Part 7

Se palasi häneen, kun hän eräänä päivänä oli lapsiensa kanssa jalkaisin kiivennyt Saint-Martin d'Uriageen. Suljettu päärakennus, jossa hän oli viettänyt niin monta rauhallista kesää, läheinen kirkko, koko tämän metsän helmassa piilevän taloryhmän lempeys liikuttivat hänen mieltään, joka oli paikkojen vaikutuksille yhtä altis kuin henkilöiden. Hän avasi kappelin oven, ja rukouksessaan — joka hänen kärsimättömien seuralaistensa takia oli varsin lyhyt — hän ehti kysyä, oliko tämä alituinen juhlakuume hänen asemassaan luonnollinen olotila, eivätkö nämä levottomat huvittelutavat helposti saattaneet pysyvästi vahingoittaa Marie-Louisen ja Philippen liian aikaisin herännyttä mielikuvitusta, sensijaan kun he kieriskelyssään nurmikolla ja naureskellessaan talonpoikaislasten kanssa saivat terveen mielen ja vankan sydämen yksinkertaisuuden. Hänen suureksi hämmästyksekseen pikkupoika heidän tullessaan plataanikujaan kainostelematta vaati ryhtymään paluumatkaan, mutta Marie-Louise kysyi, painautuen häntä vastoin, kovin punastuneena ja liikutettuna:

— Entä isä?

— Hän on matkalla, vastasi Elisabet välttäen.

Äkkiä löytäessään tärkeän katkelman lyhyttä menneisyyttään tyttöseltä järkkyivät hermot ja hänen rintansa aaltoili:

— Kun olin lapsi, selitti hän jyrkällä äänellä, asuin täällä. Isä vei minut kauas vuoristoon. Hän kantoi minua selässään, kun olin väsynyt.

— Minua myös, väitti umpimähkään Philippe, joka ei tahtonut jäädä takapajulle.

— Hän nauroi kaiken aikaa, muisti vielä Marie-Louise. Heidän äitinsä antoi kaikessa hiljaisuudessa näiden mieleenpalautusten vallata mielensä. Hän kulki pitkin aitausta, joka suojeli hyljättyä kartanoa, hän katseli glysiiniköynnöksen kuihtuneita terttuja, epäjärjestykseen joutunutta puutarhaa ja kaikkia hylkäyksen surullisia merkkejä; sitten hän alakuloisuuden masentamana kuletti lapsensa polulle, joka monia mutkia tehden laskeutuu Uriagen linnaan ja ruohokentille. Illalla hän päänsäryn tekosyyllä viime hetkellä kieltäytyi eräästä kutsusta, johonka hän jo oli suostunut menemään. Mutta seuraavina päivinä tarjoutui uusia tilaisuuksia, ja pian hän lakkasi taistelemasta näin vuolasta virtaa vastaan. Pöytätoveriksi hänelle kernaasti valittiin kaikkein rakastettavimmat vieraat, salaisesti tarjoten hänelle tilaisuutta saada lohdutteluita, mutta hän ei näitä asetteluita huomannut. Elokuun 15:nnen jälkeen Philippe Lagier asettui asumaan ensimäiseen hotelliin, kasinon läheisyyteen. Hänen olonsa täällä ei ollut mitenkään kummeksittava. Hän käytti hyväkseen oikeudenkäynti-lomaa levähtääkseen tässä laaksossa, jossa saattoi hengittää vuori-ilmaa: joka vuosi on Grenoblen oikeus- ynnä muu virkamiehistö siellä runsaasti edustettuna. Hänet saarrettiin heti ja kuormitettiin kutsuilla, sillä hän toi mukanaan vähän lisää mielenkiintoisuutta rva Passerat'n pieneen piiriin. Hänen pureva älynsä, hänen alituinen ivansa, hänen matkansa ja taideharrastuksensa teki hänen puhelunsa vaihtelevaksi, mikä seikka saattoi etupäässä naiset hakemaan hänen seuraansa: näitähän viehättää pikku sota, minkä keskustelussa aiheuttavat älykkäät paradoksit tai oudot ja rohkeasti puolustetut väitteet. Lopuksi tämä seurapiiri yksimielisesti ja kenenkään johtamatta lähestytti toisiinsa Elisabetia ja hänen miehensä asianajajaa, yllyttääkseen tai suosiakseen tällaista niin mieltäkutkuttavaa kuhertelua.

