Part 2

Joppi olisi herätetty, mutta Eerikki oli niin kovana, että siitä ei tullut mitään, ja lopulta Jussikin, ruokaa maistamatta, kellahti nukuksiin.

Iltapäivällä kävivät piiat vähä väliä ladolla juomassa, rykivät ja kolistelivat purakoita. Mutta kun miehet alkoivat heitä kovin ivata, täytyi heidän heittää salainen yrityksensä saada nukkujia valveille.

Isäntä ja renki nukkuivat aikansa. Illan suussa he heräsivät ja joivat oluet poskeensa.

Kun tuli kotiinlähdön aika, läksi isäntä piikain kanssa yhtä matkaa. Sanoi auttavansa karjan ajamista, sillä se oli vietävä mennessä kotiin. Ja kun he olivat tulleet ylitse kuusikkoharjaisen mäen, joka eroitti naapurin niityn Hinkkalan perkiöstä, alkoivat he laulaa, ja kaiku kulki pitkin naapurin niittyä alas korven rantaan, missä niityt yhtyivät. Sieltä se kiersi takaisin noron perukkaan ja tuli miesten kuuluville, kun he juuri rupesivat ladossa illallistamaan.

Jussi näytti tulleen levottomaksi. Hökläsi muutaman suupalan ja sanoi lähtevänsä kylille yöksi, kun ei täällä kumminkaan saa hyttysiltä nukkua.

Mutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä korjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä se suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei ilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo kertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.

2.

Jos työt Hinkkalassa olivat kesällä jääneet takapajulle, niin alkoivat ne syksyn puoleen jäädä sitäkin enemmän, sillä palkolliset odottivat vaan vuotensa loppua ja heillä oli jo römppäviikon kaikki hauskuudet niin mielessä, ettei työ ollenkaan sujunut. Eikä varsinkaan ilman johtoa, sillä vanha Eerokin oli jo tuskastunut. Hän oli huomannut suotta uurastavansa, sillä hän ei siitä korjannut kiitosta eikä palkkiota, haukkumasanoja vain työkumppaneiltaan ja toisinaan isännältäkin.

Ja pyhäinpäivästä hän oli muuttava naapuritaloon, toiseen Hinkkalaan, mistä oli ottanut muonamiehen pestin.

Ei viitsinyt hän kau'aksi muuttaa, kun oli ikänsä kaiken näillä yksillä paikoilla ollut, samoja tanhuita tepastellut ja tuttuja työmaita pitänyt.

Hinkkalan arossa olisi vielä ollut joku sarka, pari, itäneitä kaurakasoja riiheen korjattava, mutta maa oli syyssateista jo niin liettynyt, ettei säälleen kantanut hevosta, ja kun isäntäkin oli sanonut, että "mädätkööt siellä, välipä sillä muutamalla kauratynnörillä", niin päätti Eerokin, että mädätkööt sitten hänen puolestansa.

Se toisinaan vähän pistätti, kun kylän miehet virnistelivät, että onpa aika hyvin itäviä kauroja Hinkkalassa. Mutta syytön oli hän siihen, tiesiväthän sen kaikki.

Isäntä itse, Joppi, ei käynyt työmailla katsomassa enään senkään vertaa kuin kesällä.

Hän oli näihin saakka kuluttanut aikaansa huhtoen korteilla, pulloilla ja hevosilla, mutta nyt alkoi hän sen lisäksi vielä reistailla pyssyillä ja koirilla.

Hänestä oli äkkipäätä tullut metsästäjä, ja se uusi urheilun haara veti häntä alussa kovasti puoleensa.

Syyskauden oli pitäjällä käynyt Helsingin herroja jahdissa. Olivat aina tulleet lau'antai-iltana junassa koirineen ja eväineen ja pitäneet taloissa hauskaa elämää, niinkuin herroille ja jahtimiehille sopii.

