Chapter 2

Joka kerta kuin kylää lähestyttiin, asetti luutnantti miehistönsä -- pakolaisia erillaisista rykmenteistä -- riveihin ja ruotuihin, ja niin hän, rumpujen rämistessä, marssi ylpeästi talonpoikain ohitse, komentaen: olalle! Kellä ei ollut mitään olalle nostettavaa, se tallusti kaikessa nöyryydessä kuormaston takana, jossa tietysti sotapapinkin paikka oli.

Siellä tulin tuttavaksi markitantti-matamin kanssa. Tämä kunnian-arvoisa eukko astui pyylevänä laihan hevosensa rinnalla ja kertoili minulle seikkaperäisesti Saalfeldin ja Auerstädtin tappeluista, moittien Preussilaisten asemia ja manövrejä taistelutantereella. Muorin sotatieteellisiin todistuksiin ei minulla ollut mitään sanomista, sillä jos tulisi kysymykseen menettää tappelu kahdensadantuhannen miehen suuruisella armeijalla, niin luulisin pystyväni semmoiseen minäkin.

Tämän sotataiturittaren nimi oli Elisabet, ja hän oli merkillisesti Englannin kuningattaren Elisabetin näköinen, sellaisena kuin tätä vieläkin näkee vaskipiirroksissa. Tällä meidänkin Elisabetilla oli korkeat hartiat, ja hän, kuten Essex'in kreivin armaskin, sanoi tahtovansa olla ja pysyä neitsyenä päiväinsä loppuun asti. Niin, tämä Elisabet oli hilpeä mieleltään ja ketterä kieleltään, oli lukenut koko joukon romaaneja ja lauleli heleänkirkkaalla äänellään berliniläisiä oopera-aarioita. Minä kun suoritin maksun hänen paloviinastansa aina puhtaassa rahassa -- Kaarlo Suuri antoi omasta ja sotalaumansa puolesta pelkkiä velkalappuja, -- niin olin minä päässyt hänen erityiseen suosioonsa. Neronsa ja viinatynnyrinsä kautta oli eukolla niin suuri vaikutus sotajoukkoon ja sitä tietä päällystöön, että hänestä tuli todellinen jäsen sotaneuvostoon, ja aina hänellä olikin sananvuoro, kun keskusteltiin retken jatkamisesta.

Koska muorin hevonen oli niin pahoin uupunut kuin Saalfeldin ja Auerstädtin sankarit ikinä saattoivat olla, ja koska viinatynnyri vain hitaasti seurasi hevosta ja komppania taas uskollisesti ja kiinteästi viinatynnyriä ja ylipäällikkö taas komppaniaa, niin oli se juuri meidän kuningatar Elisabet, joka johti koko retkeä, eikä päivässä kuljettukaan kuin pari kolme virstaa. Ja niin sovitettiin marssi aina, ett'ei yötä oltu milloinkaan kaupungissa, vaan joka kerta jossakin kylässä, missä sotamiehillä oli täysi toimintavapaus ja kuningattaren hevosella maksuton muona. Silloin tällöin levättiin aina kokonainen päivä.

Tällä tapaa ei tosin pitkälle päästy, mutta sen sijaan liittyi joukkoomme yhä uutta sotaväkeä, niin että meitä pian oli lähes 200 miestä. Sen lisäksi oli meillä kaksi ratsastavaa rakunaa ja neljä torvensoittajaa.

8. Yliadjutantiksi.

Neljännen päivän iltana otti Kaarlo Suuri minut syrjään. Olin huomannut hänen hautovan mielessään suuria aikeita.

-- Herra tohtori! -- sanoi hän. -- Sodassahan sitä ihminen onnensa saavuttaa. Kahdeksan vuotta olen ollut luutnanttina; nyt minusta tulee kenraali, nyt tahi ei milloinkaan. Minulla on komennettavinani lähes 200 miestä. Ennenkuin olemme saapuneet Oder virralle, on minulla kenties kaksituhattakin, jotka minä vien kuninkaalle. Mutta minä vien ne hänelle vasta muutamain sankaritöitten perästä. Minä hyökkään rykmenttieni kanssa Saksiin ja ahdistan vihollista takaapäin.

