Part 8

Tämä tunsi hänelle outoa ikävystymistä siitä, ettei hänellä ollut mitään varmaa sopukkaa, johon hän vapaasti olisi voinut paeta, hän kun niin vähän oli ollut sellaisen tarpeessa, eikä erikoisesti kiirehtinyt vastaamaan. Hänen äitinsä keksi hänet piilostaan ja päästi heti ilmoille pelkoaan ja levottomuuttaan.

— Sinä olet rasittunut. Miksi et ole soittanut?

— En ole rasittunut, äiti.

Mitenkä saattoi hän äidillistä intoa jäähdyttää? Rva Molay-Norrois oli jo sytyttämässä lamppua, sulkemassa akkunaan sääskien ja syyskuisen vilpoisuuden takia, ja ryhtyi tutkimaan rakkaita kasvoja, jotka niin huonosti osasivat mitään salata.

— Silmäsi ovat punaiset. Sinä olet itkenyt. Etkä ole minulle sanonut mitään!

— Minulla on ihan yksinkertaisesti päänsärkyä.

— Päänsärkyä? Olet kävellyt ulkona koko iltapäivän. Sitä ei tehdä kuin päätä särkee. Sinulla on surua etkä käänny minun puoleeni.

Ensimäisen kerran nuori nainen ymmärsi, että omaistenkin keskuudessa voi joskus olla yksinään ja että kaikkein hellimmänkin henkilön läsnäolo voi muuttua häiritseväksi. Ensi kerran hän myös todellakin kiinnitti huomiota siihen äänensävyyn, jota häntä puhuteltaessa käytettiin, ja joka oli sama mikä soveltuu pikkutyttöjä rohkaistaessa, rauhoitettaessa tai hillittäessä. Minkä käsittämättömän hairahduksen kautta ihmiset häntä puhutellessaan jatkuvasti käyttivät sitä? Onnettomuus itse oli kypsyttänyt häntä, ja häntä kohdeltiin lapsena. Hänen masentunut mielensä ärtyi siitä, kuin haava, johon taitamattoman hoidon kautta vuodatetaan myrkkyä.

— Ei minua mikään vaivaa, vakuutti hän päästäkseen rauhaan.

Hänen äitinsä joutui ymmälleen, hämmästyi, loukkaantui, ja lopuksi hän, pulasta päästäkseen, vetosi voimakkaampaan vaikuttimeen:

116

— Me syömme tänään päivällistä Vimellellä, sinulla on aikaa vain valmistuaksesi.

— En tule sinne.

— Kuinka? Sinähän olet ottanut vastaan heidän kutsunsa. On liian myöhä peruuttaa. Sinä olet jo kerran aikaisemmin viime hetkellä vetäytynyt pois. Ja juuri sanoit minulle, ettet ole sairas. Ei, ei, on tultava mukaan, se on välttämätöntä.

— En tule kuitenkaan, toisti Elisabet tuntemattomalla arvovaltaisella äänenpainolla.

Rva Molay-Norrois'n maailmassa ei ollut olemassa suuria ja pieniä tapahtumia. Hän pani samalle tasolle seuraelämän velvollisuudet ja ne jotka syntyvät merkitsevistä elämän olosuhteista. Hänen tyttärensä vastustus loukkasi hänen kunnioitustaan seuraelämän lakeja kohtaan, samoinkuin se jäähdytti hänen kiihtymystään, joka näyttäytyi voimattomaksi. Hän koetti taivuttaa tytärtään lempeällä väkivallalla, joka vähitellen ärtyi, ja se oli turhaa.

Hänen lähdettyään ja hetken itse surkuteltuaan tätä väärinkäsitystä alkoi Elisabet jonkunverran nautinnolla uppoutua surumielisyyteensä. Hänet tempasi siitä pois isänsä, joka ei edes koputtanut, vaan ilman muuta astui sisään, sirona, loistavana, hymyilevänä, katse virkeänä, parta viuhkamaisesti kammattuna, ruusunnuppu iltatakin napinlävessä.

