Part 5

Sitten Elisabet pyysi anteeksi, että hän oli ihan tavallinen nainen, ettei hänellä ollut mitään _sielua, joka kulki kohti kuolemaa ja oli täynnä odotusta_, mitään _syksyn henkeä_, ja ettei hän ymmärtänyt mitään psykologisista hienouksista. Mutta kun hän ei ollut tottunut ironiaan, ei hän kauan siinä pysytellyt.

— Muuten ei Albert itsekään ole kieltänyt.

— Niinkö! mitenkä hän on puolustautunut?

— Hän ei ole puolustautunut ollenkaan: hän syytti minua.

— Teitä?

— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään. Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.

Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.

Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:

— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa asiamiehen voiton puolesta?

IV.

VASTAAJA

Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla. Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.

— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli kahdeksan.

Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:

— Puoli kahdeksanko, rouva!

Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan, että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa, oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon kanssa.

— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan esiin peitteitä ja lakanoita.

— Entä rouva itse?

— Minä asetun etelänpuoleiseen pikku huoneeseen.

— Aurinko osuu sinne pahasti.

— Niin, mutta hän kaipaa lepoa, vietettyään päivän junassa.

Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa, valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona, vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto, se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti, sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus, että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa: ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat takaisin ulos.

Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli paremmin näkyviin.

»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän olisi voinut Albertin kasvattaa!»

Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu] noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu], johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä. Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta, joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi, ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.

Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan, oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa, äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen _valkoista kivihiiltä_. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava, tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää niitä puhkeamasta kukkaan.

On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus, maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias. Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään, joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava, niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä, Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo liian aikaisin kuolleen isän muistolle.

Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä. Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat. Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti _Työmiehen historian_ syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja _Talonpojan historian_ muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.

Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin, joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan, ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi, viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa, josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa. Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa, saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin, kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa ...

Täten rva Derize odotti ja pelkäsi poikansa tuloa. Hän tulisi lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti, hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen. Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän tulonhetki lähestyi.

Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.

— Se on hän, sanoi palvelijatar, astuen kompuroiden ovelle.

Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma tervehdys _päivää, Fauchette_ palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.

— Albert, sinäkö se olet?

— Mamma.

Hän nimitti häntä näin eikä _äiti_, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin. Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli, olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.

Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku, ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento, kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan arvostelukykyyn.

Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen, ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.

— Sinä tulet sopiaksesi vaimosi kanssa?

Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla, kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:

— En.

Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus ei häntä pidättänyt.

— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.

Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä: hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä: