Part 4

Korholan Aatu, Eveliinan isä, ei ollut niin erittäin hyvässä maineessa sen jälkeen kun hän oli haastettu oikeuteen hirven taposta ja vannoi itsensä vapaaksi. Mutta se ei estänyt seudun poikia kilpaa juoksemasta Eveliinan perässä. Ja ne rukkaset, joita hän jakeli, hankki hänelle yhtä monta vihamiestä kuin hänellä ennen oli ihailijoita ollut. Taskisen Kalle, joka oli Kaunis-Eveliinan kiihkeimpiä kosijoita, mutta jonka Pekka oli satulasta sysännyt, tuli hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Oli aika mikä tahansa, aina koetti hän sanoa ilkeyksiä Aatusta ja varsinkin hänen tyttärestään. Ja niinpä eräänä juhannusaattona -- muuten samana vuonna, jolloin Pekka meni Eveliinan kanssa naimisiin -- oli Kalle tullut Pekan luo tämän seistessä kirkonmäellä muutamien toverien seurassa ja kysäissyt häneltä "oliko hänellä hirvenlihoja myytävänä."

Pekka kalpeni. Sanaakaan vastaukseksi virkkamatta astui hän muutaman askelen Kallea kohden ja antoi hänelle semmoisen korvapuustin että leukaluu särkyi.

Ei se korvapuusti tullut Pekalle niinkään kalliiksi, sillä todistajat todistivat yhteen suuhun, että Kalle se oli joka aloitti.

Saman vuoden syksynä meni Pekka naimisiin.

* * * * *

He elivät omaa elämäänsä tuolla Perintölässä. Iisakki-vanhus ja Liina, hänen vaimonsa, olivat muuttaneet porstuakamariin, niin että Pekka jäi kahden kesken Eveliinan kanssa pirttiin asumaan. Ei siellä koskaan äreätä sanaa kuulunut. Pekka, joka voi olla niin rajuluontoinen ja tuittupäinen, oli nyt leppeä ja sopuisa.

Siihen aikaan oli kuin jos aurinko olisi ainiaan Perintölään paistanut.

Sarkojen lukumäärä kasvoi ja alaltaan ne yhä suurenivat, Pekka kun niitä jänteville käsineen raivasi. Tuvassa oli kaikki niin siistittyä, hienoa ja puhdasta -- geraniot ja pelargoniat ikkunoissa olivat niin vihreät ja rehevät -- permanto oli aina valkoinen ja kirkas -- maitopytyt, jotka olivat kallellaan porstuassa kuivamassa, kiilsivät melkein hopealta. Niin, Eveliinalla oli taito hankkia valoa ja iloisuutta ympärilleen. Ja vuosi häitten jälkeen tuli siellä vielä valoisampi. Silloin tuli Selma maailmaan.

Pekka ei tiennyt koskaan ennen tarttuneensa pieneen lapseen. Tuskin oli hän semmoista nähnytkään. Mutta kun hän nyt näki tuon pikku olennon, joka makasi Eveliinan vieressä, ei hän voinut olla ottamatta sitä tanakoille käsivarsilleen ja puristamatta sitä hellävaroin rintaansa vastaan. Kun hän sitten oli laskenut Selman takaisin, seisoi hän kauvan, kauvan aikaa ja katseli heitä kumpaistakin, -- katsoi, katsoi, kunnes kyyneleet silmiin puhkesivat. Silloin suuteli hän Eveliinaa ja juoksi ulos -- juoksi laulaen ja rallattaen aidan vierttä -- naapurikylään onnestaan kertomaan.

Nyt -- niin nyt hän oli saanut jotain, jonka edestä hänen tuli elää -- nyt hän oli tekevä työtä niinkuin ei koskaan sitä ennen. Perintölästä oli tuleva pitäjän paras talo! Ja sehän oli aivan paikallaankin -- koska pitäjän kaunein tyttö oli sen saapa. -- -- -- Hih, hei, kuinka aurinko paistoi ja miten linnut visertelivät tänäpänä vaikka olikin kesä enemmän kuin puolitiessä. Pekan täytyi nauraa ääneensä. Totta tosiaan, hänestä tuntui kuin jos olisi muuttunut lapseksi uudelleen. -- -- -- Semmoinen pieni tyttönen! -- -- -- Tummansiniset silmät -- Eveliinan silmät! Samat, jotka aina näyttivät katsovan kauas tulevaisuuteen. Suu niin pieni ja punainen, posket niin pyöreät ja terveet. Jumalani, kuinka onnellinen hän oli! Se oli hänen lapsensa, hänen oma pieni, pieni lapsukaisensa -- hänen ja Eveliinan. La-la-la lauleli hän pyrkiessään vasta mäkeen Sarvilammin salolle. Ja vastapäätä olevasta vuoresta vastasi kaiku niin pitkään ja kumeasti. -- -- -- Se kuului melkein huokaukselta. -- -- --

* * * * *

Mutta vuodet kuluvat nopeaan kun onnessa elää. Ja kun tulee pimeään oltuaan kirkkaassa päivänpaisteessa niin koskee silmiin.

