Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KUN RAUHAN MIES SOTAA KÄVI

Kirj.

Heinrich Zschokke

Suomensi Samuli S. [Kriegerische Abenteuer eines Friedfertigen.]

Otava, Helsinki, 1902.

SISÄLLYS:

1. Yhdeksänneljättä täyttänyt. 2. Kirje. 3. Ero. 4. Matka Magdeburgiin. 5. Pahoja aavistuksia. 6. Takaisin. 7. Nimitetty sotapapiksi. 8. Yliadjutantiksi. 9. Kaarlo Suuren armeija marssii. 10. Voittoisa kahakka. 11. Toinen kahakka ja sen seuraukset. 12. Jatkoa. 13. Sotavankeus. 14. Yhteen yhdytään. 15. Karkuri. 16. Tallirenkinä ja kuskina. 17. Murhaa ja miestappoa taas. 18. Vaarallista seuraa. 19. Ihana aamurusko. 20. Päivä nousee.

1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.

Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minä asuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Oli sunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristys puistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet jo viidennelläkymmenellä!

Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä 20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessä vielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaan kykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on jo hyvinkin ovela. -- Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavin tuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesut ovat häneltä silloin jo tiessään. -- Mutta neljäkymmentä! Niin neljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!

Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollut siihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikain arvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkä milloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.

Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen, nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin jo sanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.

Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinen teologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollut minun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitä nyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun, sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollut sukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikosta viikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja, pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olin kirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentään raskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajat minulle vaskirahassa.

Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksi mieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minua joskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, -- minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt ja vaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivat minua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.

Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oli minulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorilla kukka, yksinäisyydessä.

Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeuteni valtaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edes opettanut minulle jotain käsityötä!

Fredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattuna morsiamenani. Hurskas, herttainen tyttö, mutta yhtä köyhä kuin minäkin. Hänen isänsä oli ollut hovineuvos, mutta oli tehnyt konkurssin ja pian sen jälkeen äkillisesti kuollut. Vanha äiti eli pienessä kaupungissa Puolan rajalla niukoissa oloissa. Hän oli liian köyhä, pitääksensä tytärtään luonaan. Fredrika palveli eräässä talossa Berlinissä armollisen rouvan seuranaisena, selvemmin sanoen kamarineitsyenä, ja avusteli sieltä käsin vanhaa äitiänsä. Hilpeä minä kyllä olen mieleltäni, mutta jo minä senkin seitsemän kertaa olin joutua aivan epätoivon valtaan, ellei Fredrika, hyvä hengettäreni, olisi minua rohkaissut ja tukenut.

Mutta nyt läheni jo viides kymmen, Fredrika oli kuudenkolmatta maissa! Yhä vain minä olin köyhä, hurskas teologian kandidaati ja hän -- kamarineitsyt.

2. Kirje.

Näissä lohduttomissa mietteissäni olin saanut vaatteet ylleni. Silloin kuului koputus ovella, ja postiljooni astui sisään. Paksu kirje. Siihen meni minulta viisi groschenia, -- sangen tuntuva lovi melkein tyhjään kukkaroon.

Minä heitime tuolilleni ja koetin sinetistä ja päällekirjoituksesta arvata kirjeen lähettäjää. Niin minä teen aina, hillitäkseni uteliaisuuttani. Samalla on niin hyvä tilaisuus kuvailla mielessään jos mitäkin hyvää ja hyödyllistä, minkä kirje mukanaan muka tuo. Joko ma avaan kirjeen, vai jätänkö huomiseksi? Tänään on minun syntymäpäiväni, enkä nyt tahtoisi saada mitään pahoja uutisia, ja semmoisiahan kirjeessä kyllä saattaa olla. Sehän olisi paha enne koko ensi vuodeksi. Ihminen on hyvin vapauskoinen ylipäänsä, mutta kovan onnen päivinä asuu kuin asuukin hänessä palanen taikauskoa.

Minä heitin arpaa. Se määräsi: älä avaa! Paha merkki.

-- Ei maar, -- kuiskutti minussa uteliaisuus urheuden sotisovassa. -- Uhka uhkaa vastaan, ja pois kaikki taikauskoinen arkuus!