-- Mitenkä? Ettekös te aiokaan Berliniin? -- kysyin minä, muistellen yksinäistä Fredrikaa.

-- En, vaan oikealle, Mittenwaldea kohti. Tohtori, ei tuo sotapapin ammatti teille sovi. Ruvetkaa sotilaaksi. Minä annan teille sotilashatun ja sinisen takin ja miekan ja hevosen. Teistä tulee minun yliadjutanttini. Te olette, sen minä tiedän, taitava matematikassa ja piirustamisessa. Minä voin käyttää teitä tiedusteluretkillä ja seutujen tarkastajana.

Siinä ei auttanut vastustaminen. Minä otin vastaan yliadjutantin viran, se kun ainakin kohotti minut hevosen selkään, jossa minulla oli paremmat toiveet päästä pikemmin Fredrikan luokse. Minä vannoin uskollisuutta Kaarlo Suurelle ja vaihdoin minulle jo ojennetun ylipaimenen sauvan Pietarin miekkaan, vaikk'ei minulla ollut aikomusta hakata keneltäkään korvaa pois.

Sotapäällikkö luki jo samana iltana sotalauluansa, nimitti uusia kapteeneita, korpraaleja ja luutnantteja, esitti minut yliadjutanttinansa ja julisti hämmästyneille joukoilleen jättiläis-aikeensa.

-- Niin, toverit, -- huusi hän, levitellen käsiänsä, -- se on päätetty! Meidän sankarityömme on jälleen korkealle kohottava Preussin kuulun ja maineen. Suuren Fredrikin henki liihoittelee ympärillämme. Vapiseva, verta vuotava isänmaa katsoo meihin, ja mekö, toverit, mekö antautuisimme häpeälliseen orjuuteen? Mitä on meillä valittavana? Voitto ja kunnia tahi armottoman pitkä matka Franskalaisten orjuuteen. Ken minulle uskollisena tahtoo taisteluun lähteä Jumalan ja kuninkaan ja isänmaan puolesta, hän yhtyköön minun kanssani huutamaan: Voitto tai kuolo!

Puhe sai aikaan suuren innostuksen koko sotajoukossa. Useimmat huusivat: Voitto tai kuolo! Moniaat vaan, jotka himoitsivat Berlinin lihapatoja, pistivät pilkallisesti väliin: tai näppien nuolo.

Kuningatar Elisabet oli läsnä hänkin. Varsin selvään huomasi, kuinka syvästi hän oli loukkautunut siitä, että näin tärkeihin toimiin oli ryhdytty, häneltä neuvoa kysymättä. Hän nuuskasi tuon tuostakin, milloin pilkallisesti pudistellen päätään, milloin nyökäyttäen sitä uhkamielisenä.

Seuraavana aamuna -- me olimme Brandenburgin lähitteillä -- läksi sotajoukko liikkeelle. Kaarlo Suuri, uljaana kuin roomalainen imperaatori, ratsasti etunenässä. Hänen rinnallaan ratsastin minä kovasuisen hevosen seljässä. (Se oli viimeisestä yöpaikasta sotatarpeita varten "rekvireerattu".) Vasemmalla vei lavea vallantie Berliniin; oikealle kulki kunnian ja kuolemattoman nimen ahdas, lokainen sivutie, luullakseni Mittenwaldeen päin. Me, nimittäin imperaatori ja minä -- minä puolestani verta vuotavin sydämin -- emme tienhaarassa hetkeäkään epäilleet, vaan käännyimme sankarien reitille oikeaan. Armeija seurasi meitä. Viimeisenä kulkivat markitantin rattaat.

