Part 6

Mutta, kohta tulee taas kevät ja kesä ja peikot pakenevat valon lapsia. Silloin kaikuu metsä raikasta naurua, kutsuhuutoja ja tiukujen kilinää. Lauhkeat kesäiset tuuloset humisevat hiljaa puitten vihannoissa, tuoksuvissa latvoissa. Siitä syntyy suloinen soitto -- niin vienosävelinen ja puhdassointuinen, että peikot vapisevat pelosta kaukaisissa kallionrotkoissaan.

Mutta kerran pääsivät peikot kumminkin Päivölän ainokaisiksi herroiksi.

He viekoittelivat metsänimpien ruhtinattaren luokseen ja sulkivat hänet pimeään vuorenrotkoon, josta he eivät luulleet hänen koskaan pääsevän pois. Ja kun ruhtinatar oli vankina, silloin eivät haltijat voineet puolustautua piilopaikoistaan hiipiviä peikkoja vastaan.

Mutta kun Päivölä oli joutunut heidän haltuunsa tuli siellä synkeä ja kammottava olla. Tuli niin synkeää, että mies, joka oli murheineen metsään mennyt, istuutui itkemään sitä synkeyttä, joka vallitsi maailmassa. Ja kun hän siinä istui kuuli hän vuoresta niin ihmeellisen suloista laulua -- naisen ääni se oli, joka lauloi -- vangittu metsänimpien ruhtinatar, joka kutsui häntä auttamaan, kutsui pelastamaan.

Ja hän jäi siihen.

Tuli kesä, tuli talvi, mutta yhä hän siinä viipyi. Harjanteelle -- ylinnä oli hän rakentanut itselleen tuvan -- pieni ja ahdas se oli, mutta se kuumotti niin ystävällisen-punakkana korkealla paikallaan, niinkuin koitto, joka sarastavaa päivää ennustaa. Ja tuvan ympärille perkkasi hän pieniä peltotilkkuja ja maakamaran ja tupansa hän siunasi ristinmerkillä ja turvasi sen teräksen voimalla. Peikot manasivat myrskyn tupaa hävittämään, mutta metsä sitä suojeli. He henkivät hallaa saroille, mutta mies teki tulia ja savu laskeusi touolle kuni lämpöinen peite. Peikkojen valta murtui.

Ja sitten tuli aurinko taas pilvien ja sumujen välistä näkyviin. Säteet löysivät tien rotkoihin ja onkaloihin, aukasivat metsänimpien vankilat ja karkoittivat peikot tuntureille.

Päivölässä oli riemua ja auringonpaistetta, tuohitorven kaiuntaa ja kellojen kilinää.

Metsänimmet muuttivat takaisin kaikkine väkineen ja karjoineen.

Ja hän, joka oli pelastanut Päivölän peikkojen kynsistä, hän istui tuolla pienessä tuvassaan ja oli onnellinen, sillä nyt hän tiesi, ettei kaikki, mikä on valoisaa ja kaunista, ole unta. -- Sillä hänen rinnallaan istui metsänimpien ruhtinatar, jonka eteen hän oli työtä tehnyt. Hän oli pieni, viehkeä ja hento kuin nuori koivu ja nuortea, voimakas ja norja kuin nuori näre, ja hän oli hänen rakkautensa, hänen aurinkonsa ja hänen elämänsä.

Hän se oli ja mies se oli, jotka olivat karkoittaneet peikot ja vapauttaneet Päivölän...

Mutta peikot eivät unhoita vähällä. Syvällä synkissä kuiluissaan ja piilopaikoissaan istuvat he manaten onnettomuutta ihmisille. Ja jos he vaan kerran oppivat muuttamaan valkeen mustaksi ja kääntämään teräksen voiman ihmisiä itseään vastaan, silloin on turmio lähellä. Ja silloin riemuitsevat he mustissa, sisuissaan, että Päivölä taas on joutuva heidän valtaansa.

Mutta eivät peikot sittenkään koskaan saa tuota pientä tupaa tykkänään valtoihinsa. Eivät he koskaan voi saada haltijain ikivanhan vapauden ja valon laulua vaikenemaan -- noita heleitä, kirkkaita säveliä, jotka sulattavat sydämiä itkuun ja taivuttavat ihmiset maahan kumartumaan Luojan ihanuuden eteen. Niitä lauluja hyräilee metsä ne sävelet soivat puiden tummissa latvoissa kevään valoisina päivinä, -- niitä lauluja kohisee koski -- niitä kuiskuttavat pensaat, kannot ja kivet - niitä tuoksuvat mustikan varvut ja vanamot. Ja hävittänevätkin peikot joka puun ja joka pensaan -- koettanevatkin saada kosken pauhun vaikenemaan ja auringon valon sammumaan -- laulun he aina tulevat kuulemaan.

Kirkkaat, heleät sävelet kohoovat ilmoille ja muodostavat valtavan sävelmän, joka on jälleen tekevä yöstä päivän ja paneva peikkojen sydämet pelosta vapisemaan.

Sillä sävelet nousevat syvyydestä... Se oli isoisän satu Päivölästä.

-- Mutta nyt vallitsee siellä pimeys ja synkeys. Halla on polttanut sarat mustiksi, metsä on harvaa ja hakattua ja maata peittävät metsän jättien silvotut ruumiit. Nyt ovat peikot oppineet tekemään valkeasta mustaa ja kulta käänsi teräksen voiman ihmisiä vastaan.

Päivölä, sä kaunis, sä suloinen talvikotini, satujeni ja sydämeni koti -- miten jouduitkaan taas peikkojen valtaan?

Isoisä on poissa -- hän ei saanut eläessään nähdä satunsa päätöstä. Isä on poissa -- hän kuoli metsän mukana. Nyt on metsä poissa -- nyt on sielu poissa ja siitä on pimeys, nyyhkytys ja itku.

Mutta eivät peikot koskaan voi tykkänään viedä Päivölää minulta.

Sillä minä kuulen vieläkin kuni salon salamyhkäisenä suhinana nuot heleät, kirkkaat sävelet -- metsänimpien ikivanhan vapauden ja valon laulun. Eikä se laulu lakkaa kuulumasta, ennenkun peikkojen valta murtuu ja aurinko taas pääsee vanhaa kotiani valaisemaan.