Part 18
Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon — niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen, elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut, että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.
Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen, kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen, selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä, melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen hengähdys.
— Jean, lausui hän joskus.
Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan. Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:
— Saapuuko hän?
Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.
Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy tautivuoteen ääressä.
Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin:
— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä. Te olette vielä Albertia.
— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä hellyydellä hän heikosti lisäsi:
— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä. Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.
Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa, pyytääkseen:
— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi rajoituksitta.
Kuinka olisi Elisabet voinut kieltäytyä?
— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei vielä.
Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan. Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt, koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:
— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin Pariisiin tapaamaan tuota naista.
— Naista? toisti Philippe luullen kuulleensa väärin.
— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei tästä suunnitelmasta enää tule mitään.
— Kun te parannutte ...
— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin, salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan ja ...»
Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin, mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.
Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin, oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.
— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi. Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.
Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta, mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.
Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan. Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein askelin meni avaamaan ovea.
— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.
Fauchette pyyhki kyyneleensä ja viittasi saliin:
— Rouva on siellä.
Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan. Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan, vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana, silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot. Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus, joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan. Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:
— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos niin haluatte.
Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:
— Mutta tehän palaatte heti, eikö niin? Tunnin kuluttua.
— Kyllä rouva.
He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana, Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka niin oli häntä peloittanut.
— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.
Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei tahtonut antautua, Albert mutisi:
— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani pitää hänet vielä kauan.
— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät jättää... Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.
— Tahdon nähdä hänet.
— Hän on tuolla. Tulkaa.
Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään. Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan, vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle, hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut, kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:
— Äiti.
Kaukanakin ollessaan hän tunsi hänen suojeluksensa.
276
Hän todisti hänen hyväkseen. Nyt tämä todistaja häneltä puuttui, ja osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä. Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa, kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen, kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea hänen silmiään.
Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen, ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele, moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti. Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman kunnollista sovintoa.
Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa, jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua. Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.
»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle vain muukalainen.»
_Muukalainen_, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli, alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä, hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:
— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen. Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan. Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä äkillistä tyyntymistä.
— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten tahtoaan ja itsekseen.
Elisabet jaksoi vastata:
— Hän luotti teihin.
Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi, ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:
— Tulkaa kanssani.
Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne Fauchette oli valmistanut aterian.
— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!
— Marie-Louise, Philippe, lausui Albert hitaasti, hellyydellä, joka järkytti koko hänen olemustaan.
— Mutta te voitte käydä heitä katsomassa siellä missä he ovat, tai vanhempieni tai Philippe Lagier'n luona, kuten haluatte.
— Mieluimmin Philippen luona.
— Hyvä. Hän palaa kohta. Voitte sopia hänen kanssaan.
Elisabet sai puhua yksin, suu jännitettynä, kasvot ponnistuksesta kireinä. Albert vain vastasi. Lupauksensa mukaisesti Philippe Lagier saapui päästämään heidät ahdingostaan. Sillaikaa kuin tämä koetti itselleen tehdä selvää, hieman säälitellen itseänsä, heidän keskinäisistä tunteistaan, ja kun Albert nälästään huolimatta turhaan yritti syödä, Elisabet pukeutui lähteäkseen.
— Ystävämme, sanoi hän kääntyen puolisoonsa, on hyväntahtoisesti luvannut pitää kaikesta huolta. Ylihuomenna ovat juhlallisuudet. Tulen olemaan läsnä. Näkemiin.
Molemmat miehet näkivät hänen poistuvan, mutta eivät tällä hetkellä vaihtaneet mitään sanoja tästä asiasta. Ennenkuin Elisabet jätti huoneuston, hän pistäytyi vainajaa katsomassa. Täällä hän raukeni voimattomuuteen.
— Äiti, rukoili hän polvillaan.
Tähän avunhuutoon sisältyi kaikki mielenjärkytys, minkä oli aiheuttanut puolison näkeminen ja minkä hän oli salannut, uudelleen eloon heränneen rakkauden tuskallinen raasto. Mutta toistamiseen vainajan tyyneys rauhoitti hänen sydämensä.
Iltapäivällä Albert tapasi lapsensa Philippe Lagier'n luona. Kohtauksen alussa pelkkä heidän syleilynsä, heidän nykyisyytensä ja entisyytensä vertailu — Saint-Martinin tiellä hän tuskin oli saanut hetkeksi puristaa heidät syliinsä — herätti hänessä hellyttävää iloa, joka hänen tuskallisessa mielentilassaan vaikutti häneen ylenmäärin voimakkaasti ja aiheutti hänessä jonkunmoisen kuumeen. Hän hämmästyi, kun lapset kertoivat hänelle haltiatar Melusinan ja de Lesdiguièresin seikkailun.
— Keneltä te olette nämä tarinat kuulleet?
— Äidiltä.
Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa. Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä, tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.
— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä pahoinpideltynä.
Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla, riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.
Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.