Part 10

Ratsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson länsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja hymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti ja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi tälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään. Yhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut muutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable Patches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut muutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja siitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja siten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.

Hän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle, kun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään, karautti häntä vastaan.

Pojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin huudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi Muukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin edessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta se!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä enemmän intoa kirmailulleen.

Patches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat, kumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa pitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»

»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin vain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet vieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.

Patches hämmästyi. »Vieraan?» hän huudahti.

Pikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on jostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista. Luulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee olemaan hirveän hauskaa!»

Patchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän kysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.

»Kuulin Will-sedän sanovan Philille ja Kittylle.»

»Kitty on siis myös talossa?»

»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat kotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun lähtiessäni sinua vastaan.»

Phil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka seisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.

Poika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja juoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku Billyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä satuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana pitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla riisuttiin ja vietiin talliin.

Patches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä satulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin moittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee kauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut yksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne maita mantereita.»

He hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja silmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin vanhempi veli.

Patches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin silmissä oli vallaton väike.

»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt lähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että aika kului huomaamattani.»

»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien toisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan, totta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi, siinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään kuin hänet.»

»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.

Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän on?»

»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»

Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches, kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill. Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole suurenmoista!»

Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»

Jokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.

Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.

»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»

»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.

Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla, värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.

Tullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa miestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin saattoi kuulua ihmisrotuun.

»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette koskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun esittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches, tämä on professori Parkhill.»

»Phil», kuiskasi Kitty, »kuinka sinä saatat?»

Professori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin puusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan tavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti naurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.

»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä 'tyypillinen paimen'. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden vaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen kätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista, hevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä herransa kohteliaasta tarkoituksesta.

Professori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä peloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan Muukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.

»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha kaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä, jonka isäntäni on minulle esittänyt?»

Phil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan suustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta huomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.

»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan suunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan sellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.» Hän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään pieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean sivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi ihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu puhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa herraa.»

Pieni mies vastasi nopeasti, mutta hieman ylpeästi: »Kyllä, olen kyllä.»

»Vai olette te professori!» huudahti paimen aivan kuin suunniltaan tällaisen suuruuden läheisyydessä. »Anteeksi, että uskallan kysyä, mutta sanoisitteko mulle — minkä professori te sitten olette?»

Vieras vastasi rohkeammin, aivan kuin saisi jokaisesta sanasta vahvistusta sielulleen: »Estetiikan.»

Paimenen naama piteni, hänen suunsa aukeni ihmetyksestä ja hän katsoi professorista Philiin ja Philistä Kittyyn ikäänkuin kutsuen heitä tämän mullistavan uutisen todistajiksi. »Älkäähän hulluja!» hän viimein mutisi nöyrän ihailun vallassa. »Kuka voisi uskoa sitä teidänlaisestanne rääpäleestä? Mutta mitä peeveliä sitten sellainen istetiikka on, jonka professori te olette — jos saan kysyä?»

Hienostunut tiedemies vastasi viipymättä parhaalla katederisävyllään: »Oppi kauneuden olemuksesta ja tunnusmerkeistä sekä taiteen ilmenemismuodoista.»

Samassa Muukalainen karkasi takajaloilleen ja professori Parkhill katsoi parhaaksi vetäytyä turvaan Philin selän taakse.

»Anteeksi, herra»; sanoi Patches. »Tule nyt, senkin kiusankappale! Sinulla ei ole sen enempää älliä kuin preeriasudella!»

Kuuluisa estetiikan professori jäi Philin ja Kittyn kanssa katselemaan, kun Patches riisui satulan riuhtovan oriin selästä ja vei sen suuresta veräjästä laitumelle.

»Pyydän anteeksi», mutisi vieras vienolla äänellään, »mutta minkä sanoittekaan tuon miehen nimeksi?»

»Patches, Honourable Patches», vastasi Phil.

»Kuinka kummallista! Erittäin kummallista! Olisipa mielenkiintoista tutkia tämän miehen sukua ja jos mahdollista päästä selville tällaisen nimen alkuperästä.»

Phil kauhistui professorin halua ja vastasi: »Herran tähden, älkää virkkako sanaakaan hänen nimestään, ei ainakaan hänen kuullensa.»

»Hän — hän on vaarallinen, sitäkö tarkoitatte?»

»Niin on, jos luulee jonkun laskevan leikkiä nimestään. Kysykää pojillamme, he tietävät sen kokemuksesta.»

»Mutta minä — minä vakuutan teille, herra Acton, että en lainkaan pitänyt sitä naurettavana — kaukana siitä! Oi, hyvin kaukana siitä!»

