Chapter 3

Nyt näytti siltä, että samassa kuin tuo nektari oli vuotanut rikkinäisestä tynnyristä maahan, samassa oli sotajoukkomme sielukin lähtenyt karkuun. Eturivit horjahtivat; takimmaiset tekivät peräysliikkeen kylää kohti. Kaarlo Suuri komensi: eteenpäin mars! Mutta sielu kun oli tiessään, niin ei ollut enää elämätäkään, eikä mikään lähtenyt eteenpäin. Kaarlo Suuri oli hädissänsä unohtanut, että hänen valkoisen töyhtönsähän oli määrä olla viittana kunnian tiellä, mutta koska hän myötäänsä pysyttelihe rintaman takana, niin luulivat meidän miehet, että kunnian tie käy ihan varmaan kylään päin.

Nyt laukesi toinen tykki. Ratsuni oli ottanut peräti kummaksensa jo ensimmäisenkin; nyt se alkoi tuntea samallaista levottomuutta kuin isäntänsäkin. Min'en malttanut olla vilkaisematta taakseni: onko muka tie kylää kohti vielä nähtävissä.

Sen jälkeen aloitti vihollinen vähäisen kiväritulen. Ratsujoukko hyökkäsi oikeata sivustaamme vastaan. Silloin minä huutamaan kuin riivattu: "Ampukaa, pojat! Ampukaa!" Samassa painoin hattuni syvään silmilleni, ajatellen: "Jumala teitä suojelkoon!" ja aioin lähteä kylään. Mutta ennenkuin minä sain tuon kovasuisen pakanan allani kääntymään, laukaisivat kuuliaiset sotamieheni pyssynsä. Siitä säikähti sotaorhini yhtä paljon kuin minä itsekin. Se hyppäsi ensin pähkinäpuun alla tasakäpälää ylös ja sitten nelistämään täyttä laukkaa pellolle. Kaksi ratsastavaa jääkäriä laukaisi kivärinsä minua kohti. Mutta huomattuansa, ett'en minä kaatunutkaan, vaan päinvastoin, miekkaani heiluttaen, nuolen nopeudella riensin heitä kohti, -- silloin he kääntyivät pakosalle. (Tuon miekan heiluttamisen laita oli sellainen, että miekka minulla tosin oli kädessäni, mutta minun täytyi samalla kädellä pidellä hattua putoamasta päästäni, ja siten mahtoi minulla olla tavattoman uljas sotilasryhti.)

Minun orhittani ei nyt enää pitänyt mikään, ei kuolaimet eikä päitset. Se painoi päänsä rintaa vastaan ja lensi kuin vimmattu vihollisten perässä. Minä kiroilin ja itkin ja huusin: "Seis, ptruu, seis!" Ei auttanut mikään, Se oli yhtä riivattua kyytiä. Jääkärit poikkesivat kujalle; minun pirullinen sotaratsuni poikkesi sinne sekin. Viholliseni eivät enää voineet kääntyä minnekään, ja silloin valtasi heidät hirmuinen kauhu, sillä minähän olin, vaikka vastoin tahtoani, ihan heidän kintereillään. He kannustivat hevosiansa yhä kiivaammin, ja minun Rosinantteni joudutti sitä mukaa juoksuansa sekin.

Pakenevat jääkärit pitivät minua varmaankin jonkinlaisena hiidestä heitettynä miehenä, joka oli vannonut iskevänsä suonta heistä. Tuon tuostakin he katsahtivat taaksensa ja kauhistuivat, nähdessään minun huitomisiani.

Voi. hyvät herrat! Olisittepa vaan tienneet, millaisella mielellä se voittaja oli!

"Kauempan' aina pot, pot, pot, Kalkkuivat ratsun kaviot. Jaloissa ryöppys multa, Kivistä iski tulta."