Sinetti murrettiin. Minä luin ja luin edelleen, ja kyynelet alkoivat himmentää näköäni. Minun täytyi panna kirje syrjään, toipuakseni hiukan. Minä luin sen uudestaan -- o ikuinen kaitselmus, o Fredrika! Minä heitin kirjeen pöydälle ja samassa heitin itseni polvilleni, painoin pääni alas ja itkin riemun kyyneleitä, kenties ensimmäisiä elämässäni, ja kiitin Herraa, kaiken hyvän antajaa, niin suuresta armosta.

Kirjeen oli kirjoittanut ainoa suosijani, muuan kauppias Frankfurt am Mainissa, jonka talossa minä ennen vanhaan olin kauan aikaa ollut kotiopettajana. Sattumalta -- ei vainenkaan: missä Jumala on olemassa, siellä ei ole sattumaa -- no niin, hyväntahtoisen ystäväni välityksellä olin minä saanut kutsumuksen kirkkoherran-virkaan erään entisen riikinkreivin patronaatipitäjässä. Seitsemänsataa guldenia palkkaa, vapaa asunto, lämpö, puutarha j.n.e. ja sen lisäksi vielä se toivo, että, jos onneni saattaa minut riikinkreivin suosioon, pääsen hänen pienen poikansa opettajaksi ja saan siitä lisäpalkkiota. Vihdoin sanotaan kirjeessä, että minun pitää saapua Magdeburgiin ehdottomasti lokakuun 19 päiväksi, jolloin riikinkreivi saapuu matkoillansa sinne ja halajaa tavata minua. Frankfurtilainen suosijani ei sanonut osaavansa kyllin ylistellä ystävänsä, riikinkreivin, luonnetta ja hyviä avuja. Kutsumuskirja, kreivin allekirjoittama, oli liitetty kirjeesen.

Näin olin nyt odottamattani päässyt kakskymmen-vuotisten toiveitteni perille!

Minä puin itseni valmiiksi ja menin, en vainenkaan -- lensin, kutsumuskirja taskussani, ainoan ystäväni luokse.

Fredrikan herrasväki oli kaikeksi onneksi kirkossa. Fredrika oli yksin kotona ja säikähti, minut nähtyänsä. Minä olin hengästynyt, kasvoni hehkuivat, silmäni säkenöivät. Levottomana vei hän minut pieneen kamariinsa. Minun piti tiedoksi tehdä hänelle suuri onneni, mutta min'en voinut puhua. Minä itkin, suljin hänet kiihkeästi syliini, ja painoin kuumeisen pääni hänen olkapäätänsä vastaan.

Hän vapisi sylissäni säikäyksestä. -- Mikä onnettomuus teitä on nyt kohdannut, koska entinen mielenrohkeus on teissä niin kerrassaan masentunut? -- kysäisi hän.

-- Ah, Fredrika! -- huudahdin minä. -- Kärsimään olen kyllä oppinut. Olisin ollut valmis kovintakin kohtalon iskua vastaan-ottamaan hymysuin. Mutta ilo on minulle kovin outo vieras; sitä vastaan ei minulla ole asetta ainoatakaan. Minua hävettää, mutta nyt on filosofi ihan musertumaisillaan sen alle.

-- Iloko, herra tohtori? -- kysäisi Fredrika kummastellen.

Minä olin kyllä arvoltani _Magister bonarum artium_, mutta olin muodinmukaisessa kainoudessa tyytynyt olemaan kernaammin filosofian tohtorina kuin vapaiden taiteitten mestarina. [Yliopistolliset opin-arvot Saksan yliopistoissa olivat ja ovat toisellaiset kuin meillä. Suomentajan muistutus.]