Ensin oli mellastettu lähempänä rautatietä olevissa metsissä, mutta kun ei mielestään saatu niissä tarpeeksi riistaa, ja kun oli kuultu, että syrjäpitäjällä vasta oikein jäniksiä vilisi, niin alettiin painua etemmäksi asemilta.

Sattuipa sitten kerran, että tuli heitä roikka Jopinkin luo yöksi.

Kolmella hevosella he tulivat ja talonväki juoksi ulos joka sorkka.

Mikä komea näky siinä oli!

Hienoja vaatteita, vihreäreunaisia takkia, sulitettuja hattuja, siroja verkoitettuja jahtilaukkuja, kiiltäviä torvia, kirkkaita pyssyjä, ja miehillä uljas ryhti! Siihen vielä reuhtovat, ulvovat koirat, joita tuskin jaksoi kahleista hillitä, kun ne rattailta alas otettuina alkoivat turpa maassa kiskoa taluttajaansa pitkin pihaa.

Sauna piti olla herroille ensiksi ja piiat pesemässä -- vaikka kovin ujostellen ja kömpelösti he sen tekivät. Mutta siinä ei auttanut, kun herrat tahtoivat maasaunaa ja Joppi komenti.

-- Kuinka herrat voisivat itse itseään kylvettää, oli hän sanonut.

Herrat saivat haltuunsa asuintuvan vastassa olevan salihuoneen, toisella puolella porstuan, ja siellä otettiin kylvettyä totivehkeet esille. -- Laulettiin, reuhattiin ja lyötiin korttiakin.

Konjakista ei ollut puutetta, sillä kuului yhdellä herroista olleen itsellään konjakkipuoti. Niin ainakin kehäsi miehille tuvassa Joppi, kun hän salin puolelta juoksi sinne jollekin asialle.

Hän olikin koko illan kuin haltioissaan sellaisesta lystistä ja siitä kunniasta, mikä oli hänen taloansa kohdannut. Renkien ja piikain piti olla varpaillaan, valmiina tarvittaissa.

Yhden piti aina seistä salin ovipielessä kuin sähkökellon napin, että kun siihen painettiin, niin jo tuli lentämällä kuumaa vettä ja mitä milloinkin tarvittiin. Ja toiset syytivät tuvassa puita hellauuniin kuin masinaan.

Joppi teki parastaan juonnissa ja laulun loilotuksessa, mutta erittäinkin neljän kuninkaan lakikirjan selvityksessä. Ja kun vieraat häntä kehuen ihmettelivät, että maallakin voi löytyä niin hauskoja miehiä, kohosi hän omissa silmissään koko harppauksen lähemmäksi herroja, ylemmäksi kyntömiehiä, mokomia vihelijäisiä maanmöyrijoitä, niinkuin monet isännät olivat.

Ja että sellaiset vieraat pääkaupungista olivat tulleet heille yöksi ja pyytämällä pyytäneet häntä joukkoonsa totia juomaan, se jo näytti, että hän herrasta mahtoi käydä.

Ei ne joka talossa olisi isäntää seuraansa pyytäneet, vielä vähemmin kehuneet hauskaksi mieheksi, ei sellaisia kuin esimerkiksi naapurin ukkoa, jolla aina on nahkaväärä hampaissa ja sylki valuu pitkin suupieltä. Eikä ketään tässäkään kylässä.

Ja kun Joppi töyttäsi tupaan viemään kahvikupilla konjakkia rengeille, jotka siellä koiria vaalivat, löi hän yhteen kämmeniään ja hihkasi, että ne ne vasta herroja ovat -- ovat jumaliste ne herroja, jotka meille jahtiin tulevat. Ja kas niitä koiria! Tse, tse "rolhvi", kas kuinka silmät leiskaa. Onhan näillä pitäjänkin herra-pahoilla koiria, vaan mitä ne on -- rakkia!

