oli oma tarve. -- Mutta se nuukaili, ja vaivasi liiaksi itseään, ukko parka -- rääkkäsi suorastaan ruumistaan. Eikä hän elellyt herrasseuroissa -- ei ymmärtänytkään sitä.

Joppi kynsäsi päätään, nousi tuolilta ja kohenteli taas pesää. Ei ottanut ajatus oikein seisattuakseen mihinkään kohti. Hän käveli pitkin permantoa. Pikari ja tyhjä puteli olivat aamulla metsään lähtiessä jääneet pöydälle. Ne hän pisti kaappiin.

Kaikki oli tyhjää nyt, ei kukkaro yksin.

Tuli alkoi jo hiiltyä, mutta ei Joppi viitsinyt ottaa valkeata lamppuun, vaan heittäysi hiilustan hämärässä valossa pitkälleen vuoteelle.

-- Olisiko lainata rahaa ensi hätään, jatkoi hän miettimistään. -- Mutta mistä nyt tähän kiireeseen lainaa? Naapurin ukolla kyllä olisi, mutta ennen menkööt talo ja tavarat, ennenkuin siltä juutalaiselta pyytää. Etemmäksi ei viitsi lähteä, kun on väsynyt, ulkona sataa ja on pimeä. Lähteköön susi!

-- Kun olisi päivällä tullut mieleen, niin olisi pyytänyt Nuurperilta.

Ajatus palasi tämänpäiväiseen jahtiin, tahi siinä jahdin muassa oikeastaan metsään. Se oli joskus ennenkin pysähtynyt samaan kohti, ja varsinkin viime aikoina, kun Joppi Teuron puolella takametsässään alkoi jahtailla, asustanut yhä useammin niissä suurissa hongissa siellä, joista Nuurperikin tänään oli sanonut, että "tuossa niitä markkoja makaa".

-- Makaa siellä rahan roskaa, ei muuta kuin ottaa vaan, kosk'ei osannut jo ennen ottaa isä. Ja mikä estää ottamasta näin tarvittaissa. Se täytyy tehdä heti kuin sopii vaan, se täytyy! Hullu tässä päätänsä puutteessa pinnistelköön, päätteli hän.

Se ajatus otti nyt Jopin ajussa varman, pysyvän olinpaikan, eikä jättänyt huomispäivän pienelle rahantarpeelle eikä rengin saataville sinne sillä kerralla enään mitään tilaa.

Joppi sytytti valkean, huusi Iitaa laittamaan illallista, ja otti pyssyn nurkasta, alkaen sitä siivota, vihellellen ja puhutellen koiraansa.

Samassa ilmestyi taloon vieras.

Joppi kuuli tulijan koputtelevan jalkojaan porstuassa ja kysyvän piialta onko isäntä kotona.

Kamarin ovi aukeni ja mies astui sisään. Pitkä, viiksinaamainen mies, sateesta märkänä, pitkissä, yli polven ulottuvissa varsisaappaissa, leveä hattu päässä, pyssy kädessä, ja keltainen, taitteille käännettävä mittapuikko palttoon rintataskusta puoleksi näkyvissä.

Se oli Tukki-Oskari.

Hänen oikea nimensä oli Oskari Alander, vaikka häntä yleensä kutsuttiin vaan Tukki-Oskariksi. Hän oli Korvenkylän Alatalon poikia -- samasta pitäjästä -- vaan kun isä oli kuollut ja talo tullut vanhimmalle veljelle, oli Oskari joutunut kotoaan pois. Isä oli käyttänyt häntä vähän kansakoulussa, jossa hän oli oppinut jonkun verran kirjoituksen alkeita, ja sen vuoksi oli Oskari tuuminut, että työmieheksi hän ei rupea, kyllä "pännän" pitää elättää. Oli ottanut nimekseen Alander ja oleillut jonkun ajan puotipoikana siellä täällä maakauppiailla, vaan kun se ei oikein vedellyt, yhtynyt lopulta tukkimiehiin, koska se ammatti oli hänestä niin vapaata, ja elätellyt itseään keksillä. Vaan hänpä olikin pian kohonnut tavallista tukkijunkkaria ylemmäksi kirjoitustaitonsa avulla. Kun osasi sen verran piirtää numeroita, että voi paperille lukea tukit ja merkitä niiden ko'on, pääsi hän "vartesmanniksi" Porin puulaakiin, osti taskukirjan ja mittapuikon ja piti niitä aina rintataskussaan näkyvissä, niinkuin arvonsa merkkeinä, ja kulki kuin herrat ainakin.