-- Muistattehan, -- virkoin minä, -- muistattehan vielä sitä hetkeä, jolloin me Saussoucin puutarhassa ensi kertaa tunnustimme, kuinka rakkaita toisillemme olimme? Siitä on nyt yhdeksän vuotta. O Fredrika! Silloin, tähtikirkkaan taivaan alla ja Kaikkinäkevän edessä vannoimme uskollisuutta ja rakkautta toisillemme, ja tämän valamme olemme uskollisesti pitäneet hamaan tähän päivään asti, vaikka toivottominakin. Tahdotko nyt seurata minua, Fredrika? -- lisäsin minä hiljaa ja arastellen, sillä ensi kertaa sinuttelin nyt häntä. -- Sinua odottaa soma asunto maalla, sievä puutarha, ja tahdotkos olla onnestani osallinen? Kas täss'on kutsumuskirja. Minusta on tullut kirkkoherra.

Hän luki kirjeet. Ilo loisti hänen kauniilla kasvoillaan sitä kirkkaampana, mitä enemmän hän luki. Niin viehättävältä ei hän mielestäni ollut milloinkaan näyttänyt. Silloin hervahtivat häneltä kädet kirjeineen hänen syliinsä; ääneti ja punastuen hän katseli minua, ja muutama kyynel vierähti pitkin hänen poskiansa.

-- Minä lähden sinun kanssasi, Ferdinand, minne vaan tahdot, -- äänteli hän ja vaipui nyyhkyttäen minun rinnalleni.

Me olimme nyt onnellisemmat kaikkia enkeleitä. Hetken perästä hän riuhtaisihe irti sylistäni, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä tuoliin, rukoilevaan asentoon.

Vihdoin hän nousi ja katsahti minuun verrattoman suloisella hymyllä.

-- Mutta onko tämä kaikki totta? Minusta tuntuu kuin olisi se pelkkää unta vain. Saanko minä nähdä nuo kirjeet vielä kerran? Enhän muista enää sanaakaan, mitä niissä sanotaan.

3. Ero.

-- Sanomattakin on selvä, -- sanoin minä, -- ett'en minä astu seurakuntaani, olematta nainut mies. Kuinkapa saattaisinkaan virkatoimeni ensi päivinä ottaa päälleni pienen taloutemme maalliset huolet ja järjestyspuuhat? Miss'on minun työhuoneeni? Miss'on meidän asuinhuoneemme? Sinun pitää näyttää minulle kaikki tuo, Fredrika. Sinä olet tuosta vieraasta talosta tekevä lämpöisen kodin. Älä vaan unohda: työhuoneessani pitää olla akkuna, joka antaa sinun puutarhaasi, niin että keväisin saatan nähdä, kuinka sinä siellä kylvät ja istuttelet.

Hän naurahti punastuen eikä tahtonut kuullakaan tuollaista. Kumminkin hän puheli uusista uutimista akkunoissa, ja mitenkä puutarha olisi järjestettävä, ja eiköhän kävisi halvemmaksi ostaa kaikki, mitä tarvitaan, Frankfurtista. Sitten hän haasteli vanhasta äidistään, joka tulee meidän luoksemme, ja kyökistä hän haasteli kanssa ja kellarista.

Näin ollen ei ollut jäljellä muuta kuin ryhtyä tositoimiin: pyytää Fredrikalle armolliselta herrasväeltä eroa palveluksesta, sanoa irti katonrajainen kammio ja yksityistunnit, kuulututtaa meidät avioliittoon j.n.e.

Kaikki kävi, niinkuin käydä piti. Onnitteluja ja pieniä lahjoja tuli joka haaralta. Pian olin rikkaampi kuin moneen vuoteen tätä ennen. Muuan berliniläisiä tuttaviani, jonka lapsia olin opettanut, tarjosi minulle Magdeburgiin asti keveät matkarattaansa, ja sitä tarjousta en minä suinkaan hyljännyt.

Minä hankin itselleni tarpeenmukaiset passit. Silloin oli levoton aika: sotaa ja sotahuutoa kaikkialla. Meidän kuningas oli jo lähtenyt sotalaumoineen Thüringiin, tuota tähän saakka voittamatonta Napoleonia vastaan. Meille ei tuo sentään kovin suurta huolta tuottanut. Olihan vallan epäilemätöntä, että Franskalaiset ajetaan ennen neljäätoista päivää Reinin toiselle puolelle. Ennakolta, hyvin harkitsevana runoniekkana, olin minä katonrajaisessani jo sepittänyt viisikolmatta preussilaista sota- ja voittolaulua, joissa kaikki tulevaiset tappelut oli kuvattu niin tarkkaan, ett'ei tarvinnut kuin liittää niihin vain tappelutantereen nimi. Berliniläisiltä kustantajilta toivoin niistä saavani yhden ja toisen taalerin puhtaassa hopeassa. Huolellisena miehenä pistin nyt voittolaulujen käsikirjoitukset taskuuni siltä varalta, että ensimmäiset saisin painoon jo Magdeburgissa.

