Part 6
— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi? Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia, ja siihen on hän yksin vikapää.
— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä on ollut vähäisiä.
— En tunnusta mitään vikaa itsessäni.
— Niinkö!
— Te, te olette ollut onnellinen.
Rva Derize lausui lempeästi:
— Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kuoli onneni.
— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.
— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden, kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.
— Minä en ole mikään murtunut.
— Mukautuminen ei merkitse murtumista.
Albert teki kyllästyneen eleen kuin lopettaakseen lyhyeen:
— Elkäämme puhelko enää. Te ette voi ymmärtää minua.
— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta liika myöhään.
Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!
Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon, joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:
— Onko Elisabet käynyt teitä katsomassa?
— Vain yhden kerran.
— Entä te?
— Olen käynyt siellä viisi kertaa.
Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:
— En oikein viihdy heillä.
Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään oli tullut vaimoparan huulille:
— Minäkin äiti, olen aina viihtynyt huonosti ... omassa kodissani.
Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat, Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!
Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:
— Entä lapset?
— He voivat hyvin, sanoi hän, silmien kostuessa.
— Te saatte nähdä heitä.
— Usein. Menen joskus Kaupunginpuistoon tavatakseni heitä. Mutta he eivät aina ole siellä.
— Te, te saatte heitä nähdä.
Tämä sanottiin pohjattomalla alakuloisuudella, mutta ikäänkuin väistämättömän tosiseikan ilmauksena. Äiti nousi tuolistaan, tuli poikansa luo, ja pani molemmat kädet hänen hartioilleen:
— Albert, oma Albertini, ethän heitä hylkää?
— Emme voi ryöstää heitä itsellemme, mutisi hän matalalla äänellä ja jäykistyen. Se olisi vielä pahempaa.
Mutta hän lisäsi vastoin tahtoaan:
— Ettekö luule, että se on minulle kyllin vaikeata? Äiti aavisti hänen mielenliikutuksensa ja kumartui vielä enemmän hänen puoleensa. Silloin poika otti hänet käsivarsiinsa:
— Äiti ... Voi erehtyä rakkaudessaan, rakastaa useampia kertoja. Mutta äiti on vain yksi. En saa kiistellä heitä omaltaan.
— Marie-Louise, Philippe ... luetteli vilpittömästi rva Derize, vedoten näiden kahden nimen voimaan.
Silloin poika vuorostaan nousi vapautuakseen äidillisestä syleilystä:
— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan sen teille.
— Tarvitsisit sitä vähemmän voidaksesi palata meidän luoksemme.
Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua. Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen niiden tyhjiin raukeamisen.
— Te ette tunne häntä, jota rakastan.
Ei ollut vielä ollut _hänestä_ kysymys. Hänestä varmaankaan ei tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen kaiken voimansa.
— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.
Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen. Hän selitti:
— Huoneesi on tuo. Se on minun.
— Lähden kohta takaisin.
— Niin pianko?
Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein heti pääsi ilmoille tänä pelkona:
— Tulet rasittamaan itseäsi.
Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.
— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan ropoon. Tänä kesänäkö?
— En voi.
Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.
— Onko avattava? kysyi vanha palvelijatar.
Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä.
Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan. Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty. Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä hetken sanoakseen surkutellen:
— Olen koettanut sovittaa heidät, rouva, vakuutan sen teille.
Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat sekoittaneet.
— No niin? tiedusteli Albert kärsimättömänä heti kun he olivat kahden.
— No niin, hän hylkää ehdotuksen.
Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi palvelevansa vain totuutta.
Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä sanoistaan.
— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan. Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.
Philippe hämmästyi tätä äkillistä suuttumusta:
— Mistä siis tahdot häntä moittia?
— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä? Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen kiistelemään häneltä lapsiamme.
— Olen äsken nähnyt heidät, sanoi asianajaja ottaessaan haltuunsa vihot. He voivat hyvin.
Jyrkällä eleellä Albert pysähdytti ystävänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen, että tämä aihe kuului yksin hänelle:
— Tiedän.
Philippe Lagier, joka siis tuli ajamaan hänen asiaansa, aavisti kaiken välittelyn turhaksi. Ystävänsä synkällä otsalla, hänen silmäinsä kovassa katseessa, koko kiusatussa ja sisäänpäinkääntyneessä kasvojenilmeessä hän uteliaana näki sen intohimon tekemät merkit, josta Albert vaikeni. Ja tähän kieltäytymiseen siitä puhumasta sisältyi harvinainen kyky keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen. Kaikki tunnustus on vähentämistä: se hajoittaa kipinän sitä pyhää tulta, jossa sielu tahtoo palaa. Näkymättömänä Anna de Sézery oli läsnä tässä huoneessa ja vallitsi heitä.
