Part 5

"Vuorenpeikko vaatii omiansa", sanoo uudisasukas.

* * * * *

Jo aikaiseen syksyllä, ennenkun Sjula Niilonpoika oli alkanut tehdä lähtöä kesäisiltä olinpaikoiltaan korkeimmilla tuntureilla, oli hauelle sattunut pahoja enteitä. Ja hän ikäänkuin tunsi povessaan, että jotain onnetonta oli tapahtuva.

Voiko hän astua kolmeakaan askelta metsään, ennenkun naali juoksi poikki polun juuri hänen edessään? Eivätkö koirat olleet ulisseet ja pitäneet pahaa ääntä öisin, ja eikö jok'ikisellä uusikuulla ollut ollut tähtensä juuri allaan?

Sjulalla oli kyllin syytä olla surumielin.

Olihan kevät ollut pitkä ja kolkko, niin että poronvasikat olivat joukottani paleltuneet kuoliaiksi; -- tuli sitten vihdoin viimeinkin kesä, mutta se tuli sitä kuumempi. Porot kärsivät sanomattomasti kuumuudesta, ja paarmat kiusasivat niitä yhä pahemmin, niin että ne laihtuivat ja sairastuivat. Ja nyt. kesämyöhällä, olivat sudet päälle päätteeksi näyttäytyneet ja ahma oli laatinut oikein isot tappajaiset -- 20 poroa yhtenä ainoana yönä. Semmoinen ottaa lappalaista koville.

Mutta ei se se ollut, joka Sjulaa enimmin suretti. Sillä Sjula oli rikas eikä yksi katovuosi voinut hänestä niinkään köyhää tehdä...

Mutta Anna-Riitta, hänen eukkonsa oli kipeänä, ja se oli pahempaa. Koko kesän oli hän ollut harvasanainen ja kummallinen... Kyllä sen huomasi, että hän oli kivuloinen, vaikkei hän tahtonut mitään sanoa...

Koiran-ulvonta öisin ei hyvää ennusta.

Nyt näytti kumminkin Anna-Riitta olevan paranemaan päin, ja kunhan vaan tunturivuorilta päästäisiin niin kyllä sudet ja ahmat jättäisivät porot rauhaan, ajatteli Sjula. -- Kyllähän voisi syntyä vastuksia porojen hoitamisessa ensi aikoina niin kauvan kun Anna-Riitta ei mihinkään kyennyt, mutta Pikku-Riitta oli kai auttava hänen sijastaan. Hän oli, Jumalan kiitos, terve ja reipas.

Pikku-Riitta, niin -- hän oli Sjulan silmäterä. Jos hän vaan voi seurata häntä metsään tai tunturille, ei hän koskaan tuntenut ikävää tai väsymystä. -- Ja jos joskus tapahtui, että väsymys oli hänet yllättämäisillään, niin hävisi se tuntumattomiin niin pian kun hän kuuli Pikku-Riitan joluamisen.

Kun hän vaan jolusi, silloin nostivat palkivat porot päitään ja katsoivat häneen päin, ja Sjula, tuo vanha lappalais-ukko, hänen isänsä, hän unhotti sekä sudet että ahmat ja paarmat ja kaiken muun kurjuuden kuullessaan nuo tuudittelevat, houkuttelevat äänet. Usein jolusi Pikku-Riitta vaan säveleitä, mutta Sjula ymmärsi joluamisen kaikissa tapauksissa.

Hänellä oli muuten hänelläkin tapana laulaa. Mutta se oli aivan toista kumminkin. Hän lauloi suden ajosta, jolloin hän oli tappanut hukan -- pistänyt hänet keihäällä -- ja sitten saanut rahoja, monta kaunista kiiluvata, poronvarkaan nahasta. Ja kuinka hän oli kohdannut karhun rämeikössä ilman muuta asetta kuin kirves ja puukko vyöllä, joilla voi itseään puolustaa, muttei sittenkään väistänyt, vaan piti puoliaan kunnes "sammalkäpälän" täytyi antautua.