Kujaset päättyivät vihdoin avaralle tasangolle, jonne franskalainen sotaväki oli asettunut leiriin. Sinne päästyä tekivät hevoset äkkinäisen käänteen, ja silloin irtaantui toinen jalkani jalustimesta; viholliseni hajosivat eri haaroille, muutamat sotamiehet leiristä tähtäsivät minuun ja ampuivat. Kirottu ratsuni loikkasi syrjään, ja minä putosin maahan kuin säkki.

-- Hyvästi nyt, Fredrika! Hyvästi nyt, sinä petollinen maailma! -- huokailin minä. Luulin näet olevani kuollut, ja samaa luulivat sotamiehetkin. He hyppäsivät naurusuin luokseni, ja siihen saapuivat äsköiset takaa-ajamanikin. Vavisten minä nousin ylös. He vaativat minulta miekkani ja saivat sen. Jalkaväen miehet aikoivat ryöstää minua, mutta jääkärit ottivat minut suojaansa, vannoen ja vakuuttaen, että minä olen miehuullinen mies ja kunnon mies. Tällainen ansaitsematon ylistys vihollisen puolelta oli sangen ilahduttavaa, mutta vielä enemmän iloitsin siitä, ett'en ollut ensinkään haavoittunut.

Nyt olin siis sotavankina.

Minua lähdettiin viemään erästä yksinäistä taloa kohti, ja matkalla sinne katosi minulta kello ja kukkaro ja kultainen sormus, Fredrikani muisto.

Tuvassa istui eräs översti murkinoimassa muutamien upseerien kanssa. Kerrottuani hänelle, kuinka minä olin ajanut jääkäreitä takaa hamaan leiriin saakka, ja kuinka siellä olin joutunut vangiksi, tiedusti hän nimeäni ja arvoani.

Mitä minun piti vastata? Sanoako olevani nimityksen saanut kirkkoherra? _Maïtre des arts? Docteur en philosophie_? -- Hullunahan ne olisivat minua pitäneet.

Olihan Kaarlo Suuri nimittänyt minut yliadjutantikseen. Niinpä vastasinkin haikailematta: _Adjutant-général_.

Puvustansa mies tutaan, sanotaan, mutta tutaanpa se arvonimestänsäkin. Minutkin käskettiin heti kohta pöytään: kylmää paistia, malagaa, likööriä. Ystävällinen översti puhui minulle muutamia lohdutuksen sanoja sotavankeuteni johdosta: "Vaihtelevaista on sodan onni. Viisikymmentä vuotta sitten oli teillä Fredrik Suuri, meillä Rossbach; nyt on meillä Napoleon Suuri, teillä Jena."

13. Sotavankeus.

Upseerit nousivat ratsujensa selkään. Minut jätettiin leiriin vartijain huostaan nuotioille. En ollut vielä kokonaan päässyt noista entisistä vilunpuistutuksista, ja siksipä koetin hierautua lähempään tuttavuuteen nuotiotulen kanssa.

-- Mitenhän lienee käynyt Kaarlo Suuren ja hänen urhoollisen sotajoukkonsa? -- huokailin minä. -- Minnehän lienee joutunut kuningatar rikkinäisine tynnyreineen? Ja minne joutunen minä?

Minun oli jo ennakolta annettu tietää, että minut viedään ensin Frankfurt an der Oderiin ja sieltä muitten sotavankien kanssa Franskaan. Minä tarjosin ihan vilpittömästä sydämestäni kunniasanani sen päälle, ett'en enää milloinkaan, jos vapaaksi pääsen, kanna aseita hänen majesteetiansa Franskan keisaria vastaan. Översti ei kumminkaan ottanut tarjoustani vastaan, minun kohtaloni kun oli riippuva ylemmän viraston harkinnasta.