Koska isännän tietysti piti tuntea seudut ja kylän maat niin pyydettiin häntä aamulla mukaan metsälle, ja vielä iltamyöhällä täytyi Jussi rengin ajaa paasata peninkulman matka hakemaan jahtivoudilta lainaksi pyssyä ja muita jahtikojeita, sillä Jopilla ei itsellään sellaisia ollut. Olisihan tainnut lähempääkin jonkun pahaisen saada, mutta eihän niiltä viitsinyt panna hakemaan, eikä niillä kaikenmoisilla ilennyt herrain joukkoon lähteä.

Aamulla, kohmeloa paranneltua, lähti joukkue liikkeelle. Jussi otettiin mukaan myös kantamaan jäniksiä ja eväitä.

Jo portailla joku innokkain töräytti torvea. Se sai talonväen tuvassa ikkunaan, ja Jopin äitikin, eläkemuori, pyyhkäisi kamarissaan pihan laidassa pienen akkunansa ruutua kurkistaen siitä ulos.

Alas pihalta läksivät jahtimiehet, navetan päitse peltokujalle, ja siitä piti tehtämän ensimmäinen ryntäys pellon vastassa olevaan mäkeen. Sieltä se oli napattava aamujänis. Se oli jo niinkuin pussissa, päättelivät herrat.

-- Koirat irti, eihän niitä jaksa taluttaa, komensi yksi heti kujalle tultua.

Koirat, huomattuaan että kahleen koukku solahti kaulaimesta irti, loikkasivat vimmatusti pellolle, niinkuin vapautensa saaneet vangit, ja niille pantiin vielä huudolla, usutuksella ja torven päristyksellä vauhtia perään.

Ne töyttäsivät ensi innostuksessaan vaan vähän matkaa, yksi sinne toinen tänne, sitten seisattuivat, piehtaroivat, ja kaapivat tassuillaan jo puoleksi jäätynyttä peltomultaa, häntä jäykässä kaaressa.

Yksi niistä oli sattunut kääntymään navettaan päin. Se katseli sinne hetken saaliinhimoisin silmin, ja samassa potkalsihe juoksuun kuin nuoli, täyttä suuta ulvoen, ja toiset perässä.

Siinä oli talon lampaat juuri lähtemässä yömakuultaan, etsimään ojavieriltä ja pellon pientareilta jotain vatsansa täytettä, sillä viimeiset illalla löydetyt kuivat ruohon korret oli jo loppuun märehditty. Niiden poloisten täytyi vielä roudan aikana etsiä ulkoa niukka ravintonsa, eikä niitä kukaan viitsinyt edes yöksi tuoda katon alle. Mutta arvatenkin oli niillä mielestään navetan seinivierellä jotain suojaa, kun ne aina siinä makasivat yönsä yhteen kasaan ahtautuneina.

Nyt siitä tuli kamala lähtö.

Ne yrittivät vainoojiaan pakoon henkensä edestä. Ensin taajassa ryhmässä kaikki, vaan kun koira iski joukkoon ja kaatoi yhden, niin onnettomat hajautuivat.

Jo nykertyi toinen toisen koiran alle ja tuonne aitoviereen lyykistyi kolmas, ja koirista kukin kävi ähisten saalistansa kurkkuun kiinni.

Loppu lauma juoksi määkien hajallaan, kunnes yhtyi taas ja seisattui pellon jalkaan yhteen rykelmään, huohottaen ankarasti ja katsellen ylös taloon päin, joku rohkeampi joukosta kopauttaen sorkkusellaan maata.

Herrat huutaen, kiroten ja pauhaten ahdistivat koiria kiinni. Niitä piestiin armottomasti ja hangattiin ikeniä villatukolla, joka reväistiin henkitoreissaan potkivan lampaan turkista. Sitä keinoa oli kuultu käytettävän lampurille koiralle.

Metelin pellolta kuultuaan juoksivat kotona olijatkin ulos. Muorinkin korviin oli pihalta sattunut huuto, että koirat ajavat lampaita. Hän riensi pahaa aavistaen kamaristaan toisten jälkeen, sillä hänellä oli eläkkeestä yksi, iso hyvä villainen, joka kulki talon katraassa ja talosta ruokittiin.