— Onko kaikki lopussa? Etkö tule sopimaan Elisabetin kanssa?
— En koskaan.
Elisabet oli lausunut saman ratkaisevan sanan. Se ei enää kaivannut muuta kuin oikeuden vahvistusta.
— Ja minä tulen pyytämään avioeroa, lausui Albert. Ja koska tahdotaan tahria hänen maineensa, menen naimisiin ...
Hän pysähtyi äkkiä, nimeä lausumatta. Kirjoissaan hän usein oli osoittanut perhesiteen merkityksen ja purkamattoman avioliiton hyödyn, kuten hänen oppi-isänsä Auguste Comte. Millä arvovallalla saattaisi hän senjälkeen puolustaa tällaisia historiallisia johtopäätöksiä? Hän jatkoi:
— Ja nyt kysymykseen aineellisista järjestelyistä. Tietysti vaimoni taas ryhtyy hoitamaan omaisuuttaan. Olen jo pyytänyt notaariotamme palauttamaan sen hänelle. Ja minä aion antaa lapsilleni, siihen saakka kunnes oikeus jättää heidät minun haltuuni, ainakin joksikin osaksi vuotta, tuhannen frangin määrärahan kuukautta kohti.
— Jos menet uudelleen naimisiin, ei oikeus tule jättämään niitä sinulle.
Mitään vastaamatta hän meni kutsumaan äitiään, joka istui viereisessä huoneessa, liikkumattomana ja masentuneena katsellen kaikkia ystävällisen vastaanoton valmistelujaan, ainoata kaunista lakanaparia, joka huolellisesti oli menestyksen päiviltä säilytetty, maljakossa olevia kukkia, valokuvaa. Hän nousi ja seurasi poikaansa tottelevaisesti kuin tuomittu.
— On aika lähteä. Philippe saattaa minua asemalle.
— Hyvä.
Lähtiessään Albert havaitsi äitinsä liikkumattomuuden ja kuiskasi hänen korvaansa puristaen häntä rintaansa vasten:
— Olen saattanut teille paljon kärsimystä, äiti.
— Kyllä, paljon.
— Mutta te ette saa hyljätä minua.
— Oi, minä ...
— Uskon teidän huomaanne Marie-Louisen ja Philippen. Kaukaa te pidätte heitä silmällä, te näette heidät joskus. Jos teidän täytyy sietää ikävyyksiä heidän tähtensä, siedättehän ne.
— Sen sinä tiedät.
— Näkemiin, äiti, palaan takaisin.
— Jumala sinua varjelkoon.
Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:
»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten. Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten, meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»
Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei hän lausunut sanaakaan.
TOINEN OSA
I.
MAAILMAN NURJAPUOLI
Heinäkuun alussa Kaupunginpuiston lehmukset Grenoblessa vielä levittivät, paitsi varjoaan, näivettyvien kukkiensa raskasta tuoksua. Ei enää juuri voinut löytää muualta kuin sieltä vähän suojaa ja vilpoisuutta auringon hyökkäyksiä vastaan, sieltä ja Vihreänsaaren puiden siimeksestä, minne kukaan ei mene, joten lastenhoitajattaret eivät mielellään suostu viemään sinne hoidokkejaan.
Heitettyään leipää mustalle joutsenelle, joka nappasi sen punaisella nokallaan ja vettä kohistellen, Marie-Louise ja Philippe, joita kehoitettiin lähtemään kotiin, hyvästelivät pikku ystäviään, Jeanne ja Renée de Crozet'a, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen juhlallisesti ilmoittaakseen pikaisen poislähtönsä.
— Me menemme Aix-les-Bainsin kylpypaikkaan tänä vuonna.
— Ja me Uriageen, vastasi Marie-Louise, joka ei koskaan jäänyt vastausta vaille.
— Saint-Martiniin, selitti hänen paksu veljensä. Se on metsässä.
Mutta pikku tyttö oikaisi häntä kuivasti:
— Ei, Uriageen. Siellä on enemmän ihmisiä.
Hän luuli musertaneensa Aix-les-Bainsin. Sillä hän oli mielellään muista ensimäinen. Kotimatkalla Philippe väitti:
— Meidän talommehan on Saint-Martinissa, vuoristossa.
— Niin onkin, mutta me menemme Uriageen. Vaan sinäpä nukut illalla kuin säkki.
— Minä en nuku kuin säkki. Säkit eivät nuku.
— Isoisä sanoi niin. Minäpä kuuntelin ovenraosta. Ja minä sain tietää, että me menemme Uriageen eikä Saint-Martiniin. Ja isoäiti sanoi, että isä on meiltä kuollut.
— Mitä se merkitsee: kuollut?
— Se on sitä kun haudataan.
— Minä en tahdo että isä haudataan.
Pikku sisar loi häneen ylemmyydentunteisen katseen ja alkoi pitää puhetta, koettaen sovittaa siihen jonkun harvinaisen puheenparren, joka oli jäänyt hänen korviinsa:
— Oikeastaan hän ei sitä ole. Eriskummaistahan se on: hän ei ole kuollut ensinkään ja meiltä hän on kuollut.
— Saako häntä enää nähdä?
— Varmasti. Mutta ei pidä puhua siitä.
Isältään oli hän perinyt, uteliaisuutensa ja intonsa mukana, jonkunverran luottamusta tulevaisuuteen.
Lapsi ei ajatuksissaan äidin maallemuuttoaikeista erehtynyt. Tavallisesti Derizein perhe karttoi Pariisia heinäkuusta marraskuuhun ja vietti kesän ynnä osan syksyä Saint-Martinissä, joka on Chamrousse vuoren rinteille rakennettu kylä, kuusien ja kastanjien helmassa, Saint-Ferriolin linnan yläpuolella. He asuivat vanhassa kotitalossa, jonka Albert velkaantuneena oli perinyt: se oli avara huvilantapainen rakennus, parvekkeineen, jotka kiersivät kehässä sen ympäri ja akkuna-aukkoineen, jotka olivat täynnä metsän vihreyttä. Plataanikuja yhdisti sen kirkkoon. Vanhalla rouva Derizellä oli siellä huoneensa, sentähden olikin loma-aika hänelle paras osa vuotta. Kaiket päivät ulkosalla oleskelevain lasten kasvot ahavoituivat, heidän päivänpaahtamat poskensa punertuivat kuin villiomenat. Albert sai täydessä rauhassa kirjoittaa _Talonpojan historiaansa_, likeltä kuunnellen luonnon rauhoittavia ääniä, jotka soivat hänen kirjassaan. Mutta Elisabetista tuntui toisinaan, kun hämärä alkoi langeta äkillisemmin, että tätä maalaiselämää jatkui kovin pitkään: alhaalta laaksosta kohosi pienen huvittelevan kylpykaupungin juhlahumu ja vilkkaus; varsinkin pelkäsi hän yksinäisyyttä, joka pakoittaa ihmistä itsestään hakemaan hauskuutensa ja onnensa.
Molay-Norrois'n perhe puolestaan vuokrasi huvilan Uriagessa, jossa he kohtasivat suuren osan tuttua seurapiiriänsä. Kun helle teki Grenoblen sietämättömäksi, he helposti saivat tyttärensä tulemaan mukaansa:
— Miksi sulkeutuisit tuohon eristettyyn hökkeliin? Entä jos miehellesi pistäisi päähän tulla sinne? Tule meidän kanssamme niin voit olla rauhallisempi!
Elisabet oli noudattanut heidän neuvoaan. Miehensä poissaollessa hän uudelleen koki unohdettuja tunteita, pelkoa, levottomuutta. Ja Saint-Martinin talo pitkine käytävineen ja huonesokkeloineen ei herättänyt hänessä mitään mieltymystä yhtävähän kuin maaseudun mieleenpainuva hiljaisuus.