Nyt Kittyn oli pakko kääntyä pois. Veräjällä hän tapasi Patchesin, joka palasi laitumelta.

»Saisitte hävetä», hän torui. Mutta siitä huolimatta hänen silmänsä nauroivat.

»Kyllä, neiti», sanoi Patches nöyrästi.

»Kuinka saatoitte tehdä sellaista?» kysyi tyttö.

»Kuinka olisin saattanut olla tekemättä?»

»Kuinka muka olisitte saattanut olla tekemättä?»

»Niin juuri! Näittehän, millä silmin hän katseli minua. Totta puhuen, neiti Reid, enhän voinut tuottaa hänelle niin suurta pettymystä. Enkö ollut juuri sellainen kuin hän toivoi minun olevan? Luulin teidän kiittävän minua! Enkö tehnyt sitä sangen hyvin?»

»Mutta hänhän luulee nyt, että te olette aivan tavallinen paimen!» väitti tyttö vastaan.

»Mainiota!» vastasi Patches siekailematta. »Kiitos, neiti Reid, se on paras kohteliaisuus, minkä koskaan olen kuullut.»

»Nyt teette pilaa minusta», sanoi Kitty hämmästyneenä hänen äänensävystään.

»En tee. Olen vakavissani», selitti Patches. »Mutta tuolta hän tulee taas. Teidän suosiollisella luvallanne laittaudun tieheni. Mutta älkää selittäkö mitään professorille. Se nöyryyttäisi minua, ja ajatelkaahan kuinka pettynyt hän olisi.»

Nostaen satulansa maasta ja lähtien edelleen hän lisäsi äänekkäämmin: »Ei, en mää unohra, Kitty neiti. Saatte sanoa papallenne, että hänen iso sonninsa on meirän isossa laitumessa. Mää näin sen tänään.»

Ensimmäistä tutustumista seuraavina päivinä Kitty vietti useita hetkiä professorin seurassa. Phil poikineen valmisteli kevätkierrosta, rouva Baldwinilla oli yllin kyllin hommaa taloudessaan, ja Rovasti, niin ystävällinen ja kohtelias kuin olikin vieraalleen, keksi aina jotakin tärkeätä tehtävää tämän yrittäessä houkutella hänet pitempään keskusteluun, sillä hän tunsi tämän pitävän häntä sivistymättömänä olentona, joka älynsä puolesta ei kohonnut härkiensä ja vasikoittensa tasoa paljoakaan korkeammalle. Niinpä olikin Kitty ainoa, jolla riitti sekä aikaa että kärsivällisyyttä tähän seurusteluun. Ja omituista kyllä hän näytti pitävän siitä.

Karjankierroksen viimeisinä päivinä Phil ratsasti kotiin neuvotellakseen Rovastin kanssa karjan kuljettamisesta. Patches ja muut paimenet jäivät vartioimaan laumaa, joka seuraavana päivänä oli määrä toimittaa rautatielle. Seuraava aamu valkeni, ja miehet olivat parhaillaan lopettamassa aamiaistaan, kun heidän päällysmiehensä palasi. Jo ennen kuin hän oli virkkanut sanaakaan, tiesi Patches, että jotakin oli tapahtunut. Miesten hilpeästi tervehtiessä häntä ei hymyn häivettäkään näkynyt hänen kasvoillaan eikä hän edes vastannut, ennen kuin tullessaan aivan heidän viereensä nuotiotulelle. Siinä hän laskeutui satulasta lausuen lyhyesti »huomenta, pojat» ja jäi seisomaan suitset kädessään.

»Ei aamiaista, Sam», virkkoi hän kiinalaiselle kokille, joka riensi tarjoamaan ruokaa, »vain kupillinen kahvia.» Ja kääntyen miesten puoleen: »Satuloikaa hevosenne ja pankaa karja liikkeelle. Me viemme sen Skull Valleyhin.»

»Hiisi vieköön!» ihmetteli Curly hetkistä myöhemmin satuloidessaan hevostaan Patchesin vieressä, »mikähän Philiä vaivaa? Ei suinkaan hän ole riidellyt Rovastin kanssa kotona käydessään, vai mitä arvelet? Luuletko Rovastin moittineen häntä jostakin?»

Patches pudisti päätään: »Mistäpä minä sen tietäisin, kumppani», ja kääntyi hevoseensa päin.

Koko päivän Phil pysytteli yksinään, puhutellen tovereitaan vain silloin, kun hänen oli pakko ja silloinkin mahdollisimman lyhyesti. Illalla hän lähti toisten seurasta heti syötyään illallisensa ja Patches kuuli hänen painuvan vuoteelleen kauan sen jälkeen, kun toiset jo olivat vaipuneet uneen. Ja seuraavana päivänä, kun raskain työ, karjan lastaaminen rautatievaunuihin suoritettiin, oli Phil niin muuttunut, että jolleivät miehet olisi olleet hänen vanhoja ystäviään ja tovereitaan, olisivat he varmasti nousseet kapinaan vaativaista päällysmiestään vastaan.