Siinä se nyt makasi pellolla sorkkaansa liikauttamatta, kurkku koristen vielä. Oli kuin pahan sattuman kautta ensimmäisenä joutunut vihollisen hampaihin. Muori tunsi omansa jo kaukaa ja kiirehti itkien luo. Oli siinä vielä rahtunen elonmerkkiä. Se liikautti suuria lasikirkkaita silmiään, kun muori polvistuneena viereen nosti sen päätä.

-- Voi sentään teitä julmia, voi kari-pahaani! Mitä kaikkia sinun Joppi pitää taloosi haaliman, ei täällä ennen tällaista ollut meillä. Kun nyt olisi edes kuka tämän lopettaisi, vaikeroi muori.

Jotakuta herroista nauratti vanhuksen valitus, toiset koettivat häntä lohduttaa, tarjoten lampaasta rahaa. Joppi loukkautui ja alkoi moittia äitiään, että tämä kehtasi herroja soimata.

Mutta muori jätti heidät kaikki siihen ja sanaakaan puhumatta, ponnistaen vanhat voimansa, nosti lampaan helmaansa ja alkoi kantaa sitä kotiin.

Ja kotiin ajoivat piiat koko katraan pellon alta ja telkesivät sen navettaan.

Metsään tultuaan päästivät jahtimiehet koiransa uudestaan irti. Itse he istuivat kiville ja eväslaukku otettiin Jussin selästä alas. Piti ottaa hyvät ryypyt, että saataisi parempi onni, kuin talosta lähtiessä.

Jopista alkoi tuntua jahti kauhean hauskalta, varsinkin kun sai huutaa ja elämöidä minkä vaan jaksoi.

Jo saivat koirat jäniksen liikkeelle ja haukku alkoi lähestyä mäkeä. Tuli siinä kiire miehille. Eväät syydettiin sikin sokin laukkuun ja Jussi korjaili loppuja. Mikä juoksi polkua pitkin ylös mäelle haukkua vastaan, mikä riensi alas pellon puolelle että kivet kolisi, mikä taas loikkasi metsään, sivulle viidakkoon, niin että oksat räiskyi, jokaisen pyssy ojossa. Kuului huutoja että "missä tääll' on aho?" Yksi lankesi ja siinä laukaisi pyssynsä, vaan ei kuitenkaan sattunut kehenkään, ja siinä mylläkässä luultiin jo jänistä ammutuksi.

Vaan samassa tuokiossa tulla vilkkasi jo polkua alas mäeltä jäniskin. Meni laukaus laukauksen perään kuin sodassa, niin että yhtenä kaikuna kuului pauke mäeltä kylään. Jussi oli laukkuineen siellä keskellä. Haulit vinkuivat korvissa, häntä alkoi kammottaa ja hän kyykistyi suuren kiven taa suojaan.

Haukku kulki pitkin Hinkkalan pellon aitaa toiseen mäkeen, mistä oli alkanutkin, ja siellä se lakkasi. Kaikki oli taas hiljaista.

Alkoivat kotvasen päästä herrat toisilleen huudella ja kysellä, että mitenkä se oikeastaan kävi.

Yhdyttiin taas ja tultiin selville, että se kävi niinkuin oli käynyt, ilman pitemmittä mutkitta. Jokainen oli lakaissut molemmat piiput, osaamatta, ja jänis luikki omia tuttuja polkujaan makuusijoilleen takaisin, ehkä tavallista kuumemmilla korvilla ja ihmeissään tällaisesta kotirauhan rikkomisesta.

Saivat kiittää ampujat onneaan, että niin vähällä leikistä pääsivät. Olisi siinä hyvässä lykyssä voinut joku saada latingin silmilleen, sillä niin kiivas oli ristituli.

Tuumailtiin ja odotettiin, vaan ei sieltä mitään haukkua enään kuulunut.

