Part 20

Jumalanpalveluksen kestäessä Philippe mietti, miten hän voisi häntä auttaa. Olisiko paikallaan ilmastonmuutos, oleskelu Provincessa, jollain tuollaisella seudulla, missä riittää avata silmänsä saadakseen sieluunsa valon ja kirkkaan avaruuden ilon? Se olisi ollut sopivaa, mutta Elisabet kieltäytyi itsepäisesti ottamasta vastaan Albertin avustusta, ja hänen rajoitetut varansa pakoittivat hänet vaatimattomaan, ylellisyyttä karttavaan elämään. Kenties hän saisi Molay-Norrois'n perheen viemään hänet mukanaan jonnekin? Kuinka nämä eivät huomanneet, mitenkä hän kuihtui? Entä kuinka Albert oli saattanut lähteä pois ilman, että häneen vaikutti Elisabetin uusi viehätys, hänen haurautensa? Täten Philippe häntä säälitellen katseli. Hänen rukouksensa pysähtyivät Elisabetiin. Tämä oli ikäänkuin se pyhä lipas, johon hostian tavoin sisältyi puhdas uhrautumisen halu, minkä Philippe oli hänelle velkaa.

Yhtä turha oli Elisabetin yritys seurata jumalanpalvelusta. Vuorotellen hänen muistonsa ja hänen pelkonsa keskeyttivät hänen rukouksensa. Muisto vei hänet kymmenen vuotta taaksepäin, hänen kihlausaikaansa, samanlaiseen palmusunnuntaihin. Se oli aurinkoisena huhtikuun päivänä. Mutta hän ei tuntenut iloa siitä että oli alle kahdenkymmenen vuotias ja että hän rakasti. Albert oli saattanut häntä ja hänen vanhempiaan tähän samaan kirkkoon. Kaupustelijat silloinkin tarjosivat vihertäviä oksiaan. Ajattelemattomana hän pysyi vieraana tunteelle, johon joku toinen, ymmärtäväisempi tai huomaavaisempi, olisi hurmaantuneena antautunut. Hän ymmärsi — nyt kymmenen vuoden kuluttua — minkä tilaisuuden yhteiseen riemuun hän oli antanut mennä hukkaan, kun hän oli suhtautunut välinpitämättömästi siihen onnelliseen tapaukseen, että kevään uudistus, jonka vertauskuva tämä uskonnollinen juhla oli, ja heidän hellyytensä puhkeaminen sattuivat yhteen.

— Katsokaa, oli Albert hänelle sanonut, kaikkia näitä viheriöiviä vesoja, jotka ovat maassa teitä varten. Näyttää kuin kulkisitte keskellä kevättä.

— Niin, on palmusunnuntai, oli hän vastannut. Tämä, ylen yksinkertainen selitys, poisti yllätyksen.

Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä veltot ja turtuneet.

Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista, oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää, maksoi mitä maksoi.

— Äiti, mikä sinua vaivaa, kysyi Marie-Louise kumartuneena.

Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin hyväilläkseen hänen poskeaan.

— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan kovin.

Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän hymyili:

— Ei minua mikään vaivaa.

Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.

»Ethän salli sitä. Ethän salli sitä.»

Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä, oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa ja huusi:

— Siunattu oksa kahdesta sous'ta!

Kun hän tunsi nuoren rouvan, hän äkkiä pysähtyi ja unohti myyntinsä:

— Primavera, hän sanoi.

Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää kevät odottanut.

II

PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA

Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen. Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä vaatikaan ystävyys!

Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään, teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?» oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta, niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa: ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron pyytämisestä.

Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän. Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä. Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:

— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään. Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi katsomaan minua Pariisiin?

— Tulen, sanoi Philippe. Mutta mitä olet päättänyt?

— En mitään.

— Te siis jäätte ilman virallista avioeroa.

— Kyllä. Olen luvannut äidilleni, etten koskaan vastoin Elisabetin tahtoa eroa, ja Anna halveksii meidän lakejamme.

_Talonpojan historian_ viimeinen nidos oli ilmestynyt edellisessä kuussa, ja johtaen huomion teokseen kokonaisuudessaan se sanomalehdistössä aiheutti lukuisia tutkielmia, jopa kiihkeitä väittelyltäkin. Eduskunnassa se oli aiheuttanut lakiehdotuksen perheomaisuuden koskemattomuudesta. Eräs vanha valtiomies, jonka liika pitkällinen vanhuus oli työntänyt unhoon, kuoli ja jätti tyhjän paikan Akademiaan, jonka johdosta sanomalehdet, tämän äänekkään menestyksen yllyttäminä ja asianomaista tiedustelematta, olivat panneet ehdolle Albert Derizen. Philippen kysymyksiin tämä rajoittui vastaamaan:

— Minun nykyisissä olosuhteissani se on mahdotonta. Ja mitä minua kunnia liikuttaa!