-- Vai Franskaan vainen, tohtori parka? -- puhelin minä itsekseni. -- Linnaan! Kuinka äkkiä tämä kaikki on keikahtanut! Jospa istuisit vielä kammiossasi katonrajaisessa, edessäsi äänetön, pitkä jono kattoja, istuisit, piippua poltellen ja lukien Plutarkon suurista miehistä tahi vaikka hienon maailman sanomalehdestä uutisia ja kulissintakaisia tarinoita! Mitä puuttuisi sun onnestasi? Päiväntyöt päätettyäsi, istuisit Fredrikasi vieressä, kauniita tuulentupia rakennellen tai runollisessa yksinäisyydessäsi uusia voitonvirsiä sepitellen!

Tässä muistuivat mieleeni minun preussilaiset voittolauluni, jotka yhä edelleen olivat taskussani. Kiireesti pistin käteni taskuun, vilkaisin ympärilleni, tarkasteleeko minua kukaan, ja viskasin käsikirjoitukseni tuleen, sillä voittolaulut vihollisen vankeudessa, laulut täynnä pilkkaa ja ylenkatsetta Napoleonia ja hänen sotalaumojansa vastaan, -- sellaiset laulut olisivat pian saattaneet tehdä minut päätäni lyhemmäksi. Minä katselin niitten kuolemaa tulessa nyt yhtä suurella mielihyvällä kuin ennen olin katsellut niitten syntymistä innostuksen tulessa. Ei edes sekään voinut iloani himmentää, että ensi hädässäni olin käsikirjoitusteni mukana viskannut kutsumuskirjanikin tuleen.

Äkkiä tuli muutamia sotamiehiä luokseni -- ne samat, jotka olivat minua ampuneet.

-- Mitä te tuossa niin salaisesti poltitte? -- kysyivät he ja mainitsivat vielä pari sanaa vakoilemisesta ja ammuttamisesta.

Minä en tiennyt, mitä vastata, ja tämä seikka se ei suinkaan tilaani parantanut, Nuo pahukset, huomasin minä, hieroivat vaan riitaa minun kanssani. He julistivat minut epäluulon-alaiseksi ja veivät minut vahtitupaan. Siellä minun piti antaa heille takkini, saappaani ja hattuni. He veivät kaikki ne mennessään. Enkä minä sen koommin nähnyt koko miehiä enkä tamineitakaan.

Päivän kuluessa kuulusteltiin minua vielä pari kertaa noitten poltettujen paperien johdosta, ja kun minä yhä vaan pysyin väitteessäni, että ne olivat olleet vähäpätöisiä perheasioita, yksityisiä kirjeitä, niin jätettiin minut kahden sotamiehen huostaan, jotka minun nähteni latasivat kivärinsä ja läksivät sitten viemään minua, niinkuin minulle ilmoitettiin, kenraalin pääkortteriin.

Ilman takkia, paljain päin ja paljain jaloin piti minun nyt kolkkona lokakuun päivänä astua vartijaini kanssa kolme tuntia. Likaisena ja repaleisena, puolialastomaksi ryöstettynä olin minä nyt kerjäläistäkin köyhempi, minulta kun puuttui vapauskin. Eikä ollut hengestänikään kovin suuria takeita, sillä hyvin lyhyeen Franskalainen sodassa lain lukee. Ken vakoilemisesta on syytetty, sen he hirttävät, mies paran, tahi ampuvat, vähääkään sitten enää välittämättä, hyväkseenkö mies sen pani vai pahakseen.

14. Yhteen yhdytään.

Yön lähestyessä ilmaantui silmieni eteen pitkät rivit nuotiotulia. Sinne kohti kulki meidän marssimme. Siellä oli Franskalaisilla melkoisen suuri leiri. Minut vietiin erääsen kylän ulkopuolella olevaan suureen maakartanoon. Kaikki huoneet siellä olivat kirkkaasti valaistut. Vartijoita sekä ratsain että jalkaisin oli oven edessä, ja eri aselajeihin kuuluvia upseereita loistavissa uniformuissa kulki sisään ja ulos.

Minut vietiin erään sotatoimiston eteen. Siellä luottiin minusta annettu raportti, kysyttiin nimeäni ja arvoani ja huudettiin sitten: "Viekää mies muitten vankien luokse!"