-- Lemmon koirat, että noin haihtuvat jäljiltä, tuskitteli yksi.

-- No ei tässä suru auta, tuumi toinen. Otetaan ryyppy, ehkä sitte käy paremmin, kun päästään saaliiseen alkuun.

-- Jaa, otetaan ryyppy, oli yleinen tuuma.

Mutta missä on kontin kantaja?

Huudettiin Jussia.

Jussi kohotti varotellen päätänsä kiven takaa.

-- Vieläkö herrat ampuu? kysyi hän.

-- Hulluko se on tuo mies, ärähti herroista muuan.

-- Tässähän sulaa omaan hikeensä, tuo laukku tänne!

Se oli lihava, pullea herrasmies, sama jolla kuului konjakkipuoti olevan.

-- Senkin kollo, sättivät toisetkin Jussia. Luuletko sinä meikäläisten jahtimiesten ihmisiä ampuvan, että kivien taakse lymyyt? Me emme pitelekään pyssyä ensi kertaa.

-- Siitäpä juuri, tuumi Jussi. Tuleehan vahinko viisaallekin. Vaikka en tuota juuri pelännytkään sentään.

Avattiin taas taskumatit, kauniit, nahalla päällystetyt.

-- Kyllä siinä jäniksessä mahtoi istua itse paha. Minulla on omia lataamiani patruunia ja niillä pitäisi kaatua, arveli se lihava herra.

-- Vaan pommasithan viime sunnuntainakin Espoossa, sanoi toinen joukosta.

-- Tjaah! silloin minulla olikin niitä sporttikaupassa täytettyjä latinkia, ja niillä ei tee mitään. Vaan nyt se oli kumma. -- Mutta, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, metsän puoleltahan sinä itsekin silloin laskit.

-- Hm, hymähti toinen, minä nyt satuin silloin olemaan vähän väsynyt, niinkuin veli muistaa. Mutta tätä kertaa en oikein ymmärrä. Epäilen patruuniani minäkin nyt.

Yksi arveli viaksi sen, ett'ei ollut pyssyään puhdistanut viime jahdin jälkeen. Yhden taas taisi pyssy vanhuuttaan liiaksi hajoittaa, ja vielä yksi -- hän oli kiireessä vetänyt väärää liipasinta, ja sitte kun sai molemmat hanat ylös, lau'aissut liian läheltä.

Joppi oli tähdännyt kyllä paikalle, niinkuin ennen Parikkalan leirilläkin, mutta mitä tällä suusta ruokittavalla sitten saa, sanoi hän, näyttäen pyssyään herroille. Ei ollut jahtivouti antanut takaaladattavaansa.

-- Sellainen pitää ostaa.

-- Kyllä se on ostettava, jos tässä aikansa kuluksi joskus jahtailee.

Otettiin vielä hyvät ryypyt, sillä evästä oli vahvasti, ja lähdettiin kovalla pauhulla eteenpäin. Joukko alkoi vähitellen tulla niin äänekkääksi, että siinä piti jänisten väkiseltäkin liikkeelle kavahtaa, sillä kylässäkin jo tultiin huoneista ulos kuuntelemaan ja kummeksimaan, että mikä ihmeen meteli siellä metsässä oli.

Alimmaisen Hinkkalan isäntä ei enään malttanut kotomäellä kuunnella, vaan veti pitkävarret jalkaansa ja sanoi kävelevänsä lähemmältä tarkastamaan.

Jahtijoukko oli tullut halki metsän kylän niittymaille.

Siinä oli alkupäässä Ala-Hinkkalalla pieni uutismaa. Rukiina se oli ollut ja heinälle kylvetty, ja sitä varten oli ukko siihen keväällä hakkauttanut ladon, oikein salvunurkilla, pälhityistä hirsistä. Kattoa se oli vailla ja piti vasta ensi kevännä katettaman samasta maasta saaduilla oljilla.

