Part 3
Rva Molay-Norrois, miellyttävä, suora luonne ja niin ehdottoman uskollinen, että se saattoi tuottaa vaivaa ja tuntua sokeudelta, ei koskaan ollut harjaantunut tarkkanäköisyyteen. Hän oli varsin hyvin säilynyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta, asultaan varsin hieno huolimatta liiaksi puuteroiduista kasvoistaan, ja hänen esiintymisessään ilmeni samalla kertaa, mikä ei ole harvinaista, paljon ulkonaista toimeliaisuutta ja vähän persoonallisuutta, Hän saattoi huomaamattaan lukea uudelleen kirjan, jonka hän oli lukenut muutamia viikkoja aikaisemmin. Ylenmäärin herkässä vastaanottavaisuudessaan hän oli alttiina kaikille vaikutuksille, asioiden arvoasteet menivät häneltä sekaisin, ja täten hänestä vieraskäynti saattoi näyttää yhtä tähdelliseltä kuin joku lastensa tulevaisuutta koskeva päätös. Tällä hetkellä Elisabetin oikeusjuttu, jota hän yllytti taisteluun, kokonaan vallitsi hänen mieltään, mikä seikka ilmaisi hänen liikuttavaa luottamustaan omaan kohtaloonsa.
Vähän ymmällä näin suuresta menestyksestä hän kuitenkin saattoi todeta tyttärensä triumfin, ja koska hänellä oli hyvin suuri kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, oli hän mielissään siitä että hän oli tietämättään aikaansaanut tämän pienen kansanäänestyksen seuramaailmassa. Oli vielä olemassa oikeus, joka puolusti viattomia ja häpeäpilkulla merkitsi syylliset. Sankarittareksi muuttunut rva Derize punasteli kuin nuori tyttö. Mutta naiset tottuvat nopeasti juhlatapoihin: näin kenties oli tapana menetellä avioero-tapauksissa, kuten tunkeudutaan sakaristoon vihkimyksen jälkeen, kuten murheellisin ilmein puristetaan omaisten kättä hautajaisten jälkeen. Hän mukautui niinhyvin kuin taisi tähän odottamattomaan juhlamenoon, ja hänen pidättyväisyytensä herätti hyväksymistä. _Rakas lapsi_ ei valittanut, ei syyttänyt ketään. Hänen kauneutensa puhui hänen puolestaan. Hän oli vähän suurehko ja hänen pieni lihavuutensa pyöristi hänen olkapäidensä, hänen rintansa, hänen lanteidensa viivan; hänen pukunsa ja hattunsa olivat tummaa sinipunaista, jonka sävyä yksityisissä keskusteluissa kehuttiin erinomaisen maukkaaksi: hänen vaatimattoman hieno asunsa oli naisen, joka jotakuta omaista surematta tunsi huolen, murheen, kohtalon kovuuden. Hänen pieni päänsä, hänen silkkiset hiuksensa, lapsen hiukset, luonnostaan kiharat, mutta kammattuina liian kireälle, väriltään tuota vaalean tukan sävyä, joka on suloinen kuin hyväily, mustat silmät, joiden tummuutta tukan vastakkainen väri miedonsi, kaunismuotoinen, vaikka vähän ohut ja terävä nenä, englannittarien ihonväri, piirteet puhtaat ja ikäänkuin äsken pestyt, kasvoilla terveyden ja toimettoman kunniallisuuden ilme, tällaisena hän ei ilmaissut juuri muuta kuin hämmästynyttä ja tyytyväistä nuoruutta, tyytyväistä itseensä ja hämmästynyttä elämän odottamattomasta mutkallisuudesta, — elämän jonka hän epäilemättä oli aikonut suorittaa rauhallisesti, kuten yhtämittaisen matkan hyvissä ajoneuvoissa. Kahdenkymmenenseitsemän vuotiaana hän näytti kahdenkymmenen ikäiseltä, ja uraansa vasta alkavalta. Todellakin täytyi rva Passerat'lla olla suuri luontainen hyvyys tai ratkaiseva vaikutusvalta voidessaan ponnistuksetta suosia tätä lasta, joka omisti niin kadehdittavia iän ja ulkomuodon etuja.
Huomatessaan Philippe Lagier'n armottoman monokkelin rva Molay-Norrois ja rva Derize kokivat samaa vaivautuneen kainouden tunnetta ja sen vaikutuksesta lempeästi irroittautuivat lukuisien ja liian innokkaiden ystävättäriensä kehästä. Philippe koetti päästä kahdenkesken nuoren naisen kanssa, mutta onnistui vasta monen tempun jälkeen juuri kun tämä oli pois lähdössä.
— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän puolellamme.
Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden. Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle oikeuden sitä pyytää.
— Minulla on eräs tiedonanto teille.
— Kenen puolelta?
— Albertin.
— En tunne häntä enää.
Tämä sanottiin kuivakiskoisella ja ratkaisevalla äänellä.
— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan. Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?
Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan, saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan tarvitsi sen enempää ponnistella.
— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona, kotonani ...
Ja hänen lähtönsä häntä innokkaasti kaitsevan äidin ja isän seurassa, joka oli ymmärtänyt välttämättömäksi antaa hänelle julkista tukeansa, oli oikea riemukulku, kuten sopii henkilöille, jotka päivän kuosi on korottanut kunniasijalle.
Tämä lähtö oli myös helpotus. Seurassa, jossa tuhlataan onnitteluja ja mielistelyjä, esiintyy aika ajoin tarve vapautua tästä _kaikkia_ uuvuttavasta tunneliikutuksen tilasta. Mutta silti ei pyritä takaisin totuuden pohjalle. Seuramaailma elää liioitteluissa ja menee toisesta äärimäisyydestä toiseen; ensin tuhlattuaan niitä puolustukseen se nyt käyttää niitä iskeäkseen uhrejaan.
— Tiedetäänkö hänen nimensä, kysyi arkana rva Bonnard-Basson, jonka sementillä hankittu rikkaus polveutui eilispäivältä, ja joka oli päästetty seuraelämään varallisuutensa, hyväntahtoisuutensa ja nöyryytensä takia.
— Kenen nimi?
— Tarkoitan ... rikostoverin.
Anna de Sézery; koko maailma sen tiesi, ainakin koko maailma tahtoi olla sen tietävinään, koska se jää alakynteen, joka vasta saa uutisen tietää.
Joku mainitsi hänen nimensä, ja kaikki hyväksyivät sen tietäväisen näköisinä. Kuinka oli häntä arvosteltava? Hänen aateluutensa aiheutti hetkisen epäilyä. Ennenkuin mitään puhuttiin, syntyi salaperäinen yhteisymmärrys, ja se määräsi mielipiteiden suunnan. Joku naisista muisti miten hän nuorena tyttönä ennen oli riippumaton ja ylpeä ja mielellään asettui ennakkoluulojen yläpuolelle. Hän ei ollut jättänyt miellyttävää muistoa jälkeensä. Sittenhän hän oli vararikkoutunut ja sortunut niin syvälle, että hänen täytyi ottaa vastaan opettajan, niin, opettajan, melkein palvelijan paikka eikä hän enää ollut puolustettavissa. Hän oli itse säädystään vaipunut. Hänet kuvailtiin juonittelijaksi. Ihmiset, jotka elämässä saavat taistella suuria vastuksia vastaan ja hakea paikkoja ja suosituksia, tulevat helposti juonittelusta epäillyiksi. Väitettiin että hän suunnattomasti mielitteli miehiä, tietysti vaan päästäkseen naimisiin. Hän muka näet oli kiukuissaan siitä, että hän oli jäänyt vanhaksipiiaksi; kolmenkymmenenneljän tai -viiden vuotiaana — seura oli jalomielinen — käy vaikeaksi saada mies. Tämä liioiteltu luku jonka joku tomppeli oli esittänyt loukkaamisen tarkoituksessa, osui tuntuvaan osaan läsnäolijoita. Mutta kukaan ei ottanut sitä itseensä.
— Kolmekymmentä yksi, oikaisi ilman muuta Philippe Lagier. Sehän on nuoruutta nykyaikana.
Hän sai muutamia pahansuopia silmäniskuja, ja kerrottiin juttu eräästä vanhasta, leinin vaivaamasta miljonainomistaja lordista, jota hän muka oli saattanut tämän matkoilla; mutta kertojatar sekoitti mielivaltaisesti paikat ja päivämäärät eikä maininnut lähteitään, joten häneen lankesi epäilyn varjo. Ja koko tämän suunpurkamisen ajan Philippellä oli silmäinsä edessä, vielä selvempänä kuin eilen, nuo kauniit surumieliset kasvot, murheelliset silmät, joista kultakipinät sädehtivät.
Häneltä tiedusteltiin neidin tulevaisuutta.
— Saattaako hän naida hänet? kysyivät häneltä yhteisestä sopimuksesta rvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, jotka hellä ystävyys yhdisti toisiinsa senjälkeen kuin jälkimäisen työteliäs puoliso oli edellisen tyhjäntoimittajamiehelle hankkinut edullisen johtajanpaikan.
— Kenet?
— Tietysti hra Albert Derizen.
— Rva Derize ei pyydä muuta kuin pesäeroa, selitti joku.
— Ah, niin, sehän on tapa. Järjetön tapa, laukaisi eräs nuori närkästynyt nainen. Täytyy voida alkaa elämänsä uudelleen.
— Useampiako kertoja?
— Niin monta kuin on tarpeen.
Eräs entinen oikeudenneuvos hra Prémeraux, joka kuului rva Passerat'n salonkiin kiinteästi kuin joku sen nojatuolista, kiiruhti tarjoamaan viisauttaan:
— Pesäero muuttuu nykyään avioeroksi määräajan kuluttua.
— Siinäpä näette, huudahdettiin. Te huomaatte, että neiti ymmärtää asiansa.
Virkamies selitti tarkemmin:
— Pykälä 298, joka siinä tapauksessa että ero johtui aviorikoksesta, kielsi syyllisen aviovaimon naimasta rikostoveriaan, on äskettäin kumottu.
— Hän tiesi sen, vakuutti eräs naisista varmana.
Silmiään räpäyttämättä Philippe Lagier lisäsi:
— Tietysti. Nykyään kysytään lakimiehen neuvoa, ennenkuin ruvetaan rakastamaan.
Hra Prémeraux, jonka mielen kolme tai neljäkymmentä oikeuden palvelukseen käytettyä vuotta oli rauhoittanut, kadehti tätä nenäkkäisyyttä. Naiset, jotka huonosti ymmärsivät ironiaa, eivät kiinnittäneet mitään huomiota tähän lauseeseen, vaan keskustelu luisui luonnostaan Albert Derizeen. Voitaisiinko häntä arvostella ystävänsä läsnäollessa? Mitä vielä! Hra Lagier oli juuri hiljaisella äänellä puhutellut kaunista rva Derizeä: olihan se jo puolinainen petos? Vainuttiin, aavistettiin, toivottiin hänellä olevan salaista taipumusta rouvaa kohtaan, samalla ennustuskyvyllä, joka on muutamilla rouvilla, kun he pöytäsijoja valitsemalla osaavat yllättää sympatioja, herättää tunteita, ja tämän menettelyn kautta onnistuvat tekemään vastaanottonsa huvittavammiksi. Ennenkuin ryhdyttiin käsittelemään miestä, ylistettiin rouvaa. Hänen älykkäisyyttään kiitettiin vielä enemmän kuin hänen kauneuttaan, hänen alistuneisuuttaan enemmän kuin hänen nuoruuttaan.
Lopuksi luiskahti rva de Vimelle takaa-ajon etunenään:
— Kuinka hän varustettuna näin monella oivallisella ominaisuudella, jotka me kaikki tunnustamme, on saattanut naida miehen, joka on niin vaatimatonta sukuperää?
— Aivan niin, yhtyi rva Bonnard-Basson, joka polveutui menestyksen suosimista talokauppiaista.
Kuitenkin myönnettiin, että syytetyllä oli lieventäviä asianhaaroja puolellaan.
— Hän oli tunnettu, palkittu, melkein kuuluisa. Mutta eräs vanha rouva ratkaisi:
— Kirjailijalla ei voi olla muuta kuuluisuutta kuin Akademia.
Olisi kuitenkin voitu käyttää hänen ikäänsä selitysperusteena, mutta se aihe oli jo liiaksi kulunut.
— Ei ole mitään ikävämpää kuin tällaiset säätyeroavaisuudet, lausui taas rikkiviisas rva de Vimelle. Mutta on ihan luonnollista, että alhaissäätyinen ja seikkailijatar yhtyvät ja vetävät toinen toistaan puoleensa.
Ja ollakseen vielä jyrkempi kuin tämänvuotinen ystävänsä rva Bonnard-Basson, joka luonnostaan orjailevana haki tilaisuutta tätä mielistelläkseen, rohkeni kaksinkertaisen nimensä perusteella lausua:
— Sanottakoon mitä tahansa, vain vanhat suvut osaavat olla aiheuttamatta häväistysjuttuja.
Hän unohti, että Sézeryn suku oli esittänyt huomattavaa osaa Dauphiné'n historiassa, ja varsinkin uskonsodissa, joihin he olivat ottaneet osaa Lesdiguières'n kanssa. Mutta logiikka ei ole seurakeskustelujen vahva puoli.
Philippe Lagier'n oli vaikea sietää näitä hyökkäyksiä. Vaikeneminen oli samaa kuin hyväksyminen, mutta miten vastata kaikille yht'aikaa? Hän ymmärsi hyvin, että näiden naisten pääperuste oli Albert Derizen syntyperä. Ja tämä peruste tuntui hänestä mitä omituisimmalta, kun hän tunsi hänen äitinsä, rva Derizen menneisyyden, mikä oli itse järjestys, uutteruus, kunniallisuus, ja sen korkean siveellisen tason, minkä aavisti ympärillään heti, kun astui hänen kotiinsa, jos vain pystyi tajuamaan henkistä ja siveellistä hienoutta.
— Oletteko lukeneet toisen nidoksen _Talonpojan historiaa?_ kysyi hän astuakseen näyttämölle. Häneen voisi sovittaa rva de Staëlin sana maamiehestämme Mounierstä, joka hänen mielestään oli intohimo yhtyneenä järkeen.
— Intohimo todellakin, toisti hienosti eräs naisista.
— Se on värikästä ja se on täsmällistä. Sen menestys on ollut suuri. Se käännetään kaikille kielille, kuten hänen _Työmiehen historiansa_.
Rva Passerat puuttui puheeseen:
— Hänen lahjojaan ei kukaan epäile.
— Herttuatar de Béard, joka on oppinut, on ottanut ne lempikirjoikseen. Derizet seurustelivat heillä.
»Hän osaa puolustaa asiaansa», ajatteli neuvos Prémeraux.
Beardit kuuluvat Ranskan suuriin sukuihin ja kaikkein vanhimpiin. Mutta mistä nykyään tunnetaan vanhat suvut? Älkää aina etsikö heitä arvonimien mukaan, se olisi karkea erehdys. Heidät tunnetaan siitä kunniallisuuden ja jalomielisyyden perinnöstä, jonka he ovat säilyttäneet. Ja juuri nämä ominaisuudet tavataan koskemattomina Derizeillä.
Kuorossa kävivät naiset uskalikon kimppuun:
— Te olette hra Derizen ystävä.
— Hänen asianajajansa.
— Te puolustatte häntä.
— Se kuuluu ammattiinne.
Rva de Vimelle, nenä ohuena kuin partaveitsen terä, ampui tämän viimeisen nuolen.
— Palvelijanne, vastasi Philippe. Kuka ei tarvitse puolustusta?
Ja hän käytti hyväkseen liikettä, joka syntyi virvoketarjottimien ympärillä, ottaakseen jäähyväiset. Hra Prémeraux yhtyi häneen portaissa.
— Pelkään että olette hankkinut itsellenne vihollisia, vihjasi varovainen oikeusneuvos.
Asianajaja, jota taistelu huvitti, hymyily tyytyväisyydestä.
— Kun naiset ovat kysymyksessä on vihollisuus aina parempi kuin välinpitämättömyys.
Jatkaakseen keskustelua hän lisäsi:
— Saatan teitä Grenette aukealle asti.
Ja heti hän taas jatkoi:
— Miksi tämä äkkipikainen tuomio? Toista ylistellään ja toista murjotaan tuntematta kiistan perusteitakaan.
— Se johtuu siitä, että rva Derize on tehnyt vieraskäyntejä, selitti hra Prémeraux. Enempää ei tarvita yleisen mielipiteen muuttamiseksi.
He saapuivat Kaupunginpuistoon, jonka katve, paahteisten katujen jälkeen, vuodatti miellyttävää vilpoisuutta heidän ylitseen. Se on pieni englantilaistyylinen puisto jonka puut, jalavat ja plataanit, ovat päässeet vapaasti kasvamaan ja oksaverkollaan kattavat kosteanvihreitä nurmikoita. Punanokkainen musta joutsen solui pienellä lammikolla pikku saarta kohti, jossa sen pesäpaikka oli. Kuului suihkulähteen solinaa. Kukkiva lehmuskuja levitti huumaavia tuoksuja kuin hienoa pölyä. Tänä helteisenä hetkenä puisto oli kuin rauhan, raukeuden ja suloisen unelmoimisen asumus.
Oikeusneuvos otti hatun päästään tervehtiäkseen tätä miellyttävää aistimusta, mutta Philippe Lagier ei ollut altis luonnonvaikutelmille.
— Ei, jatkoi hän aseita riisumatta, sanonpa teille, mikä se seuramaailmaa ärsyttää: se että yritetään olla ottamatta sitä lukuun.
— Seuramaailma on oikeassa, arveli entinen tuomari. Mutta Philippe ei häntä kuullut.
— Ajatelkaa toki: kohdellaan halveksuvasti yleistä mielipidettä ja taitoa mukauttaa huvi sovinnaisuuden vaatimuksiin! Niinpä seuramaailma kammoaa kaikkea rehellistä intohimoa. Mitä luulette rva Passerat'n siitä ajattelevan, joka yht'aikaa osaa omistaa kaksi aviomiestä, toisen taloudellista asemaansa, toisen ulkonaista edustusta varten?
— Armahtakaa minua ja vaietkaa. Syön päivällistä hänen luonaan joka sunnuntai ja hänen keittiönsä on paras Grenoblessa.
— Entä tuo pyöreä rva Bonnard-Basson, joka etsii hienommista rakastajaa keikaillakseen hänellä?
— Se on kauppamaailman kunnianosoitus ylhäisöä kohtaan.
— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.
— Hän on hyvä perheenemäntä.
— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.
— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan, mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä, jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ, lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät. Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.
— Onnea siltä ei odotetakaan.
— Vaan mitä sitten?
— Elämän hehkua.
Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.
— Te olette nuori.
— Se on minulle sanottu jo tänään.
— Te ette vielä ole saaneet silmiänne auki.
— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.
— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.
— Vain kerran?
— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne sulkemaan.
III.
KANTAJA
Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille. Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa. Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus: se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla? Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä todellisuutta!
Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta. Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä, että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin. Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä, vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.
Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän turvautui rva Molay-Norrois'han.
— Äitini saapuu kohta. Otaksun, että hän voi ottaa osaa keskusteluumme.
— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.
Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä — välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.
Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:
— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan teidät. Teitä varmaankin nimitetään _neidiksi_ myymälässä.
Tämä kohteliaisuus miellytti häntä.
— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut kahdeksan vuotta naimisissa.
Philippe Lagier ei lisännyt, että jokainen kohtaus hänessä herätti melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.
Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi asiaansa.
— Te olette tehnyt päätöksenne?
— Minkä suhteen? kysyi rva Derize, vaikka oli ymmärtänyt.
— Että eroatte Albertista.
Hän näytti puusta pudonneelta.
— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi aikeensa:
— Miestä ei saa arvostella yhden tapauksen, vaan koko elämän mukaan.
Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta ja hämmästyneenä hän toisti:
— Koko elämän?
— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt neuvottelemaan rva Derizen kanssa?
Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:
— Minulla on vanhempani. Sitäpaitsi en ole sekaantunut perheasioihin.
Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä, johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti kammoomallansa kaunopuheisuudella.