-- Kyllä ovat ryöstäneet alastomaksi tuon miehen; oikein hävettää, -- virkkoi yksi upseereista.

-- Menkää, -- sanoi toinen, -- minä lähetän teille vaatteita.

Minut saatettiin leiriin ja jätettiin siellä sotavankeja vartioivan upseerin huostaan. Sotavangit olivat asettuneet nuotiovalkeain ympärille ja söivät parhaillaan niukkaa illallistansa. Minä liityin heihin. Mutta, kas tuossahan istuu kalpeakasvoinen ja mustaviiksinen Chaumigrem ja hänen vieressänsä Kaarlo Suuri, kumpikin syömässä höyryävää lientä savivadista, jota palvelukseen aina altis kuningatar Elisabet pitelee, pöydän puutteessa, neitseellisessä sylissään.

-- Kas, siinähän minun sotapäällikköni! -- huusin minä ihastuneena, nähtyäni nuo hauskat, tutut kasvot. -- Tämäkö se nyt on se elysiläinen ateria Ziethenin ja Schwerinin ja Winterfeldin ja Fredrik Suuren seurassa?

Kuultuansa minun ääneni, kavahti luutnantti pystyyn ja sulki minut syliinsä.

-- Kuinka, herra adjutantti! Oletteko hengissä vielä? Säilyihän siis, Jumalan kiitos, vielä yksi uljas mies kuninkaalle. Voi, me pidimme teitä jo menneenä miehenä! Ja taas tuo teidän kirottu kiivautenne! Minä näin, millä vimmalla te hyökkäsitte jääkärien kimppuun ja läksitte ajamaan niitä takaa. Teidän esimerkkinne sai minun jo hiukan lannistuneen väkeni jälleen innostumaan. Me hyökkäsimme pistin sojossa vihollista vastaan. Haavoitettuja oli kummallakin puolen. Oteltiin siinä sitten puolen tunnin verran, kunnes me jouduimme saarroksiin, ja vihdoin täytyi meidän antautua. Tulkaa, adjutanttini armas, tulkaa; minä tarjoan teille lientä.

Hän syleili minua uudestaan ja taas uudestaan. Urhoollinen Chaumigrem oli hänkin noussut ylös ja syleili minua. Kuningatar ojensi minulle läkkisen lusikkansa, ja vähitellen unohtui minulta oma kurja tilani.

Puolen tunnin perästä tuli päivystävä upseeri korpraalin kanssa.

-- Kuka teistä, hyvät herrat, on yliadjutantti?

Kaarlo Suuri myhähti hyvillänsä ja osoitti minua kädellään, sillä franskaa hän ei osannut.

-- Herra adjutantti, -- sanoi upseeri, -- mieleni on paha, että teitä on niin kehnosti kohdeltu. Tässä on teille lähetetty pääkortterista vaatteita, joita kenties voitte käyttää, ja samalla pari pulloa viiniä virvoitukseksi. Olkaa vakuutettu, että Franskalaiset osaavat vihollisissaankin kunnioittaa miehenkuntoa, ja että rosvot ja marodöörit ovat meillä aivan poikkeuksia.

Minä lausuin jalomielisille vihollisilleni kohteliainta mitä osasin. Ikävä kyllä en sillä erää osannut sen parempaa saada sanotuksi, kuin että maailmanvalloittajat (franskaksi se kuuluu paljoa uljaammalta: _les conquérants de l'univers_) ovat minut tänään jo toistamiseen voittaneet. Sanokaamme me Saksalaiset mitä hyvänsä, Franskalaiset ne sittenkin ovat maailman älykkäintä kansaa, meidän aikakautemme Kreikkalaisia. Halvin sotamieskin heillä pitää huolta somasta, arvokkaasta käytöstavasta, niinkuin meillä ainoastaan näyttelijät näyttölavalla. Sattuva sana tenhoaa heidät, sukkela ajatus on heille palkinnon veroinen, ja kunniantunto kohentaa heitä kaikkia. -- Siinä kansassa on jotain henkevää eikä pelkkää perunaa ja olutta.