Kiitäessään eräänä päivänä Uriagen läpi saavuttaakseen ennätyksen, pikku apulainen Malaunay punaisessa trikoossa ja pohkeet paljaina, kumartuneena pyöränsä yli kuin tahtoisi hän purra sen ohjaustankoa, eroitti kaikesta huolimatta nuoren naisen ja hänen seuralaisensa, jotka katselivat kilpailua, jotenka Tabourinin toimisto ja pian koko Grenoble uskoivat olevansa selvillä heidän suhteestaan.

Etsiessään Elisabetin seuraa Philippe Lagier yksinkertaisesti täytti tehtävää, joka päivästä päivään miellytti häntä yhä enemmän. Tuloksettoman sovittelujohdannon jälkeen oli erohaaste annettu. Albertin nimessä oli Philippen siihen vastattava. Mutta nyt Albert puolestaan alkoi vaatia avioeroa ja itse ryhtyä hyökkäämään. Ennenkuin hän ryhtyi laatimaan tätä yllättävää loppulausuntoa oli asianajaja pistäytynyt boulevard des Adieux'llä kysyäkseen Albertin äidin neuvoa, jota henkilöä hän piti korkeimmassa kunniassa:

— Poikanne aikoo, oli hän selittänyt rva Derizelle, seuraavalla tavalla vastata haasteeseen. Hän ei enää puolustaudu, hän hyökkää. Hän on antanut haltuuni päiväkirjan, jota hän avioliittoon mentyään on katkonaisesti kirjoittanut. Hän väittää että minä siitä löydän todistuksia jatkuvasta häneen kohdistuneesta loukkauksesta; mutta eroavaisuus mielensuunnassahan ei ole mikään avioeron syy. Ja sitten, saatanko käyttää sitä hyväkseni?

Vanha rouva oli pyytänyt saada lukea nämä vihot. Hänen poikansa oli antanut luvan. Rva Derize oli jättänyt ne takaisin Philippelle sanoen:

— Albert häpäisisi itsensä, jos hän julkisuudessa käyttäisi hyväkseen moisia kirjoittelulta. Ne soimaukset, jotka hän kohdistaa vaimoonsa, eivät oikeutta liikuta. Mutta kenties ne liikuttavat Elisabetin sydäntä. Hän on kunnon nainen, vaikka ikävä kyllä liian tarkkaamaton ja välinpitämätön kuten niin monet kunnon naiset. Jospa hänen silmänsä aukenisivat. Näyttäkää hänelle tämä päiväkirja! Yrittäkää saada häntä se lukemaan.

— Tämä päiväkirjako? oli asianajaja hämmästyneenä väittänyt vastaan. Niinkö todella ajattelette? Alberthan kertoo siinä rakastumisensa.

— Asiain nykyisellä kannalla en tiedä enää muuta keinoa. Saakoon hän nähdä, miten hänen omaa elämäänsä tulkitaan. Hän saa nähdä, ettei rakastuminenkaan, jota syvästi paheksuu, mutta joka ei ole mitään rumaa, ole mitään häneen kuulumatonta, että sen on aiheuttanut hänen oma ajattelematon velttoutensa. Jos hän sen ymmärtää, on hän kenties saava rohkeutta anteeksiantoon, ennenkaikkea kärsivällisyyttä jaksaakseen odottaa. Ellei hän ymmärrä, on sittenkin parempi, että Albert oikeudessa menettää lapsensa, jotka hän jo on liiaksi laiminlyönyt, kuin että hän tuolla tavoin iskee heidän äitiään. En todellakaan näe muuta kuin tämän keinon lähestyttää heidät toisiinsa, niin omituinen ja vaarallinen kuin se lieneekin. Ystäväni, menkää Uriageen; luotan teihin. Omasta puolestani koetan saada Albertia lupaamaan, ettei hän puolustaudu, jos hänen on pakko vedota tällaisiin perusteihin.