Ilta oli jo kulunut pitkälle, kun viimeinen eläin oli saatu junaan. Curlyn ja Bobin oli määrä seurata karjan mukana. Toisten tuli jäädä Skull Valleyhin seuraavaan aamuun hajaantuakseen sitten eri suunnille koteihinsa. Phil ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle vielä samana iltana.

»Sinä voit palata johonkin aikaan huomenna, Patches», virkkoi Phil lyhyesti hyvästeltyään miehiä, joiden kanssa oli elänyt hyvässä toveruudessa karjankierroksen pitkät viikot. Hän nykäisi puhuessaan hevostaan suitsista.

Risti-Kolmion päällysmies oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tovereittensa luota, kun Patches saavutti hänet, »Saanko ratsastaa kanssasi Risti-Kolmioon jo tänä iltana, Phil?» hän kysyi tyynesti.

Phil pysähdytti hevosensa ja katsoi ystäväänsä hetkisen vastaamatta hänen kysymykseensä. Sitten hän sanoi ystävällisemmällä äänellä kuin näinä päivinä oli käyttänyt: »Sinun olisi parempi jäädä tänne poikien kanssa ja nukkua yösi rauhassa, Patches. Levosta ei karjankierroksen aikana ole ollut puhettakaan, eivätkä eilinen ja tämä päivä olleet niinkään helppoja. Lastaaminen on kauheata silloinkin, kun kaikki ovat hyvällä tuulella», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.

»Jos sallit, niin tulen kernaasti mukaasi», sanoi Patches yksinkertaisesti.

»Mutta hevosesi on yhtä väsynyt kuin sinäkin», intti Phil.

»Minähän ratsastan Muukalaisella», vastasi Patches.

Siihen Phil sanoi päättävästi: »Siis matkaan.»

Niin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille lakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan kosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa ja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä hänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.

On hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin ymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa, joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja myötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet epäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa Risti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa, autiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja hänen ystävänsä.

Ja niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa ja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.

Toisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen, toisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti katkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen rakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli ollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän oli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi rakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä. Ja mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen suurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.

»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid on päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi siitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan lastauksesta.»

»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään oli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä saattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.

»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan», jatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta, on hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä kelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä vain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän on koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä luulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt, millaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut tuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä — elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän ystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle, että mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen arvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään täällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli tuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän hänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»

»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä Jim Reidin talonmyynnin kanssa?»

»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen sivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen on ihaillut ja kunnioittanut häntä?»

»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat kai?» korjasi Patches rauhallisesti.

»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka tapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet miltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet Kittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan harvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän totuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita, jotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä harrastuksia ja pyyteitä.»

»Lempo soikoon!» mutisi Patches.

»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt samasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille tytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko maailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan ympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen jaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät tottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri mihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä eikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan tulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»

»Kiitos, Phil», keskeytti Patches tyynesti.

»Mistä hyvästä?»

»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä kohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa tietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän sanoo.»

»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta nyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»

»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole saanut ostajaa kartanolleen?»

»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi kartanoksi.»

Seuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan Patchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias päällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä oli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan, jälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata, mutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien vihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin tyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä toimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista, joiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli lähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen pikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.

Pienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen laitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan sieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana sunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien kuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa tietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.

Tyttö ilostui ilmeisesti hänet nähdessään.

»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin kääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.

»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut jonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön katsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan kartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän ratsastavan tätä tietä.»

»Ja lähditte varta vasten tapaamaan minua?»

»Varta vasten», hymyili Patches.

He rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista — heidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat viimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches kysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun varjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»

Tultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja istuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien laidunten ja niittyjen yli.

»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua minulle?»

»Teistä», vastasi Patches vakavasti.

»Minusta?»

»Teidän viehättävästä persoonastanne», vastasi Patches.

»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen jättänyt tekemättä?»

»Tai niitä kenties aiotte tehdä.»

»Oh!»

»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta suosionosoitusta.»

»Niinkö?»

»Te olette nyt tuntenut minut miltei kokonaisen vuoden.»

»Niin.»

»Ja itse asiassa ette lainkaan tunne minua.»

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häneen kiinteästi.

»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä suosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun — tarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»

»Tiedän, että olette vilpitön, Patches», vastasi Kitty vakavasti.

»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan, joka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille epähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän empi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»