Tuskin oli ladon uusi, valkea seinä tullut näkyviin, kun jo yhden herroista teki mieli koettaa pyssyään pilkkaan.

Pilkka asetettiin ja hän ampui.

Eikä aikaakaan, niin jo oli seinä pilkkoja täynnä ja koeampuminen täydessä käynnissä. Ja kun siitä seinästä ei enään saanut tolkkua miten taajaan tai hajalle kunkin pyssy löi, niin muutettiin toiseen.

Ja niin kierrettiin latoa ampuen, ja ryypättiin välillä.

Jussi oli järjestänyt laukkunsa oikeaksi kenttäravintolaksi ja muutti sitä joukon muassa toiselta pellonpientarelta toiselle.

Joppi latasi ja ampui hänkin minkä ennätti ja näytti kuinka leirillä komennon mukaan ammuttiin. Vaan kiireessä ja innoissaan hän oli kaatanut molemmat ruutimitat samaan piippuun ja ajanut pelkkiä haulia toiseen.

-- Kas näin, herrat, huusi hän. Katsokaa nyt!

-- Kyllä me näemme, mutta setä Söderlund ottaa ensin pienen "jeevelin" --

-- Kas näin, kun oltiin ampuma-asennossa ja kapteeni komensi plii -- --

Laukaus kävi kyllä täsmälleen komennon mukaan, mutta samassa silmänräpäyksessä makasi Joppi selällään maassa, katkennut pyssyntukki kädessä.

Hän kömpi ylös, piteli päätään ja heitti kiroten pyssyntukin kädestään. Ei ollut sentään käynyt pahemmin, kuin että vähän tihkusi verta takaraivosta ja olkapää oli puuduksissa.

Oli sitä ensin hämmästytty, mutta sitten naurettiin, pilkkailtiin maanmiesten pyssyjä ja tarjottiin Jopille päänparannusta.

-- Eihän tuo ole kuin kymmenen markan asia, tuollainen tukki, arveltiin.

Siinä touhussa ei oltu ollenkaan huomattu, mitenkä metsästä päin asteli mies, vanhanpuoleinen ukko, ja jäi ampujain taakse kyynärnojalleen aitaa vastaan katselemaan heidän menoansa, ja katseli siinä pitkän aikaa aivan lähellä, nahkaväärä piippu hampaissa.

Patruunat alkoivat loppua, vaikka niitä paljonkin oli mukaan varattu, ja ampuminen kävi harvemmaksi.

Ukko rykäsi kerran, pari.

-- Mitä ne herrat täällä meinaa? saneli hän harvalleen, ottaen piipun hampaistaan.

Hänet huomattiin nyt.

-- Aa, kas naapurin pappaa vaan! Tekeekö mieli herrasseuraan jahtiin? Mutta pitäisi olla parempi ase kuin tuo tuossa kädessä. Vaikka sillä kyllä torakoita hengeltä kopauttelee uunin pankolla, niin ei se täällä kelpaa. Onko nyt papalla multapenkki huulessa, kun piippu on käteen joutanut, ilakoi Joppi.

-- Tapansa jälkeen kukin pauhaa, vastasi naapurin ukko vakavana. -- Mutta mitä te siitä ladosta meinaatte?

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, vai onko se sinun latosi, että sitä niin kyselet, tiuskasi se lihava herra.

-- Kyselenpähän vaan, kun olen tässä katsellut, että kuinkahan sen käy, sillä minun pitäisi siihen ensi kesänä panna heiniä --

Olisi tainnut ukko nimensä kuulla, sillä varsinkin Joppi oli kovin kielevänä, mutta joukossa tuntui sentään joku olevan hieman järkevämpi ja vaati poislähtöä.

Koiria ei oltu ollenkaan muistettu. Oli ne siinä kyllä liehakoineet, kun ampumaan ruvettiin, ja jälempää sanoi Jussi kuulleensa niinkuin haukkua joltakin suunnalta, vaan ei ollut hänkään asiasta varma.

