Part 11

Kitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä lämmöstä, joka säteili miehen sanoista.

»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme jälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään kysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»

»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi vuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä totuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja pelastaa teidät — omalta itsellänne.»

»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä tarkoitatte, Patches?»

»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te aiotte muuttaa Williamson Valleysta?»

»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan. Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»

»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»

Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä, luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme, jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä! Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»

»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota teillä ei ole täällä?»

Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa. Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä, sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti hänen sydämensä.

»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata, ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä — kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja, jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»

Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin hänen sanansa.

»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.

»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa. »Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän saavuttanut.»

»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon? Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua tyydyttää, mikä ei?»

»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette sen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin olisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa täälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi teillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella heidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden häiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain lumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole mitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä opettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia tai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä sivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»

Kitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos olisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee teille.»

Patches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän sanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta oletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»

Tyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnon Phil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»

»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se elämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»

»Sepä synnytti Honourable Patchesin», vastasi Kitty hieman arastellen.

»Sitä se ei tehnyt», vastasi tämä nopeasti. »Se synnytti —»

Hän vaikeni ikäänkuin peläten helposti sanovansa liikaa.

»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian kanssa?»

»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuin Philistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»

»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.

»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla vartioi.

Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja on valmis häviämään.»

Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka sai hänet hypähtämään seisaalleen.

Se oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli professoria.

Katsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt mitään.

Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi professori heidän edessään.

»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»

Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata syntyperää.

»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä hoidan itse itseni.»

»Irrokas?» kysyi professori. »Ja mikä on irrokas, jos saan kysyä?»

»Se on nauta, joka ei kuulu kellekään», selitti Patches.

Samassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan suuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan, Patches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on tekemistä?»

Hän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen selän hänen livahtaessaan tiehensä.

»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan satulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on. Näkemiin.»

Patches saavutti Joen juuri kun tämä kääntyi selänteen toiselle puolelle.

»Päivää, Joe!» huusi Patches hilpeästi.

Mies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään jalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi hurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on tekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»

Patchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte, Joe?»

»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä. Mitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on turha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja kääntyen poispäin.

Patches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään saanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.

»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette ollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en aio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä minusta, sen sanon teille.»

»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches lyhyesti.

»Ettekö?»

»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio sekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»

Joe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että te —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään mitään.»

»No, olenko pyytänyt teitä kertomaan minulle jotakin?» kysyi Patches.

»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan, Patches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni, Patches? Jumalan tähden, oletteko?»

Hänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti tahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla avuksi.

»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa minua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»

»Mitä, Joe?»

»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»

Ja Patches vastasi empimättä osoittaakseen avuliaisuuttaan:

»Sen lupaan, Joe.»

»Ette kerro kenellekään?»

»En kenellekään, Joe.»

Miesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen teille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette auttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän ystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle kauheasti, kun viivyn näin kauan.»

»Hyvästi, Joe!»

»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt olemme ystäviä.»

Miettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui Patchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle lupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut velvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen työhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut haitata hänen isäntänsä etuja.

Samana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa seuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa aikana, ja Phil suostui kernaasti.

Kun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin: »Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi kotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut itsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin lintu.»

Phil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä paitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»

»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti erityinen syy hilpeyteensä.»

Kun Phil palasi pihalle, tuli professori hänen luokseen.

»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin puhua kanssanne.»

»Olkaa hyvä, herra», vastasi paimen.

»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herra Baldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»

»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita esivalmisteluja.

»Tahtoisitteko — tuota — kävellä hiukan matkaa kanssani?»

Heidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi professori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka nimi on Patches.»

Phil katsahti tuikeasti puhujaan. »Ja mitä hänestä?»

»Toivon, ettette käsitä väärin minua, kun sanon, että asia koskee myöskin neiti Reidiä.»

Phil pysähtyi keskelle tietä. Rouva Baldwinin huomautus Patchesin hyväntuulisuudesta, hänen oma tunnustuksensa, että hän oli heittänyt kaiken toivon Kittyn voittamisesta omakseen ja ajatus, kuinka noiden kahden ystävyys viime kuukausien aikana oli yhä syventynyt ja kasvanut, tietoisuus siitä, että Patches kuului siihen maailmaan, johon Kitty niin hartaasti ikävöi — kaikki tämä vilahti samassa silmänräpäyksessä hänen mielessään. Hän katsoi professoriin niin kiihkeästi, että tämä kiirehti sanomaan:

»Toivon, ettette käsitä minua väärin, herra Acton.»