Sellaisessa tilaisuudessa oli Pikku-Riitan vuoro kuunnella, kiihkosta ja ihastuksesta vavisten -- silmät loistivat ja suu oli puoliavoimia...

"Oh -- isä oli aika poika!"

"Niin -- olinhan minä", oli Sjulan tapana vastata. "Mutta nyt vanha ja huono. -- Kelpaan kohta vaan kodassa istuakseni luita Anna-Riitan kanssa järsiäkseni. Hän oli kelpo neito hänkin -- mutta ei meistä kummastakaan ole mihinkään". -- Ei toista oli ollut hänen nuorra ollessaan!

Ja niin tuli hän taaskin kertoneeksi Anna-Riitasta ja miten hän vastoin vanhempainsa tahtoa ja vanhaa tapaa oli ottanut hänet vaimokseen, vaikka hän olikin vaan köyhä paimentyttö, jolla tuskin oli ainoata poroakaan. Ja kuitenkin oli kaikki hänelle niin hyvin onnistunut, niin että sekä ruotsalaiset että lappalaiset kutsuivat häntä Rikas Sjulaksi.

Nämät viimeiset onnettomuudet olivat vaan Herran koettelemusta.

"Ei auringonpaistekaan aina, hyödyksi ole", sanoi hän itseään ja Anna-Riittaa lohduttaakseen silloin kun synkimmiltään näytti.

* * * * *

Sjula oli muuttanut alas tuntureilta, mutta se ei näyttänyt auttavan. Talvi tuli myrskyinen ja kylmä ankaroine lumisateineen eikä sudet tahtoneet jättää porolaumoja rauhaan. Isoin parvin kiertelivät ne ympäristössä -- ja siinä oli vahtimista niin öin kuin päivinkin. Mutta siitä ei ollut paljon apua, sillä hukka piti varansa paremmin kuin valppainkin koira, ja niin pian kun poro erosi laumasta, oli susi heti sen kimpussa ja söi suuhunsa. -- Ja sitten löysi Sjula tai Riitta vaan veripilkkuja lumessa ja muutamia nahka- ja lihariekaleita -- sen pituinen se.

Sjula kulki kumarassa ja ääneti metsässä, ja siitä oli kotvan aikaa kun Pikku-Riitta viimeksi jolusi. Heistä tuntui kuin olisi onnettomuus heitä tuholla uhannut ja niinkuin sen vastustaminen olisi ollut turhaa vaivaa.

Niin tuli joulu, mutta ei lian voinut olla kysymystäkään siitä, että Sjula, Anna-Riitta tai Pikku-Riitta olisi voinut kirkolle lähteä. Sillä sehän olisi merkinnyt häviöön joutumista. Sudet olivat nyt tavallista julkeampia -- niin tapahtuipa vähää ennen joulua, että eräskin hyökkäsi kotaan. Mutta semmoinen tungettelevaisuus tuli kalliiksi, sillä Anna-Riitta ei vitkastellut antaessaan hänelle pettusurvimella sellaisen iskun selkään, että se jäi istua kököttämään...

Pikku-Riitta oli viime aikoina kokenut kovaa, mutta juuri joulu-iltana oli Anna-Riitta mielestään niin reipas, että jaksoi olla Pikku-Riitan sijasta paimenessa, niin että tämä saisi levätä.

Kyllähän Anna-Riitan päätä niin kummasti huimasi ja rintaa painoi, kun hän pääsi kodasta ja alkoi juosta metsään päin, mutta kun hän matkan päässä kuuli poronkulkusten kilinän ja koirien iloista haukuntaa ja Sjulan ja hänen paimenrenkiensä huutoa ja hoilaamista, silloin tunsi hän äkkiä itsensä niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ettei melkein voinut olla iloisesti joluamatta.

Ja sitten hän tahtoi karsia jäkäliä poroille, mutta juuri kun hän oli sauvaa kohottamaisillaan, tunsi hän miten jokin hänen sisussaan ratkesi -- hänen silmiään huimasi ja hän luuhistui suksilleen. Kun Sjula ehti paikalle, makasi hän kalpeana ja liikkumattomana hangella.