Keväät ja kesät hän johdatteli uittoa ja piti jokirannan kyläin tytöille hyvää suuta, syksyt ja talvet mittaili tukkia metsissä, ja oli lopulta saavuttanut niin suuren luottamuksen, että puulaaki jo uskoi hänet metsäkauppoja hieromaan talonpoikain kanssa. Uskottiinpa aina joku summa rahojakin hänelle, että hyvän kaupan syntyessä voisi antaa myöjälle käsirahoja.

Ja kun rahaa piteli, osasi siitä aina säästää itselleenkin jonkun markan lisätuloksi, vaikka palkkakin oli jo tavallisen hyvä.

Sentähden olikin Oskari aina hyvissä varoissa ja kulki siistissä vaatteissa. Ryyppymies hän oli kohtalainen, mutta joi aina varovasti, ei milloinkaan liikaa, paitsi juuri aniharvoin, kun sattui jonkun parhaan ystävänsä kanssa turvalliseen paikkaan. Hän säästeli rahoja, ja hänen hartain salainen toivonsa, perimmäinen päämääränsä oli, saada kerran koetella metsäkauppoja omalla kukkarollaan.

Hän oli hiljan palannut Porista kotiseudulleen ja kierteli siellä metsiä pyssyineen -- noin vaan niinkuin muuna metsämiehenä -- mutta itse asiassa tarkastellen tukkipuita ja aprikoiden, mitä mistäkin metsästä lupaisi, jos saisi omistajan kauppoihin ryhtymään. Jopillakin hän tiesi olevan Teurossa hyvän metsän, aivan ojan varrella, jota myöten uitto kävi keväällä mainiosti väljemmille vesille Vanajaan päin. Sen metsän hän oli jo salavihkaa tarkimmilleen tarkastanut, ja olipa eräänä päivänä ollut vähällä, ett'ei hän tapaturmassa Joppiin yhtynyt tämän jahtimatkoilla, mutta oli saanut hänet sivuutetuksi. Siitä olisi voinut syntyä epäluuloa vanhain ystävysten väliin, sillä hän oli Jopin, niinkuin monen muunkin kanssa, vanha hyvä tuttu, ja olivat he ennen monasti koetelleet kumpi nakin lyönnissä oli etevämpi.

Nyt hän näytti tulleen taloon kuin puolittain sattumalta.

Sisäänastuttuaan asetti hän pyssynsä ovipieleen, laski märän hattunsa tuolille pesän eteen ja tervehti Joppia.

-- No mutta Oskarihan se on. Mistä päin sinä -- tsooh, älä siinä rähise -- ja Jopin piti kesken puheen ruveta taltuttamaan koiraansa, joka vieraan tullessa oli horkuksistaan herännyt ja alkanut haukkua.

-- Ei se pure, elä pelkää --

-- Jaa mistä minä tulen. Sen kyllä kuulet, kun saan tämän märän nutun päältäni ja kuulen annatko vanhalle ystävälle yösijaa.

-- Sehän tulee pyytämättäsikin, vaan mitä sinä tällaisessa jumalanilmassa kuljet, pimeällä vielä?

-- Se nyt käy niin, että joka tyynellä istuu, se tuulella soutaa. Olin tuolla kirkolla ja päätin sieltä lähteä taas kerran katsomaan kotikylän puoltakin, Korventaa, mutta kun on paljon tuttuja, niin tulee viivähtäneeksi. Luulin saavani hevosen, vaan en saanutkaan, ja niin läksin tästä oikoteitä käymään jalan. Olisin kyllä mennyt yhtäpäätäkin pimeän vuoksi, vaan tuli tuo jumalaton sade, ja kun ei erittäin kovaa kiirettä ole taas räin syyspuolella, ajattelin, että poiketaanpa Hinkkalaan katsomaan miten siellä Joppi isännöi -- ja emännöi, sillä eihän sinulla vielä kuulu akkaa olevan.

-- Ei ole, eikä ole tulostakaan tietoa, mutta on mulla hyviä piikoja --

-- Hyvä on sekin.

Iita, nuorempi piika, tuli samassa kamariin. -- Että vaikka emännäksi kelpaa, katsopa tätäkin, sanoi Joppi.

-- Jaha! Kah Iitahan se on, vanha tuttu, sanoi Oskari paiskaten kättä tytölle.

