Part 19
Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka, jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse, ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.
Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet, saisinko yksin surra häntä?»
Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä, Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän, jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:
— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli loppunut, mutta levottomana Albert kysyi:
— Lähdettekö?
— Kyllä.
— Minne menette?
— Kotiini. Tahdotteko että lähetän luoksenne lapset? Albert epäröi, sitten hän vastasi soinnuttomalla äänellä.
— En.
Elisabet kumarsi. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. He eivät enää näkisi toisiaan.
Kun hän oli poistunut, astui Albert jonkun askeleen eteenpäin kutsuakseen häntä. Mitä olisi hän hänelle sanonut? Levottomana hän kulki ristiin rastiin huoneessa puhumatta mitään. Minkälaisia mielialoja, pelkästään tuskallisia, hän muutaman tunnin kuluessa olikaan saanut kokea! Liikkumattomana ja mykkänä hänen ystävänsä helposti saattoi seurata hänen ajatuksensa kulkua, mutta ymmärrettävästä taipumuksesta häntä enemmän säälitti rouva.
Fauchette tuli ilmoittamaan aamiaisesta. Albert katseli häntä, näytti miettivän, ja tehtyään ratkaisunsa, hän selitti täsmällisellä äänellään.
— Minä vien teidät Pariisiin.
Frauchette järkähti kuin vanha huonekalu, jonka puu rätisee. Mielellään hän olisi tehnyt ristinmerkin ajatellessaan joutuvansa tähän kadotuksen kaupunkiin, varmaankin palvelemaan huonosti elävää naista, ja päätänsä puistellen hän mutisi:
— Ei, ei herra Albert.
— Miks'ette suostu? Minne te sitten menette?
— Rva Elisabetin luo. Albert rypisti kulmakarvojaan:
— Hylkäättekö minut?
— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.
Albert lopetti lyhyeen tämän ylistelyn.
— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin itsekseen:
— Niin, hän on paljon muuttunut.
Hän lisäsi:
— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.
— Kyllä.
— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää lapsiani. Se on väärin.
Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä, ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa, heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.
— Ei, sinä et voi tietää, lopetti toinen vihdoin kärsimättömänä.
Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen vihjauksessaan:
— Se oli siis totta mitä minulle kirjoitettiin täältä Grenoblesta.
— Mikä sitten?
— Että sinä olit rakastunut vaimooni.
Philippe kohtasi väistymättä hänen kovan ja käskevän katseensa:
— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.
— Ole varuillasi. Osaan puolustaa häntä.
— Ketä vastaan ja millä oikeudella?
Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:
— Hyvä Albert, kuinka saatamme kohdella toisiamme näin, täällä?
Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:
— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!
— Etkö voi saada sitä uudelleen eloon.
— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani, lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät; hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella! En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi. Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.
— Muukalaisia? Se ei ole vielä lopullista. Ei ole mitään lopullista.
— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä. Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.
— Albert!
— Toissa päivänä, eilen, vielä tänä aamuna. Se ajatus tulee minulle palaamaan. Elisabet tulee vapaaksi. Hän ansaitsee olla vapaa, olla onnellinen. Nyt en voi siihen mitään, enkä edes toivo hänen sitä olevan, niin olen itsekäs ja epäjohdonmukainen.
— Sinä olet hänestä mustasukkainen: sinä rakastat häntä vielä.
— Minä olen häntä rakastanut. Täällä painaa minua menneisyys; minä hengitän sitä kaikilla huokosillani.
Keskustelu taukosi. Philippe koetti saada sen uudestaan käyntiin:
— Milloinka lähdet, kysyi hän vauhtiin päästäkseen.
— Tänä iltana.
— Niin pian. Pariisiinko?
— En, Anna odottaa minua Lyon'issa.
— Niinkö! Entä milloin palaat?
— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.
Hän lausui viimeiset sanat kiihtyneenä.
— Entä lapsesi? huomautti Philippe.
Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka voisin heidät häneltä riistää?
Tämä kiduttava kysymys ilmeisesti palasi yhä uudelleen hänen mieleensä:
— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.
Ensi kerran hän lausui tuomion itsestään.
— Tahdotko vastata minulle? kysyi Philippe äkkiä. Oletko onnellinen?