Oi Herra Jubmel! Anna-Britta jabmet! Anna-Britta! Akka mien! Attje mien, jukko leh almesne. Ailesen schaddes to nabma; båtes to riike -- schaddes to situd [Herra Jumala! A-B kuolee! Vaimoni! Isä meidän, joka olet taivaassa, j.n.e.] -- Sjula itki...

Sjula ja hänen paimenrenkinsä kantoivat Anna-Riitan kotaan. Sinä yönä istuivat Sjula ja Pikku-Riitta Anna-Riitan vuoteen ääressä -- rengit saivat hoitaa poroja miten parhaiten taisivat.

Sjula istui kyyryssä selin vuoteen jalko-päässä: hän huiskutteli ruumistaan sinne tänne ja kyynelet uursivat juomuja vanhaan likaiseen lappalaisnaamaan.

Pääty-puolella istui Pikku-Riitta. Hän oli melkein tunnoton -- oli kokenut kovaa viime aikoina, valvonut ja tehnyt työtä ja semmoinen rasittaa nuoria voimia -- ja nyt tuli tämä päälle päätteeksi.

"Lapsi rankkani! Lapsi rankkani", mutisi sairas. Mutta Pikku-Riitta ei kuullut. Hän istui kuni tainnuksissa. Tuntui aivan samaten kuin silloin kun hän oli eksynyt Ortesoiwen tunturille ja oli paleltua lumikinokseen. -- Hän vajosi niin syvälle johonkin isoon, valkoiseen... -- Hänen oli niin hivelevän pehmoista ja lämmintä ollakseen... -- olihan taas kesä... Aurinko on korkealla ... paistaa viidakkoon ja rämeelle, missä porot palkivat... Kulkuset kilisevät, tiuvut soivat... Sehän kummalliselta kuuluu! Ei -- nyt ne vaikenevat -- on niin äänetöntä, niin äänetöntä! Mutta sitten sävelet taas palajavat kaukaa, hyvin kaukaa, hiljaa kuni kuiskaus -- nyt tuli yksi lisää -- vielä yksi... lähemmä ja yhä lähemmä...

Ja sävelet yhä paisuivat ja kävivät yhä korkeammiksi ja valtavammiksi -- piu -- pau -- piu -- pau.

Nyt ne eivät lähteneetkään enää pienistä porontiukusista, vaan isoista kirkonkelloista, jotka soivat tasaiseen tahtiin -- juuri niin kuin hän oli kuullut niiden toissa juhannuksena soivan kun hän oli kirkolla. Piu -- pau -- piu -- pau... Valtavammin ja valtavammin ne soivat, kunnes siitä syntyi epäselvä sohina, huumaava kohina; korvat pauhasivat ja jyskyttivät. -- Mutta sitten eroitti hän sekasorrossa kaukaisen huudon -- sitten vielä yhden -- ja sitten kiljahtavan äkäisen kirkunan...

"Susi! Susi!"

Kohinaa ja rusketta, tuhansien sorkkien napsetta, huutoa ja kirkumista kuului ulkoa. Susilauma oli hiipinyt porojen keskeen ja nyt pakenivat porot hurjaa vauhtia eri tahoille. Sjula oli myös kuullut huudon, mutta liian myöhään. Hän töytäsi ulos koettaakseen ehkäistä hurjaa pakenemista, mutta turhaan. Sillä koota poroja, jotka tietävät suden olevan läheisyydessä, siihen eivät ihmisvoimat riitä.

Molemmat poronhoitajat tekivät parastaan -- Sjula itse teki koko yön työtä kuin mielipuoli kokiessaan hajaantunutta porolaumaa koota. Mutta, kun aamu koitti ei Sjula Niilonpoika enää ollutkaan Rikas-Sjula. Hänen isosta karjastaan ei ollut kuin vaan neljäsosa tähteenä -- muut olivat hajalla ja tapettuina.