Iitan poskille lenti puna Oskarin tervehtäissä, vaan ei sitä miehistä kumpikaan puolihämärässä ovensuussa eroittanut.

-- Mistä sinä tämän tunnet? tiedusti Joppi.

-- Olinhan talvella täällä, etkö sitä muista.

-- Niinpä olitkin tosiaan. Kuule Iita, onhan siellä vielä teelehtiä? Keitäppä meille sajua.

-- Sitävarten juuri tulin. Kyllä minä keitän, sanoi piika ja poistui.

-- Häpeä sanoani, jatkoi Joppi, mutta nyt on talo niin kuiva, ett'ei ryyppyyn päästä. Eikä se usein ole sattunut, vaan nyt juuri pahimmoikseen.

-- Onpa oltu ilman ennenkin. -- Mutta nythän minä vasta huomaan, että sinusta on tullut jahtimies. Ja oletpa hankkinut aika komean pyssyn, vallan takaaladattavan, ja koiran. Vai onko se omasi tuo koira?

-- Kyllä se taloon kuuluu, sanoi Joppi vähän mahtavana.

-- Sinäpä poika olet, ja millä sinä niitä kaikkia ostelet, kun kuulin kesällä oriinkin ostaneesi?

-- Että millä minä ostan, kysyt.

-- Niin, että mistä sinulla aina riittää? -- vai oletko pelannut pyssyn Helsingin herroilta, koska tuolla tullessani kerrottiin niitä täällä pitkin syksyä käyneen.

Joppi säpsähti, niinkuin olisi äkkiä herännyt, ja kourasi otsatukkaansa -- aivan huomaamattaan. Päässä välähti ajatus, että pelatahan hänen olisikin pitänyt niiltä pyssy ja koira silloin kun olivat heillä yötä ja yhdessä hummattiin. Voi yhdeksänkolmatta! Miks'ei ne olisi pelanneet, kun muutakin pelattiin. Olisi pannut hevosen vastaan -- ja voittanut, varmaan voittanut, sillä ei ne järinkään tarkoilta näyttäneet. Ja sitten olisi niillä tavaroillaan ostanut muuta tarvetta, tai pannut saatuaan rahat taskuunsa.

Mutta katuminen ei enään auttanut, eikä varsinkaan puhuminen Oskarille niin ääretöntä tyhmyyttä, ettei olisi pelannut. Piti ruveta äkkiä rauhalliseksi vaan.

-- Voitin kuin voitinkin nämä helsinkiläisiltä, vastasi hän riuskasti, temmaten pyssyn Oskarin kädestä ja heiluttaen sitä, niin että piippu välähteli lampun valossa. -- Ja Pekka oli vastassa, oriini.

-- Ja niinkö paljon rohkenit? Puhutkohan vaan totta, sanoi Oskari, joka oli huomannut Jopissa jotain epäillyttävää.

-- Totta tai valetta, se on yhdentekevä pikkuseikoissa, vastasi Joppi harmissaan. Ja luuletko sinä, ett'ei Jopilla olisi aina niin paljon perää, että ostaakin jaksaa, mitä tarvitsee. Kalut pitää olla hyvät, syödään mitä saadaan.

-- No no, ei senvuoksi sentään että leipä puuttuisi, vaikka limppu ostosessa on, sanoi Oskari leikillisesti. Mutta joko sinut on kastettu oikeaksi jahtimieheksi? Joko olet jäniksen peijaisiin sattunut?

-- Kyllä ne ovat tapahtuneet jo kumpikin. Tänäänkin ammuin jäniksen, Nuurperin kanssa, vastasi Joppi.

-- Vai Nuurperin kanssa olit.

Niin, ei minua saaliin halusta yksin huvita metsän käynti, enkä ole juuri suuria saanutkaan, kun en ole vielä oikein tottunut ampumaan juoksevaa otusta, mutta hyvä seura, se se pääasia on, olen huomannut. Kas sellaistakin päivää, kuin tässä hiljattain helsinkiläisten herrain kanssa metsällä, ei ole minulle monasti sattunut. Voi Anttila vainaa! Tiedäppä, että kotona pistettiin liiviin ensin koko yö, ja kun aamulla metsään lähdettiin, piti meidän Jussin kantaa kokonainen kannu konjakkia evääksi, kuuteen metsäpulloon pantuna, ja siihen vielä viinit ja muut hyvät lisäksi. Ei kastetakaan joka poikaa sellaisilla pidoilla jahtimieheksi.

-- Ja jäniksiä tuli vahvasti, kysyi Oskari.

-- Ei saatu, oli liian kuiva sää. Ei ne herrat siitä sentään pahoillaan olleet, vaikkei saaneetkaan, lupasivat tulla uuden kerran. Eikä ne olleet erittäin saaliinhaluisia nekään, kuin mitä vähän aamusta ensin. Malttuivat kumminkin pian, kun olivat huomanneet ilman mahdottomaksi. Minä kyllä olen sen jälestä käynyt yksikseni itseäni harjoitellen, vaan olen huomannut, ett'ei se sitä ole kuin seurassa. Kyllästynyt olisin melkein jo, mutta sattui sitten Nuurperi tulemaan, ja toista se oli heti tänään, vaikk'ei lähimainkaan niinkuin se iso jahti, hui hai!

-- Mutta jos mentäisi huomenaamunakin, sanoi Oskari. Ei ole minullakaan mitään hengen hätää matkallani, ja kun sattuu pyssykin olemaan muassani.

-- Sehän ihmeesti sopii, mutta peijakas -- Joppi napsautti sormiaan -- kuinka mennään, kun ei ole evästä mitään. Toin kyllä hiljan Helsingistä tavallisen satsin, mutta se tuli tässä kulutetuksi niin ja näin, niinkuin ymmärrät, ja lopputilkasta saatiin tänään tuskin matti puolelleen. Viitsitäänköhän lähteä.

-- Koetetaan, sittehän tiedämme kuinka se ilman viinaa käy, ehdotti Oskari.

-- Mutta sinä et tiedä kuinka se on mukavata, kun metsässä tapaa sopivan paikan, sitten istuu, ja siinä iloisten jahtiveikkojen kanssa ryyppää, sanoi innokkaasti Joppi.

-- Voi veljeni, kyllä minä tiedän, mutta minkä puutteelle voi.

-- Totisesti! Eipä sille näin suutapahkaa voi yhtään mitään.

Puutteesta puhuttaissa lensi Jopin mieleen taas se huominen rahantarve, ja jos huomenna juuri voisikin asian kaartaa, niin tarvitsee sitä pian kumminkin, pyhäinpäiväksi. -- Mutta aivan samalla kertaa iski mieleen jo metsän myyntikin, ja siinähän se oli omassa kamarissa nyt paras metsänostaja kuin käsketty. Kyllä siitä on nyt pidettävä kiinni -- ja onhan se voinut vallan sitä varten tullakin, vaikka sanoi muilla asioilla kulkevansa, eikä tahdo heti ilmaista mieltänsä. Onpa varmaan tullut sitä varten, veitikka! Pitää sitä viivyttää, koska on halu viipyä. Ehkä jo aamulla rupeaa asiata alkamaan.

-- No Joppi, mitä tuumit nyt? sanoi Oskari, kun tämä näytti jotain mietiskelevän.

-- Mietin, että mennään metsälle aamulla kuin mennäänkin, koska sattui hyvä toveri, sanoi Joppi.

Ja se oli sillä päätetty.

Piika toi teetä ja alettiin sitä ryypiskellä.

-- Pitääpä pistäytyä vähän ulkona, sanoi Oskari ja läksi kamarista. Mutta hän kääntyikin tuvan puolelle, avasi oven, kurkisti tupaan ja kysyi matalalla äänellä, että onko Jussi siellä?

Jussi oli jo ennättänyt vuoteelle. Ei hän vielä nukkunut, vaan kun ei ollut mitään puhdetyötäkään, oli hän ruvennut vuoteelleen ovipielessä, vastapäätä uunia.

Hän kavahti ylös, kuultuaan Oskarin äänen, ja meni ovelle, kun huomasi ett'ei toinen aikonut tulla sisään.

Oskari veti hänet porstuaan ja puhui siellä hetken hiljaa hänen kanssaan.

-- Joll'ei Kulmalasta saa, niin ei sitte mistään. Siellä melkein aina on, mutta tämä on tavaton matka, enkä lähempänä tiedä, sanoi Jussi kuultuaan Oskarin asian.

-- No ei sillä kiireempää ole kunhan aamuksi saat, kuiskasi toinen. Kyllä minä vaivasi muistan, tuossa on rahaa.