— Mutta hän tahtoo avioeroa.

Kristillismielinen vanha rouva oli vastannut:

— Ihmisillä ei ole valtaa eroittaa sitä, mitä Jumala on yhdistänyt. Vaikka elämä on lyhyt, antaa se kuitenkin intohimoillemme aikaa palaa loppuun ja vaikka myöhäänkin oppia tuntemaan oikea tie. Mutta avioero on korjaamaton. En tule kestämään sitä. Sanon sen hänelle tarpeen tullen.

Philippe oli kumartanut jäähyväisiksi. Tämä pieni rappeutunut huoneusto oli ainoa paikka maailmassa, minne hän ei ottanut epäilyään mukaansa. Ennenkuin hän luovutti aseensa kauniille viholliselleen, hän tahtoi häntä vaarinottaa ja tutkia. Hän kernaasti toimi jonkunverran hitaasti. Jos hän olisi ryhtynyt puuhaan aikaisemmin, olisi se vaara ollut tarjolla, että hänen katseissaan ja käytöksessään olisi ilmennyt hiukan levottomuutta. Mutta hänen saapuessaan Uriageen, oli nuoren naisen mieli jo seestynyt ja hän antoi huvittaa itseään. Hänen ympärilleen salaa järjestetty pieni liehittelijäparvi ei ollut hermostuttamatta asianajajaa. Siinä oli joukko vähäpätöisiä nuoria miehiä, joita vilisee kylpykaupungeissa, ja joita niin nuori ja turvaton nainen vastustamattomasti veti puoleensa. Kukapa ei olisi luullut häntä helpoksi saaliiksi, kun hänen säyseät vanhempansa, joiden aika meni seuraelämään, löyhtyneellä silmälläpidollaan tuskin suojelivat häntä? Elisabet sieti heitä, mutta ei heistä ihastunut. Philippe ampui heihin nuoliaan: katsomo huvitettuna sijoitti hänet mukavasti kaikkien näiden tavoittelijaan sijaan eikä nuori nainen suvainnut huomata heidän poisjäämistään.

Mitä tarvitsi hänen senjälkeen odottaa? Hänen sotatemppunsa jo odottamattomat seikat tuottivat hänelle tarpeellisia kohtauksia. Hän päätti jättää Elisabetille Albertin vihot. Tämä sai ne puistossa, missä mäntyjen ja lehtikuusien taustaa vastaan kukoistivat muutamat uudelleen puhjenneet ruusut: oltiin näet jo syyskuussa.

— Mikä tuo käärö on? kysyi Elisabet leikkisästi.

Philippe viritti äänensä pilkalliseen sävyyn, joka hävittää kaikki vakaumukset ja vähitellen tuo mukanaan henkistä turmeltumista, kun totutaan ottamasta mitään vakavasti.

— Siinä ovat teidän vikanne. Niitä on paljon.

— Minun vikani.

— Oletteko unohtanut keskustelumme Grenoblessa? Sanoin teille, etten ollut toimintani kuluessa koskaan sattunut kohtaamaan avioerotapausta, missä kaikki viat olisivat toisella puolella. Te epäilitte, etten voisi mainita omianne. Nyt minä esitän ne teille.

— Hyvä on! minä kuuntelen, sanoi Elisabet epäuskoisena.

— Ei suinkaan, teidän on luettava ne.

— Oletteko vaivautunut kirjoittamaan?

— Minä en ole niitä kirjoittanut.

— Kuka siis?

Mutta hän oli jo arvannut ja viisaasti päättänyt olla varuillaan.

— Albert. Ottakaa ne.