Menehtymäisillään väsymyksestä heittäysi Sjula lumikinokseen -- hän ei nyt jaksanut kiidättää kodalle, kotiin.

Mutta sitten hän hyökkäsi pystyyn.

Saatanan susi! -- Muttei vielä niin hätää ole!

En minä vielä o'o köyhä-Sjula. Viel' elää Anna-Riitta, ja viel' elää Pikku-Riitta ja minä ja...!

Sitten hän uudelleen vaipui kinokseen

* * * * *

Kun Sjula heräsi, oli päivää jo paljon kulunut.

Kyyryssä selin ja horjuvin polvin kiidätti hän kotiin. -- Nyt vasta hän muisti miltä kodassa näytti kun hän läksi ulos. -- Hänen rintaansa ahdisti...

Ajatteles jos...!

Ei, hän ei uskaltanut ajatustaan jatkaa. Ei, ei Jumala voinut olla niin kova, että hän olisi ottanut Anna-Riitan häneltä samalla kuin hänen rikkautensa... Ei hän ollut kuollut...

Mutta Pikku-Riitta oli ollut niin kummallisen näköinen; -- ei kai hänkin nyt sairastune. -- Eikö mitä -- hän kai vaan oli väsynyt -- tyttö raukka oli viime aikoina kokenut kovaa -- ei hänen laitansa kumminkaan ollut vaarallinen. -- Ja niin ponnisti hän taas eteenpäin...

Nyt hän oli melkein perillä. -- Tuolla notkossa kuumotti jo kota kuuraisten pensaitten lomitse; -- mutta sepä kuin maa! Savu ei tuprunnut niinkuin tavallisesti lakeisesta -- mahtoi olla hullusti -- Herra Jubmel avita!

Monta minuuttia ei kestänyt, ennenkun Sjula oli kodassa.

Huh -- kuinka hiljaista ja kolkkoa, siellä oli! Kylmenneen pesän toisella puolen makasi Anna-Riitta, kalpeana ja kylmänä. -- Kuollut -- kuollut! Ja vastapäätä makasi Pikku-Riitta, mutta hän oli sitä punakampi ja lämpöisempi. Hengitys oli lyhyttä ja polttavan kuumaa -- valtasuonet tykyttivät ankarasti. Sjula -- Sjula -- nyt on onnettomuus sinut yllättänyt...!

Hän seisoi keskellä kotaa -- kumarassa ja ääneti. Ei tiennyt oikein itsekään, näkikö hän unta vai oliko valveilla... Hänen korvansa humisivat ja, silmiä huikasi.

Anna-Riittahan se tuossa makasi kylmänä ja hengetönnä? Pikku-Riittahan se oli, joka siinä kuoleman kanssa kamppaili -- ja hänhän siinä seisoi -- hän, Sjula Niilonpoika -- eikä voinut tehdä, mitään auttaakseen?

Epätoivoisena heittäytyi hän arinan viereen. Herra Jumala! Auta köyhää, lappalais-parkaa!

Kymmenen peninkulmaa oli nyt kaupunkiin, -- tohtorille. Kymmenen peninkulmaa; -- kaksikymmentä peninkulmaa edes ja takaisin. Vaan kaksikymmentä peninkulmaa! Sen verranhan hän nuoruudessaan oli kiidättänyt yhteen vuorokauteen -- ja silloin oli susi otettava kiinni... Mutta nyt -- nythän oli Pikku-Riitan henki kyseessä; niin voisi hän saman kyllä vieläkin kerran tehdä vaikka olikin vanha ja raihnainen.

Hän ei saa kuolla, Pikku-Riitta! -- Hän ei saa, ei saa...

Ja niin hän kiiruhti pois renkien luo, jotka, poroja paimensivat ja käski toisen heistä jäämään kotaan Pikku-Riittaa hoitamaan sillä aikaa kun hän oli poissa...

Hän pisti muutamia kuivattuja lihapalasia, tjilttaansa -- sitoi sukset jalkaansa -- ja sitten alaspäin kohti asuttuja seutuja, -- apua hakemaan.

