Part 1

KUN SILMÄT AUKENEVAT

Kirj.

Henry Bordeaux

Alkuteoksen 123:Sta painoksesta tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS

ENSI OSA

I. Oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja. II. Ensimäiset tuomarit. III. Kantaja. IV. Vastaaja.

TOINEN OSA

I. Maailman nurjapuoli. II. Valvottu yö. III. Albertin päiväkirja. IV. Anna de Sézery. V. Elisabetin herääminen.

KOLMAS OSA

I. Ensi taival. II. Elisabetin päivä. III. Rouva Molay-Norrois. IV. Uusi elämä. V. Kummittelija. VI. Rouva Derize.

NELJÄS OSA

I. Palmusunnuntaina. II. Philippe Lagier'n salaperäinen matka. III. Elisabet Pariisissa. IV. Paluu. V. Haamu. VI. Prémolin luostari. VII. Auenneet silmät.

ENSI OSA

I.

OIKEUDENKÄYNNIN ENSIMÄINEN ASIAKIRJA

Avioeron tai pesäeron haku alkaa oikeuden puheenjohtajalle osoitetulla anomuksella: aviomies, joka pyytää aviositeen katkaisemista tai löyhentämistä, esittää siinä lyhyesti valituksensa ja vaatii virkamiestä, kuten laki määrää, ennen lopullisia vihamielisyyksiä tekemään — melkein aina turhan — sovitteluyrityksen. Tämä oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja herättää maaseudulla yleisesti tavatonta huomiota asianajajain toimistoissa. Apulaiset kiiruhtavat jättämään pulpettinsa rientääkseen asiakirjan kimppuun, jonka he kohta saavat jäljennettäväkseen, ja maistellakseen ikänsä mukaisella mielihalulla häväistysjuttua, jonka esittäjät ovat heille tunnettuja. Pieni kuuma jahtisaalis tuodaan siinä aivan heidän eteensä, mutta heidän julmuutensa on ajattelematonta.

Täten Derizen juttu, joka aamulla tuli Tabourinin asianajotoimistoon Grenoblessa, hra Salvagen, asianajajain vanhimman, lähettämässä kuoressa, aiheutti, että isännän poissaollessa hänen neljä apulaistaan kirjanoppinut Vitrolle, Dauras, Lestaque ja juoksupoika Malaunay, kokoontuivat yhteen. He ryhtyivät lukemaan hartaan näköisinä, mikä aiheutui siitä, että riitapuolet olivat niin huomattavia henkilöitä, ja kunniasta, jonka tämä varsin pariisilainen juttu tuotti asianajotoimistolle.

— Taas uusi miehisen itsekkyyden uhri! huudahti Vitrolle johtopäätöksen tapaan.

Ensimäinen apulainen oli ritarillinen, naisten puolustaja ja täynnä nurkka-isänmaallisuutta, jota hänen arkistojentuntemuksensa yllytti. Olihan hän eräästä tilastollisesta julkaisusta huomannut — mistäpä ei tilasto käy ottamaan selvää? — että »Dauphinén maakunnassa petettyjen aviomiesten lukumäärä on pienempi kuin kaikkialla muualla», arvelu, jonka eräs vanha kirjailija nimeltä Châteaumières de Grenaille oli lausunut jo kuudennellatoista vuosisadalla, vakuuttaen, että »Grenoblessa puhutaan melkein ihmeenä naisesta, joka lemmenseikoissa hairahtuu ja pilaa mainettaan»? Ei tarvittu mitään vähempää kuin nämä oppineet tuet, jotta ensimäinen apulainen rohkenisi lausua jotain epäedullista hra Derizesta, jonka nauttima suuri historiantutkijan maine uhkasi vaikuttaa hänen arvosteluunsa.

— Pyh! odottakaamme vasta-iskua, väitti nuori Malaunay, joka seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäisenä kierreltyänsä monissa toimistoissa oli jo ehtinyt omaksua mitä syvimmän epäilyn kannan siveysasioihin nähden.

Mutta hänen epäilyjänsä siedettiin huonosti, ja hän sai pitää puoliansa kolmea virkatoveriansa vastaan, jotka olivat nähneet sievän ja levollisen rva Derizen kadulla, yleisessä puistossa ja Isère-joen rantakäytävillä ja vakuuttivat liikutetuin ja yksimielisin lausein uuden suojattinsa viattomuutta:

— Olkoon menneeksi minun puolestani, myönnytteli juoksupoika välinpitämättömästi. Muuten aavistin tämän jutun ennakolta.

