Part 2

Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä, mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa nousussaan kohti mainetta.

Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.

»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina ...»

Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään, mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia, puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen. Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen, että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän kiitollisuuttaan.

— He ovat ymmärtäneet, sanoi hän palatessaan.

— Mitä sitten?

— Etten tahtonut muuta kuin heidän parastaan.

Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.

— Ilmeisesti, vastasi hän. Tässä on teidän paperinne.

— Kiitos. Juttu tulee luistamaan hyvin. Te tulette olemaan puolustaja?

— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.

— Sitten ...

Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa, että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery. Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta, ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään huomioni häneen.»

Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko, joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään. Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto- ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa. Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka tuntevat lumousvoimansa.

Ja palatessaan hänen muistiinsa tämä outo kummittelija valitsi välittäjäkseen hänen parhaan ystävänsä. Kuinka Albert Derize oli mahtanut hänet löytää? Minkä äkillisen mielenmuutoksen kautta hän oli oppinut niin myöhään käsittämään tämän omituisen sekoituksen intomieltä ja masennusta? Hänet tunsi siitä intohimosta, jota hän herätti. Eivätkä hänen kullanvälkkyvät silmänsä muinoin vaatineet ehdotonta rakkautta, joka ei saanut pelätä kestettäviä tuskia eikä uhkaavia vaaroja? Ja keskellä huoneen vihreitä koteloita, jotka oli järjestetty säännöllisesti kuin ahdas porvarillinen elämä, Philippe Lagier, kyllästyneenä kohtaloonsa, kadehti sitä säälimätöntä onnea, jonka tämä nainen antoi.

Tämän onnen todistus hänellä oli mukanaan. Koneellisesti hän otti salkustaan ne kaksi kirjettä ja sähkösanoman, jotka hän oli saanut ystävältään avioliiton särkymisen jälkeen. Ne olivat kaksi lyhytsanaista lappusta, ilman mitään valituksia, mutta Albert oli liian ylpeä päästääkseen sellaisia näkyviin. Ensimäisessä hän pyysi Lagierta toimimaan hänen puolustus-asianajajanaan, siinä tapauksessa että vaaditaan avioeroa. Ja toisessa hän pyysi häntä välttämään Anna de Sézeryn nimen mainitsemista oikeudenkäynnin kuluessa ja tarjoutui vastapalveluksi alistumaan täydellisesti kaikkeen, mitä rva Derize lapsien suhteen vaati. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa hän asetti uuden intohimonsa kaikkien perhetunteittensa yläpuolelle, mutta halusi estää nuoren tytön nimeä tulemasta julkisuuteen, sillä hän ei tahtonut heittää varjoa hänen maineeseensa, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan aikoi tästä lähtien elää laeista ja yhteiskunnasta riippumatta. Samana aamuna hän, saatuansa tietää vaikeuksista, jotka olivat hänen ehdotuksensa tiellä, oli sähköttänyt saapuvansa iltapikajunalla ja osoitteekseen ilmoittanut äitinsä asunnon, boulevard des Adieux.

Nämä olivat näytelmän kolme henkilöä. Saadakseen käsityksen itse näytelmästä riitti kenties lukea tuo todistuskappale, josta avioero-anomus sisälsi viittauksen. Niinpian kuin hra Tabourin taas ilmestyi, pyysi Philippe, jonka mielikuvitus oli joutunut liikkeelle, sitä häneltä.

— Entä tuo kirje, josta on kysymys?

— En ole vielä saanut sitä. Te saatte tutustua siihen aikanansa.

— Hyvä. Sallikaa minun nyt suorittaa eräs tehtävä, jonka olen saanut.

— Palvelijanne!

— Aiotteko päästää skandaalia leviämään laajemmalle?

— Mitä skandaalia?

— Tähän juttuun on kolmas henkilö sekaantunut.

— Kukaan ei häntä tunne. Minäkään en tiedä hänen nimeään.

— Erehdytte. Huomenna tämä nimi on kaikkien huulilla.

— Valitettavasti.

— Emmekö voisi, kuten usein tehdään, sopia jostain muusta avioeron syystä? Me hyväksymme sen edeltäkäsin. Emme aio puolustautua.

— Te tiedätte, että oikeuden puheenjohtaja ei salli tällaista asian verhoamista molemminpuolisen suostumuksen kautta ja sitäpaitsi hra Salvage ei suostuisi vilpistelyyn. — Jospa puhuttelisin rva Derizeä?