Albert katseli häneen katkeran iroonisesti:
— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni, kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta olenko onnellinen.
— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.
— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole täyttänyt kokonaan miehen elämää.
— Vielä viimeinen sana. Jos luopuisit ... tuosta rakkaudesta ...
— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.
— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!
Albert tarttui ystäväänsä käsivarteen.
— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.
— Sinä mieluummin uhraat lapsesi hänen hyväkseen.
— Heillä on äitinsä.
— Entä heidän äitinsä?
Kun tähän kysymykseen ei tullut mitään vastausta, Philippe lisäsi:
— Aiotko tavata häntä ennen lähtöäsi?
— En. Mitä sanoisinkaan hänelle? Että hän katkaiskoon meidän lailliset siteemme, että hän koettakoon rakentaa itselleen oman onnensa, — hän on niin nuori, niin kaunis, niin lumoava, — ja että minä en enää saa merkitä hänelle mitään.
— Ja että sinä et ole onnellinen.
— Mitä siitä!
Ja tämä sana putosi kuin kivi hyljättyyn kaivoon ...
Koko iltapäivän Elisabet kotiinsa hautaantuneena odotti että jokin epämääräinen tapahtuma saattaisi hänet kohtaamaan puolisonsa. Hän ei saattanut uskoa, että tämä lähtisi häntä näkemättä. Olihan hän avustanut hänen äitiään, vielä tänä aamuna yhdessä hänen kanssaan tulkinnut tuskaansa? Kuinka saattaisi hän olla kyllin julma lähteäkseen ilman muuta?
Päivä laski hänen näin odottaessaan jännittyneenä ja liikkumattomana, samalla tuolilla, korva valmiina tavoittamaan pienimmänkin melun, silmät turhaan kiinnitettyinä oveen. Hän tiesi että Albertin oli lähdettävä pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä. Hän aavisti, että Anna de Sézery oli jossain lähistöllä. Kun hetki saapui, hän meni lastensa huoneeseen, totesi että he nukkuivat, jätti heidät hoitajattaren huomaan, ja ottaen kiiruusti hattunsa ja vaippansa hän riensi asemalle.
— Entä jos menisin häntä hakemaan, oli rva Derize kerran sanonut.
Vailla ylpeyttä, nöyryytettynä, voitettuna, hän nyt kiiruhti tarjoomaan tuolle kiittämättömälle ja uskottomalle sydäntä, jonka tämä oli murtanut. Odotussalista hän ei häntä löytänyt. Rohkenematta mennä salin läpi päästääkseen junasillalle hän, jo innossaan jäähtyneenä, vetäytyi varjoon ulkopuolelle ja tarkasteli saapuvia ajoneuvoja. Lopuksi hän näki Albertin ja Phiiippen sellaisista astuvan, ja vetäytyi vielä enemmän syrjään jäädäkseen huomaamatta. Lyhdyn valossa hän selvemmin eroitti Albertin ankarat kasvot, kun tämä maksoi ajurin. Häveten heikkouttaan hän pakeni pois niinpian kuin he olivat menneet.
Eräs jokseenkin hienosti puettu mieshenkilö, — Grenoblen rikkaita hansikastehtailijoita, jotka Lyonista tai Pariisista saavat runsaat tulonsa, ja jotka ammattinsa kautta kovin mielellään käsittelevät naisia tuttavallisesti, — lähti huomattuaan hänen epävarman käytöksensä ja hänen vartalonsa, häntä seuraamaan ja rohkeni hämärämmällä Lesdiguiéres-kadulla puhutella häntä. Hän ei kuulunut Elisabetin seurapiiriin eikä tämä häntä tuntenut.
— Hyvä rouva! Täytyy hankkia itselleen oikeutensa!
Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!
Mies nauroi, katseli häntä röyhkeästi, mutta nolostui, kun näki Elisabetin kauneuden, joka vaikutti häneen vasten tahtoaan. Typertyneenä Elisabet pysähtyi ja murti suuta sanoja löytämättä. Lopulta hän tointui ja huusi:
— Menkää tiehenne!