Lokakuun 14:nä, sinä päivänä, jolloin vanha preussilainen maine ja mahti näki häviönsä Jenassa ja Auerstädtissä, sinä päivänä sanoin jäähyväiset Fredrikalle. Ensimmäinen ero yhdeksän vuoden perästä!

Häät vietetään, niin oli päätetty, Berlinissä, heti kuin olen palannut Magdeburgista, ja sitten sitä lähdetään omaan pappilaan. Niin ihanalta kuin kaikki tuo kaukaa katsellen näyttikään, ei se meitä kumminkaan voinut lohduttaa. Tuntui kuin meidät temmaistaisiin ainiaaksi erillemme. Filosofian tohtorina minä kielsin kaiken inhimillisen aavistuskyvyn, mutta sulhasmiehenä minä hurskaassa yksinkertaisuudessa uskoin itsekin sitä.

-- Ferdinand! Ferdinand! -- nyyhkytti Fredrika. -- Jumala suojelkoon sinua! Ole onnellinen, mutta emme me enää toisiamme näe milloinkaan!

4. Matka Magdeburgiin.

Lokakuun 15:nä ajoin minä äärettömän tyytyväisenä Brandenburgin tulliportista maantielle, kutsumuskirja ja voittolaulut taskussani. Potsdamissa piti minun muutamain asiain tähden olla yötä. Illalla läksin Sanssoucihin. Siellä puutarhassa, tuossa klassillisessa paikassa, jossa seitsentoista-vuotias Fredrika kerran oli vannonut minulle uskollisuutta, siellä minä nyt, yhdeksän vuoden perästä, uudistin uskollisuuteni lupauksen. Sitten istuin huoneessani yöhön myöhään, kirjoitellen armaalleni iliadia toiveistani ja unelmistani; kuvailin tulevan kotoisen elämämme onnea tuolla pappilassa, kaukana suuren maailman touhusta.

-- Sinä ja minä, mitä me muuta tarvitsemme, saadaksemme alas maan päälle koko taivaan autuuden? Meidän majamme ja meidän puutarhamme on oleva ihanin osa Luojan luomakuntaa. Meitä ei kadehdi kenkään, emmekä me itse enkeleitäkään kadehdi.

Hyräillen Salis'in "Yks' on toivo mulla vielä", minä vaivuin unen helmaan, ja uneni oli vaan yhä kirjavampaa jatkoa äskeisiin haaveiluihini.

Varhain seuraavana aamuna läksin matkaa jatkamaan. Kyytimiestä ei minulla ollut, ja hevonen minulla oli säveä ja nopeajalkainen. Ajaessani tuossa, mietiskelin mielessäni, millä tavoin minun tulisi puhella kreivin kanssa, esiintyäkseni niin edullisessa valossa kuin suinkin, taikka olin haastelevinani Fredrikan kanssa, kun hän näyttelee minulle pappilatani, ja olin sanovinani hänelle: "Katsos, enkelini, tämä se on sinun valtakuntasi." Vaihteeksi pidin hengessäni tulosaarnaani kirkkoon kokoontuneelle kansalle, joka kunnioitti minussa sielunpaimentansa, ja samoin läsnä olevalle korkealle herrasväelle. Puheeni oli hyvin liikuttava: ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Fredrika lankesi kaulaani ja palkitsi minua suudelmalla.

Brandenburgin majatalossa vallitsi suuri vilkkaus. Puhuttiin ankarista taisteluista Napoleonin ja kuninkaan välillä: prinssi Louis Ferdinandin sankarikuolema Saalfeldissä oli saatu hirveällä tavalla kostetuksi; Thüringin metsissä olivat maailman voittajain, s.o. Franskalaisten, ruumiit tukkineet vuolaat virrat uusille urille.