Hän esitti tämän taantuvan ennustuksensa arvovallalla, jonka antaa lukematon määrä, ei virallisesta paperista, vaan ristiinrastiin retkeillyn kaupungin kohtauksista ammennettuja huomioita.

— Minkä johdosta? tiedustivat Dauras ja Lestaque, joilla ei ollut kuin yksi ajatus kahta miestä kohti.

— Katsokaas eräänä päivänä museossa ...

— Mitä sinulla oli tekemistä museossa?

— Minä kenties jäljensin jotain asiakirjaa. Eräänä päivänä hra Derize museossa näytteli tauluja vaimolleen. Minä olin heidän takanaan. He olivat pysähtyneet erään vanhan aivan kurttuisen taulun eteen, joka minusta oli näyttänyt hyvin rumalta ensi silmäyksellä ...

— Minkä taiteilijan nimi siinä oli, kysyi Vitrolle, ennenkuin hän uskalsi ryhtyä sitä arvostamaan.

— Sitä en tiedä. Se on minulle yhdentekevää.

— Sinulla ei ole makua.

— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen, ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän; miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös vähän alkohoolia ...» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin. Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.

— Entä sitten?

— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa. Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.

— Ja sitten? kysäsi Vitrolle.

— Sitten? ei mitään. Avioero, se siitä.

Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään, niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä. Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.

— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi asiakirjan.

— Anomus Derize.

— Ahaa!

Tämä uutinen sytytti hra Tabourinin kasvoilla kaikenmoisia pyyteitä, niinkuin valo, tunkeutuessaan huonosti tuuletettuun huoneeseen, vetää puoleensa ja panee tanssimaan hiutaleiden lauman. Hän lähestyi ikkunaa voidakseen paremmin lukea hra Salvagen pientä käsialaa. Apulaiset tarkastivat häntä uteliaina, paitsi Malaunay, joka haki tilaisuutta päästäkseen ulos. Ulkona oli kaunis kesäkuinen päivänpaiste, joka houkutteli kävelylle.

Tabourinin toimisto sijaitsee Saint-André aukealla, ensi kerroksessa vastapäätä oikeuspalatsia. Sinne johtaa pimeä ja likainen käytävä, joka päättyy alastomiin portaisiin: ylelliset sisäänkäytävät, jotka ovat ominaiset Pariisille ja monille ulkomaan kaupungeille, useimmiten puuttuvat ranskalaisella maaseudulla. Avarat huoneustot, korkeakattoiset, väljät ja mukavat, ottavat tulijan surkean kehnosti vastaan.

Sensijaan kuin Grenette aukea ennen oli ja vieläkin pääasiassa on Grenoblen liikekeskus, tämä Saint-André aukea taas on sen sydän, koska uskonnollinen, yhteiskunnallinen ja oikeudellinen elämä on keskittynyt sinne ja lisäksi on kuvapatsaitten kautta edustettu. Dauphinen menneisyys elää siellä, mutta sitä täytyy jonkunverran hakea, sillä tässä entisessä pääkaupungissa vanha kaikkialla häviää uuden alle. Kun saavutte asemalle, ette näe muuta kuin äskettäin rakennettuja kaupunginkortteleita, taloja, jotka tuskin ovat valmiit, ja väljiä valtakatuja, joiden näkemä poikkeuksetta päättyy kaukaisten vuorten kehään. Se on kukoistava tehdaskaupunki, arvelette, eilispäivän lapsi vailla jaloa verhoa ja historiallista väriä. Katujakin on nimitetty uudestaan: täten Vanhain Jesuiittain katu jonka varrella Stendhal syntyi nykyään käy nimellä Jean Jaques Rousseaun katu. Muutamat varustetut portit, jotka aukenivat valleille on säälimättä purettu, mutta jälelläolevat kiinnittävät kulkijan mieltä, joka vähitellen, noudattaessaan Vihreänsaaren mutkittelevia puistokäytäviä, keksi ympärysmuurin jäljet, huomaa Mont-Rachais'n rinteelle takertuneet vallitukset, aavistaa tästä puolustuskoneistosta entisyyden taistelut ja valmistautuu, keskellä selkeätä sisäkaupunkia, kohtaamaan jonkun noista todistuskappaleista, jotka tulkitsevat rodun tunnelaatua vuosisatojen kuluessa ja joiden itsepintaisuus on kyennyt vastustamaan arkkitehtien ja insinöörien yrityksiä. Saint-André aukealla hänen tulisi lopulta olla tyydytetty, mutta itse asiassa hän ei ole sitä kuin puoleksi. Äärimäisenä lännessä on kaupungintalon paksu torni, joka oli konnetaabeli de Lesdiguières'n palatsi, ja sitten, kohoten yläpuolelle matalien talojen, jotka sitä puristavat ja peittävät sen oven, on kirkko, jonka kunnianarvoisaan, kahdeksankulmaiseen kivitorniin on taitehikkaasti tehty kaksinkertaiset ikkuna-aukot suippokaaren muotoon. Mutta oikeuspalatsilla, jossa Dauphinen maapäivät kokoontuivat, on puoleksi gootilainen, puoleksi renessanssityylinen etusivu, jonka pinta on täällä kaavittu, tuolla korjattu ja joka auringossakin hohtaa sitä uutuuden kylmyyttä, jonka vasta ajan patina sulattaa: korkeintaan pikkunen esiinpistävä kappeli lämmittää silmää onnellisen koristelunsa kautta. Ja taas patsas, joka esittää Bayardia kuolevana puunrunkoa vastaan nojaten, on tiellä tällä ahtaalla aukealla eikä siihen sovi.

Akkunastaan ei hra Tabourin ollut koskaan huomannut näitä monia muistomerkkejä. Siitä saakka kun hän asettui tähän asuntoon ei hän ollut välittänyt muusta kuin oikeuspalatsin läheisyydestä, mikä oli hänelle arvokas varsinkin silloin kun hänen leininsä häntä rääkkäsi. Hyvä oikeusjuttu, johon kuuluu arvioiminen, uloshaku, pakkoluovutus, »koko sävelasteikko» sanoi hän innostuneesti, ja joka aiheuttaa runsaita maksuja, sisältää, esiintyessään asianajotoimiston siniseen kuoreen suljettuna, kiinteämpää viehätystä kuin maakunnallinen menneisyys ja kaikki sen muistot. Hän luki siis asianajajan lähetyksen ilman tunteilevaa uteliaisuutta ja huomautti ainoastaan, että rva Derizen tarkoitus näytti olevan vaatia pesäeroa _de piano_, s.o. ilman edelläkäypää anomusta, mikä seikka halventaisi taksaa.

— Oletteko saanut todisteet? tiedusti hän.

— En, herra asianajaja.

— On kysymys jostain kirjeestä?

— Se luultavasti säilytetään esitettäväksi vasta sovitteluyrityksen jälkeen.

— Hyvä. Te teette virallisen paperin valmiiksi, Vitrolle, viivyttelemättä.

Hän piti selvänä, että oikeusjutun olemassaolo alkaa vasta kun se on pantu käyntiin. Sitten hän siirtyi omaan työhuoneeseensa, ja asetti yksitellen pöydälle riviin kääröt, joita hän arveli tarvitsevansa oikeussalissa kello yhdeksän. Tämän koneellisen työn aikana hänen sisäinen tyytyväisyytensä saattoi hänet hymyilemään: tämä Derizen juttu, koko Grenoble oli odottanut sitä kaksi kuukautta, siitä saakka kuin rva Derize, syntyisin Molay-Norrois, oli jättänyt Pariisin, asettuakseen asumaan vanhempiensa luo. Ensi viikkoina olivat ihmiset pidättäneet itseänsä; sitten suupaltit ystävät tahtoivat esittää selityksiä: hra Derize matkusteli, todetakseen jonkun teoksen lähteitä, hän ei ollut voinut ottaa vaimoaan ja lapsiaan mukaansa, mutta hän tulisi viettämään lomansa Uriagessa, kuten hänen tapansa oli. Vähitellen toinen tarinan muunnos oli levinnyt. Asioita tuntevat henkilöt ennustivat avioeroa. Tuleeko hän käymään oikeutta Grenoblessa vaiko Pariisissa? kysyivät heti itseltään lakimiehet. Hra Tabourinille tätä kysymystä ei enää esiintynyt: hän näyttelisi kaikkein miellyttävintä osaa jutussa, joka epäilemättä tuottaisi vähän, mutta saisi suuren kuuluisuuden, koska siinä oli osallisena tunnettu historioitsija Albert Derize ja Molay-Norrois'n perhe. Tyytyväisenä hän siis avasi oven, joka eroitti hänet yksityisasunnostaan, ilmoittaakseen asiasta rva Tabourinille, joka oli mielissään tästä tuoreesta uutisesta — siitä hän sai keskustelunaihetta kokonaiseksi päiväksi. Ja hra Tabourinin mielestä tämä aviollisen arvonannon aiheuttama tekonsa lisäsi oikeusjutun lainvoimaisuutta: jo ennen kuin se oli tullut julkisuuteen oli se pantu käyntiin, ja hyvin!