Mutta tienhaaraan päästyään, kuningatar kääntyikin rattaineen vasemmalle, Berliniin päin. Tuskin oli takimmainen rivi nähnyt viinatynnyrin kääntyvän lavealle tielle, niin horjahti sekin, kääntyi ja läksi, sanaakaan sanomatta, marssimaan sen perässä. Naapurin esimerkki tarttui naapuriin; yksi toisensa perästä teki koko-käännöksen, jätti nimensä kuolemattomuuden sikseen ja tallusti huojuvain rattaiden jäljissä, kunnes ei meitä enää ollut kuin me kaksi, nimittäin imperaatori ja minä, edellinen syventyneenä suuriin sotasuunnitelmiin, minä hiukenevin sydämin ajatellen Fredrikaani.

Sitä suunnatonta tuskaa, mikä täytti Kaarlo Suuren, kun hän äkkiä huomasi sotalaumain olevan tiessään! Tuolla se vaeltaa, rakkaan tynnyrinsä perässä, selkä meihin päin, ja sotalaumain etunenässä kuningatar Elisabet, istuen viinatynnyrinsä päällä, niinkuin sotasankari riemuvaunuissansa. Siellä hän paraillaan heleällä kulkullansa hulluttelee:

Rai'u, elon riemu, Lamppus kun hehkuu viel'!

Imperaatori oli pakahtua vihasta. Me ratsastimme valapattoisen armeijan perään. Me huusimme: Seis! Mutta vasta silloin kuin ylpeä kuningatar suvaitsi pysäyttää rattaansa tässä riemukulussa, vasta silloin tottelivat nuo kurittomat sotasankaritkin.

Nyt aloitti luutnantti jyrisevällä äänellä filippikansa -- eikä ole Xenofontin eikä Plutarkon sankareista yksikään suuremmalla voimalla puhunut. Sotamiehet kuuntelivat puhetta hyvin hartaasti ja tuiki tarkkaavaisina, silloin tällöin kumminkin salavihkaa vilkaisten viinatynnyriin päin: eihän vaan luikkine matkoihinsa!

Enkä tiedä, mikä tuosta ylimmäisen sotapäällikön jyrisevästä puheesta lopultikaan olisi ollut seurauksena, sillä kuningattaren rattaat alkoivat taas varsin arveluttavalla tavalla huojua ja vaajua, ellei uusi tapaus olisi äkkiä vetänyt kaikkien huomiota puoleensa.

9. Kaarlo Suuren armeija marssii.

Täyttä laukkaa kiiti parhaillaan meitä kohti Berlinin tieltä muuan husariluutnantti. Niinkuin julma keisari Chaumigrem aasialaisessa tarussa aloittaa verenhimoisen, mutta urhean Pegun historian jyrisevillä sadatuksilla, niin lähetti tämäkin pyytämättä, käskemättä edellänsä alkusoiton, jossa viiden minutin aikana tärisi pelkkiä kirouksia.

-- Mihin h----tiin teitä viedään? -- kiljui hän. Franskalaiset ovat hyökänneet Berliinin. Meidän sotajoukkomme on katkaistu. Kuningas on Küstrinin kautta peräytynyt Länsipreussiin. Meidän täytyy koettaa jollain keinoin päästä tästä puikahtamaan Oderille, Silesiaan.

-- Tulimmaista! -- paukautti Kaarlo Suuri hänelle. -- Me olemme Preussilaisia, herra, emmekä puikahtele. Me murtaumme läpi.

Tämmöinen mahtisana teki tuohon raivoavaan Chaumigremiin valtavan vaikutuksen. Mustia viiksiänsä, kierrellen hän astui kunnioituksella meidän päällikkömme tykö.