Lähdettiin takaisin Hinkkalaan päin.

Metsässä tavattiin polulla pieni poikanen, joka oli käynyt satimillaan ja sattunut saamaan jäniksen, niinkuin ne joskus ruishalmeen aitovieriä kierrellessään menevät satimeen.

Poika seisattui jänis selässä ja olisi ehkä livistänyt metsään, mutta tulijat olivat jo liian lähellä.

Jänis ostettiin ja heitettiin kiiltävä markka pojalle. Poika seisoi siinä vielä hetken katsellen ihmeissään komeita jahtiherroja, kun he poistuivat, mutta sitten kävi kuin pieni nykäys hänen kädessään, hän kurkisti rahaansa, puristi sen lujasti kouraansa ja läksi juosta lyllertämään kotiinsa päin.

Illalla kun Joppi palasi herroja rautatielle saattamasta, vannoi hän itseksensä vakavasti paikalla hankkivansa oikeat jahtikojeet ja koiran, sillä niin hauskalta oli hänestä tämä ensimmäinen jahti tuntunut. Ja ne olivat hankittavat pian, sillä herrat olivat luvanneet lähtiessään tulla vielä ennen lunta uuteen jahtiin.

Raha vaan siinä asiassa teki pientä kiusaa, eikä ollut muistanut herroiltakaan kysyä, mitä ne pyssyt ja koirat oikeastaan maksaa.

Ja hän teki puolihumalaisena laskujaan, istuessaan yksinään rattailla. Antoi hevosen kävellä ja tuumi.

Jos hän veisi kauroja kaupunkiin, onhan niitä. Metsästä kyllä saisi rahaa, mutta ei saa niin äkkiä kuin tarvitsisi. Mutta hän vie kauroja -- ja sen ison sonnin. Mikä sitäkään enää ruokkii. Sen hän tekee, ja paikalla. Huomenillalla hän jo voi tavata samat herrat Helsingissä -- ja käskiväthän ne käymään luonansa, kun kaupunkiin tulee.

-- Nooh! hän läimäytti piiskalla hevosta. -- Pitää rientää, niin ehtii vielä ennen maatapanoa hakea lahtarin aamuksi.

Sonni lyötiin aamulla penkkiin ja aitasta mitattiin kymmenen tynnöriä kauroja.

-- Mitähän se talvella syöttää karjallaan, kun nyt jo näitäkin vähiä kauroja myömään rupeaa? arveli Eerikki, kun rengin kanssa pani kauroja säkkiin.

-- Myö aina molempia saman verran, niinkuin nyt näkyy alkavankin. Sillä tavallahan sitä pysyy tasapainossa, sanoi toinen.

-- Kyllä se on vaivaisen tasapainoa, kun hoikkenee kummastakin päästä, päätti Eerikki. Mutta sen tekee nyt jo mieli niitä eilisiä herrojaan katsomaan, koska kuuluu Helsinkiin menevän. Ei riittänyt kotoinen hummastus. -- Ja menköön, suotta minä tässä loruan, lopetti Eerikki, vetäisten säkin sidettä kiinni.

Joppi meni. Junassa meni ja junaan pani tavaratkin. Möi tavaransa ja osti jahtikalua, kaikkea mitä tarvittiin, pyssyn, laukun, torven, komean patruunavyön ja nauhasta kannettavan jahtipullon, isointa laatua.

Siltä tutulta konjakkikauppiaalta osti satamarkkasella koiran ja muuta metsämiehen tarvetta. Koiran piti olla maan parhaita. Eikä se enään lampaitakaan aja, kun oikein maalle asettuu, vakuutti myöjä.