Oskari meni takaisin kamariin, mutta Jussi puki kiireellä päällensä, läksi tuvasta ulos ja hävisi pilkkosen pimeään syyssateeseen.

Kamarissa olijat eivät tahtoneet oikeaan mielialaansa päästä sinä iltana. Pakina kulki jäykänpuoleisesti, vaikka sitä kyllä koetettiin hierustella. Lyötiin korttiakin niinkuin tavallista oli, mutta leikin vuoksi vaan, sillä Joppi ei nyt sanonut viitsivänsä rahapeliin ruveta.

He katselivat vuoroin toinen toistansa -- salaapäin -- ja kumpikin koetti ikäänkuin haistella toisen tuumia.

Ja lopulta kumpikin varsin vainusi toisen aatoksen juoksun, vaikka koetti pidätellä itseään tuomasta omaansa ensiksi esille, sillä heidän molempain ajatus pyöri aivan samassa navassa. Oskari tiesi, että Joppi herroiksi eläissään alkoi olla yhä kovemmassa rahan pulassa; ja ett'ei hänellä nytkään ollut rahoja, sen hän huomasi varmaan. Yhtä varmaan hän arvasi, että Joppi myö metsää heti, kun vaan jokukin ostaja ilmestyy, ja olisi myönytkin jo, mennyt tarjolle, joll'ei isävainajalta olisi jäänyt hiukan rahoja. Vaan eihän hänenkään, Oskarin, sopinut suuta päätä ruveta kauppaa hieromaan, sillä sehän olisi näyttänyt kovin hätäiseltä, ihankuin puulaakilla olisi kova metsän tarve, ja hän nyt olisi vallan sitä varten taloon tullut. Pitää vaan kysästä noin ohimennen, kun sattuu sopiva tilaisuus. Oskari istui vakavana, heitellen huolettomasti lehtiä pöytään, mutta Joppi ei näyttänyt illemmalla aivan levolliselta. Hän alkoi epäillä, että jos Oskari ei ottaisikaan puheeksi metsäkauppoja, vaikka kyllä metsästä ja metsänkäynnistä oli pakistu pitkin iltaa. Ja mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Tuntuisi kovin köyhältä, jos hän itse rupeaisi tavaraansa tarjoilemaan.

Siihen suuntaan juoksi miesten ajatus ja alkoi lopulta niin painaa kumpaakin, että keskustelu viimein joutui ihan pakkolain alaiseksi.

Ruvettiin lopulta yhdessä Jopin vuoteelle maata. Vielä valkean sammutettua, kun ei heti unettanut, kertoi Oskari entisiä jahtiseikkailujaan, hän kun oli paljon metsiä kulkenut.

-- Oli sekin mukava tapaus -- alkoi hän taas uutta juttua, kääntyen lattianpuoleiselle kylelleen ja heittäen pimeässä pesän suuta kohti paperossin tyngän, jota oli vielä makuullaan imeskellyt -- oli sekin mukava tapaus, joka minulle viime talvena sattui Riuttan maisterin metsässä, kun meidän puulaaki siellä tukkia kaatoi. Istuin tukkitelalla ja merkkailin puita kirjaani, niin alkoi pyy viheltää takanani kuusikossa. Otin pyssyn, sillä se oli muassani, ja aloin katsastaa kuusikkoon päin, mutta ei siellä mitään näkynyt ja vihellys alkoi siirtyä etemmäksi. "Elähän huoli, vielä sinä tulet sieltä lähemmäksikin", ajattelin. "Taitappa tuosta näreestä sileä oksa", sanoin miehelle, joka oli muassani, ja tuo tänne. "Mutta ollaan hiljaa." Minä tekaisin kuusen oksasta piiskun ja aloin viheltää. Pyy vastasi heti ja tuli lähemmäksi taas, ja me kyykistyimme miehen kanssa telan ta'a, minulla pyssy viressä. "Kumma pyy, kun ei lentoon pyrähdä", sanoi mies, kun se yhä lähenteli ja aina vastasi. "Kyllä sen kohta näät", sanoin minä, "se juoksee maassa". Mutta sieltä alkoikin kuulua isompaa kapsetta, kuin pyyn pyrinätä, ja samassa tuli kuusien välistä näkyviin maisterin partainen naama, silmät sirillään tarkastellen pitkin maata, ja miehellä sormi liipasimessa. Me rupesimme nauramaan ja minä huusin, että tässä on erehdytty kumpikin, mutta maisteripa vasta suuttui! Piti sellaista elämää, että jos huonompia miehiä olisi oltu, niin käpälämäki olisi otettu. Sakottaa lupasi, kun hänen maallaan pyssyillä kuljetaan, ja häntä vielä narrataan. "Mutta onhan metsä puulaakin", väitin minä. "Vaan maa on minun", väitti maisteri. Silloin otin kovan pään minäkin ja sanoin, että kun maisteri kerran saa puulaakilta viisikymmentä tuhatta --

-- Saiko se roisto viisikymmentä tuhatta, keskeytti Joppi hätäisesti vieruskumppaninsa puheen.