»Hänkin», ajatteli Elisabet ärtyneenä ja nyrpeänä.

Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihamieliseen ilmeeseen. Elisabetin mukautuvaan ja sulavaan luonteeseen katsoen hänen ei tarvinnut arkailla.

— Mikä nyt, pienokainen, kysyi hän leikkisästi. Hermot ovat kiihtyneet, tehdään lakko, saatetaan äiti itkemään. Totta on, että siihen ei paljon tarvita.

Nojatuoliinsa käpertyneenä Elisabet ei viitsinyt vastata, vaan vieläpä melkein veti huulensakin sisään voidakseen paremmin sulkea suunsa, niin hän pelkäsi puhumista. Mitä hän sanoisi, siitä ei isällä ollut aavistusta, kun hän siinä iltapuvussa keikkui valkohapsistaan huolimatta — muussa tapauksessa hän ei olisi tytärtään edelleen siihen yllyttänyt.

— Oletko sairas? ... Etkö? Muuten, naisten vaivat... Tulepas vaan kanssamme. Vimellet loukkaantuvat, jos jäät pois. Philippe Lagier tulee sinua huvittamaan. Hänellä on älyä ja vauhtia. Hän vähän mielistelee sinua, se Philippe Lagier, he, he!

— Kukaan ei minua mielistele.

Tämä lausuttiin niin jyrkällä äänenpainolla, että hra Molay-Norrois äkkiä lopetti kujeilunsa. Ilmeisesti tämä pienokainen oli huonolla tuulella, ja parempihan oli antaa hänen jurottaa niinkuin häntä halutti. Elämäntaito oli häviämässä, koska ihmiset eivät enää osanneet salata mielipahaansa, kantaa sitä ulkonaisesti tyynin ilmein, ollakseen sillä vaivaamatta lähimaistaan: pianpa joudutaan seuraelämässäkin siihen, että kaikki surkeudet tehdään yhteisiksi, ja kasvoilla annetaan näkyä sen epäjärjestyksen, jota ulkoasussa pyritään välttämään. Ja siihen johtaa välttämättä kauan kestänyt kansanvallan aika! Hän ei tämän jälkeen ajatellut muuta kuin turvallista peräytymistä. Onneksi hän sai vähän mielenvirkistystä yhä edelleen nuorennäköisestä kuvastaan, jonka lasikaapin ovi heijasti.

— Lepää siis, pienokaiseni, jos sinua väsyttää.

Hyvästelyyn sisältyvä moite riitti hänen isälliselle arvontunnolleen, ja jo käytävässä hänen mielensä seestyi.

Näin häirittynä Elisabet vaivaloisesti etsi kadottamaansa ajatuslankaa, kun hänen lapsensa, saatuaan kuulla hänen kotiin tulostaan, suorastaan syöksyivät huoneeseen. He palasivat kävelyltä ja naulapohjaisine jalkineilleen he saivat aikaan ison metelin. He hämmästyivät, kun eivät nähneet äitiään iltapuvussa.

— Sinä tulet myöhästymään, selitti Marie-Louise.

— Minä syön päivällistä teidän kanssanne, rakkaani.

— Oi, oi! huusi iloisena Philippe joka pauhasi paksulla äänellään kuin kello.

Ja pikkutyttö jo huusi portaisiin:

— Agatha, kattakaa pöytä kolmelle.

Mikään ei hänelle ollut niin mieleen kuin antaa määräyksiä, lukuunottamatta kertomuksien kuuntelemista ja veljensä kiusottelemista.