15. Karkuri.

Seuraavana päivänä vietiin sotavangit Frankfurt an der Oderiin. Minulle oli tuo kaupunki hyvin tuttu, ja oli minullakin kunnia olla monelle sen arvoisalle asukkaalle tuttu. Tämä kunnia oli kumminkin ylellisyystavaroita: moinen kunnia olisi nyt helposti saattanut maksaa henkeni. Aatelkaas nimittäin, että joku rehellinen frankfurtilainen olisi astunut talonsa portille ja tervehtinyt yliadjutanttia herra tohtoriksi ja tiedustellut niitä minun sota- ja voittolaulujani...

Kaupungin portille saavuttaissa tykytti sydämeni valtavasti. Minä painoin suuren upseerinhattuni syvään silmilleni ja kätkin nenäni, sen-aikuiseen keikaritapaan, syvälle kaulaliinaan. Minua hävetti astua tuohon tuttuun kaupunkiin vankien joukossa kuin mikä pahantekijä ikään, ja pahantekijäähän minussa hiukan olikin: olinhan valehdellut ja ottanut itselleni sotilaan-arvoja, joita ei minulla ollut.

Suuri lauma tyhjäntoimittajia oli alinomaa ympärilläni, -- ei vainenkaan, en tahdo noin pahaa heistä puhua. Kaiketi he tulivat sääliväisyydestä tahi toivoen löytävänsä meidän joukossa jonkun ystävän tai armaan sukulaisen. Iltahämärä oli jo laskeutunut kaupungin yli, mutta sittenkin lymysin minä repaleisten matkatoverieni taajimpaan joukkoon, heidän astuessaan reippaasti avonaisin kasvoin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "katsokaa vaan, tällaista sitä saa kärsiä kuninkaan ja isänmaan tähden". Hyvällä omalla-tunnolla olisin minäkin voinut sanoa samaa, mutta sellainen hyvä avu, jonka on saavuttanut vastoin tahtoansa, on tikusta tikkuun ihan synnin näköinen. Vihdoin tultiin kenrali- ja platskommendantin luota yöpaikkaan. Meidät, upseerit, sullottiin huononpäiväiseen ravintolaan, kunniavahti ovella, vaikka olimme sekä suullisesti että kirjallisesti kunniasanalla vakuuttaneet, ett'emme omin luvin itseämme vankeudesta päästä.

Minun on tunnustaminen, ett'en minä tällä kunniasanalla ensinkään tarkoittanut täyttä totta, sillä allekirjoittaessani "yliadjutantti", ajattelin minä näin: pitäköön yliadjutantti vaan sotilaallisen kunniasanansa, johon herra tohtori ja maisteri ei ole sidottu.

Pimeän tultua pyysin päästä vielä kaupungille, tavatakseni muutamia ystäviä; minä tarkoitin: joitakuita huolimattomia vartijoita kaupungin porteilla. Se kiellettiin kohteliaalla tavalla, Kosk'ei minua kumminkaan tuvan ovella kukaan pidättänyt; kosk'ei minulta portilla kenkään kysynyt: minne matka; kosk'ei kadulla kukaan salvannut minulta tietä: ja kosk'ei edes kukaan pannut pahakseen, että minä menin kaupunginportille, raitista ilmaa hengittämään -- vartija piti minua kaiketi franskalaisena upseerina -- niin läksin minä empimättä koettelemaan onneani edelleen. Minä karkasin, selvästi sanoen, elikkä, niinkuin sanat jalossa sotakielessä kuuluvat: minä rantsioneerasin itseni. On näet sotakielessäkin löydetty sanoja, joihin saattaa kätkeä synnin ja häpeän, vaikk'ei sota muutoin niitä lainkaan kammoa: retrogradi-liike on samaa kuin pakoon pötkiminen; rekvisitioni on samaa kuin väkivallalla ottaminen. Siinä todistus yhä kehittyvästä kultturista siinäkin säädyssä, joka viran puolesta hävittää kultturia, ja joka etupäässä kerskailee suoruudesta ja avonaisuudesta.