Herra armahtakoon sitä joka asuu erämaassa!

* * * * *

Kolmen aikaan aamusilla soitettiin tohtorin ovikelloa. Kerran -- vielä kerran -- ja sitten pitkään -- vihaisesti. Silloin vasta kuului sisältä ärähtäen: "Kuka siellä keskellä yötä ääntä pitää?"

Sjula Niilonpoika -- hän oli rauhan rikkoja -- oli lopen väsyksissä ja ainoastaan töin tuskin sai hän vastanneeksi:

"Oi, el' oo niin ankara. Min' oon vaan vanha lappalainen, jok' oon kangistumaisillan'," läähätti hän.

"Jaa -- jos se vaan on lappalais-piru, niin voit odottaa huomiseksi, ei se sen vaarallisempaa ole", murahti ääni sisältä -- ja niin seurasi hiljaisuus... Sjula oli luuhistunut oven pieleen -- väsymys oli hänet vallannut, -- mutta nyt hän ei enää tuntenut itseään väsyneeksi. Raivostuneena hyökkäsi hän ovea vastaan. -- Pikku-Riitan täytyi saada apua! Herra Jumala! Ei kai tohtori voinut antaa Pikku-Riitan kuolla koettamatta edes häntä auttaa. Hänen kaunista neitoaan!

Hän itki ja rukoili -- ei kukaan kuullut häntä. Turhaan kiskoi ja raastoi hän kellonsoitinta -- turhaan kolkutti ja potki hän ovea -- sisällä oli ja jäi kaikki hiljaa.

Sjulan kurkkua tyrehdytti.

"Perkeleen ruotsalaiset! He ovat tulleettanne ja tunkeneet meidät tieltään -- he ovat vieneet maamme ja kielemme -- meidän laitumemme -- he ovat vieneet meiltä vanhan uskomme, vanhat jumalamme, Jumalan. Beiwen, Ruotan ja Tjermen -- voi niitä -- niitä...

"Perkeleen ruotsalaiset!

"He ovat vieneet tunturimme, joissa hopeaa ja kultaa piilee -- he ovat varastaneet poromme -- raiskanneet vaimojamme ja tyttäriämme -- tehneet poikamme viinajuopoiksi. Perkele heidät vieköön! Ja sitten he meitä vihaavat ja halveksivat -- Beiwen lapsia, auringon jälkeisiä! Kutsuvat meitä koiriksi ... ne -- ne... Varastelevia kissoja he ovat!

"Hiipivät takaapäin uhriensa niskaan ja kiusaavat, ennenkun tappavat...

"Mutta minä, Sjula Niilonpoika, en tarvitse heiltä apua kerjätä. Minun neitoni tulee noita kurjia pakanoita ilmankin toimeen. Sjula kyllä tietää paremmankin keinon. Ruotsalaiset pitäkööt kurjan jumalansa omanaan, nuo pelkurimaiset matelevat pakanat! Sjula kyllä tietää, että hänen vanhat jumalansa ovat väkevämpiä. Iso-isä, Noita-Sjula, hän antoi Beiwelle kymmenen poroa saadakseen pitkän iän -- minä, Sjula Niilonpoika, olen antava kaksikymmentä -- kolmekymmentä -- kaikki poroni neitoni edestä. Kyllä Sjula uhrilaulun muistaa -- oppi sen iso-isältä..."

Ja niin alkoi hän hiljakseen laulaa kiitäessään eteenpäin:

Oi mahtavat jumalat Pilven päälliset isännät Taivahassa asuvaiset Yli maailman näkijät Lumihuippujen haltijat! Oi mahtava Jumala, Maailmojen hallitsija Haltijoitten niin samaten. Ota uhri uhrintuojan Armoisasti, armollisna! Saiwo olmak, syvyydessäs', Saiwo aimon herra suuri!