-- Ja kuinka on käynyt keisari Napoleonin? -- kysäisin minä.

-- Kadonnut.

-- Entäs marsalkka Lannes?

-- Kuollut,

-- Entäs Davoust?

-- Kuollut.

-- Entäs Ney?

-- Kuollut, Kuolleet kaikki tyyni.

En voinut enää pidättää itseäni. Minä pistin käteni taskuun ja olin vetämäisilläni voittolaulut esille. Takanani muuan vanha mies otti piipun suustaan, kumartui, ikäänkuin sattumoisin, puoleeni ja mörähti syvimmällä bassolla:

-- Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta minä tiedän, ett'ei tuossa ole mitään perää. Suuri onnettomuus on tapahtunut.

Käteni herposi. Sotalauluni jäivät kuin jäivätkin entiseen kätköpaikkaansa. Suuri onnettomuusko? Ja minun pitäisi päästä Magdeburgiin! Kunhan ei vaan Napoleon armeijoineen pääsisi tunkeutumaan minun ja Fredrikan välille! Jo alkoi minua puistuttaa.

Mutta kaikki kansa, paitsi tuota vanhaa kovan onnen ennustajaa, riemuitsi majatalossa niin kovaäänisesti, niin vakuuttavasti. Jokainen tiesi kuvata taistelut ja kuninkaan voitot niin tyyten tarkoin, pienimpiä erikoisseikkoja myöten, ettei mointa voinut kertoa muu kuin se, joka oli kaiken tuon omin silmin nähnyt tahi silminnäkijältä kuullut. Minä yhdyin enemmistön mielipiteesen ja panin levollisesti maata.

5. Pahoja aavistuksia.

Seuraavana päivänä tuli maantiellä vastaani tuon tuostakin kuriireja, kiirehtien nähtävästi Magdeburgista tai armeijan luota Berliniin. Näitten sanansaattajain juhlallinen vaitiolo näytti minusta varsin arveluttavalta, sillä ilonsanomiahan pyytämättäkin ilmoitellaan puoleen ja toiseen.

Eräässä kylässä oli suuri ihmispaljous koolla. Minä ajoin väkijoukkoa kohti, mutta tieltäni ei väistynyt kukaan. Nyt vasta huomasin ison talon edustalla satuloituja hevosia ja akkunassa preussilaisia husareita.

-- Mitäs uutta kuuluu? -- kysyin minä lähinnä seisovilta ja pysäytin rattaani.

-- Voi hyvät ihmiset! -- huudahti muuan vanha maalais-eukko. -- Kuningashan on joutunut ihan tappiolle, ja Franskalaiset marssivat jo tännepäin. Ties vaikka jo olisivat tunnin perästä täällä.

Tietysti minä en moisiin sanomiin paljoakaan luottanut. Minun teki kumminkin mieleni saada tarkempia tietoja. Ajoin senvuoksi rattaani seinäviereen, astuin maahan ja menin rakennukseen. Siellä vilisi ihmisiä kaikkialla. Husareita, talonpoikia, virkamiehiä olivat huoneet kirjavinaan. Siellä poltettiin, juotiin, kiroiltiin, juteltiin. Iloisia kasvoja ei näkynyt missään. Milloin puheltiin Preussilaisten tappioista ja Franskalaisten lähenemisestä, milloin jostakin överstistä, joka kovasti haavoitettuna ei enää kykene ratsastamaan, vaan jonka pitää tästä eteenpäin päästä ajoneuvoilla. Kylään oli vastikään lähetetty hakemaan keveitä rattaita häntä varten.

Minua pelotti hirveästi. Minä asetuin pöydän ääreen ja tilasin talon kehnoa olutta, kuullakseni lähemmältä, mitä tapahtunut oli, ja toimiakseni sitä mukaa. Kymmenisen minutin perästä tyhjeni huoneet husareista, ja huutoja kuului: "Nyt ne käy ratsaille!" Minä akkunaan katsomaan heidän lähtöänsä ja näin heidän todellakin kiiruhtavan pois täyttä laukkaa, minun matkarattaitteni perässä.