16. Tallirenkinä ja kuskina.

Lienen juossut tunnin verran. Kuraisesta tiestä huolimatta minä todellakin juoksin, minkä suinkin jalat kannattivat. Vihdoin katsoin parhaaksi ruveta hiljentämään vauhtiani. Väsyneitten jalkojeni alla alkoi tuntua hauska, pehmoinen hiekka; ympärilläni humahteli illan ilmassa mäntymetsä; pääni päällä uiskenteli hopeinen kuu harmaitten pilvien lomitse. Tämä oli varsin romantillista, jopa runollistakin; jospa olisi ollut lisänä vielä epärunollinen illallinenkin ja olkivuode!

Kysymys oli nyt: minnekä suvaitsette matkustaa, herra entinen yliadjutantti? Millä teidän on aikomuksenne vast'edes elää? En todella osannut vastata kumpaankaan. Ja hyvä onkin, ett'ei maailmassa tuommoisiin vähäpätöisiin kysymyksiin välistä osaakaan mitään vastata. Sehän se juuri luo elämään viehätystä, kun niin usein saa avarassa maailmassa kulkea painaa ihan umpimähkähän, tietämättä mihin. Uteliaisuus ja toivo kantavat meitä kauaksi.

Tunsin kerran erään rikkaan miehen, jolla oli kaikkea tämän maailman hyvää yltäkyllin ja spleen (raskasmielisyys) vielä päälle kaupan. Kenties oli rikkaus juuri syynä siihen, että hän oli kyllästynyt tämän elämän yksitoikkoisuuteen ja inhosi sitä. Hän halveksi elämää, joka ei tuottanut hänelle yhtään huolta. Hän oli vähällä itse lopettaa päivänsä, pitkästyneenä kaiketikin sellaiseen olemiseen, jota hän ei osannut käyttää mihinkään. Ja mikä saattoi hänet päivästä päivään siirtämään tuon elämänsä langan katkaisemisen? Se oli -- Spenerin sanomalehti. Yhä hän vaan tahtoi ennen kuolemaansa tietää, mitenkä maailmassa käy. Luettuansa sanomalehden, hän ajatteli näin: vai tällaista se olisi ollutkin kuolemani jälkeen, jos minä eilen olisin pistolinluodilla rantsioneerannut itseni? Hyvä sentään, että vielä ennen kuolemaani sain tietää tuon ja tuon. Ja niin tuo kunnon mies eli sanomalehtipäivästä toiseen, kunnes pari kauppamiestä rupesi niin ystävälliseksi, että kohteliaalla konnankoukulla, jolle he antoivat nimen bankerotti, veivät suurimman osan hänen omaisuuttansa. Nyt tuli hänen pakko ryhtyä työhön, ja hätä se puhalsi pois hänestä spleenin.

Nälkä on ilkeimmillään juuri silloin kuin ei tiedä, millä sen tyydyttäisi, elämä suloisimmillaan silloin kuin ei tiedä, millä sen säilyttäisi.

Tähän suuntaan lienevät kaiketi minun ajatukseni pyörineet tuossa humisevassa männikössä. Laahasin väsyneitä jalkojani yhä eteenpäin, uteliaana näkemään, mitä minusta lopultikin tulee, ja minne kohtalo minut viimeinkin vie. Silloin haukahti koira, silloin vilkahti valo akkunoista. Olin siis lähellä kylää.

Majatalon edessä seisoivat avonaiset vaunut, kaksi hevosta edessä, päät juuri sinne käsin, minne minäkin olin lähtenyt vaeltamaan. Vaunujen takana oleva lauta -- minä näet pidin heti kohta paikallisen tarkastuksen -- ei kaikeksi onneksi ollut varustettu rautapiikeillä eikä muilla vehkeillä senlaisten matkustavaisten torjumiseksi, jotka mielellään kulkevat maita maailmoita muitten kulungilla.