-- Sai se, mutta siinä olikin metsää, veikkoseni.

-- Ilmanko se on tullut yhä ylpeämmäksi, jos on ainakin tavallaan ollut. Ei minua muu niin pistätä, kuin että se niillä rilloillaan aina rällää, eikä jumalaa mainitse vastaantullessa, sanoi Joppi. -- Olin minä juhanina sitä niistää kievarissa, kun jouduimme sanan käänteeseen, mutta maltoin mieleni sentään. -- Vai niin paljon sai! Kas kun en ole sitä ennen kuullut.

-- Saa sitä metsästä rahaa, kun ottaa vaan, sanoi Oskari huolettomasti, mutta aina metsänsä mukaan kukin. Kohtuuden mukaan jokainen. -- Vaan muutamat tahtoisivat olla järin susimaisia, niinkuin tuo Jussilakin. Hän on tarjoillut sitä mäkeä tuolla puolella Teuron, jonka tiedät --

-- Kyllä tiedän. Paljonko vaatii?

-- Neljää tuhatta kahdeksantuumaisiin saakka, pienestä mäen nyppylästä. Vaan ei puulaakikaan rahojaan ilmaiseen jakele, ehei, sanoi Oskari haukotellen.

Niin se käy, kun menee tarjoilemaan, ajatteli itseksensä Joppi. Mutta minä kun en tarjoa, niin maksaa ne minulle neljä tuhatta tältä puolen Teuron, mäestä ja korvesta, vaikka siellä on vähemmän isoja puita, kuin Jussilalla vastapäätä. Minä sen tiedän. -- Vissiin se huomenna kysyy sitä, varsinkin kun mennään sinne päin metsälle. Ja sitten tehdään kauppa, se antaa käsirahaa, pitäisi sen antaa, että kauppa on pitävä -- ja sitten tulee perästä koko tukko --

Oskari ei puhunut enään mitään. -- Mahtaa nukkua jo, arveli Joppi.

Ja nyt sai Jopin mielikuvitus siivet sivuunsa siinä mukavassa, lepposassa lämpimässä peitteen alla, ja alkoi kulkea ennen aavistamattomia aloja.

Aatos meni varmassa rahain toivossa niin pitkälle, että tuntui melkein siltä, kuin olisi hänellä ollut niitä jo kourassa, ja herkkänä liikkeiltään alkoi se löytää jo paikkojakin, mihin niitä asetella.

Nämä huoneet, ne oli korjattavat. Monasti oli pitänyt suorastaan hävetä näitä mustuneita, sammallettuja seiniä, kun joku parempi vieras sattui tulemaan. Maalata pitää koko talo, panna paperit seiniin ja kattoon -- miks'ei heillä niinkuin herroillakin. Mutta parempi maalari pitää hakea, kuin se on ollut, joka pappilan salin kattoon on kaikellaisia ruohonkorsia tuhrinut -- hän oli katsellut niitä, kun oli isä vainaata maahan toimittamassa. Sellainen on haettava, joka osaa kattoon maalata kaksi pyssyä ristiin joka nurkkaan, ja seinälle koiran kuvan -- tai hevosen. -- Sielläkin Helsingin ravintolassa oli linnunkuvia seinällä -- ja jäniksiä. -- Se on niin mukavata, jos sattuu jahtiherroja. -- Ja uunit on lyötävä maahan, ei ne enään vie savuaankaan -- ja tehtävä uudet kaakelista. -- Vaan ihan ensimmäiseksi pitää ostaa rillat, kun on hyvä hevonen jo -- ja niillä ajaa että soi -- ajaa kirkolle -- ja sattuisipa silloin Riuttan maisteri vastaan, niin löisi hevosta selkään ja laskisi komeana ohitse -- näyttäisi, että on meilläkin rillat. -- Ja Joppi jo hykersi mielihyvästä käsiään, ajaessaan niillä uusilla rilloilla.