Pöydässä hän täytti emännän velvollisuudet äitiään kohtaan aivankuin hän olisi kutsunut tämän. Äidin huviin sekaantui vähän katkeruutta, hän näki siinä arvostelua alituisesta poissaolostaan. Ollen kiihtyneellä mielellä hän myös huomasi, että lapset olivat liiaksi hemmoteltuja ja liiaksi milloin minkin palvelijan huomaan jätettyjä, niin että he olivat kadottaneet paljon hyviä tapojaan: toinen kopeili ylellisyydellä, joka heitä ympäröi ja varsinkin Passerat'n perheen komeilla ajoneuvoilla, lumotakseen vaatimattomampien leikkitoveriensa silmät; toinen kävi sormineen käsiksi lautasensa sisältöön ja sekoitti puheeseensa kyökkimurretta. Viitsimättä nyt heitä torua hän itsekseen päätti tarkemmin pitää heitä silmällä, ja nyt aluksi hän itse toimitti heidät makuulle, mitä seikkaa pikku Philippe käytti hyväkseen tehdäkseen kuperkeikkoja paitasillaan, jotta saisi äidilleen näyttää oppimansa temput.

Heti sänkyyn päästyään, kokoonkääriytyneenä ja polvet melkein kasvojen tasalla, pikku mies vaipui uneen, ja totta on, että hän päästyään asentoonsa liikahti yhtä vähän kuin säkki, minkä johdosta Marie-Louise halveksi häntä. Tämä sensijaan itsepäisesti vastusti unen tuloa eikä alistunut siihen, ennenkuin silmäluomilla ei enää ollut voimaa nousta päästääkseen silmään yölampun valoa.

— Kerro minulle joku kertomus, pyysi hän heti sänkyyn päästyään.

Elisabet oli istuutunut hänen viereensä ja aikoi tyynnyttää hänet läsnäolollaan.

— En osaa.

— Isäpäs osasi niitä aina.

Hän puhui harvoin isästään. Tämä mielenpalautus hämmästytti nuorta naista eikä ollut hänelle mieleen.

— Kerro, alkoi taas tyttö, kertomus Jeanne d'Arcista. Tai Kykloopista.

— Kykloopista?

— Niin, siitä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa, joka puhkaistiin hirrellä — joka päästi vangit menemään.

Kuin hyvä metsänhakkaaja Albert Derize mielellään kaasi kansantarinain metsää, Iliadia, Odysseiaa, Rolandin laulua, saadakseen sieltä leikkikaluja lapsilleen.

— Nuku, rakkaani, nuku.

— Silloin minä kerron sinulle yhden, äiti?

— Täytyy nukkua.

— Tahdotko kuulla kertomuksen onnenmaljasta? Oli kerran ritari, jolla oli surullinen vaimo linnassaan. Ja metsästysretkellä hän nukkui. Ja silloin hän näki haltiattaria, jotka tanssivat. Osaavatko haltiattaret tanssia?

— Tietysti. Nuku.

— Ja sitten yksi niistä oli kaikkein kaunein. Ja hänellä oli kädessä kultainen malja, timanteilla koristettu.

Hänen äitinsä kumartui katsomaan oliko tyttö vaipunut uneen, mutta pikku ääni, yhä hennompana, jatkoi hetken kuluttua:

— Silloin ritari riisti sen hänen kädestään. Ja hän ratsasti pois ja pääsi pakoon, ja hän antoi sen lahjaksi.

— Kenelle? kysyi Elisabet koneellisesti.

— Rouvalle ... joka oli surullisena linnassa ... Ja ritari vaipui uneen metsästysretkellä.

Kertomus jatkui täten kuin rengas, mutta pitkäripsiset luomet lakkasivat räpyttämästä kuin pienet siivet, ja muutaman äkillisen liikahduksen jälkeen lapsi nukahti vaaleat kiharat tyynyllään.

Liikkumattomana jäi Elisabet pitkäksi aikaa vertaamaan toisiinsa Marie-Louisen ja hänen veljensä unta. Edellisellä oli hehkuvampi mielikuvitus, herkempi tunteellisuus, joka kaipasi tyynnyttelyä ja tukea. Tämä tehtävä jäi äidin huoleksi yksinään nyt kun Albert oli poissa. Albert? Missä hän olikaan tällä hetkellä? Kuinka oli hän saattanut hyljätä heidät? Elisabet ei häntä rakastanut, mutta tunsi että talo silloin kun hän siellä oli, oli ollut tanakampi, myrskyjä vastaan paremmin varustettu.