— Kiitos en!

Philippe ei ollut kuulevinaan kieltäymystä.

— Kahdessa tunnissa te lukisitte nämä muistiinpanot. Te voitte lukea ne tänä iltana ja antaa ne minulle takaisin huomenna.

— Tänä iltana minä olen päivällisillä rva Passerat'n luona.

— Se on totta. Olen kutsuttu sinne. Entä huomenna?

— Huomenna menemme automobiililla Sassenagen linnaan, ja iltamme ei myöskään ole joutilas.

— Joskus kyllä saatte aikaa siihen.

— Miksi tahdotte minua lukemaan nämä vihot?

Hän ei enää torjunut niitä yhtä jyrkästi: eihän niiden lukeminen velvoittanut häntä mihinkään.

— Te näette niistä ne moitteet, jotka minä loppulausunnossani esitän teitä vastaan.

Hän hämmästyi ja punastui, mikä aivan teki hänet nuoren tytön näköiseksi, joka alkaa uransa seuraelämässä.

— Luulin, ettei Albert puolustautuisi.

Tämä ilmeinen hämmennys yllytti Philippe Lagier'ta vähän armottomasti vastaamaan:

— Hän puolustautuu niin tarmokkaasti, että hän vaati avio- eikä pesä-eroa.

— Niinkö! mutisi Elisabet, ja hänen poskilleen syöksynyt veri vetäytyi niistä nopeasti takaisin.

Philippe katui heti, että oli kiduttanut häntä. Oliko Albertin päätös, jolla oli puutteellista oikeudellista tukea, niin lopullinen, että hänen oli lupa käyttää sitä uhkana? Ja olihan hän itse päättänyt, alistuessaan näyttelemään kaksinaista osaa, luopua häntä oikeudessa avustamasta!

— Tahtooko hän mennä naimisiin? kysyi Elisabet hiljaa.

— En tiedä.

Mutta hän häpesi kysymystään ja kiiruhti vakuuttamaan välinpitämättömyyttään:

— Oh! se on minulle yhdentekevää. Tehköön hän mitä miellyttää: minulle hän on kuollut.

Tosin hän lisäsi, täten osoittamastaan ristiriitaisuudesta välittämättä:

— Hyvä on, antakaa minulle nuo vihot. Silmäilen niitä, kun saan joutilaan hetken, ja palautan ne teille.

Samana iltana Elisabet, joka tavallisesti oli niin tasapainoinen ja tyyni, rva Passerat'n päivällisillä käyttäytyi hermostuneesti eikä Philippe epäillyt, etteikö hän viivyttelemättä ollut käynyt puolisonsa päiväkirjaan käsiksi. Jälkiruuan aikana hän vähän kumartui Elisabetiin päin —: mikä aiheutti, että rva de Vimelle pöydän toisessa päässä lausui pahansuovan huomautuksen, ja tiedusteli häneltä puoliääneen:

— Oletteko lukenut?

— Mitä sitten? ... En, en vielä, en ole muistanutkaan sitä.

Philippe luuli, että hänen hämmästyksensä oli teeskennelty, ja nähdessään hänet niin hyväksi näyttelijättäreksi, hän vähän luopui nenäkkäästä suojelevaisuudestaan, jota hän osoitti hänen luuloteltua viattomuuttaan kohtaan. Mutta hän erehtyi. Elisabet oli huolellisesti järjestänyt Albertin vihkot ja aikoi ottaa ne aikanaan esille laatikostaan. Hänen luonnettaan oli mahdoton muuttaa. Tämä nainen oli järjestyksen ja logiikan ihminen, hän rakasti selviä tilanteita. Tämä paluu menneisyyteen ei häntä houkutellut. Mitä hänellä oli moitittavaa itseään kohtaan? Koko maailman mielipiteen mukaan: ei mitään, ei yhtään mitään. Mistä siis voitiin häntä syyttää, häntä, jota oli niin halpamaisesti petetty, vieläpä vähemmän nuoren ja vähemmän miellyttävän naisen takia kuin hän itse oli?