-- Ja nyt sinne vasta hauska on jahtiin tulla, kun on sinullakin koira -- oli juotu jo veljenmaljat ja he sinuttelivat toisiaan. -- Nyt siitä vasta lystiä tulee, hoki kauppias vielä, kun hän moneen kertaan jäähyväisiä otettaissa puristeli tiskinsä takaa Jopin kättä. Ja hän antoi vakavana, käsi leu'alla, katseensa kulkea pitkin pulloilla täytetyitä hyllyriviä, kääntyi sitten, otti sieltä muutamalta hyllyltä paperiin käärityn pullon ja pisti itse sen Jopin taskuun kaupanpäällisiksi -- ett'ei Jopin tarvitsisi tiellä kannunpulloaan avata, lisäsi hän.

Raha riitti osavasti ja Joppi tuli kotiin täytenä jahtimiehenä.

Ja niin se alkoi metsänkäynti.

Vaan kun aluksi ei ollut oikeata jahtikumppania, niin piti komentaa edes omat miehet rankain hakkuuseen Teuron kulmalle, metsäpalstaan. Sillä pitihän sitä olla joku näkemässä, miten jahtimiehenä liikutaan, ja jonkunlainen toveri, jonka ryypylle huutaisi näkemään kuinka siitä viheriänauhaisesta kylkipullosta ryyppy kaadetaan kirkkaaseen metallipikariin.

3.

Eräänä iltana, joku viikko jälkeen Helsingin herrain ison jahdin, istui Joppi kamarissaan porstuan perässä ja poltti pystyvalkeata.

Hän oli alkupäästä, herroja uuteen jahtiin odotellessaan, kuleksinut metsiä yksin. Oli tänäänkin ollut jahdissa, mutta nyt oli ollut seuraa. Kirkonkylän kauppamies oli tullut aamulla aikaiseen Hinkkalaan, oli lähdetty yhdessä metsään ja Joppi oli kaatanut jäniksen. Metsällä kulkiessa oli keskusteltu kaupungin herrain jahdista ja kauppias oli päätellyt, että ei ne kaupungin puotimiehet otusta saa koskaan, vaikka olkoon kuinka hyvät pyssyt ja laitokset heillä tahansa. Muuten ovat kyllä iloisia miehiä ja hauskaahan niiden kanssa on pyhäpäivä mellastaa. Lampuria koiria niillä oli melkein aina, eikä tiennyt vielä Jopinkaan koiraa taata, kun vaan olisi ollut lampaita näkyvissä, mutta ne oli kaikkialla jo otettu sisään. Jäniksen ajaja siitä kyllä tulee, kun vaan oikeitten pyssymiesten seurassa kulkee.

Varsin tyytyväisenä ja hauskalla päällä oli Joppi eronnut kumppanistaan. Kotiin tullessa oli alkanut sataa ja hän oli kastunut aika lailla. Oli sentähden, saatuaan märät vaatteet päältään, sytyttänyt tulen pesään ja istuutunut siihen valkean loisteeseen.

Hän istui kädet polvilla ja katseli kuinka kuusipuut räiskyen paloivat pesässä. Nousi ylös, kohensi puita, heitti nurkasta muutaman puun lisää ja asettui taas tuolille takkavalkean eteen.

Hän näytti alakuloiselta. Vaikka oli iloisena, joskin märkänä, tullut kotiin, istui hän nyt tavallista miettivämmän näköisenä, sillä hän oli tuskin päässyt kamariinsa metsältä tultua, kun jo vanhempi renki oli pyrkinyt pakinoille ja pyytänyt vähän rahaa. Ja se oli vienyt kuin puhaltamalla Jopin päästä kaikki jahtimietelmät pois.

Kun ei ollut rahaa tällä kerralla yhtään.

Kirottua rahaa, ett'ei sitä pidä saaman tarpeeksi! tuumaili hän.

Ensin se niin pikainen pyynti oli vähän vavahuttanut, mutta heti piti ottaa kova muoto päällensä, ja hän oli sanonut tiukasti rengille, että en minä nyt märkänä sinulle rahoja kaiva. Anna aikaa riisuutuakseni edes -- ja kyllähän huomenna saat, mitä sillä yöllä teet. Ja renki oli mennyt pois.