Pekan tukka muuttui harmaaksi ja hänen otsansa yhden talven kuluessa ryppyiseksi.

Eveliinan terveys ei koskaan ollut niin varsin kehuttava ollut. Mutta sitten alkoi tuntua niin kummalliselta. Ennen oli hän aina ollut iloinen ja virkeä kuni sirkkunen -- nyt hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, niin väsyneeksi. Ja kun lian joskus tahtoi laulaa niinkuin ennen, niin hänen täytyi keskeyttää kesken laulamisen -- pisti niin rintaan. Syksymmällä alkoi hän yskiä -- lyhyttä, kuivaa yskää. Mutta eihän kukaan voinut uskoa sitä vaaralliseksi. Hänen poskessahan punoittivat niin kauniisti ja hänen silmänsä loistivat kuni muinoin, kun hän oli "Kaunis-Eveliina". Pekka koki rauhoittua -- mutta povessaan tunsi hän kalvavaa tuskaa. Vihdoin päätti hän käydä lääkärin puheilla -- ilman että Eveliina siitä tiesi. Sillä hän ei koskaan olisi tahtonut, että hän tuhraisi rahoja semmoisiin. --

Vaikeata oli Pekan tulla kotiin. Hän tiesi nyt, että ruusut Eveliinan poskilla olivat kuolon merkkejä -- että silmäin loiste oli kuumeen hehkua. Ja lääkäri oli sanonut, ettei hän, Pekka, saanut näyttää suruaan Eveliinalle, ei edes antaa hänen aavistaa millainen hänen tilansa oli. -- -- --

Kun Pekka tuli kotiin, valehteli hän ensi kerran elämässään Eveliinalle. Hän sanoi, että hän oli käynyt erässä naapurikylässä kysymässä neuvoa tietäjä-ämmältä ja tämä oli sanonut, että Eveliina kyllä paranisi kunhan kevät tulisi, -- Pekka tukahutti nyyhkytyksen, sillä tohtori oli sanonut, että kevät juuri on Eveliinan vaarallisin aika.

Ja niin meni talvi menojaan -- pitkä, raskas talvi kovine pakkasineen ja isoine lumikinoksilleen. Evelina oli nyt alituiseen lepuulla -- odottaen kevättä, jolloin hänen vaivoistaan tulisi loppu. Pekka ei ollut voinut ryhtyä mihinkään työhön -- hän kierteli metsiä ja viritteli ansoja ja karhunlavoja. Mutta kun hän oli kotona näytti hän reippaalta ja iloiselta.

Kevät tuli -- lämmin ja ihana kevät pitkän talven jälkeen. Aurinko paistoi, linnut visertelivät, koivut työnsivät lehtä. Ja Eveliina näytti saavan enemmän voimia päivä päivältä. Näytti siltä kuin jos lääkärin ennustus ei toteutuisikaan ja Pekka jo iloitsi, että hän vielä kerran saisi nähdä Eveliinan terveenä ja reippaana.

Silloin tuli isku -- niin nopeaan -- niin odottamatta, että se oli melkein musertamaisillaan Pekan. Vähää ennen juhannusta kuoli Eveliina -- niin tyynesti ja hiljaa kuin lapsi, joka nukahtaa äitinsä käsivarrelle.

* * * * *

Niin oli nyt Pekka kahden kesken Selman kanssa Eveliina haudattiin kaikessa hiljaisuudessa eräänä pyhänä ja kaikki ihmiset koko pitäjässä siunailivat sitä Pekan kitsautta kun hän ei edes tarjonnut niin kahvitilkkua hautauksen jälkeen. Niin paljon hänen toki olisi pitänyt kunnioittaa vaimoaan. "Mutta leskimiehen suru on kuni sysäys kylkeen -- niin molemmathan ne ovat helposti haihtuvia kipuja" -- tuumittiin.

Mutta Pekka antoi ihmisten juoruta miten vaan tahtoivat. Niinkuin Eveliinan sairauden aikana, niin kierteli Pekka nytkin metsiä -- nythän ei ollut luvallinen aika, niin ettei hän voinut vetää metsästämistä syyksi siihen -- mutta hän puhui siitä että salo-niittyjä oli tarkastettava ja että korteikkoja oli hirviltä ja metsistyneiltä poroilta suojeltava. -- Talo oli melkein hunningolle joutumaisillaan.

Ja kun hän iltasin tuli kotiin vietettyään koko päivän metsässä, silloin oli hänellä tapana istuutua, Selma sylissään, ja ääneti katsella häntä -- katsella ja katsoa kunnes tyttönen melkein pelästyi ja alkoi itkeä.