Phil naurahti lyhyesti. »Enpä luule. Mutta pyydän teitä selittämään hiukan tarkemmin. Mitä aioitte sanoa Patchesista ja neiti Reidistä?»

Professori kertoi, miten oli löytänyt heidät viettämässä sunnuntai-iltapäivää.

»Siinäkö kaikki?» nauroi Phil.

»Mutta, herra Acton, ei suinkaan teidän mielestänne hänenlaisensa raaka ja sivistymätön mies ole sopiva seura neiti Reidin kaltaiselle hienolle ja herkälle naiselle?»

»Kenties ei», myönsi Phil, »multa luulen Kittyn itse pitävän huolta itsestään.»

»En voi yhtyä teidän mielipiteeseenne», vastasi professori mahtipontisesti. »Neiti Reidin kaltainen nuori — ja — hm — kokematon nainen on ehdottomasti aina vaarassa seurustellessaan niin sivistymättömän, hiomattoman ja epäilemättä myöskin moraalisesti aia-arvoisen luonteen kanssa.»

»Mutta kuulkaahan, hyvä professori», vastasi Phil yhä hymyillen, »mitä tahdotte minun tekevän? Enhän minä ole Kitty Reidin vartija. Miksi ette itse puhu hänen kanssaan?»

»Katsokaahan», vastasi pikku mies, »minä — minulla on syyni, joiden vuoksi en voi ilman muuta esittää hänelle asiaa. Minä toivoin vain teidän pitävän tuota miestä hiukan silmällä ja tarpeen vaatiessa käyttävän arvovaltaanne estääksenne vastaisuudessa sellaista tapahtumasta.»

»Minä olen tekevä parhaani», vastasi Phil ajatellen, miten hupaisan hetken hän tällä jutulla tuottaisi Rovastille. »Mutta tehän tulitte Kittyn kanssa kotiin. Minne Patches jäi? Karkasiko hän teidän ilmestyessänne näyttämölle?»

»Ei, mutta hän lähti pois erään — erään irrokkaan kanssa, kuten hän sanoi.»

»Lähti pois irrokkaan kanssa? Mitä ihmettä te sillä tarkoitatte?»

»Niin hän itse sanoi. Neiti Reid sanoi, että hänen nimensä oli Joe — Joe ja jotakin muuta.»

Phil ei enää nauranut. Tilanteen hupaisuus oli lopussa.

»Oliko se Yavapai Joe?» hän kysyi.

»Oli, juuri niin se oli. Hän kuuluu Tailholt Mountainiin, sanoi neiti Reid. Teillä on niin hullunkurisia nimiä tässä maassa.»

»Ja Patches lähti hänen kanssaan?»

»Niin, Joe näytti piilotelleen pensaikossa, kun ensiksi huomasimme hänet, ja kun neiti Reid kysyi, mitä hän siellä teki, niin Patches sanoi, että hän varmaan odotti häntä. He lähtivät luullakseni yhdessä pois.»

Niin pian kuin pääsi eroon professorista, Phil meni suoraa tietä Patchesin luo, joka istui huoneessaan. Tämä katsahti hymyillen tulijaan, mutta nähdessään tuiman ilmeen esimiehensä kasvoilla hän lakkasi hymyilemästä ja pani pois kirjan, jota oli lukenut.

»Patches», kysyi Phil siekailematta, »mitä professorin jutut sinusta ja Yavapai Joesta oikeastaan merkitsevät?»

»En tiedä, mitä professori on puhunut», vastasi Patches kylmästi, aivan kuin ei olisi pitänyt Philin kysymyksen sävystä.

»Hän sanoo, että Joe piilotteli pensaikossa sinua odottelemassa», vastasi Phil.

»Joe oli rinteellä ja kenties hän odottikin minua. Joka tapauksessa näin hänet.»

»Hyvä, nyt kysyn sinulta, mitä tekemistä sinulla on tuon Tailholt Mountainin varkaan kanssa ja mikä pakottaa hänet piilottelemaan -pensaissa tavatakseen sinua. Jos hän tahtoo tavata sinua, niin miksi hän ei tule kartanoon, kuten on miesten tapa?»