-- Jos te, -- puhui Kaarlo Suuri ylevällä tavalla, -- jos te tahdotte liittyä minun joukkoihini, jotka olen kerännyt, pelastaakseni ne kuninkaalle, niin olkaa tervetullut. Siinä tapauksessa saatte komennettavaksenne koko ratsuväen, mikä jo saapuvilla on (nimittäin ne kaksi rakunaa ja neljä pillipiiparia), ja johon vielä lisää odotan, mutta kaikki tämä minun johtoni alla. Ja nyt -- pataljona, oikeal-le! Seuratkaat minua! Ensimmäinen, joka edes ajatteleekaan kääntyä Berliinin päin, otetaan kiinni karkurina, ja minä hirtätän hänet lähimpään puuhun. Mars!

Ja niin sitä lähdettiin jälleen eteenpäin tuota kaitaa ja kuraista kunnian tietä. Ei yksikään enää katsahtanut Berliniin päin. Hirsipuita ei peljätty, vaan Franskalaisia. Itse Elisabetkin seurasi nöyrästi armeijaa. Kainoudessaan oli hän nyt myös astunut maahan viinatynnyrinsä seljästä.

Sotajoukossa vallitsi sanomaton hämmästys. Ovatkohan Franskalaiset jo Berlinissä? Mistä sitä väkeä vaan joka paikkaan piisaa? Taivaastako niitä sataa, vai?

Pää oli nuukallaan minullakin. Napoleon oli niin muodoin saanut valtaansa puolet Preussin kuningaskuntaa, Fredrik Suuren valtakunnan pääkaupungin ja minun Fredrikani. Voi! Fredrika oli sittenkin ollut oikeassa, huudahtaessaan ennustavan henkensä voimassa jäähyväishetkenä: "Ferdinand, me emme enää milloinkaan näe toisiamme!"

Kuinka kauheasti olivat asiat muutamassa päivässä muuttuneet! Preussin sotalaumat, joitten edessä aikoinaan koko Europpa oli vavissut, oli nyt lyöty; ihanaan kukoistukseen ennättänyt kuningaskunta oli yhdellä ainoalla iskulla maahan muserrettu; minun morsiameni oli maailman kohteliaimman ja urhoollisimman kansan vallassa; minun patronani, riikinkreivi, oli piiritetyssä kaupungissa, jonka jo Tillykin kerran ennen oli polttanut poroksi; minun kirkkoherra-kuntani oli -- taivas ties missä; ja minä, rauhaa rakastavainen _Doctor philosophiae, Magister bonarum artium_, nimityksen saanut kirkkoherra y.m., minä en kaikesta tuosta ollut enää rahtuakaan, olin vain -- Kaarlo Suuren yliadjutantti!

Mutta todellakin, kun minä tuossa, kohtaloitani harkiskellen, ratsastin vuoroin luutnantti-kenraalini, vuoroin tuiman Chaumigremin rinnalla, mielikuvituksiini vajonneena, milloin muistellen Fredrikan kuvaa, milloin katonrajoista kammiotani, ja väliin äkkiä heräten Rosinantteni kompastuksiin, katsellessani outoja seutuja edessäni, vieraita kasvoja, viiksihuulia rinnallani, marssivaa sotajoukkoa takanani, -- silloin piti minun ny'äistä nenästäni tai nipistää käsivarteeni, ollakseni varma, että kaikki tämä on täyttä totta eikä unta.

Aika ajoin minua harmitti, ajatellessani, että minun täytyy olla mukana näissä sotaisissa seikkailuissa, sen sijaan kuin minun pitäisi päästä lemmen siivillä lentämään Berliniin. Mitäpäs pahaa Franskan keisarin marsalkat olisivat tahtoneet tehdäkään poloiselle _bonarum artium magisterille_, joka kaikeksi onneksi ei vielä ollut ennättänyt painattaa kuuluisia voittolaulujaan? Mutta silloin löi taas hetki, joka sai minut tyytymään kohtalooni, ja se tapahtui joka kerta kuin mieleeni iski -- ei Fredrikan uskollinen rakkaus eikä voittajan jalomielisyys, vaan -- rahakukkaroni. Milläs minä eläisin Berlinissä? Opetustuntini oli jo annettu muille: voittokuluni olivat olleet turhaa työtä. Yliadjutanttina oli minulla, selvällä sotamiehen kielellä sanoen, vapaa ruoka ja vapaa asunto. Ja kukapas tietää, ajattelin minä, miten pitkälle pääsetkään sotilaallisella urallasi? Mitäpäs Moreau muuta oli kuin pelkkä advokaati, mutta hänpä se sittenkin teki samallaisen kuuluisan palausretken kuin Xenofontikin! Menepäs takaamaan, ett'ei joku filosofian tohtorikin vielä hämmästytä maailmaa palausretkellänsä!