Palatessaan hän tapasi hra Lagier'n, joka odotti häntä toimistossa. Philippe Lagier, joka ei vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, oli Grenoblen mainehikkaimpia asianajajia siviilioikeudessa. Hän oli pieni ja hento, väri hänen kasvoillaan oli kuihtunut, mutta piirteet olivat hienot, hiukset jo harmahtavat; hän näytti veltolta, mutta oikeudessa hän piti puoliaan kaikkein voimakkaimpia vastaan. Läpeensä hermostuneena ja kuihtuneena hän kuitenkin oli väsymätön julkisessa esiintymisessään, ja yksinäisten hetkiensä masennuksesta hän vaikeni. Hänen virkatoverinsa tiesivät, miten työ hänelle oli helppoa, he tunsivat hänen nykyaikaisuutensa, joka yksinkertaistuta vanhat menettelytavat, poisti lauseparsien koristukset, eleet, aineesta poikkeamiset, lyhensi, täsmällisenti, selventi puolustuspuheen siihen määrään, että se olisi kelvannut valmiiksi tuomioksi; mutta yleisesti moitittiin hänen epäkunnioittavaa tapaansa keskustella, jota korosti silmään puristettu nauhaton monokkeli, hänen liioiteltua ylenkatsettaan ammattiasioita kohtaan, vieläpä hänen melkein vimmaista harrastustaan veistotaiteita kohtaan, joka anasti kaikki hänen joutilaat hetkensä, ja jonka tyydyttämiseksi, hän kiersi Italian ja Flanderin museot heti kun loma oli alkanut, voidakseen näiltä retkiltä tuoda tauluja, piirroksia ja kuvia, joita hänen työhuoneensa oli tulvillaan — seikka joka hänen ammattitoveriensa suureksi hämmästykseksi ei vähentänyt hänen liiketuttaviensa määrää. Tiedettiin että hän oli Albert Derizen läheinen ystävä, koulu- ja yliopistotoveri; tämä senvuoksi epäilemättä antaisi hänelle asiansa ajettavaksi. Pörröisenä, mutta suutansa hienostelevasti muikistaen hra Tabourin riensi häntä kunnioittavasti tervehtimään:

— Hyvää päivää, herra asianajaja.

Hän liehakoi mielellään niitä, jotka saattoivat suosia häntä toimessaan. Philippe Lagier tapansa mukaan meni suoraan asiaan:

— Olen tavannut virkaveljeni Salvagen. Hän on teille lähettänyt Derize-asiakirjan. Vaikkakin asianosaiset ovat kirjoissa Pariisissa, olemme yksimieliset siitä, että pyydämme saada ottaa asian esille Grenoblessa.

— Kiitän teitä, selitti asianajaja, ikäänkuin tähän toimenpiteeseen, jonka kautta oli tarkoitus välttää sanomalehtien julkisuutta, olisi ryhdytty yksinomaan hänen miellyttämisekseen.

Lagier asetteli monokkeliansa todetakseen vastauksen vakavuuden. Se oli sana, jonka hän aikoi lisätä lainopilliseen varastoonsa.

— Tahdotteko näyttää minulle asiakirjan?

— Se on jäljennettävänä.

— Haluan nähdä sitä tähdellisistä syistä. Pyyntöni ei ole sopimaton, koska se huomenna esitetään puolustettavalleni. Olen ilmoittanut haluni hra Salvagelle.

— Vitrolle, antakaa tänne anomus.

Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle, jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja vaipui heti lukemaan seuraavaa:

»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize, syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9, hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu, mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République, vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää seuraavaa:

»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.

»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize, kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.

»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.

»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää ... jne, jne».

Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat, ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty täyttämättä.

Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa, joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää. Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa, joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä, joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä, saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.

Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä, liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on. Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö, ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä, pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä: se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja, joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja, sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa, jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia, Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella tieteellisiä töitään: hän kirjoitti _Työmiehen historian nykyaikaisessa yhteiskunnassa_, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; _Talonpojan historian yhdeksännellätoista vuosisadalla_, jossa hän päästi valloilleen rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta: toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen historiallisten kuvauksiensa väritys.

Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe Lagier päätteli:

— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut minua etevämpi:

Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta, ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa, hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen lukijoilleen.

Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra Tabourin pistäytyi sisään.

— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.