— Hänen asianajajansa ilmoittaa minulle, ettei hän tahdo sekaantua mihinkään.

— Minun on kuitenkin tavattava häntä ennenkuin oikeudenkäynti on alkanut. Odottakaa huomiseen, ennenkuin laaditte anomuksenne valmiiksi. Sovittu, eikö niin?

Hra Tabourin teki pelästyneesti vastaan väittävän eleen:

— Ettehän toki sitä ajattele. Juttu, joka minun on pantava käyntiin.

— Hyvä, hyvä: ette te sitä menetä. On oikeuden istuntoaika. Tulkaa mukaani. Minun on puhuttava teidän kansanne kahdesta tai kolmesta muusta asiakirjasta.

Ja molemmat suuntasivat kulkunsa kohti oikeuspalatsia. Heti heidän mentyään kokoontuivat apulaiset vaihtamaan mielipiteitä.

— Huomasitteko, miten hra Lagier oli huolestuneen näköinen? kysyi Vitrolle.

Ja haaveileva Malaunay vakuutti umpimähkään:

— Hän on rakastunut rva Derizeen eikä tahdo voida ryhtyä ajamaan asiaa häntä vastaan.

Molemmat muut väittivät vastaan:

— Mitä sinä siitä tiedät?

— Mies rakastaa aina parhaan ystävänsä vaimoa. Sillä juoksupojan ihmistuntemus oli pessimistinen.

— Odottaessaan hän on ottanut haltuunsa anomuspaperin, lopetti Vitrolle.

— Se ei tule takaisin, sutkautti pikku mies.

— Lyökäämme vetoa, huusivat kuorossa Dauras ja Lestaque.

Ja he löivät vetoa Derizen avioerosta kuten kilpa-ajoista. Malaunay yksin pani vetoa sen puolesta, että aviomies voittaisi.

Täten katsojain välttämätön kuoro nauruillaan säesti kolmen ihmisen murhenäytelmää, jonka lakimiehet ryhtyivät laatimaan virallisen asiakirjan muotoon, yhtä ammattimaisella kaavamaisuudella kuin välinpitämättömyydellä.

II

ENSIMÄISET TUOMARIT

Molay-Norrois'n perheellä oli hallussaan Quai de la Républiquen varrella, ensi kerroksessa, avara huoneusto, jonka ikkunoista kahdeksan oli Isèreen päin. Joen vesi, joka virtaa nopeaan ja korkeudeltaan alituisesti muuttuu, milloin ollen matala, milloin pyrkien yli äyräiden, on peräisin suuren Aiquille Roussen jäätiköiltä eikä ole läpikuultavaa, mutta näyttää raikkaalta ja kylmältä. Sillan toisella puolen alkaa ahdas joen oikeanpuolinen kaupunginosa, jonka selustana on Rachais-vuoren muuri ja jota vallitsevat Sainte-Marie d'En-Haut'n linnakkeet ja luostari. Vercarsin vuori vasemmalla ja Saint-Eynardin oikealla ovat jokseenkin avaran taivaanrannan päätepisteinä. Tuntee olevansa suljettu niiden kehään, mutta tilavuutta ja hyvää ilmaa on silti.

Tämä huoneusto kuului vanhaan taloon, jonka Lesdiguières oli pannut kuntoon rakastajatartaan, Marie Vignonia varten; tämä oli erään silkkikauppiaan vaimo: mies, joka ei tähän ylellisyyteen suostunut, sai surmansa, Ja vaimo, joka siihen suostui mielellään, tuli myöhemmin konnetaabelin puolisoksi ja asettui asumaan hänen palatsiinsa. Mutta kuten Grenoblessa käy, ei menneisyys ollut jättänyt jälkiä, vaan taloa saattoi luulla uudeksi, tämä historiallinen muisto, joka muinoin oli houkutellut Albert Derizeä, oli saattanut hänet löytämään Elisabet Molayn, joka silloin vielä oli melkein lapsi.

Asianajajalle antamansa lupauksen mukaan saapui Philippe Lagier iltapäivällä suorittamaan arkaluontoista asiaansa rva Derizen luokse, kun hän portaissa kohtasi hra Molay-Norrois'n, joka oli tulossa niitä alas.

— Mikä miellyttävä yllätys! Vihollisen vieraskäynti.

Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei hra Molay-Norrois ollut mikään vanhus. Hänen harvat hiuksensa ja Henrik IV tyyliin leikattu partansa reunustivat valkoisella hänen vereviä ystävällisen näköisiä kasvojaan. Vaaleansinisistä silmistä pilkahti pieni alakuloisuus, jota hymy ja ilmeiden ja eleiden luontainen iloisuus yritti peittää. Hän oli puettu huolellisesti, harmaaseen pitkääntakkiin, harmaaseen sylinterihattuun, kiiltokenkiin, joita puoleksi peittivät harmaat säärystimet, ja sotilaallisesta tottumuksesta — hän oli ollut ratsuväen upseeri — hän piti vartalonsa suorana ja melkein jäykkänä. Hänen laihuutensa teki hienon vaikutuksen ja auttoi häntä säilyttämään nuorekkaan ulkonäön, jota hän naisvalloituksissa käytti hyväkseen.

— Minä en tule vihollisena, sanoi Philippe. Tahtoisin keskustella rva tyttärenne kanssa välttääksemme tätä onnetonta oikeusjuttua. Te voisitte siinä olla meille apuna.

— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona, jolla tänään on vastaanottopäivänsä.

Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi, ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden sääntöjen mukaista ja mikä ei!

»Talossa kenties ei oteta vastaan», ajatteli asianajaja.

— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois, niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.

— Mielihyvällä.

Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä. Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.

Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui mietteensä:

— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.

— Niin, myönsi Philippe, mikään ei enää ole pysyvää.

— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.

— Kenties se johtuu siitä, että meillä on vähemmän aikaa käytettävissä sen hyväksi.

— Se aika ei olisi hukkaan heitetty, nuori mies. Mielissään tästä puhuttelutavasta asianajaja tunsi halua olla samaa mieltä. Komea vanhus puheli taas:

— Hienotuntoisuus, sivistynyt käytöstapa, elämäntaito ovat kadonneita ominaisuuksia. Huudetaan kaduilla sellaista mikä olisi salattava. Saatte nähdä, minkälaisen paperin teidän virkaveljenne, tuo jäykkä Salvage, perheeni vanha ystävä, on laatinut. Oli noita vanhoja ystäviä, virkamiehiä, asianajajia, lääkäreitä, mikä maanvaiva, hyvä ystävä! Heidän kanssaan täytyy neuvotella ja he käyttävät sitä hyväkseen, noiden vanhojen menettelytapojen nimessä, joita he ylläpitävät, saattaakseen teidät perikatoon, raahatakseen heidät oikeuteen, tehdäkseen teistä lopun.

— Olen nähnyt anomuskirjan.

— No mitä ajattelette siitä? Totuus! kaikki he ovat sen puolella. Ikäänkuin totuus saattaisi olla epähieno! Ikäänkuin yhteiskunta, joka on jonkunverran monimutkainen ja huolehtii elämänilostaan, voisi tulla toimeen ilman ulkokultaisuutta. Ja koko maailman he panevat noihin tunnustuksiin. Ennen aikaan vaiteliaisuus kuului hyvään tapaan.

— Sovittakaa heidät.

— Mahdotonta. Pistäysin Pariisissa tapaamassa vävyäni; hän oli livistänyt Saksaan neitinsä kanssa. Poikani, Olivier ja Victor, tahtoivat haastaa hänet kaksintaisteluun. Se oli ajattelematonta, mutta jalosti tarkoitettu. Vaivoin sain heidät pidätetyiksi. Eikö se ole uskomatonta. Oppinut mies, kunnianhimoinen ihminen, menee turmelemaan tulevaisuutensa, kadottamaan mahdollisuutensa päästä Akademiaan. Tyhmyyksiensä kautta ei saa kotia turmella. Ja hän rakasti Elisabetia. Hän rakastaa häntä kenties vieläkin. Kuka ei ole rakastanut kahta naista yhtaikaa? Mutta kas tämä, hän on ylpeä. Kun hän kömpelyydessään on saattanut itsensä kiikkiin, niin hän sensijaan että kieltäisi, rupeaa itsepäiseksi. Minä tunnen hänet: hän ei palaa. Sitä sanotaan luonteen lujuudeksi — ja elämä ei ole muuta kuin tinkimistä!

— Entä rva Derize?