Jabmieii-Akka, Ruotan vaimo Kalman kalpea emäntä! Ruota manalan isäntä Ottakaatte uhrin' armoss'! Oi mahtavat jumalat! Beiwe, joka taivaall' loistat Ilman kannalla ylinnä Kuule kurjan huokaukset, Ällös pakene minua! Teitä huudan, teille itken, Kuulkaa lastenne pakinaa!

* * * * *

Joustavin notkuvin polvin kiiti Sjula kotiin päin. Keli oli huono, -- oli tuullut ja satanut lunta koko yön, ja aamupuoleen myrsky vaan kiihtyi.

Sjula läähätti -- vanhat sääret eivät kestä niinkuin nuoren, mutta vauhtia ei käynyt hiljentäminen. Ei, hänen täytyi päästä kotiin, jossa hänen pikku neitonsa odotti apua ja tuskaili lieventämistä. Pikku-Riitta -- hän ei saa kuolla...Ei - kyllä. Beiwe antaa pitkän iän, kun Sjula antaa 20 poroa.

Ja sitten Sjula ja Riitta paimentavat poroja yhdessä, kunnes eräänä päivänä nuori oman kansan mies, joka on liian pitkään katsonut neidon ruskeisiin silmiin, tulee puhemiehineen ja sulhasviinoineen kodalle. [Vanha lappalaistapa vaatii, että kosijan käydessään ensi kertaa tyttöä tervehtimässä täytyy kestitä tulevaa appiukkoaan viinillä tai paloviinalla. Tällä on nimenä "Puoristvine" tai "Suognodiavine".]

Silloin siitä iloiset häät, joluamiset ja tanssit syntyvät. Ja sitten saa Sjula, lappalais-ukko asua Pikku-Riitan kodissa ja Pikku-Riitta saa kaikki Sjulan porot.

Ja kun Sjula sitten kuolee pääsee hän manalantuville Anna-Riitan kanssa ydinluita ja poronlihaa syömään... Niin, Anna-Riitan kanssa...

Mutta missä -- missä hän on? Sjula ei tunne seutua. Sjula on hiihtänyt suoraan eteenpäin eikä ole huomannut minne päin sukset ovat häntä vieneet. Lumituisku on yltynyt ja lakaissut kaikki jälet umpeen. Eteenkö vai taaksepäin hänen on kääntyminen? Eikä vielä ole valjennut sen vertaakaan, että hän voisi puista ilmansuunnat eroittaa!

Epätoivoissaan vajoo hän hangelle. Ja Pikku-Riitta, joka makaa kotona ja odottaa ... odottaa!

Hän ei saa turhaan odottaa! Sjula ei saa hautautua kinokseen! Eteenpäin! Kotiin!

Ja Sjula nousee taas, tapailee sauvojaan ja hiihtää läähättäen edelleen. Oi, Herra Jubmel, tätä kurjuutta! Kunhan hän vaan olisi kotona Pikku-Riitan ja Anna-Riitan luona... Niin, sehän oli totta, Anna-Riittahan on kuollut -- ja ehken Pikku-Riitta myöskin... Anna minun vielä pitää pikkuneitoani luonani!

Raskasta on Sjulan hiihtää ensi aluksi -- sitten se on helpompaa ja yhä helpompaa. -- Tässä mahtanee olla aika mäki -- sukset luistavat äänettömästi ja nopeaan. Sjula seisoo hajareisin, notkuvin polvin, sauvat olalla -- lumi ryöppyää hänen korvissaan ja myrsky vinkuu hänen ympärillään -- tämä on menoa tämä -- se on hyvä, sillä Pikku-Riitta odottaa...

Yhä hurjenee vauhti. Puut lentävät suhisten ohi, nopeammin kuin peljästyneet porot, ja lumi joka pyryää, sokaisee Sjulan melkein tykkönään...

Herra Jumala! Nyt hän muistaa! Yötunturi --äkkijyrkänne -- vuorenpeikko! Herra Jeesus Kristus! Pelasta! Auta! Riitta!...