Päästäkseen tästä muistosta, joka lasten luona häntä vaivasi, hän nousi ja siirtyi viereiseen omaan huoneeseensa. Hän veti mennessään välioven kiinni, sulkematta sitä kokonaan, joten hän saattoi kuulla pienimmänkin äänen, samalla kun hän katkaisi ilman virtailun. Näihin varakeinoihin ryhdyttyään hän kiiruhti avaamaan akkunan, sillä hänestä tuntui tukahduttavalta.

Kuu oli noussut, mutta katto kätki sen, eikä voinut nähdä muuta kuin sen valon, joka vuoti yli seudun. Varjottomat nurmikentät häipyivät etäisyyteen, yhtenäisinä, tasaisina ja kalpeina, vain siellä täällä joidenkin puuryhmäin katkaisemina, jotka yössä näyttivät oudoilta salakokouksilta. Harvoja tähtiä värjyi etäisimmällä taivaanrannalla, kykenemättä muodostamaan selvään näkyviä kuvioita. Ja naapurihuvilan, Passerat'n huvilan yläpuolella näkyi lehtikuusi, joka taaksepäin kääntyneine oksineen loi seinälle intialaista temppeliä muistuttavan varjokuvan.

Tämä hiljaisuus ja rauha, jota Elisabet parvekkeella hengitti yhdessä ruusupensaikkojen tuoksun kanssa, keskeytyi kasinolla toimeenpantuun ilotulitukseen. Kovalla sähinällä kiisivät raketit ilmaan, hajaantuivat ja putosivat värikkäänä sateena, jonka vaikutuksen kuutamo puoleksi pilasi. Ja heti seurasi huutoja, kättentaputuksia, koko juhlahälinä, johon fanfaarin torventoitotukset sekaantuivat.

Elisabet palasi huoneeseensa. Hänelle riitti hänen oman sydämensä häly. Mikään ei voinut heikentää sitä inhon tunnetta, jonka Philippe Lagierin äskeinen tunnustus oli häneen jättänyt, ja jota hän kaikkialla raahasi mukanaan, huoneesta huoneeseen. Hän joi yhdellä siemauksella lasin vettä, johon hän oli kaatanut muutaman pisaran aniksensekaista ammoniakkia, karkoittaakseen tuhkan maun huuliltaan. Mutta hänen huulensa kuivuivat heti. Unohdettu, odottamaton, melkein hassunkurinen lapsuudenmuisto tarjosi arvaamatta konkreetisen kuvan hänen mielialalleen. Pikkutyttönä hän oli eräästä jumalaistarustosta lukenut, että oli olemassa pukinjalkaisia ihmisiä, joita nimitettiin fauneiksi; tästä erikoisuudesta huvitettuna oli hän kuluttanut kokonaisen päivän katsellakseen kadulla ohikulkevain askeleita. »Oletko tavannut niitä?» kysyi häneltä seuraavana päivänä hänen paras ystävänsä ja uskottunsa, Blanche Servin. Päästäkseen jyrkästi kumoamasta kirjansa oppeja hän vastasi: »Sitä ei voi tietää, kun ihmisillä on jalkineet». Meidän mielialallamme on niin suuri vaikutus asioidentulkintaamme, että tämä vanha mieleenpalautus, sensijaan, että se olisi johtanut hänen huomionsa muualle, tyydytti hänen vihamielisyyttään ja yllytti hänen intoaan. Ihmisen tuli selvästi nähdä elämään: hyvä on! hän oli avannut silmänsä eikä havainnut ympärillään muuta kuin lokaa ja halpamaisimpia laskelmia, joita näennäinen säädyllisyys tuskin peitti. Joku rouva otti itselleen rakastajan — ei rakkaudesta, vaan keikailuhalusta. Joku toinen käytti hyväkseen miehensä suhdetta. Vanhus — hänen isänsä! — antoi rakastajattarensa vaimolleen ja tyttärelleen ystävättäreksi. Ja mitä tulee siihen kunniaan, josta miehet väittävät tekevänsä uskonnon, silloinkin kun he ovat hyljänneet kaikki muut elämänsäännöt, — hän tiesi, mitä siitä oli ajateltava, koska asianajaja, Albertin neuvonantaja ja läheinen ystävä kurjasti aikoi käyttää hyväkseen omia palveluksiaan tarjoutumalla lohduttajaksi. Ei ollut siis mitään muuta vaihtoehtoa kuin hänen äitinsä ynnä hänen oma sokeutensa ennen eroa ja kaikkien näiden ilkeiden asiain näkeminen, jotka kävivät hänen kimppuunsa kuin painajainen. Nähdä selvästi — se oli siinä, että vältti kasvojen valhetta, katseli maahan, ja keksi pukinjälet. Hyi!