Hänen kauhistuneet kasvonsa ja silmänsä, vielä enemmän kuin hänen sanansa, ajoivat pois tunkeilijan. Hän laahautui porraskäytäväänsä saakka; hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa. Tämä viimeinen loukkaus saattoi hänen nöyryytyksensä huippuunsa. Hän vaipui kaikkein mustimpaan epätoivoon. Nyt hän puolestaan ikävöi kuolemaa:
»Kaikki on lopussa, sanoi hän itsekseen, ainiaaksi lopussa».
Päästyään huoneeseensa kuin takaa-ajettu eläin pesäänsä, murtuneena niin monen yön valvonnasta ja rasituksesta, niin monen ponnistuksen turhuudesta, napisten Jumalaa vastaan, joka oli hänet hyljännyt, hän vaipui matolle vuoteensa ääreen, ja siellä hän kasaan vaipuneena, koneellisesti kesken nyyhkytyksiään toisti sanoja, jotka suojelivat häntä kuoleman kaipaustaan vastaan, jotka vastoin tahtoaan kiinnittivät hänet elämään.
— Marie-Louise, Philippe ... pienokaiseni ...
NELJÄS OSA
I
PALMUSUNNUNTAINA
Maaliskuun lopussa vallitsee talvi vielä vuoristoseuduissa. Kuitenkin Grenoble, lumisen taivaanrannan ympäröimänä, virkosi uuteen eloon palmusunnuntaina, aran auringon alla, joka kalpealle taivaalle antoi helmiäisen hohdetta. Katedraalin pääoven edessä kaukaa, jopa Alppien toiselta puolen saapuneet kauppiaat kevään etujoukkona näyttivät ja tarjosivat messuun meneville uskovaisille vihreitä oksakimppujaan, kuollutta pikku metsäänsä, joka hajaantui ohikulkijain sekaan, syntyäkseen uudelleen kirkossa, missä kaikki nämä palmut kukoistivat kuulijain käsissä.
— Siunattu kimppu kahdesta sou'sta!
Ja olihan siinä jo siunausta, että sai nähdä kaiken tämän tuoreen vehreyden, kun puissa ei vielä ollut silmujakaan.
Elisabet, joka vei kirkkoon Marie-Louisen ja Philippen — tämä jälkimäinen oli luvannut olla siivosti jumalanpalveluksen aikana — pysähtyi erään tällaisen tiskin eteen valitakseen kolme oksaa. Hajamielisyydessään hän antoi enemmän rahaa, kuin ruskea ryysyinen tyttö häneltä pyysi.
— Tässä on takaisin, rouva. Ei se maksa niin paljon.
— Saat pitää ne. Mistä sinä olet?
— Bardanechasta Italiassa.
— Mikä on nimesi.
— Luisa.
— Entä vanhempasi?
— He ovat kai tuolla.
Marie-Louise, joka vasemmassa kädessään puristi kolehtiin tarkoitettua rahaa, ojensi sen muukalaiselle, joka otti sen vastaan huomaamattaan, kun hän suu auki ja silmät selällään tuijotti nuoreen rouvaan.
— Entä minä? Etkö tahdo kiittää minua? kysyi loukkaantuneena lapsi, joka ei tahtonut hyväntekeväisyytensä jäävän salaiseksi.
Luisa purskahti nauruun. Viattomille silmineen hän oli varsin ovela, ja innoissaan käyttäen äidinkieltään hän sormellaan osoitti ihailunsa esinettä:
— Kaunis kuin madonna!
Elisabetin posket punastuivat. Kiitos osui häneen kuin kukat, joita juhlissa heitetään kasvoille ja jotka mairittelevat ja koskevat samalla. Hän kiiruhti lapsia:
— Me myöhästymme. Mennään sisään.
Philippe Lagier, joka seisoi torilla ja oli seurannut kohtausta, puhutteli häntä, mutta viittaamatta siihen mitä oli kuullut, ollakseen häntä hätyyttämättä. He olivat alhaalla aitauksen luona. Elisabet pani jalkansa ensimäiselle portaalle.
— Ettehän sinne mene?
— Kyllä ... Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.
— Ettekö hae mitään muuta?
Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan? Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:
— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut ... Elisabet tahtoi tehdä pilaa:
— Muuttunut? Siltä näyttää tosiaan. Minulle juuri sanottiin se.
— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä lääkäriltä ...
— Ei, ei, voin erinomaisesti, vakuutan sen teille.
Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle, saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa. Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan, hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.
»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä tehdä hänen hyväkseen?»
Mikään itsekäs pyyde ei häntä yllyttänyt. Hänen uskottomassa ja kaipaavassa sydämessään Elisabet oli hänen hurskautensa, — madonna, johon pikku italiatar oli tätä verrannut.
Talvi, joka oli seurannut rva Derizen kuolemaa — noita pitkiä talvia, joita Alppien seutu saa kokea — ei ollut lempeä Elisabetille. Hän oli kadottanut lujimman tukensa, sen tarttuvan rohkeuden, joka virtaa rauhallisesti kestetystä koettelemuksesta, ja samalla viimeisen vaikuttavan siteen, joka yhdisti hänet puolisoonsa. Näin hän oli jatkanut vaikeammaksi käynyttä tietään. Kuten tämä vuorien ympäröimä Grenoblen tasanko tuntui kylmemmältä jäätikkökehässään, niin hänkin tunsi ympärillään lohduttomuuden ja yksinäisyyden kuin korkean muurin. Tosin kyllä rva Molay-Norrois, aavistaen tämän vaarallisen mielentilan, oli runsaammin osoittanut hänelle äidillistä hellyyttään, mutta tehnyt sen toimettoman luonteensa mukaisella tavalla, enemmän valitteluina kuin tekoina. Olihan tällä erinomaisella naisella täysi työ miehestään, jonka sairaus katkeroitti ja joka alistumatta näki vanhuuden tulevan. Aina oli kotona hänen huvinsa ollut tyrannina. Mutta hänen pahuutensakin oli parempi kuin hänen petoksensa. Hän olisi vielä voinut sietää iän hävitykset, jos hän olisi voinut saattaa rva Passerat'n niistä osallisiksi sensijaan kuin hän nyt kiukukseen sai nähdä tämän voittoja; rva Passerat käytti hyväkseen laihuuttaan nuorentaakseen asuaan ja riisti lihavalta rva Bonnard-Bassonilta hra de Vimellen huomaavaisuudet. Joku jumala suojeli häntä näissä yrityksissä. Tämä viimeinen valloitus saattoi hra Molay-Norrois'n kiukun huippuunsa, mikä yllytti hänen pahaa vertansa ja huonoja tuuliaan. Mitä lohdutusta saattoi niin koeteltu sielu antaa?
Tietenkään Elisabet ei ollut lakannut täyttämästä tehtävää, jonka hän oli itselleen asettanut: antaa lapsilleen ensimäiset opinalkeet. Marie-Louise kävi yhdeksättä, ja Philippe oli kuusivuotias. Oli valmistettava heidän tulevaisuuttaan, joka oli altis elämän ensi askeleiden vaikutuksille. Hän tahtoi, että heidän lapsuutensa olisi eloisa ja uuttera, muistaessaan minkälaista veltostuttavaa lepoa hän oli kohdannut omassaan, ja aikoi totuttaa heitä löytämään ilonsa aivan jokapäiväisistä olosuhteista. Mutta heidänkin parissaan ollessaan hänen mielialansa oikutteli. Masennuksesta se äkkiä muuttui kuumeiseksi huvittelun ja uurastuksen kiihkoksi. Tuleehan ihmisen elää joka päivä! Mitättömyyksistä hän nauroi ja itki hermostuneesti. Kuumeisesti hän yhdellä kertaa kulutti liiallisen tarmonsa, sitten hän vaipui takaisin ikävöintiinsä. Hän tosin noudatti itselleen asettamaansa suuntaviivaa, mutta eteni nykäyksittäin, milloin hitaasti, milloin täyttä lentoa.