-- -- --

Kumealta ja hirveältä kuului kun ruumis murskaantui kallionsärmiin äkkijyrkänteen alapuolella. Ja rotkot, joihin lumi ei voinut tarttua, ulvoivat, vinkuivat, valittivat ja huokailivat...

* * * * *

Mutta kotona kodassa odotti Pikku-Riitta vuoteellaan.

Niilo-renki oli antanut hänelle mustaa, kahvia juoda ja poronjuustoa karkoittaakseen kuumeen, ja nyt hän olikin paljoa parempana. Heikko ja voimaton oli hän vielä kumminkin, niin että hänen täytyi olla pitkällään, mutta Sjula-isä oli kuitenkin iloitseva nähdessään hänet niin reippaana.

Sjula-isä, niin -- hän oli nyt ollut kolme vuorokautta poissa, eikä kukaan varmasti tietänyt minne hän oli lähtenyt. Riitta oli melkein tulemaisillaan levottomaksi. Ajatteles, jos hänelle olisi jotain tapahtunut! Vieläkös mitä -- hän kai oli lähtenyt kaupunkiin hakemaan lääkkeitä neidolleen...

Ja niin hän taas rupesi odottamaan...

Neljännen päivän iltana tuli Sjula kotiin. Aktsekin Apram se oli, joka oli löytänyt hänen hengettömän ruumiinsa äkkijyrkänteen alapuolelta ja oli ajanut sen kotiin akjassaan.

Siinä lepäsi nyt Sjula niin tyynenä ja levollisena -- kasvot eivät olleet murskaantuneet eivätkä alas syöstessä käyneet muodottomiksi -- ainoastaan vähän verta oli suunpielissä -- muuten näytti siltä kuin jos hän olisi vaan nukkunut.

Pikku-Riitta seisoi akjan ääressä -- hän oli kalmankalpea, vaan ei virkkanut mitään. Hän hyräili vaan hiljaa niin kummallisen surullista nuottia...

Ja sitten hän hiljalleen hyväili vanhoja kuihtuneita poskia, jotka nyt olivat niin kalpeat, niin kalpeat. -- Apram ja Niilo menivät kotaan. -- Kun he taas tulivat ulos oli Pikku-Riitta pitkällään lumihangella akjan vieressä polttavassa kuumeessa...

* * * * *

Tämä on vaan juttu eräästä lappalaisesta.

Jo moni talvi on hintaan satanut ja monen kesän aurinko on paistanut siitä kun tämä tapahtui, mutta yhä on Yötunturi yhtä musta ja synkkä.

Toisinaan kuulee uudisasukas talvi-iltoina selvästi, kuinka Pikku-Riitta joluaa tuolla äkkijyrkänteen reunalla ja näkee miten punainen lappalaispäähine vilahtaa pensaitten lomitse. -- Semmoinenhan on sulaa taikauskoa ja tyhmyyttä, mutta kun myrsky ulvoo vuoren halkeamissa ja paasien välissä, silloin kuuluu vuoresta pahaa ääntä.

Päivölä.

Oletko nähnyt ruskon juhannusyöllä. Päivölässä honganlatvoja valaisevan?

Aurinko siroittelee säteitään tummanvihreitten neulasten lomitse -- ne liukuvat sammaleisia runkoja pitkin yhä alemma, kunnes ovat piilosilla pehmeässä sammalikossa, missä mustikanvarvut ja vanamot tihein rykelmin kasvavat. Ja koski laulaa kaukana laulujaan ja tuuli humisee kummallisin sävelin puiden latvoissa. On kuni kantelet ilmassa soisivat ja kuni kirkon urkujen huminaa, ja kaukaa Valkolammilta kuuluu kuikan pitkäveteinen valittava huuto. Mutta vuorilta kajahtelevat äänet takaisin, niin että olet kuulevinasi virrenveisuuta, metsässä.

Olotko nähnyt järvenselkien kaukana tummansinertävinä kimaltelevan, miten rämeet kellertävänvihreän synkkinä leviävät lampien välissä ja miten ympäröivät vaarat häämöittävät vaaleanpunasinervässä ilmassa?