Hänen tuli oikein kuuma ja hän työnsi peitettä alemmaksi.

Oskari rykäsi ja käänsi kylkeään.

-- Etkö nuku vielä? kysyi hän. Minä jo yritin nukkua.

-- En tiedä mikä lie, kun minua ei nukuta.

-- Mitä sitten tuumit?

-- Tiesi hänen, on tässä maailmassa toisinaan tuumimistakin, vastasi Joppi.

-- Onpa kyllä, vaan heitä pois. Kyllä siinä on tuumimista, jos tuumitaankin! Oletko ajatellut edes, mihin päin aamulla lähdemme?

-- Lähtään Teurolle, siellä on hyvät maat, vastasi Joppi päättävästi.

-- Se on minulle oikeastaan takamatkaa, mutta jos hevosen panet, niin yhdentekevä. Pääsemmehän sillä takaisin, sanoi Oskari.

-- Pannaan hevonen, on niillä aikaa --

Miehet painuivat uneen, kumpikin omissa mietteissään.

Aamulla ajaa koluutettin metsään sitä huononpuoleista ratastietä, joka vei kylästä maantielle ja kirkolle.

Siinä oli kyläin keskivälillä noin puolen peninkulman levyinen metsämaa, jonka läpitse Teuron oja juoksi, tullen oikealta puolelta suuresta Kilpisuosta. Kylätie vei ojan poikki pikkuista ennen yhtymäkohtaansa valtamaantiehen, josta toiselle kädelle käännyttiin kirkolle, toiselle taas rautatielle. Sitä metsämaata, joka oli vuoroin korpea, vuoroin mäkeä, kutsui kumpikin kylä takamaakseen, vaikka se oli niiden keskivälillä, mutta siellä oli kummankin kylän metsäpalstat, ja ne aina sattuivat viljeltyjen maitten taakse, kylästäpäin katsoen.

Palstat kulkivat pitkinä sarkoina, päättyen kummaltakin puolen ojaan, joka oli kyläin rajana. Siellä oli, varsinkin kirkonkylän puolella, tukkimiesten kirveet jo monen talven paukkuneet, ja kun pientä metsää sitten oli alettu hakata haloiksi ja vetää rautatielle, niin oli useaan paikkaan jo syntynyt aikamoisia pälveitä, joista alastomat mäennyppylät näkyivät etäälle. Metsänkylän puolella ojaa oli niitä vähemmän.

Jopin palsta kulki loppupäässään ihan pitkin kylätietä, sen oikealla puolella, ja päättyi sillan korvaan, missä oli pieni uutismökki. Se ei ollut mikään oikea torppa, vaan voisi kerran siksi tulla, kun pelto laajenisi. Nykyään vielä sen asukas kulki itsellismiehen kirjoissa, ja kävi enimmäkseen rahatöissä, paitse veropäiviään, jotka hän kesäsittäin teki Hinkkalaan.

Ja paikka siinä oli muuten vallan sopiva torpankin tiluksiksi, sillä maanlaatu oli hyvää, savipohjaa korpea, mutta asukas valitteli sitä hallan araksi, niinkuin yleensä oli laita koko paikkakunnan, suuren Kilpisuon vuoksi.

Sinne mökille saakka olivat Joppi ja Oskari päättäneet ajaa hevosella ja jättää se sinne suojaan jahdin ajaksi. Paremmin olisi luullut jäniksiä olevan metsämaan syrjässä, heti kylän peltojen ja niittyjen takana, mutta kun päätös kerran tuli yksimielisesti siten tehdyksi, niin sinne ajettiin.

Kun oli kylän lakeus ohettu ja ajettiin käymäjalkaa ensimmäistä metsäistä mäkeä ylös, kumartui Oskari ja veti, suu naurun mareessa, istuimen alta heinistä esiin putelin.

Jopin silmät suureni.

-- Mitä juonia sinulla -- mistä sinä veitikka sitä olet saanut? Ethän kumminkaan jo illalla muassasi tuonut?

-- En tuonut, mutta minulla on aina sellaisia pieniä taikoja, nauroi Oskari.

Ja Joppi yhtyi nauruun, naurettiin yhdessä että tyyni metsä kaikui ja otettiin rattailla vahva aamuryyppy, hevosen ponnistellessa mäkeä ylös ja pyöräin loksahdellessa raition kuoppiin.