Vajonneena kaipaukseensa ja suruunsa hän ei välittänyt tavata ketään, ystäväänsä Blanche Vernier'tä lukuunottamatta, jonka hienotuntoinen kiintymys oli viihtyisä mutta vaikutukseton, ja jonka neljä lasta jo itsekseen muodostivat kokonaisen leikki- ja opiskelujoukon. Olipa hänen täytynyt torjua tunkeileva hra de Vimelle, joka äkkiä oli ruvennut ottamaan häntä suojelukseensa. Kyllästyneenä jokapäiväiseen rakastajattareensa ja epäkiitolliseen osaan, jota hän tämän vierellä esitti, hän oli aikonut ottaa kunniallisen korvauksen mielistelemällä naista, jota kukaan ei puolustanut. Hänen luontainen turhamaisuutensa antoi hänelle harhaluuloja omista mahdollisuuksistaan. Tultuaan torjutuksi hän taas tyytyi kypsään ja levottomaan rva Passerat'n, helpompaan suhteeseen, joka samalla antaisi hänelle enemmän mainetta. Epäonnistuneen yrityksensä hän kosti kielimällä seuraelämässä Philippe Lagier'n Haxo-kadulle tekemistä, itse teossa harvoista käynneistä. Miehensä neuvosta rva Molay-Norrois huomautti tästä tyttärelleen.
Elisabet loukkaantui. Mentyään itseensä hän ei voinut pitää itseään aivan syyttömänä. Totta oli, että nämä Philippen käynnit olivat hänelle mieleen enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Philippe astui sisään arasti, peläten ettei häntä otettaisi vastaan, ja alkoi puhumalla jokapäiväisyyksiä. Sitten hän muutti äänensävyn, ja antoi kaiken sielunsa, joka oli terävä ja sukkela ja joka tämän uuden tunteen vaikutuksesta laajeni, sai enemmän väljyyttä. Se mitä hän puhui, sisälsi paitsi alinomaista hehkua, joka niin oivallisesti kirvoitti nuoren naisen ahtaasta elonkehästään, ihailua, jota hän ei enää koskaan suoranaisesti tulkinnut. Jonkunmoisessa mystillisessä haltioitumisessaan, jonka hellyys synnyttää silloin kun se on sidottu puhtaasti inhimillisiin suhteisiin, Philippe keksi ylläpitää hänessä toivoa, jonka kaikki järki ja hänen sydämensä tuomitsivat vääräksi. Philippe oli päättänyt säännöllisesti kirjoittaa ystävälleen. Alussa Albertilta tuli vain ylimalkaisia vastauksia; vähitellen hän kuitenkin oli ruvennut paljastamaan mieltänsä, ja hänen katkerista ja kovista kirjeistään ei onni uhonnut; nyt se oli hän joka tiedusteli uutisia lapsistaan. Täten Philippe Lagier'n vilpitön ystävyys solmi uudelleen rva Derizen kuoleman kautta katkenneen siteen. Elisabet ei ollut tehnyt itselleen selväksi, mitenkä hän rakkautensa itsekkäisyydessä käytti hyväkseen tätä ystävyyttä. Hänen äitinsä huomautus, joka ensin sai hänet kuohuksiin, selvitti hänelle sen. Hän ei saanut antaa itseään alttiiksi kaupungin juoruille, asemassaan, joka vaati varovaisuutta joka hetki. Todellisen kunniallisuuden rinnalla on olemassa ulkonäön kunniallisuus, josta naiset nykyään kernaasti vähättelevät. Varsinkaan hänellä ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tunnetta joka olkoon se miten kunnioittava tahansa, oli näin suuremmoinen uhrautuvaisuuden pohja ja joka kaikesta huolimatta hiveli hänen ylpeyttään hänen ollessaan tässä hyljätyn tilassa, joka on niin loukkaava naiselle parhaassa kukostuksessaan.
Saatuaan hienotuntoisen huomautuksen ei Philippe senjälkeen ilmestynyt Haxo-kadulle kuin silloin tällöin. Hänelle tämä oli kova pettymys. Täällä hän todellakin oli elänyt sisältörikkaita hetkiä, tuntenut uhrautumisen huuman, joka on kaikkein juovuttavin. Täten nähtyään Elisabetin viimeksi melkein kuukausi sitten, oli hänelle anteeksiannettavaa, että oli pysähtynyt katedraalin torille suuren messun aikana, sillä ajatuksella, että hän kohtaisi Elisabetin, ja hän oli paremmin kuin joku perhetuttava voinut todeta hänen laihtumisensa ja kaikki hänessä näkyvät kulutuksen merkit.