Jos sen kaiken olet nähnyt ja kuullut, silloin olet nähnyt ja kuullut kaiken maailman ihanuuden.

Tällä, vaaralla ovat metsänimmet eläneet. Täällä, kuuli isä ja iso-isä heidän karjansa kellojen kilinän -- täällä näkivät he sydämen pelosta sykähdellessä punakypäräin mättäiden ja viidakoitten lomitse vilahtelevan. Täällä oli satujen koti ja metsänimpien asumus.

Kun lehmät olivat talven kuluttua laitumelle laskettavat astuivat he yli siunatun teräksen -- muutoin voivat he joutua, peikkojen valtaan. Ja paimenpojilla oli tuohitorvi selässä karhun ja teräs vyöllä peikkojen varalta. Heidän kanssaan ei ollut yrittämistä.

Ja joka taholta ympäröi Päivölää metsä niin tiheänä, synkkänä ja tummana. Se on salometsää niin hempeää, niin sorjaa ja nuorekasta. Se on satujen, metsän ja auringon tyyssija -- isoisän ja isän tyyssija.

Täällä he syntyivät, täällä he elivät vapaata ihanata elämäänsä kaukana kaiken maailman hyörinästä ja pauhusta... Hallan jättämiä tähteitä he vaan auhdosta pellostaan talteen korjasivat, sotkivat pettua leipään, sen he tekivät kyllä, mutta se ei käsivarsia herpaissut eikä silmien terävyyttä tylsistänyt -- he olivat karaistua, voimakasta sukupolvea.

Ja päiväinen oli heidän mielensä ja laulut asuivat heidän huulillaan ja metsä oli heidän kotinaan ja heidän lietenään, se korvasi ruuan ja vaatteet.

Sadut lyhensivät talvi-illan ja rukin hyrinä säesti raikashuulista laulua. Ei ollut koskaan saduista puute eikä lauluistakaan. Siitä piti kyllä metsä huolen.

Sillä auringonsäteet; jotka tulivat pitkien matkojen päästä, ne kertoivat juttujaan hongille ja hongat kuiskuttivat aurinkoisia satujaan ihmisten lapsille.

Kun tuli äänetöntä ja pimeiltä ympäristössä -- silloin juohtuivat aurinkoiset sadut mieleen, He tulivat kuni itsestään -- ei kukaan tietänyt mistä.

Tämä on iso-isän kaunein satu -- satu Päivölästä.

Oli kerran mies, joka kuljeskeli alati vaan haaveksien. Sekä maatessaan että valveilla ollessaan näki hän unta, ja unet olivat valoisia, ja kauniita. Mutta se mies oli onneton, sillä hän tiesi kaiken valoisan ja kauniin olevankin vaan unta. Ja sentähden meni hän metsään saadaksensa olla yksin.

Mutta metsässä ei kukaan saa olla yksin, sillä siellä asuu tuhansia olentoja. He asuvat sammalikossa, ja kanervikossa -- he istuvat puitten oksilla kiikkumassa ja ovat piilosilla mättäitten välissä. Ja siellä asuu metsänimpiä ja siellä asuu vuorenpeikkoja. Ja metsänimmet ovat valkeita ja vuorenpeikot mustia. Metsänimmet hallitsevat metsässä kesäöinä, kun aurinko riippuu kuni kultainen pallo pohjoisella taivaalla hiukkasen tunturihuippuja ylempänä ja ilma värähtelee lämpöä ja elämää. Mutta kun syksy tulee ja henkii kosteutta, pimeyttä ja pakkasta maille ja mantereille, silloin hiipivät peikot esiin pimeistä piilopaikoistaan -- riuhtovat lehvät puista ja levittävät valkoisen harson yli rämeitten ja soitten. Ja kun sitten myrsky ja rajuilma pahimmillaan pauhaavat, silloin panevat peikot toimeen aimo kekkerit, silloin katkiavat satavuotiset puut kuni oljenkorret ja metsän jättiläiset sortuvat juurineen maahan. Silloin ulvovat peikot ilosta.