Toinen syy oli aiheuttanut hänen hämminkinsä. Hän oli tullut ensimäisenä, liian aikaisin, rva Passerat'n luokse, juuri välttääkseen heränneen uteliaisuutensa aiheuttamia kiusauksia. Alakerran sali ei ollut valaistu. Kävellessään huvilan edustalla olevan nurmikon poikki ja tehden sen kasteen takia varovasti, hän oli kuullut muutamia sanoja keskustelusta, jonka lausetavat ja sinuttelu olivat merkitseviä, ja avoimen akkunan läpi hän oli nähnyt tai pikemmin aavistanut ryhmän, jota hämärästä tuskin saattoi eroittaa, mutta jonka äänen sointu jo oli saattanut hänet tuntemaan. Enempää harkitsematta hän riensi pois, juoksi lyhyen matkan mikä hänet eroitti Mélèzes'ista ja sulkeutui huoneeseen ikäänkuin peittääkseen häpeää, minkä hänessä herätti tämän suhteen paljastus, josta hänellä tyttömäisessä harhakäsityksessään ei ollut koskaan ollut pienintäkään aavistusta. Kun hänen äitinsä tuli häntä etsimään, nuhdellen häntä viivyttelystään, hän ymmärsi, että hänen ehdottomasti tuli hillitä itsensä ja estää salaisuutta tulemasta ilmi. Kunhan vain naisparka, jota hän saattoi, aina jäisi sokeuteensa. Kun naiset saapuivat, otti rva Passerat heidät vastaan tuollaisilla liioitelluilla eleillä, jotka seuraelämässä ovat tulleet tavaksi, tarttui hyvän ystävänsä rva Molay-Norrois'n molempiin käsiin ja suuteli rakasta Elisabetia, joka liikkumattomana sieti hänen suutelonsa, mutta siitä tuli järkytetyksi koko illaksi. Tästä siis se levottomuus ja mielenliikutus, jonka Philippe Lagier'n asianymmärtävät silmät keksivät.

Ylihuomenna tämä, joka ei ollut häntä välillä tavannut, tiedusteli uudelleen:

— Entä meidän syytevihkomme?

Sen liikanimen hän antoi ystävänsä päiväkirjalle. Elisabet pyysi yhä lykkäystä, ja useampaan päivään he eivät tavanneet toisiaan. Hän pysytteli tosiaan enimmäkseen sisällä. Vieläpä hän oli tarjoutunut viemään vanhempansa Saint-Martiniin kesäkauden loppuajaksi. Mutta hänen isänsä otti tämän tarjouksen nauraen vastaan, eikä äiti vastustanut jälkimäistä missään.

Philippe luki hänen odottamattoman pidättyväisyytensä vihkojen lukemisen aiheuttaman vaikutelman ansioksi. Myöntämättä itselleen, että se häntä vähän ärsytti, hän ihmetellen huomasi, mikä valta Albertilla kaukaakin jatkuvasti oli vaimonsa ylitse. Ja ikäänkuin lisäyksensä tähän hermostukseen hänen ystävänsä ilmoitti hänelle Saksan leimaa kantavassa kirjeessä, että hän luopui puolustautumasta oikeudessa ja hylkäsi avioero aikomuksensa, joko seuraten äitinsä neuvoja tai siksi, että hänen järjestystä rakastavalle mielelleen siteitten täydellisen katkaisemisen julkiset seuraukset olivat vastenmielisiä, tai vihdoin siksi, että hän yhdessä Anna de Sézeryn kanssa oli päättänyt asettua lakien yläpuolelle.

Kun asianajajan vihdoin onnistui tavata Elisabetia, hän karttoi ilmaisemasta hänelle tätä uutta tilannetta, koska hän ei enää halunnut lähentää häntä puolisoonsa, eikä hän edes vaatinut takaisin vihkoja, vaan koetti häntä ainoastaan virkistää ja huvittaa keskustelullaan.