Hän jätti ystävälleen omistuksella varustetun kappaleen kirjaansa annettavaksi Marie-Louiselle. Lapsen välityksellä hän tarkoitti Elisabetia. Potilas todellakin antautui sitä lukemaan. Sen sävy oli hänestä kirpeämpi, katkerampi, se toi esiin arvovaltansa peittelemättä, melkein röyhkeästi. Johtopäätökset isänperinnön, perheen, jälkisäädös-vapauden merkityksestä, kotikonnun suhteesta perintötapaan, olivat yhtä kiinteät kuin ensi nidoksissa, omaten kenties vähemmän vakuuttavaa voimaa, mutta ne oli esitetty jännitetymmällä tarmolla ja paikoitellen ärtyneellä sävyllä, joka pukeutui ylpeään ja kuvitteluista vapaaseen kaunopuheisuuteen.

Elisabetin terveys pääsi voitolle tästä murroksesta, joka oli johtunut liiallisesta henkisestä rasituksesta, mutta häntä vaivasivat jatkuvasti hermohäiriöt, hän pysyi vähäverisenä ja kaikille turmiollisille vaikutuksille alttiina. Hänen lääkärinsä, joka tunsi hänet lapsuudestaan saakka, ja psykologina tutki hänen tapaustaan, ei näyttänyt tyytyväiseltä:

— Tämä epävarmuuden tila tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä kaikkiin elämäntoimintoihin. Ratkaistu tilanne, lopullinen avioero olisi parempi. Iskun kestettyään hän palaisi säännölliseen elämäntapaansa. Hän on niin nuori.

Mutta Elisabet ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään. Hän riutuisi turhaan niin kauan kuin hänellä voimia riittäisi. Saatuaan aiheen käydä häntä katsomassa Philippe huomasi _Talonpojan historian_ sohvapöydällä.

— Oletteko lukenut sen? kysyi hän.

— Kyllä.

— Mitä pidätte?

— Se on hyvin kaunis.

Hän lisäsi, kuin olisi jostain toisesta kysymys:

— Miehet voivat muuttaa tunteitaan, ilman että heidän ajatuksensa muuttuu. Naiset eivät.

Nyt se oli hän, joka lausui yleisiä mietelmiä. Philippe näytti vaipuvan ajatuksiinsa, punnitsevan vaikeata seikkaa, ja pohdintansa tuloksena hän yksinkertaisesti totesi:

— Minä puolestani luulen, että hän vielä rakastaa teitä.

— Jättäkää tuo.

— Olen varma siitä. Ja minä tiedän keinon, millä saattaa hänet teille takaisin.

Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:

— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen se rakennettava. Ja nyt ...

— Nyt?

Hän vaipui taas pitkäkseen.

— Se on liian myöhään.

Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:

— Mitä aiotte nyt? Menettekö Provinceen nauttimaan auringosta?

— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme Saint-Martiniin.

— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat. Te hoidatte itseänne varsin huonosti.

Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta:

— Saatte nähdä, että pian olen entiselläni. Terveyteni on vahva ... Joka tapauksessa olen kirjoittanut jälkisäädökseni.

— Se on järjetöntä. Miksi tällaisia synkkiä ajatuksia?

— Uskon lapset äitini huostaan. Ymmärrättehän: en tahdo että se olisi tuo nainen ... Autattehan äitiä voittamaan esteet, eikö totta?

— Oo, rouva!

— Lupaatteko sen minulle. Albert on ystävänne. Hän noudattaa mieltänne.

Philippe nousi, voimatta enää hillitä mielenliikutustaan, samalla kun hänen sääliinsä sekaantui hänen toivoton rakkautensa.

— Ei, ei, rouva, niin ei saa tapahtua.

Käyttäen hyväkseen pääsiäisloman aiheuttamaa keskeytystä oikeudenkäynnissä Philippe seuraavana päivänä astui Pariisin junaan ilmoittamatta kenellekään matkastaan. Hänen poissaolonsa, joka tuskin saattoi herättää huomiota, kesti muutamia päiviä. Grenoblessa ei sitä kukaan epäillyt. Asianajaja ei koskaan ollut erikoisen avomielinen, ja hänen tulonsa ja menonsa pitivät kernaasti salaisuutensa hallussaan. Heti palattuaan hän meni Haxo-kadulle. Vähitellen Elisabet palasi tavanmukaiseen elämäänsä, mutta hitaasti se tapahtui. Lyhyeksi katkaisemansa käynnin lopussa Philippe teki seuraavan kysymyksen:

— Jos _he_ eroaisivat, mitä te silloin tekisitte? Hän karttoi antamasta vastausta:

— En tiedä, hän sanoi.

— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:

— En usko siihen enää.

Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain. Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan, lausui tuon _liian myöhään_, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti, Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa? Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.

Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka osoite oli: _Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard des Adieux_, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta, ja luki allekirjoituksen: _Anna de Sézery_. Silloin hän antoi kirjeen pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle _tuolta taholta_. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan. Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen, valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka horjumatta.

Lontoossa, 6 päivänä toukok. 1907.

»Rouva!

»Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan sen loppuun.

Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös, täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.

Minä en enää voi mitään, minä puolestani, _hänen_ onnensa hyväksi, mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.

Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.

Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä, jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi. Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon, niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon. Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla rehellinen.

Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen. Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti — tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että minulla vain on jälellä sanoa se teille.

Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla, jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä, kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista. Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.

Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni, joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se jäisi salaisuudeksi hänelle.

Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin, niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää, ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva, niinkuin minun omani on minua innostanut!

_Anna de Sézery_.»