Honourable Patches katsoi Rovastin päällysmiestä suoraan silmiin vastatessaan äänellä, jota ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan Philiä: »Ja minun vastaukseni kuuluu, että minun asiani Yavapai Joen kanssa on kokonaan yksityistä laatua, että sillä ei ole mitään tekemistä tämän kartanon päällysmiehen kanssa. Lienee parasta kysyä Joelta itseltään, miksi hän ei tule kartanoon, sillä sitä minä en tiedä.»

»Sinä kieltäydyt siis selittämästä?»

»Minä kieltäydyn keskustelemasta Joe Drydenin yksityisasioista — koska ne minun nähdäkseni eivät voi liikuttaa ketään muuta kuin asianomaisia — aivan kuten kieltäytyisin keskustelemasta sinun yksityisasioistasi jonkun muun tuttavani kanssa. Minä katson antaneeni sinulle kaikki tarpeelliset selitykset sanoessani, etteivät hänen ja minun väliseni asiat ole missään yhteydessä sinun toimesi kanssa. Muuta sinulla ei ole oikeus minulta kysyä.»

»Minulla on oikeus erottaa sinut», vastasi Phil tulistuen.

Patches hymyili vastatessaan rauhallisesti. »Sinulla on oikeus, Phil, mutta sinä et käytä sitä.»

»Ja miksikä en?»

»Siksi, että sinä et ole sellainen mies, Phil Acton», vastasi Patches hitaasti. »Sinä tiedät varsin hyvin, että jos erottaisit minut siksi, että olen ylläpitänyt ystävyyttä Yavapai Joe-raukan kanssa, niin olisi minun mahdotonta saada työtä ainoassakaan karjakartanossa koko maassa. Sinä olet liian rehellinen tuomitaksesi miehen pelkän epäilyksen perusteella ja liian kunnian mies tuomitaksesi toisen siksi, että hänkin pyrkii olemaan samanlainen.»

»Hyvä, Patches», vastasi Phil tyynemmin, »mutta pyydän sinua teroittamaan mieleesi erään seikan: minä olen vastuussa Risti-Kolmio-Kartanon omaisuudesta, eikä maailmassa ole sitä ystävyyssuhdetta, jota minä ottaisin vähääkään huomioon, kun on kysymys Will-sedän omaisuudesta. Ymmärrätkö?»

»Sen ymmärsin jo kuukausia takaperin, Phil.»

Sanomatta enää sanaakaan lähti nuori päällysmies huoneesta.

Patches istui hetkisen ja mietti tilannetta.

XII LUKU.

Ratkaisun päivä.

Oli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä, oli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia ottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista ja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista tulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään voimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita, taltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin taivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta laitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja häränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset lähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa maisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan tervetulleet vieraansa.

Risti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat paimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa ratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.

Rovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta Risti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa. Professoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei saattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt juhlan hänelle siedettävämmäksi.

Tämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott milloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden lisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot olisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu ratsastusjuhlan loistonumerona!

Eipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä kaikki paimenet ovat?»

Stanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen. Odotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»

Herra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta edellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa näkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin usein oli kertonut.

Kuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin ostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut itselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän maahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen työnantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa ja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle ylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt hänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin piirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se taloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle insinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen Wakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa matkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli muuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi häämatkaksi.

Yavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle huipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita vieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin kulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon sivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja vieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että kilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi erään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla kilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään, jutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja vastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi kääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä todellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Stanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut syvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti hymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä, kysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen huomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei saattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä teräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen ja ystäväkseen.

»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä vallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja, voisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä. Luulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen, pistooleineen ja hevosineen.»

Stanford ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.

»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että Stanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi muuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»

»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan hauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan, jotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»

»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso tuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.

»Mihin?» kysyi Helen innokkaasti.

»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton vieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän pysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»

»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin kaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.

»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan hämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin sanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa ja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»

»En usko sitä — teet pilaa minusta, Stanford Manning.»

Mutta jo ennen kuin hänen miehensä ennätti torjua tämän syytöksen, hän huudahti ääneen tarttuen miestään käsivarresta: »Mutta katsohan, Stan, katso! Katso tyttöä! Hän on aivan — hänhän on, Stan, hänhän on!» Ja miehensä ja toisten suureksi riemuksi hän hypähti seisomaan heiluttaen nenäliinaansa ja huutaen voimiensa takaa: »Kitty! Kitty — Kitty Reid!»