Vaivoin saattoi huomata syyskuun tulleen hämärän äkillisemmästä laskeutumisesta laaksoon, autereisemmiksi käyneistä vuorten harjaviivoista, jotka eivät enää niin tarkkoina piirtyneet taivaanrantaa vastaan, raikkaammaksi käyneestä ilmasta. Hyvin kasteltujen nurmikoiden yhtenäinen sametinkarva säilyi, ja alituisesti viheriöitseväin kuusiryhmien ei tarvitse pelätä syksyn uhkaa. Elisabet oli mennyt alas aina tenniskentälle saakka, mutta kieltäytynyt ottamasta osaa peliin. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, joissa on elämää, joissa voi olla varma siitä, ettei tarvitse kuunnella omaa sydäntään tai ajatustaan. Nuori ruskeakutrinen tyttö, puettuna valkoiseen suoralaskoksiseen flanellipukuun, virkisti peliä naurullaan, huudahduksillaan, taitavuudellaan. Seisoessaan pallon tulosuuntaa arvaten, juostessaan sitä vastaanottamaan tai keskittäessään itsensä lähettääkseen sen takaisin koko voimallaan, hän joka liikkeessään saattoi arvoonsa solakan ruumiinsa kaarevat ja taipuisat viivat. Hänen ruumiinsa ikäänkuin esitti yhden veistokuvan toisensa jälkeen, ja sitä oli sula nautinto nähdä. Mutta tyttö tiesi sen, ja tuon tuostakin hän silmäsi Philippeen päin, jonka iän, varallisuuden ja elämänuran hän täsmälleen tunsi, sillä poliisi on nykyään täydellisempi kuin ennen. Elisabet, jonka alakuloisuus saattoi tarkkanäköisemmäksi, huomasi nämä pikku temput:

— Teitä katsellaan.

— En ole enää naimakelpoinen.

Näivettävällä puheellaan hän säesti kaikkia kuherteluita heidän ympärillään. Paraillaan hra de Vimelle hoikkana ja hienoasuisena poistui puiden alle rva Bonnard-Bassonin kanssa, joka ollen liian verevä usein sai pysähtyä hengähtämään. Nuoren naisen ranteet ja nilkat olivat koko seurapiirissä tanakkuuden maineessa:

— Hän on siitä huolimatta, selitti Philippe, ryhtynyt hankkimaan itselleen ylimyksellisiä suhteita.

Ennakolta suunnitellen oli rva de Vimelle itse lainannut miehensä ystävättärelleen kävelyä varten ennen päivällistä.

— En ymmärrä häntä, vastasi Elisabet seuralaisensa pistopuheisiin.

— Oo! Vararikkoutunut hra de Vimelle on sen lisäksi suurin aasi Pariisin ja Perun, Jaapanin ja Rooman välillä. Hänen rouvansa käyttää häntä miten miellyttää.

— Kukaan ei löydä armoa edessänne.

— Kuljen silmät auki.

— Olisi parempi sulkea ne.

Nti Riviére, joka oli voittanut viimeisen erän, kuten kaikki edellisetkin, tuli toivottamaan hyvää iltaa. Hänen juoksusta lämminnyt tumma ihonsa peittyi ruusunpunaan, jonka saattoi aavistaa polttavan kuumaksi. Hänen valkeat hampaansa välkkyivät. Hänen silmänsä loistivat.

— Se on pelkkää peliä, selitti Philippe, kantapäillään kääntyen, halveksien saamiansa huomionosoituksia. Koko hänen sielunsa on hänen kasvoissaan.

Muutamia päiviä hän oli tutustuttanut nuorta naista heidän seurapiirinsä häväistysjuttuihin, antaen hänen ymmärtää niiden mitättömän merkityksen seurauksiinsa nähden. Hänen julkea ja lohduton pessimisminsä lankesi otolliseen maaperään. Tyttärellisen kunnioituksensa tultua järkytetyksi saattoi Elisabet uskoa olevansa harhaluuloista vapaa ja kyllästynyt.