Kaikellaiset pahat huhut, jotka tiesivät Franskalaisia kihisevän Berlinin ympäristöillä, saivat sotajoukkomme siirtymään yhä kauemmas etelään. Me koetimme kyllä innostuttaa toisiamme sankaritöihin ja haastelimme tuon tuostakin murtautumisesta vihollisten linjain läpi: mutta Chaumigrem ei ollut sittenkään ihan väärässä, puhuessaan puikahtamisesta, sillä me kuljimme kuin kuljimmekin ristiin rastiin viheliäisiä kyläteitä kuin mitkäkin laukkukauppiaat. Kuningattaren rattaitten edessä oli monta hevosta; kaksi päivää astuttiin pikamarssissa, ja kunnon talonpojat toivat meille uskollisesti tietoja, millä tienoin vihollisia milloinkin oli nähty, ja laupiaassa anteliaisuudessaan antoivat meille ilmaiseksi ruokaa ja juomaa. Mutta näin he vaan kaikki haastoivat: "Painakaa Silesiaan. Franskalaiset ovat jo Frankfurt an der Oder'issa."

10. Voittoisa kahakka.

Toisena iltana, siitä lukien kuin oli käännytty oikealle Berlinin vallantieltä, kävimme pääkortteriin erääsen viheliäiseen kyläkapakkaan.

-- Totta tosiaankin -- sanoi luutnantti tuimalle Chaumigremille, kun vartijat oli asetettu ylt'ympärille, -- totta tosiaankin minä teen vielä Napoleonille tepposet hänen selkänsä takana.

Ja sen sanottuaan hän naurahteli varsin hyvillään, josta jokainen huomasi hänellä olevan mielessään paljo muutakin, vaikk'ei hän kaikkea sanokaan.

-- Saattaa olla, -- mörähti Chaumigrem. -- kunhan ei vaan Napoleon antaisi meitä huomenna tepposillaan selkään.

Kylmä väristys kävi ruumiini läpi, sillä ajattelinhan minä tietysti selkä kultaani minäkin.

Chaumigremin barbarinen päähänpisto pani meidät miettimään. Ääneti olimme kaikki kolme.

Äkkiä ponnahdimme me pystyyn ja seisoimme suorina joka mies kuin kynttilät, sillä ulkona pamahti useampia pyssynlaukauksia, ja samalla kuului meidän miesten huutoja: "Franskalaisia! Vihollisia! Ulos joka mies!"

Rumpu pärisi. Torvensoittajat puhalsivat kuin henkensä edestä. Chaumigrem oli kalmanvaalea. Minä, salatakseni kauheata säikäystäni, riehuin kuin riivattu ympäri kapakkaa ja huusin:

-- Hakkaa päälle, uljaat Preussin miehet! Hakkaa päälle!

Minä koetin löytää ovea, mutta ihmeellinen sokeus oli tullut päälleni. Min'en löytänyt sitä. Hädissäni löin minä vanhalta emännältä kaikki kaapit rikki ja kiljuin yhä kovemmalla äänellä:

-- Ulos, Preussilaiset! Uljaat Preussin pojat, älkää jättäkö minua!

Emäntä voivottamaan kauheasti; lapset parkumaan minkä kulkusta läksi; koirat ja kissat kiitämään pitkin pöytiä ja tuoleja ja vihdoin ylös kuuman uunin päälle.