-- Tuossahan, -- ajattelin minä, ja lohdullista olikin tuo ajatus, -- tuossahan on leposija minun väsyneelle ruumiilleni. Tuossahan minun sopii mukavasti jatkaa pakoani.

Vaunut olivat tyhjät. Niitten omistaja oli niinmuodoin majatalossa. Minä tutkin ja tarkastin kaikki taskuni, -- ei äyrin merkkiäkään, ja kumminkin olisin niin kernaasti ostanut palasen leipää. Kerjätä minä en saattanut, upseerina muka, mutta rekvireerata minun kyllä sopi.

Päätin koettaa onneani ja astuin sisään.

Tuvassa oli vanhan hinkalon päällä pyöreä hattu, talonpojan mekko ja ruoska. Miekkoinen se, joka on maailmaan keksinyt neuvokkaisuuden. Nuolen nopeudella lensi sotilashattuni lattialle ja korkea huopahattu päähäni; pitkä, sininen upseerintakki lensi hinkalon päälle ja minun solakka ruumiini talonpojan avaraan mekkoon. Jos minulla olisi ollut miekka, niin olisin senkin vaihtanut ruoskaan, jonka yhtä kaikki otin kaupanpäällisiksi, tarvittaissa suojellakseni nahkaani, elleihän muilta, niin ainakin epäkohteliailta kylänrakeilta.

Sanomattanikin on selvä, ett'ei minun nyt, ilmeisenä varkaana, sopinut ajatellakaan illallista tässä talossa. Se oli paha seikka kyllä. Mutta nyt oli minulla se mielihyvä, että saatoin olla paremmassa turvassa franskalaisilta nuuskijoilta.

Seisoin vielä ovessa, vakoillen ulos, mistä paikasta muka minun parhaiten sopisi hypätä takalaudalle, kun vaunut lähtevät liikkeelle. Silloin aukeni äkkiä takanani ovi, muuan ääni alkoi pauhata franskaksi, kaksi jumalatonta nyrkkiä iski minua takaa päin niskaan semmoisella vauhdilla, että minä pitkin pituuttani lensin rapakkoon, tutkistelemaan sen syvyyttä pohjia myöten. Tämä tapahtui hämmästyttävällä nopeudella. Enkä ymmärrä vieläkään, mitenkä sitä niin harvoista silmänräpäyksistä riitti aikaa näin moninaiseen tekoon.

-- _Allons, bougre, allons!_ (Matkaan, mies, matkaan!) -- kiljui Franskalainen myötäänsä, pitäen minua nähtävästi kuskinansa. En ollut oikein selvillä, pitikö minun tekeytyä kuolijaksi, vai varkaana hypätä pystyyn ja livistää matkaani, ennenkuin minut hirtetään. Mutta Franskalainen ei valinnut kumpaakaan. Hitonmoisilla kynsillään hän sieppasi minua niskasta, kiskaisi ylös, pani minut etupyöräin kohdalle ja huusi:

-- Istuma! -- Samassa hän hyppäsi vaunuihin ja kiljaisi:

-- _Allons, en avant!_ (Eteenpäin, anna mennä!)

-- Olkoon menneeksi! -- ajattelin minä, nousin kuskipenkille, sivalsin hevosia ruoskalla, ja niin sitä lähdettiin kylästä ulos. Takalaudan asemasta olin nyt saanut kunniasijan vaunujen etupuolella. -- Toimittakoon nyt se entinen pukunsa ja virkansa menettänyt kuski yliadjutantin virkaa, elleihän liene vapaehtoisesti jättänyt vaatteitansa sinne, puikahtaaksensa Franskalaiselta kaikessa hiljaisuudessa piiloon.