Huokaus, sitten puoliksi tukahdutettu huuto, jotka hän kuuli viereisestä huoneesta, päästivät hänet inhostaan, johon hän luisui kuin valmiiseen uraan, pakoittivat hänet nousemaan nojatuolistaan ja käymään aivan äidillisellä huolenpidolla lapsien luo. Pikku poika ei ollut liikahtanutkaan: hän pysyi samassa epämukavassa asennossa. Marie-Louise se unessaan liikahti. Elisabet asetti paikoilleen peitteen, jonka lapsi oli työntänyt yltään, ja istuutui molempien vuoteiden väliin. Yölampun valossa hän kauan katseli vuorotellen oikeaan ja vasempaan, verraten toisiinsa näiden uinuvain kasvojen liikkumattomia piirteitä: toinen tuntui olevan aivan omiaan tähän syvään lepoon, toinen liikahti ja ilmehti vielä olemassaolon puolittain jättäneenäkin, ikäänkuin hänen mielikuvituksensa pysyisi hereillä suljettujen suonien takanakin ja jatkaisi näytelmiään lamput sammutettuina ja näyttämö pimeänä.

— Mitähän tulee näistä rakkaistani? — ajatteli hän unohtaen itsensä. Ja äkkiä tulevaisuuden pelko alkoi ahdistaa häntä. Vähän ajan kuluttua he alkaisivat käydä elämän koulua, yksin, aivan yksin. Äidin valppaus ei heitä auttaisi siinä yhtään. He alkaisivat uudelleen ikuisen kokeen, joka kuolee kunkin mukana. Heitä kohtaisivat samat surut, he kokisivat samat katkeruudet, tuntisivat samat epätoivot. Sillä maailma ei heitä varten muuttuisi. Hänelle se oli paljastunut todellisessa hahmossaan. Ah! ainakin hänen tuli, ellei hän voinutkaan opastaa näitä ja seurata heitä matkallaan, valmistaa heitä, vahvistamalla heitä, heidän vastustuskykyään pettymysten tullessa, varsinkin tätä tyttöä, jonka ilot ja surut olivat äärimäisen hehkuvia ja joka ei aina osannut leikeissään oikein hyvin eroittaa omia kuvitteluitaan todellisuudesta, mikä koskaan ei ollut kyllin kaunis eikä kyllin valmis tyydyttämään hänen oikkujaan.

Yölamppu antoi huoneen esineille, liekin heikosti lekoittaessa, levotonta eloa ja pidensi varjot kattoon saakka. Elisabet tunsi itsensä vaarojen saartamaksi, ja hänestä tuntui, että hänen täytyi puolustaa lapsiaan, jotka olivat uhattuja kuten hänkin. Lähdettyään Pariisista hän vastustelematta oli antautunut uuteen elämään, joka oli valmistettu hänelle ja jonka tarjooma jokapäiväinen mielenvirkistys peitti hänen näkyvistään vaikeudet. Mutta tämä hänen, tämä Philippen ja Marie-Louisen uusi elämä vaati häneltä joka hetki tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa. Tällä kertaa hän näki sen kasvoista kasvoihin ja pelkäsi sitä. Käsivarret liikkumattomina pitkin ruumista hän antautui mielenmasennuksen valtaan samalla hetkellä, jolloin hän oivalsi, miten tärkeätä rohkeus oli. Milloinkaan, milloinkaan hän ei osaisi mukautua siihen elämään joka häntä odotti, hän joka ei ollut valmistunut, ei kasvatuksensa eikä lahjojensa puolesta muuta kuin ihan tavalliseen elämäntapaan.