Uriage, joka sijaitsee kolmen tai neljän peninkulman päässä Grenoblesta ja neljänsadan viidenkymmenen metrin korkeudella — jotenka pääsy sinne on helppo — ja joka on aivan lähellä tasankoa, näyttää ylängöltä lainaavan ankaran ulkonäkönsä ja terveellisen ilmansa. Sinne tullaan jokseenkin ahtaan ja metsäisen solan kautta, jonka pohjalla juoksee rauhallinen puro, mille mielivaltaisesti on annettu nimi le Sonnant, soiva. Erään käännöksen jälkeen tie kohtaa pienen vuoren, jonka huippuna on Saint-Forriolin linna; puolustusmuureineen, joista on tehty pengermää, vanhoine tornineen ja päätyineen se on varsin sotaisen näköinen. Kun se on kaarrettu, päästään vihdoin Vaulnaveys'n laaksoon, jonne on sijoitettu kylpylä. Mainittua jotenkin ahdasta laaksoa, joka sijaitsee Croix de Chamroussen ja Quatre-Seigneurs'in vuoren välillä, on verrattu alukseen, jonka kokka olisi Saint-Ferriolin ja perä Vigillen linna. Jälkimäinen on kaksinverroin historiallinen: sen pani uudelleen kuntoon Lesdiguières, ja v. 1789 Dauphinen maapäivät ottivat sen haltuunsa. Se on kuin pieni vihanta keidas metsänrinteen ja niittyjen välillä. Veden runsauden vuoksi nurmi on sillä loistavaa kuin englantilaisella maaseudulla. Siellä täällä se on leikattu lyhyeksi tenniskenttiä ja kävelypaikkoja varten; onpa sinne laitettu eräs kilpa-ajoratakin.
Mélézes'in huvila, jonka Molay-Norrois'n perhe kesäkaudeksi vuokrasi, nojaa erääseen Chamroussen sivuhaaraan ja on viettävän tien varrella, joka Uriagesta kohoaa Saint-Ferriolin linnaan, joten se jonkunverran vallitsee laaksoa. Kuuset sen takana ja ruusupensaat sen edessä tekevät sen ympäristön vähän ristiriitaiseksi, kuten usein sattuu tällä maankulmalla: se muistuttaa kasvoja, joiden luontainen sulous peittyy juhlallisen ilmeen taakse.
Eräänä heinäkuun iltapäivänä rva Passerat'n automobiili toi heidän ovensa eteen Mélèzesin kesävieraat. Mainitulla rouvalla itsellään oli hallussaan naapurihuvila, missä hänen vieraanaan kävi vanha oikeusneuvos Prémereaux — häntä nimitettiin rouvan siveydenvartijaksi — ja Vimellen perhe, kun sensijaan Bonnard-Bassonit olivat asettuneet asumaan vähän alemma. Rouvat tekivät kaikenlaisia suunnitelmia, ja viimemainittu oli jo muukalaisten luettelosta löytänyt useampia ylhäisönimiä, joiden kantajien kanssa hän palavasti halusi päästä tuttavuuteen. Marie-Louise selitti heti että täällä oli paljon sievempää kuin Uriagessa; mutta kunnon Philippe, jonka pää oli vähän pyörällä nopeasta ajosta, pani vastaan. Elisabet huomasi varsinkin sen hänelle mieluisan seikan, että hän täällä saattoi välttää yksinäisyyttä. Kukaan tässä yhteydessä ei ajatellut Albertin äitiä, joka helteestä huolimatta oli jäänyt Grenobleen ja nyt saisi olla erossa lapsenlapsistaan. Parhaimmallakaan tahdolla ei muka kaikkien vaatimuksia voisi tyydyttää.
Erikoisen asemansa vuoksi Elisabet aikoi elää syrjässä. Hän oli ilmoittanut tästä äidilleen, joka hyväksyi hänen aikomuksensa. Ensiaikoina hän itse kävi kävelemässä pienokaisineen, pidättyi seurustelemasta tuttaviensa kanssa eikä vieraskäyntipäivinä tullut alas saliin. Kun hän eräänä aamuna Marie-Louisen ja Philippen seurassa meni kasinoon liittyvän nurmikon poikki, kuuli hän toruessaan tytärtään, joka oli poiminut kukan pensaikosta, kahden nuoren miehen keskustelevan tähän tapaan:
— Tuohan on rva Derize.
— Historiantutkijan rouvako?
— Niin.
— Hän on varsin kaunis.