Minä huutamaan akkunasta:

-- Seis! Ne on minun rattaani ne!

Tuokion perästä ei näkynyt ketään. Minä tunkeusin talonpoikain välitse pihalle. Se oli tyhjä. Rattaani olivat poissa.

-- Olkaa rauhassa! -- virkkoi muuan pieni, laiha herra, nähtävästi jonkunlainen viran-omainen täällä. -- Herra översti lähettää tänään rattaanne takaisin. Ei hän käytä niitä kuin ensi majataloon asti. Tuo vanha herra oli haavoihinsa ihan menehtymäisillään ja on lähtenyt suorinta tietä maatilallensa.

-- Mutta kuka tuo översti on? -- kysäisin minä.

Sitä ei tiennyt kukaan.

-- Ja minne hän minun rattaani vei?

Sitä ei tiennyt kukaan.

Minä juoksin kylän kautta sinne päin, minne hän seuralaisineen oli lähtenyt. Kylän päässä oli kolme, neljä tienhaaraa, mutta selviä jälkiä pakolaisista ei huomannut lähtevän millekään suunnalle. Enkä tavannut ketään, joka olisi osannut minua jäljille neuvoa, sillä kaikki olivat koolla tuon ison talon edustalla. Sinne minäkin nyt alakuloisena palasin. Minun apeudestani ei välittänyt kukaan; jokainen ajatteli vaan omaa lähenevää hätäänsä, läheneviä Franskalaisia.

-- Minulle on tehty vääryyttä, -- sanoin minä äskeiselle virkamiehelle. -- Tehkää protokolla tästä. Koko kylä ja te itse olette tämän väkivallan todistajia. Kirjoittakaa, että minä aion olla ja elää tässä kylässä tuon överstin kulungilla, kunnes hän on lähettänyt rattaani takaisin, ja että minä yleensä pidätän itselleni oikeuden vaatia häneltä laillista tietä korvauksen kaikesta muustakin vahingosta.

Kirjuri pani kaiken tämän paperille. Minä pyysin protokollasta jäljennöksen ja kätkin sen voittolaulujeni viereen.

Yö kului. Kului huominen päiväkin. Levottomuuteni nousi korkeimmilleen. Rattaita ei kuulunut.

Ja nyt koitti 19 päivä lokakuuta. Oi taivaat! Tänäänhän odottaa minua riikinkreivi Magdeburgissa! Minä vaadin överstin lukuun rattaita tai ainakin hevosta, päästäkseni määräpaikkaani. Mutta överstillä oli niin vähän kredittiä, ett'ei minulle hänen nimeensä annettu mit'ikään. Vieläpä kiellettiin minua lähtemästäkin, ennenkuin olen velkani suorittanut.

Matkarahani olivat kaikeksi onneksi taskussani. Irti minä itseni kyllä lunastan, ajattelin minä. Mutta vaatevarastoni on översti vienyt mennessään. Millä minä nyt korvaan berliiniläiselle ystävälleni hevosen ja rattaat? Millä minä ostan uudet päällys- ja alusvaatteet, ja millä me Fredrikan kanssa teemme tuon pitkän matkan uuteen pappilaan? -- Todellakin kova uskon koettelemus vasta määrätylle kirkkoherralle!

Otin ja leikkasin itselleni muhkurasauvan ja läksin uljaasti astumaan jalkaisin Magdeburgia kohti.

-- Kyllä riikinkreivi sinua siellä auttaa, -- ajattelin minä.

Ja niin siinä yksinäni vaeltaissani usmain ja sumujen lävitse, laulelin rohkein mielin Salis'in kanssa:

Yks' on toivo mulla vielä. Täyttyneekö? -- Ken sen ties: Maalla maja mulla siellä. Siinä oma kotilies. Rauha oman orren alla Niin, ja sitten -- mutta tän Virkan hiljaa, kuiskaamalla -- Rinnallain hän, juur' hän!