17. Murhaa ja miestappoa taas.

Mitä kiivaammin minä ajoin, sitä useammin tuo ankara herra vaunuissa virkkoi: _bon, bon_, (hyvä, hyvä). Hänellä näytti olevan kiire. Ja mikäli minä osasin päättää hänen levottomuudestansa ja silloin tällöin hampaittensa välistä päästämistänsä sanoista, joita hän laususkeli itsekseen, ei hänen omatuntonsa ollut juuri ehjempi kuin minunkaan. Kuun pilkistäessä pilvistä esiin, luulin huomaavani hänen olevan niitä tärkeitä henkilöitä, joita franskalaisessa armeijassa sanotaan employé'iksi. Hän oli liian porvarillisesti puettu, upseeri ollakseen, ja liian sotilasmaisesti, ollakseen porvari.

Keskustelu meidän kesken oli sangen yksitoikkoista, sillä hän ei osannut saksaa, ja minä, uskollisena roolilleni, en osannut franskaa.

-- Olema Polonie (Puola) kaukka?

-- Kaukana se on.

-- Olema täällä Prussiens?

-- No niitähän täällä onkin.

Ja silloin hän huusi kuin riivattu: "Antta menöö, antta menöö!" Ja minä annoin hevosten mennä, minkä ikinä jaksoivat.

Minä koetin viittailla hänelle, että hän antaisi minulle jotain syötävää, jos hänellä on jotain mukanaan, Hän ei ymmärtänyt. Minä puhelin hänelle armeliaisuudesta. Se oli employé'lle outoa. Puhuin näljästä; ei hän sellaistakaan tuntenut.

-- Leipää! -- sanoin vihdoin, ja se sattui kohdalleen.

Hän antoi minulle suuren leipäkyörän.

Tyytyväisenä nyt istuin kuskipenkilläni, tyytyväisempänä kuin konsanaan kuningas valta-istuimellaan, enkä enää yhtään pahoitellut palvelijan ammattia, johon olin joutunut, se kun oli hankkinut minulle kaikki, mitä suinkin halasin. Ja mitäs sillä oikeastaan väliä, mikä ihminen on, pappiko, vai tallirenki, vai yliadjutantti, vai maisteri, vai sotapappi? Paras on ihminen siinä takissa, mikä yllä on, mutta surkeata, jos takki on ihmisessä paras osa.

Nyt ajettiin siis Puolanmaahan päin. -- Ties kanssa, -- ajattelin tuossa itsekseni, -- kukaties sinä vielä vaihtelevissa kohtaloissasi kyyditset itsesi vihdoin jossakin Veikselin varrella kokonaisen armeijan ylipäälliköksi. Pois epäilys! Onhan kaitselmus olemassa. Pimeäksi lyö välistä, mutta selkeneehän taas jälleen.

Olin varsin hyvällä tuulella ja rupesin ratokseni rakentelemaan saarnaa, jonka olin pitävä pitäjässäni.

Äkkiä välähti edessäni kuun valossa kivärin pistimiä. Herrani huomasi ne myös, sieppasi miekkansa ja tempasi toiseen käteensä pistolin, vetäen hanat vireille. Hanain naksauksia kuullessani löi minut kylmään hikeen.

-- _Bougre, bougre!_ Antta menöö, antta menöö.

-- Seis! Ken siellä? Seis! _Qui vive?_ -- kuului sotamiesten möyryäviä ääniä, ja samassa he ojensivat pistimensä melkein liian lähelle kylkiluitani.

Ketä tässä nyt totella?

-- Kenties, -- arvelin, -- pääsee tästä pulasta hätävalheella. Luullen noita sotamiehiä Franskalaisiksi, jotka ovat häipyneet rykmenteistään, yritin minä herättää heissä pelkoa ja kunnioitusta ja huusin:

-- Messieurs! Minun herra _général_ yks franskalainen _général_.

-- Seis! Antautukaa! -- kuului nyt useampia huutoja.