Tämä sekasorto, tämä huuto ympärilläni teki kauhistukseni entistä suuremmaksi. Min'en enää osannut uskoa muuta kuin että tupa on Franskalaisia täynnään, ja että he täällä nyt parhaillaan keihästelevät lapsia pistimiinsä.

-- Jos nyt, -- ajattelin minä, -- jos nyt taivas vielä tämän ainoan kerran armahtaisi minua, niin en enää milloinkaan rupeaisi yliadjutantiksi, en milloinkaan.

Minun riehumiseni ja kirkumiseni olivat Kaarlo Suuren ja Chaumigremin silmissä kaikeksi onneksi ilmenneet aivan toisenlaisessa valossa: he pitivät sitä uljuuteni ja rohkeuteni merkkinä. Se se heillekin antoi uutta miehuutta. He paljastivat miekkansa ja astuivat portaitten edustalle kerääntyneitten joukkojen luo. Minä seurasin heitä.

Voi kuinka hyvältä tuntui siellä ulkona, pimeässä! Siellähän ei minua kukaan voinut nähdä. Siellähän minun sopi, jos kovin kovalle alkaisi ottaa, panna kenenkään estämättä toimeen palausretki Moreaun tai Xenofontin tapaan. Minä on ole suinkaan pelkuri, mutta tällä kertaa oli sanomaton kammo saanut minut valtoihinsa. Sitä paitsi olen minä jo pienestä pitäin ollut vähän arjempi illanpimeässä kuin päiväs-aikaan.

-- Adjutantti esiin! -- komensi Kaarlo Suuri. -- Käykää kahdenkymmenen miehen kanssa hautausmaalle päin. Siellä on vartijoittemme päälle rynnätty. Jos tarvis tulee, pankaa sana; me riennämme sitten teidän avuksenne. Tämä on toistaiseksi vaan etuvartijain kahakkaa.

Näin hän käski. Kaksikymmentä miestä läksi astumaan hämärissä häämöittävää kirkontornia kohti. Ja minä, onneton _Magister bonarum artium_, -- minun ei auttanut muuta kuin asettua miekka kädessä heidän etunenäänsä.

-- Hittoko sitä riivaa, tuota luutnanttia? -- ajattelin itsekseni. -- Eikös hän enää ole muistavinaan, että minä Berlinissä asuin katon rajassa?

Mutta kunniantunto toi pian rohkeutta rintaani. Saavuttuamme hautausmaan kohdalle, musteni äkkiä silmissäni: meitä ihan vastapäätä oli vanha kiviaita, jossa kasvoi vanhoja pensaita, mutta minä luulin kiviaitaa franskalaiseksi sotaväeksi ja pensaanhaaroja pistimiksi. Minä hyppäsin syrjään ja huusin kamalalla äänellä, niinkuin olisi kummituksia edessäni:

-- Ampukaa, pojat! Ampukaa!

Vasta kiväritulen valossa huomasin olevani taistelussa kunnian-arvoisen kiviaidan kanssa.

-- _Pardon, pardon_! (Armoa, armoa!) -- kuului samassa useampia huutoja, ja seitsemän miestä keveätä franskalaista jalkaväkeä ryömi esiin kiviaidan juurelta, jonne he olivat lymynneet, ja laskivat aseensa maisterin jalkain juureen.

Jos olisivat, hupsut, pitäneet suunsa kiinni, niin ei olisi heitä kukaan huomannutkaan.

Vangit luettiin, sittenkuin kaikki aseet oli otettu heiltä pois, ja vietiin pääkortteriin. Sanomattakin on selvä, että minä jonkunmoisella ylpeydellä astuin Kaarlo Suuren eteen tallilyhtyjen, lamppujen ja päreitten valossa.

Hän syleili minua koko armeijan nähden.

-- Herra adjutantti! -- lausui hän. -- Teidän rohkeutenne, teidän älykkäisyytenno tuottaa teille kunniata. Teidän toimenne tässä kahakassa olen minä ensi tilassa esittävä hänen majesteetillensa kuninkaalle.