— Onnen ... malja ..., soperteli Marie-Louise unissaan.

Onnen malja, mikä iva tänä iltana? Oli toki liian suuri vääryys saada tällainen isku, syyttä, viatta, nuoruutensa kukoistuksessa, kun velvollisuudet olivat niin suuret ja apu niin vähäinen. Koko epätoivonsa voimalla hän soimasi Albertia, joka oli hänet niin kurjasti jättänyt. Epäilemättä hän ei ollut huonompi kuin muutkaan, heikko kuten muutkin, halujensa orja ja julma itsekkäisyydessään. Nyt hän sen tiesi. Mutta Albert oli pettänyt _hänet_.

— Mitä olen hänelle tehnyt, mitä olen siis hänelle tehnyt? hän toisti itsekseen silmät kyynelissä.

Hän muisti vihot, jotka Philippe Lagier oli hänelle jättänyt, ja joiden piti sisältää vastaus — mikähän ulkokultainen vastaus? — hänen kysymykseensä. Kun kamarineitsyt tuli hänen paikalleen lasten vuoteen ääreen, meni hän huoneeseensa ja sytytti lampun. Tuskan puistamana, mieli katkeruutta tulvillaan, hermot kipeästi värisevinä, hän ryhtyi lukemiseensa, joka oli pitävä hänet valveilla myöhään yöhön.

III.

ALBERTIN PÄIVÄKIRJA

Albert Derizen vihot, jotka Philippe Lagier oli jättänyt Elisabetille, sisälsivät päiväkirjan hänen elämästään alkaen tammikuusta 1902 huhtikuuhun 1905, eli heidän avioliittonsa kuudennesta vuodesta eron aiheuttaneeseen kohtaukseen. Tottuneena säännöllisyyteen Elisabet avasi ensimäisen vihon ensimäiseltä sivulta. Totta puhuen se oli kummallinen päiväkirja, ja siitä oli vaikea selviytyä. Alussa hän ei tavannut muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, todellisesta elämästä tehtyjä havaintoja, sanomalehtikirjoitusten, esitelmien, kirjojen, kiireellisesti, muutamin rivein laadittuja suunnitelmia, lyhyitä selontekoja käynneistä joillakin historiallisilla paikoilla, kaikkea tuollaista tuottavalle kirjailijalle välttämätöntä valmistavaa työtä, joka tarjoaa hänen aivoilleen niiden tarvitsemaa päivittäistä ravintoa. Heti se tympäisi Elisabetia, joka oli huonosti tottunut itse ottamaan selkoa asioista. Taaskin tämä palaaminen kuolleeseen menneisyyteen tuntui hänestä turhalta. Hän oli jo vähällä jättää lukunsa, kun pieni sinisellä kynällä tehty risti veti hänen huomionsa puoleensa. Päivämäärä, joka myös oli kynänvedolla alleviivattu lisäsi hänen mielenkiintoaan: _25 p. toukok. 1903_. Se oli heidän häittensä vuosipäivä. Viereiset neljä kapeampaa riviä varmaan tarkoittivat kiinnittää sen muistiin. Hämmästyen Elisabet otti selvää näistä neljästä säkeestä:

On kurjaa huokaella, itkeä ja pyytää. Lujana kanna taakkaa, jonka selkääs syytää sun kova kohtalosi alla tähtien ja, niinkuin minä, kärsi, kuole vaieten.