6. Takaisin.

Vastaani tuli yksityisiä parvia preussilaisia sotamiehiä kaikista rykmenteistä, kellä kiväri, kuka ilman, markitantteja, kuormavaunuja. Ääneti ne kulkivat ohitseni. Minulla ei ollut rohkeutta puuttua pakinoille näitten sotasankarien kanssa.

-- Kas tohtoria! Minne matka? -- huusi minulle joku, kohdattuani Burg nimisen kauppalan kohdalla jälleen joukon sotamiehiä.

Se oli muuan luutnantti, jonka kanssa olin tutustunut Berlinissä. Olimme asuneet samassa talossa. Minun oli tapana sanoa häntä Kaarlo Suureksi, sillä hän osasi aatelisessa sukuluettelossaan mennä takaisinpäin hamaan tuohon suureen mieheen asti.

-- Magdeburgiin, herra luutnantti.

-- Ette te sinne enää pääse, tohtori hyvä. Franskalaiset ovat paraikaa piirittämässä sitä 150'000 miehen voimalla. Lähtekää minun kanssani takaisin, jos sallitte minun neuvoa teitä. Pois Berliniin! Vihollinen on jo meidän kintereillämme. Kaikki on hukassa. Braunschweig on kaatunut; Möllendorf sotavankina. Kuninkaasta ei tiedä kukaan mitään. Varaväki, jota Würtenbergin prinssi Eugen johti, on eilen ajettu hajalle Hallen luona.

-- Mutta, herra luutnantti, minun täytyy, minun täytyy olla tänään Magdeburgissa.

-- Menkää sitten Franskalaisten keihästettäväksi. Onnea matkalle vaan, herra tohtori!

Tuskin oli Kaarlo Suuri sanonut tämän, niin jo kiitää kaksi rakunaa ohitsemme, huutaen: "Vihollinen on jo Wittenbergin luona, tällä puolen Elben!"

Silloin alkoi jalkaväki astua kahta kiivaammin, ja kosk'en minä yksinäni saattanut lähteä karkoittamaan Magdeburgia piirittävää armeijaa, niin kiiruhdin minä juoksujalassa luutnantin seuraan, käännettyäni selkäni riikinkreiville.

Sinne ne meni nyt pappilat ja paratiisin yrttitarhat ja häät!

Sellaisia kepposia ei kohtalo ollut minulle vielä elinpäivinäni tehnyt. Jenan tappelu oli hävittänyt kaikki toivoni, nuo kukoistavat toivoni.

Siis jälleen tohtori ja vanhapoika ja köyhä kuin kirkkorotta! En tiedä todellakaan, kellekä Napoleonin sotaonni oli tehnyt enemmän vahinkoa, kuninkaalleko vai minulle.

Mutta nyt oli armoton kohtaloni käynyt kimppuuni jälleen entisellä, tunnetulla paikalla, josta minun sopi ponnistaa sitä vastaan. Niin kauan kuin minulla vielä oli jotain kadotettavana, pelkäsin minä ja vapisin. Mutta nyt, kun ei vihoviimeinen vaateriekalekaan ollut omaani, jos nimittäin berliniläinen ystävä vaatii maksua hevosestaan ja rattaistaan, nyt palasi entinen hilpeä mieleni, ja se antoi palttua kaikelle vastoinkäymiselle.

7. Nimitetty sotapapiksi.

-- Olkoon menneeksi! Minä seuraan Kaarlo Suuren lippua, -- virkoin minä luutnantille, naurahdellen, -- ja pyydän hänen jalomielistä suojaansa Berliinin asti.

-- Tulimmaista! Ettepä hullummin siinä teekään. Minulla on vielä puoli komppaniaa väkeä, kaikki urhoollisia Preussilaisia, jotka eivät piruakaan pelkää. Olisi minulla edes yksikin tykki, niin en väistyisi, vaikka olisi kaksi rykmenttiä Franskalaisia edessäni. Tulimmaista! Jos minä olisin ollut Braunschweigin herttua, ei ikinä olisi niin hullusti Jenassa käynyt. Tulkaa vaan, tohtori! Minä nimitän teidät puolen komppaniani sotapapiksi.