Vangeilta saimme tietää, että yksi komppania franskalaista keveätä jalkaväkeä oli saanut käskyn majoittautua tähän kylään. Ensimmäisten laukausten perästä oli se kumminkin heti vetäytynyt takaisin, kun ei osannut arvatakaan kohtaavansa täällä Preussilaisia, vieläpä niin suurissa laumoissa. Siihen luuloon heidät kaiketi olivat saaneet meidän laajalle asetetut vartijamme sekä rumpujen pärinä ja uljaitten pillipiiparien puhallus. Nämä seitsemän vangiksi otettua olivat joutuneet liian kauaksi pääjoukosta.

Iloissani kestitytin minä näitä maailmanvoittajia parhaalla, mitä meillä oli. Nehän olivat ensimäiset ihmiset, joita milloinkaan olin ottanut vangiksi, ensimmäiset Napoleonin sotasankarit, mitä eläessäni olin nähnyt. Miehet olivat mielissään ja kiitollisia minun suojeluksestani, ja minusta tuntui silloin vähän siltä kuin minä koettaisin päästä heidän suojelukseensa. Kysyttyäni näet, kuinka paljo Franskalaisia näillä tienoin liikkuu, sain kauhukseni kuulla, että kokonainen armeijakunta marsalkka Davoust'in johdolla marssii Saksista Berliniä kohti.

Minä tulkitsin heidän ilmoituksensa läsnäoleville päälliköilleni.

Kaarlo Suuri, riemuissansa sotajoukkonsa esikoisvoitosta, hykerteli käsiään.

-- Tulimmaista! -- puheli hän, -- olenpa sittenkin tehnyt tepposia franskalaiselle armeijalle sen seljän takana.

Mutta Chaumigrem oli jälleen vaalennut, ja hänen silmänsä tuijottivat kylminä ja kankeina kuin lasipallot.

11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.

Mikä minulle tuossa kuuluisassa urostyössäni erittäinkin tuotti mielen-ylennystä, oli se, ett'ei lähimmäisistäni ollut kukaan menettänyt henkeään, ei edes verenpisaraakaan. Se tosin ei ollut minun ansioni. Mutta tuon sotapäällikköjen ansion laita niin suurissa kuin pienissäkin kahakoissa näyttää minusta yleensäkin olevan vähän niin ja näin. Näöltään vähäpätöinen, usein aivan huomaamatta jäänyt seikka, jonkun korpraalin älykäs hoksaus, rumpalin sanasutkaus, rintamamiehen satunnainen hyvä tahi paha tuuli, -- kaikki tuo usein vaikuttaa suuren tappelun onnelliseen ratkaisuun paljoa enemmän kuin sotapäällikön nero. Rykmentit ja pataljonat ja komppaniat, eivät ne taistelutantereella ole läheskään pelkkää konetta, niinkuin tavallisesti luullaan. Miltähän näyttäisikään todellinen psykologinen kuvaus Maratonin, Farsalon, Marengon ja Jenan tappeluista!

Aamun sarastaessa olimme jo valmiina lähtemään edelleen. Ilma oli kylmä, mutta meidän imperaatori arveli, että tänään saadaan vielä kuumaa kokea. Vihollisia vilisi kaikissa läheisissä kylissä, niin tiesivät talonpojat kertoa. Sotaneuvostossa päätettiin lähteä kulkemaan metsien halki halonvetäjäin teitä myöten.

Tuskin oli kylästä päästy, niin jo näimme tasangolla Franskalaisia joukkoja eri haaroilta astuvan suoraa päätä meitä kohti, yksin siitä metsästäkin, jonka oli määränä ottaa meidät suojaansa.

Ylipäällikkö ei tuosta hätkähtänyt. Stoalaisella tyyneydellä hän asetti sotajoukkomme tappelujärjestykseen.

Vasen sivusta ulottui erään rapakon reunaan, oikea nojautui vanhaan pähkinäpuuhun.