Monien kädenpuristusten jälkeen tenniskenttä vähitellen jätettiin sikseen. Vuoriin osuivat vielä viistot auringonsäteet, mutta varjo täytti laakson. Valon ja varjon eroitti toisistaan suora viiva, joka siirtyi ja nousi. Kukaan ei ollut yhtynyt heidän seuraansa. He jäivät yksin jälelle, ikäänkuin osoitettaisiin huomaavaisuutta heidän kohtauksilleen. Epämääräisesti hämillään tästä eristyksestä Elisabet suuntasi heidän askeleensa Mélèzes'iin päin.

— Kun ilta täällä saapuu, tuntuu ikäänkuin vuoret lähestyisivät toisiaan, ja kuuset supistaisivat rivejään tukehduttaakseen meidät.

Rauhoittaakseen häntä Philippe lähestyi ja kuiskasi luottamusta herättävällä äänellä:

— Miksi olette näinä päivinä niin surullinen?

— En minä ole surullinen.

Philippe ei kiinnittänyt huomiota tähän epäykseen, vaan kumartuneena hänen puoleensa jatkoi äänellään, joka oli lakannut olemasta pureva ja aaltoilullaan ilmaisi taitehikasta sulavuutta, jolla hän oikeuden edessä saavutti niin vaihtelevia vaikutuksia:

— Te luulette elämänne loppuneeksi, kun se tuskin on alkanut. Ja elämä voi olla niin kaunis! ...

Elisabet ei löytänyt mitään vastausta. Usein häntä säälitti oma itsensä; että kohtalo oli iskenyt häneen niin nuorena ja ilman syytä, se liikutti häntä kuten onnettomuus, jonka saa kuulla muilta. Aavistaen hänet heikentyneeksi tämän sisäisen masennuksen kautta, osoitti Philippe hänelle vuorten huippuja, jotka vielä ylvästelivät saamastaan valosta, sitten hän viittasi tasankoon, niittyihin ja metsiin, jotka rauhallisina vetäytyivät lepoon. Pari kolme ryhmää jokseenkin etäällä heistä — tunnettuja kuherteluja, joita yleinen myöntymys suosi — palasi huviloihin ja hotelleihin.

— Meidän on hyvä täällä, eikö totta? Kun tulin Uriageen, olitte te niin tavoiteltu, niin haluttu ... Elisabet ei täsmälleen ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

— En ole huomannut sitä.

— Olen huomannut teidän puolestanne.

Ja puoliääneen, kuin tahtoisi hän vain salaa vihjata, hän lisäsi:

— Jospa tietäisitte, miten se minua hermostutti! ...

— Miksi niin? kysyi Elisabet viattomasti, kun he kulkivat erään kuusimetsikön läpi, joka peitti heidät näkyvistä.

Kuitenkaan Elisabet ei kiiruhtanut askeleitaan. Hetki ei ollut vielä tullut. Neljänkymmenen vuotiaan miehen mielistely on tarkkanäköisempää, taitavampaa, vähemmän päällekäypää kuin nuoren miehen. Sensijaan että Philippe olisi paljastanut itseään, hän poikkesi syrjään:

— Kun olitte nuori tyttö, olin ajatellut kosia teitä.

— Olen kuullut siitä.

— Niinkö! ... Jos olisitte ollut onnellinen, en minä olisi sitä muistanut. Tai en olisi koskaan muistuttanut sitä teidän mieleenne. Mutta en voi sietää vaivaa, joka näkyy kasvoistanne. Te olette niin nuori. Niin monta vuotta on teille tarjona voidaksenne korjata menneisyyden erehdykset.

Elisabet pysähtyi ahdistuneena, värisevänä. Niin monta vuotta ... niin, aina isänsä vanhuuteen saakka. Menneisyyden erehdykset: syyssielu, Anna de Sézery. Siinä oli elämän kauneus.

— Miksi te puhutte minulle niin? sanoi hän puristuneella äänellä.

Philippe näki häneen tuijottavien pelästyneiden silmien hämmennyksen ja erehtyneenä siitä elottomuudesta, joka oli vallannut Elisabetin siitä saakka kuin hän alkoi tehdä vihjauksiaan, hän rohkeni hellästi tarttua nuoren naisen ranteisiin.

— Säälin teitä niin! Ette siis ole ymmärtänyt minua?

Elisabet riistäytyi irti, koetti saada pysähtyneen hengityksensä käyntiin ja huusi sitten närkästyneenä:

— Teitä ... teitäkö! ... Menkää tiehenne!

— Rouva, rukoili Philippe.

Mutta Elisabet jo pakeni polkua myöten. Liikkumattomana, jäykistynein jaloin Philippe katseellaan seurasi hänen vaaleata hahmoansa, kunnes eräs puu äkkiä riisti sen hänen näkyvistään. Silloin hän tukea tavoitellen heittäytyi nurmikolle. Syvimmätkin tunteet hänellä järjestyivät ja taipuivat harkinnan vaatimusten edessä. Hän puolustautui niillä lieventävillä asianhaaroilla, joita vuorokauden hetki, vuoden aika, haihtuva nuoruus hänelle tarjosivat. Saattaako ihminen rankaisematta melkein joka päivä nähdä niin viehättävää nuorta naista, joka jo on sekaantunut hänen tunne-elämäänsä ja varmasti on hänen seurastaan huvitettu? Hän koetti, onnistumatta, tuntea sääliä omaa yksinäistä kohtaloaan kohtaan, jonka voimakas ajatuselämä teki herkäksi, jonka onnentavoittelu vääryydellisesti oli ehkäistynyt epäröinnin, liiallisen erittelyn, toivottomuuden kautta. Yksi ainoa ajatus, jota hän koetti torjua koko voimallaan, peitti alleen kaikki muut, kuten korkeampi ja nopeampi aalto hautaa alleen edelläkäyvät: hän oli pettänyt ystävänsä. Koettuaan vielä yhtenä tunneläikähdyksenä vihaa Albertia kohtaan, hän uppoutui itsehalveksuntaan, ja maahan painuneena, kasvot kätkettyinä, itsetunnossaan nöyryytettynä hän vuodatti epätoivoisia kyyneleitä. Tätä hetkeä hän ei enää voisi muististaan pyyhkiä pois; joka kerran kuin hän tutkistelisi itseään, tulisivat hänen ajatuksensa armottomasti kiertämään sen ympäri.

II.

VALVOTTU YÖ

Elisabet syöksyi huoneeseensa niinkuin lintu heittäytyy suojaan, kun ukkossade on ruoskinut kastellen sen siivet liian raskaiksi. Suu vähän vääntyneenä, huulet kuivina, jalat jäykkinä viimeisestä ponnistuksesta portaissa, hän pudottautui nojatuoliin, mihin kumartuneena hän paremmin saattoi kestää uupumustaan ja sydämensä levottomuutta. Hän joka kammosi väkivaltaisia tai pelkästään odottamattomia vaikutelmia, joka ei mitään niin tavoitellut kuin rauhaa, järjestystä ja päivien suloista yksitoikkoisuutta, hän tunsi, miten tuo kohtaus oli häntä järkyttänyt ja hirvittänyt. Hämärä, lempeä ystävällinen hämärä, joka verhosi hänet kuin vaippa, joka ei paina olkapäitä, lievensi hänen närkästystään, mutta saattoi hänet yhä enemmän puhuttelemaan itseään. Hän alkoi todellakin turvautua omaan itseensä kuin ystävättäreen, ja löysi siitä huojennusta, kun samalla hänen äitinsä astui huoneeseen tuskin sipaistuaan sormenpäillään ovea, kuin olisi melkein joutavaa täällä perheen keskuudessa ilmoittaa tulostaan.

— Elisabet, kutsui rva Molay-Norrois.