Hän punastui tästä tahallisen äänekkäästi lausutusta kohteliaisuudesta, mutta ei ollut tyytymätön siitä, että hänet huomattiin jonkun toisen seikan kuin kantamansa nimen vuoksi, joka painosti häntä. Hänen asianajajansa oli luvannut hänelle, että hänelle edullinen avioerotuomio julistettaisiin viivyttelemättä niin pian kuin oikeus jälleen kokoontuisi, sitä enemmän kuin vastapuoli ei vielä ollut esittänyt loppuvaatimustaan ja näinollen todennäköisesti jäisi oikeuteen saapumatta, mikä toisin sanoin merkitsi, että hänen miehensä ei tulisi puolustautumaan. Silloin olisi hänen aika järjestää uudelleen elämänsä. Siihen saakka oli vaan odotettava, koska mitään ei häneltä puuttunut ja koska hänellä oli ainakin näennäinen koti. Mutta tämä koti vilkastui päivästä päivään. Automobiiliretket seurasivat toisiaan ja niihin hänet lapsineen kutsuttiin. Hän koetti pysyä lujana: mutta siihen nämä panivat vastalauseensa vuoroin riehuen ja vuoroin häntä lellitellen, niin että hän lopuksi antoi myöten. Täten hän joutui pyörteeseen mukaan. Heidät vietiin katsomaan Vizillen linnaa, jonka suunnattomat harmaakivimassat kohoavat sinivihreän Romanchejärven yläpuolella, vanhaa Claix'n siltaa, jonka kaari on niin korkea, että se sulkee kehäänsä kokonaisen maiseman pieniä Leffreyn järviä, joiden tummansininen vesi on viehättävänä vastakohtana läheisten vuorten ankaruudelle. Vähitellen tällaiset pienet iltapäiväretket muuttuivat pitemmäksi matkoiksi: Grande Chartreuseen, Lauteret'n solaan Grand Galibier'n juurelle, tai Vercarsiin, viehättävään Pont-en-Royansiin, joka on kaivettu kallioon, äkkijyrkälle vedenpartaalle, mahtavien linnanraunioiden varjoon. Passerat'n neljänkymmenen hevosvoiman auto veti perässään Bonnard-Bassonin heikompaa konetta, jota harvinaisella taitavuudella ohjasi hra de Vimelle, yhtä lahjakkaana kaikissa ruumiinharjoituksissa kuin kykenemättömänä henkisiin ponnistuksiin. Ruokatavaroita kuletettiin mukaan ja aterioitiin hauskasti luonnon helmassa, puron partaalla, tai rynnättiin johonkin uinuvaan majataloon, joka rajusti herätettiin. Marie-Louise kokosi muistoja, huikaistakseen niillä Jeanne ja Renée de Crozet'n silmät, jotka Aix-les-Bains'istä olivat hänelle lähettäneet mahtipontisia kortteja. Kuinka voi illalla erota näin sydämellisten päivien jälkeen? Elisabet lausui tekosyyksi pienokaisten maatapanon, joiden silmäluomat tuuli vähitellen teki raskaiksi. Mutta yksinolo ei tuottanut hänelle mitään iloa. Sisäinen elämä ei ollut koskaan vetänyt häntä puoleensa, vaan oli hänelle erikoisen vastenmielinen. Häntä miellytti heittäytyä päivien vietäväksi, ja hän lakkasi pian puolustamasta vapauttaan.
Hänen vanhempiensa täytyi vuorostaan kutsua luokseen henkilöt, joiden luona he olivat käyneet. Kun hän ilmestyi vihreänsinisessä puvussaan, jota hän ei ollut käyttänyt muuta kuin kerran herttuatar de Béardin luona, ennen tapausta, joka oli mullistanut hänen elämänsä, hän naivisti luuli huomaavansa naisten katseista, ettei tuo niin liikuttava myötätunto, jota häntä kohtaan kaikissa tilaisuuksissa oli osoitettu, kenties ollutkaan ollut niin ihan vilpitöntä. Heidän uudet miespuoliset tuttavuutensa liehuivat sangen innokkaasti hänen ympärillään, sillä vaivattomuudella, minkä antaa aviomiehen poissaolo. Vaikka hän oli vähemmän avokaulainen kuin muut naiset, tuli hän uudelleen hämilleen — mikä muistutti hänelle aikoja jolloin hän nuorena tyttönä astui seuraelämään — tuntiessaan hartiansa, joiden helmimäistä valkeutta todella ihailtiin, ja kaulansa alun, jossa sinisten suonien viiva juoksi täyteläisen ja sileän ihon alla, olevan katseille alttiina. Hänestä tuntui, ettei hänen paikkansa ollut täällä ja hänen menestyksensä poisti tämän vaikutelman vain puoleksi.