-- Toverit! -- lausui hän. -- Älkäät unohtako, että te olette Preussilaisia, Meillä tosin ei ole sotalippua, mutta katsokaa minun valkoista töyhtöäni; se on kaikkialla liehuva teidän edessänne kunnian tiellä.

Tuohon tapaanhan puhui Henrik IV:kin kerran, pulaan jouduttuaan.

-- Ellemme me voi ylivoimaa voittaa, -- jatkoi Kaarlo Suuri, -- niin ei meitäkään, Preussilaisia, kukaan koskaan voita. Pahin mitä meille saattaa tapahtua, on se, ett'emme tänä iltana enää aterioitse jossain viheliäisessä kylässä, vaan Ziethenin, Schwerinin, Winterfeldin ja Fredrik Suuren seurassa.

Sen voimallisemmin ei olisi Leonidaskaan osannut Termopylaissa puhua kuolemaan määrätyille Spartalaisilleen.

Meidän armeija olisi kuitenkin kaikessa kainoudessaan tyytynyt maalliseen silavaan ja hapanlohkoon ja naurishautoihin ennemmin kuin elysilaisiin herkkuihin. Ah, leipäkannikka Fredrikan kädestä olisi minunkin mielestäni ollut suloisempi kuin ambrosia kaikkien muinaismaailman sankarien seurassa.

Oli oikein kamala katsella, mitenkä vihollisen eri kolonnat verkalleen lähenivät sänkipeltoja pitkin. Tuon tuostakin kuului sieltä päin rumpujen pärinää.

Nolona istuin minä ratsuni seljässä lähellä pähkinäpuuta oikealla sivustalla. Chaumigrem parka oli sijoitettu vasemmalle sivustalle rapakon tai lammen pahaisen rannalle, missä hänen neljä pillipiipariansa pitivät pakanallista pauhua. Ei liene hänenkään mielensä ollut paljoa valoisampi.

Viimeistä kertaa ennen verilöylyn alkamista kiiti Kaarlo Suuri täyttä laukkaa minun luokseni.

-- Herra yliadjutantti, -- sanoi hän, -- tänään on se päivä, jolloin teidän neronne on ilmenevä täydessä loistossaan. Mutta, minä pyydän teitä, älkää Herran tähden päästäkö urheuttanne kuohahtamaan yli laitojensa. Olkaa järkevä. Jos minä kaadun, niin otatte te päällikkyyden käsiinne. Vihollisia on liian paljo. Jos meidät lyödään takaisin, niin vetäydymme me jälleen kylään ja siellä hautausmaalla puolustamme itseämme viimeiseen mieheen.

Hän ratsasti pois ja jätti minut poloisen kuohuvan urheuteni huostaan.

Kuningatar Elisabet oli sillä välin tehnyt rattainensa rohkean liikkeen rapakon ympäri, päästäkseen kaiketikin senpuoleiselle peltotielle. Siitä taas olisi ilmeisestikin ollut haittaa tuiman Chaumigremin hyökkääville ratsuväen liikkeille, sillä hän alkoi kiroilla kauheasti ja pakotti itkevän kuningattaren kulkemaan vaunuineen päivineen ennen kahakan alkua rintaman esitse pähkinäpuuta kohti.

Tämä satunnainen manövri ratkaisi taistelun surkean lopun, ennenkuin se oli alkanutkaan.

12. Jatkoa.

Samassa silmänräpäyksessä kuin armeija oli kiinnittänyt kaipauksen ja rakkauden silmäykset ohikulkeviin rattaisin, samassa pamahti vihollisen puolelta ensimmäinen tykinlaukaus. Ja voi kauhistusta! Tykinluoti, niinkuin varta vasten tähdättynä, iski keskelle isoa viinatynnyriä, niin että nektari läksi kaikessa helmeilevässä kirkkaudessaan vuotamaan maahan ja hevoset kiitämään, rattaat perässään, pitkin peltoa.