— Naiset ovat hyvin kiihtyneitä. He yllyttävät toinen toistaan: he puhuvat asiasta kaiken aikaa. Minä olen ylläpitänyt heidän kärsivällisyyttään kaksi kuukautta, mutta nyt se on lopussa.

— Asia on siis lopullisesti ratkaistu?

- Se on valitettavasti luultavaa.

He saapuivat Passerat-huvilan edustalle. Philippe ei olisi halunnut tulla sisään.

— Ettekö voisi ilmoittaa rva tyttärellenne, että haluan häntä tavata? Kello on neljä; kello kuusi tulen hänen luokseen.

— Ei, ei, käykää sisään: saatte järjestää asianne hänen kanssaan.

Hän hoiti talonisännän tehtäviä, kuin olisi hän kotonaan. Rva Tabourin ei näyttänyt hukanneen aikaa: rva Passerat'n salongissa oli harvoin nähty niin suurta vierastulvaa kesäkuussa, jolloin ihmiset jo alkavat poistua kaupungista helteen takia, jonka vuorten kehä tuntuu sinne keskittävän; siirrytään ympäröiviin linnoihin, varjoisen Uriageen tai kaukaisempiin paikkoihin. Aviomies, jolla oli vain yksi intohimo, arkeologia, ei edes yrittänyt seurassa peittää pelästyneen kirjastorotan ilmettään, jota on häiritty nakertelemasta vanhoja kirjojaan: mutta torstaikutsussa hänellä kuitenkin oli vähän helpompi tulla toimeen, koska hän oli kiitollinen kaikille näille henkilöille siitä, että he tyytyivät lasiin mehua tai teetä ja johonkin leivokseen, kun hän sensijaan iltakutsuissa laski menojen suuruutta — sillä varallisuus ei estänyt häntä olemasta saita — mikä teki hänet toraiseksi. Puhumattakaan siitä että hän olisi ollut talon herra ei hänen mieltään enää kysytty missään asiassa, sillä tekosyyllä että hänen määräyksensä olivat vanhanaikaisia, kun sensijaan hra Molay-Norrois'n taipumusta perintömuotoihin miedonsi nykypäiväisten tarpeiden tarkka taju, ja hän sentähden nautti luottamusta, joka osaltaan oli vaikuttanut yllämainitun akkunatarinan leviämiseen. Ja molemmat olivat erikoisesti joutuneet pyörteeseen senjälkeen kun rva Passerat vihollisten ympäröimänä sai taistella yhtaikaa vuosia vastaan, joita kaikkiaan oli neljäkymmentäviisi ja kuihduttavaa laihuutta vastaan, joka samalla kun se oli edullinen korkeakaulaisissa puvuissa, oli suureksi vahingoksi avokaulaisissa. Hän hoiti itseään lihotakseen, mutta menetti saavutuksensa ruumiillisen levottomuutensa ja sisäisen kiintymyksensä kautta. Hän oli kaunis nainen, tukka ruskea, nenä käyrä, hän oli päättäväinen ja voimakasääninen. Häntä miellytti levittää iloa ympärilleen otettuaan ensin siitä hyvän osan itselleen. Itsevaltiaana ja hyväsydämisenä hän käsitteli elämää suoruudella, joka juuri häneltä itseltään puuttui, ja hänen arkaileva puolisonsa tuli, tahtoi tai ei, temmatuksi mukaan tämän häikäilemättömän menettelyn kautta, joka ratkaisi hänen epäröintinsä.

Molemmat tulokkaat tapasivat täyden salin. Keskipiste oli rva Derize, jota onniteltiin, syleiltiin, mieliteltiin, joka ei tiennyt, ketä hänen tuli kuunnella, hukkumaisillaan näihin _rakas ystävä, pikku raukka, mieshirviöt_ huudahduksiin, jotka hän otti vastaan ilman ihastusta. Ei hänen äitinsä, joka ei mielellään jättänyt häntä yksin koettelemukseensa, eikä hän itse ollut aavistanut asianajajan petosta. He olivat tulleet kutsuun aavistamatta mitään.

— Seuramaailma panee aina syyn poissaolevaan niskoille, oli rva Molay-Norrois vakuuttanut tyttärelleen. Säilytä asemasi mukainen arvokkuus. Mutta pidä lujasti kiini siitä, että oikeus on puolellasi. Vaikutusvaltainen rva Passerat on meille hyväntahtoinen.