Mikään selitys ei seurannut tätä huolestuttavaa lainausta, joka ainakin hääpäiväksi oli kummallinen. Mitä se oikein tarkoitti? Minkä valituksen, minkä salaisen tuskan ilmaus se oli? Miksi tämä sininen risti oli siinä merkkinä? Elisebet hätkähti koko ruumiissaan, kuten jänis, joka turvallisesta piilostaan äkkiä kuulee koirien lähestyvän. Hän epäröi, lähteäkö tielle, jonka hän aavisti vaaralliseksi. Koska hänen käsityksensä miehensä petoksesta ei voinut muuttua, niin minkä hyväksi tämä tuskallinen retki menneisyyteen? Hän käänsi lehteä: taas sininen risti uuden kohdan vieressä, joka oli varustettu lainausmerkeillä!

»Oi teitä, nuoruuteni kuvat ja näyt, oi te lemmenkatseet, jumalaiset hetket, kuinka nopeaan te olette haihtuneet! Nyt muistelen teitä kuin vainajia.»

Elisabet koetti rauhoittua lainausmerkkeihin vetoamalla. Albert käytti näitä vihkoja muistinapuna, johon hän jäljensi ajatukset ja kuvat, mitkä kirjoissa herättivät hänen huomiotaan. Mitä huomiota silloin kannatti kiinnittää kirjalliseen pessimismiin, joka oli vailla yhteyttä todellisuuden kanssa? Sillä todellisuus toukokuussa 1903 ei ollut hänelle, Elisabetille, ollut muuta kuin sarja rauhallisia päiviä, ilman tapahtumia, ilman erikoisuuksia, päiviä sellaisia joita hän rakasti elää. Hän tarkasteli jatkoa, ja näki sinisten ristien lisääntyvän, ja niiden sijalle vähitellen tulevan katkonaisia viivoja, jotka ulottuivat pitkin koko sivun reunan. Philippe Lagier epäilemättä oli näin merkinnyt kohdat, joita hän aikoi käyttää hyväkseen oikeudenkäynnissä ja jotka näin ollen koskivat aviollista näytelmää, minkä alkua hän etsi varsin kaukaa. Elisabet ymmärsi, että Lagier näki viittauksen siihen niissä kohdissa, jotka olivat häntä loukanneet. Hänen siis tarvitsi vain noudattaa näitä tienviittoja.

Seuraavan ristin kohdalla hän ei enää voinut ylläpitää kuvittelultaan. Hänen omat muistonsa tulivat avuksi. Kesäkuussa 1903 Albert oli erään yhteiskunnallisen yrityksen hyväksi pitänyt Pariisissa esitelmän avioliitosta, jonka menestys oli ollut niin suuremmoinen, että hänen oli täytynyt toistaa se maaseudulla ja ulkomailla. Mutta tämän esitelmän johtavat aatteet löytyivät järjestämättöminä vihosta, josta Elisabet saattoi lukea seuraavaa:

»_Naisen kasvatuksesta_. — Kaksinkertainen vaara on vältettävä: sellainen kasvatus joka liiaksi painostaa naista, joka tekee hänestä heikon ja tunteilevan olennon, mutta hyvän taloudenhoitajan, hienotuntoisen ja varman seuralaisen, joka on huonosti selvillä miehensä puuhista ja talouden pikkuseikkoihin vajonnut, kykenemätön taas puolestaan muovailemaan miehiä ja naisia; ja sellainen kasvatus, joka pyrkii luomaan miehen kilpailijaa ja rikkoo perheen ehjyyden riistämällä siltä luonnollisen johtajansa. — Edellisessä tapauksessa nainen pitää avioliittoa muuttumattomana seikkana, lopullisena ratkaisuna. Hän ei ymmärrä, että onni on joka päivä voitettavissa ja menetettävissä, ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa, alituista tarkkaavaisuutta. Hän lapsellisesti kuvittelee, että hänen miehensä omistus on hänelle kerta kaikkiaan vakuutettu oikeudellisen asiakirjan kautta. Senjälkeen hän ponnistuksista luopuen antaa asioiden mennä menojaan. Mitä voitaisiinkaan sinä aikana matkaansaattaa, minkä nämä naiset kuluttavat tyhjänpäiväisyyteen. Taloudenhoito toki menee latuaan, ja ateriat tarjotaan aikanaan. Mutta älyllisesti ja henkisesti mies on yksin. Nuori tyttö, joka ei ole päättänyt kehittää henkeänsä, ei ole oikeutettu myöntymään henkisesti etevän miehen kosintaan. — Jälkimäisessä tapauksessa nainen käsittää avioliiton tilaisuudeksi jossa hänen persoonallisuutensa pääsee vallitsemaan. Hänestä tulee heti kilpailija, jolla lisäksi on kaikki edut puolellaan. Mies jonka tulee toteuttaa elämänsuunnitelmansa — ja vastakohtana naisen elämälle ei miehen elämän yksinomaisena päämääränä voi koskaan olla rakkaus — kaipaa työnsä tehtyään kotoista lepoa, turvallisuutta, luottavaisuutta. Naisen asia on ymmärtää miehen elämä, tehdä se omakseen, kaunistaa sitä. Hänen luontaisen järkevyytensä tulee olla miehen pidäkkeenä, mutta ei kutistaa häntä. — Avioliitto solmitaan aineellisten soveliaisuusnäkökohtien perusteella; heti kun se on saatu pystyyn, kohdellaan sitä huolimattomasti. Ja sitten eräänä päivänä ihmetellään, kun huomataan itsensä toinen toisellensa vieraiksi. Hauras liitto! ja sen tekevät vielä hauraammaksi sukueroavaisuudet, sitä enemmän kuin nainen usein on enemmän kiintynyt omaansa eikä anna nimensiirron vaikuttaa itseensä. Naisten velttous ja ajattelemattomuus turmelee koteja enemmän kuin heidän väärä itsenäisyytensä ja heidän lemmenhimonsa. Valppaana pysyminen on puolet elämäntaidosta ...»

Nämähän olivat vain yleisiä aatteita kasvatuksesta, vähän hajanaisia vielä, ja nainen aina empii asettamasta teorioja yhteyteen tosiseikkojen kanssa, jotka ovat ne aiheuttaneet, ja niitä suoranaisesti soveltamasta. Mutta muutamat alempana olevat rivit paljastivat selvästi esitelmöitsijän tarkoituksen.

»Tätä tullaan kuulemaan rauhallisesti, toimettomasti, poistuessa otetaan pikku ystävättäriltä vastaan onnittelulta mitä viehättävimmällä hymyllä, eikä mitään ymmärretä».

Tämä osui ja Elisabet nosti päätään. Hän muisti tämän esitelmän, jonka hänen miehensä oli lausunut vähän ylenkatseellisella, mutta ei loukkaavalla äänellä. Hän ei todellakaan ollut välittänyt ymmärtää muuta kuin että oli miellyttävää olla muita ylinnä ja hyvin liehakoituna. Toimettomana ja haluttomana oman mielipiteen muodostamiseen hän kernaasti myönsi kaikkien kuulemiensa puhujien olevan oikeassa. Mutta mitäpä hän olisi epäillyt, kun häntä ei oltu varoitettu? Ja mitä tarkoittivat nämä vihjaukset ja nämä pidätykset? Hän ei sitä vieläkään käsittänyt. Mitkä olivat hänen vikansa? Mitä moitteita häntä vastaan esitettiin? Lainauksilla ja yleisillä väitteillä ei hänelle voitu antaa tietoa niistä. Miksei puhua selvemmin?

Hän tarttui vihkoon uudelleen, hermostuneemmin, tällä kertaa tähystellen pienintäkin merkkiä, niinkuin varuillaan oleva vahtimies väijyy vihollista, jota hän pelkää ja jonka hän tietää tulevan.