Kesti melkein vuoden, ennenkun Pekalta tuli oikeata työtä tehdyksi. Mutta kun hän kerran oli alkanut, niin oli kuin jos työ olisi auttanut häntä unhoittamaan surunsa. Ja kun hän väsyneenä ja lopen uuvuksissa tuli uudispellolta kotiin, oli Selma aina ovella ja otti hänet vastaan -- olipa melkein kuin jos Eveliina ei olisi kuollutkaan, vaan olisi jälleen nuoristunut.

Vuodet vierivät ja Selma kasvoi ja varttui. Ja Pekka oli tullut entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli ennen suurta suruaan -- vaan paljon vanhemmaksi. Nauraa ja laskea leikkiä hän kumminkin taisi, ja hän oli tyytyväinen itseensä. Sillä hän oli kuolettanut surunsa työllään eikä sittenkään unhoittanut Eveliinaa; hän oli tehnyt ison, raskaan päivätyön ja nyt hän vaan ikävöi -- tyyntä, kirkasta iltaa -- -- -- ikävöi levätäkseen.

* * * * *

Selma oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Hän oli pitäjän kaunein tyttö ja lisäksi rikkain. Ei sentähden niin aivan merkillistä ollut, että pojat häärivät Perintölän ympäristössä, niinkuin kärpäset sokeripalan ympärillä. Mutta kummallista oli, että rivakkaimmat ja kunnollisimmat pojat tuhmistuivat ja mykistyivät, kun he tulivat Selman läheisyyteen. Hän oli niin toisenlainen kuin mihin he olivat tottuneet, kun oli puhe tyttösistä, niin että joutuivat aivan ymmälle hänen rinnallaan. Eikä yksikään poika koko pitäjässä voinut kerskata sillä, että olisi saanut ottaa häntä vyötäisistä muulloin kuin tanssipaikalla.

Siitä syystä syntyi hälinä koko kylässä, kun alkoi huhu liikkua, että Selma oli saanut kosijan, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan lähettää luotaan niinkuin hän oli tehnyt kaikille muille. Ja vielä äkäisemmin melusivat kylän juoruakat kun huhuttiin, että Selmasta tulisi rouva Saari.

Teuvo Saari, Hallavuoren sahayhtiön metsäinspehtori etelä-Lapissa, oli pulska mies. Ja se joka vielä enemmän merkitsi, hän oli kekseliäs ja teräväjärkinen kuni harvat, ja, hänen tovereittensa sanojen mukaan, saakelin hauska poika, joka osasi olla ja oli ollutkin osallisena vähin joka asiassa. Yliopistokaupungissa, jossa hän oli maleksinut useita vuosia suorittamatta mitään tutkintoa, tunnettiin hänet oikeaksi naisten lumoojaksi ja velikullaksi. Vihdoin kai olivat joko isän rahat tai hänen kärsivällisyytensä loppuneet -- tahi kumpaisetkin -- ja Teuvo Saarin täytyi mennä yhtiön palvelukseen. Ja koska hänellä oli hyvä pää ja erittäin sävyisä ja mukaantuva omatunto, niin ei kestänyt kauvan ennenkun hänestä tuli inspehtori. Tavallista ovelammaksi metsänostajaksi oli hän jo kirjanpitäjänä ollessaan osoittautunut, ja sentähden lähetettiin hänet tänne tunturi-seutuun, jossa yhtiöllä vielä oli koko joukko "ahväärejä" tehtävänä.

Ensi kerran kun Teuvo Saari tuli Perintölään niin tapahtui se aivan sattumalta. Hän oli kierrellyt metsää kokonaisen päiväkauden ja katsellut ja tähystellyt.

-- Sepä oli saakelinmoista metsää - täysi-ikäisiä tukkipuita niin ihan jokainen -- ja palkkeja -- niin vielä mastopuitakin. -- Saari kulki siinä äänetönnä, ihaillen ja oikein vesi suuhun herahti. -- Ja koko tämä metsä oli Perintölän! Ajatteles jos tuo juukelin moukka tiesi kuinka rikas hän oli -- --? Vielä mitä -- siitä ei ollut vaaraa mitään. -- Saari on kyllä ennenkin talonpoikia petkutellut hän -- -- -- hah-hah-hah... Kulkiessaan mietiskeli hän ja tuumaili sotajuonta. Huomaamattaan oli hän tullut metsän-rantaan ja näki edessään Perintölän kylän. Ei tosin vielä ollut ehtinyt keksiä oikein ovelata keinoa metsän saamiseen, mutta eihän voinut haitatakaan kylään mennä tuttavuutta tekemään sen kanssa, joka omisti kaiken sen komeuden, jota hän äskettäin oli ihaillut. Ja niin hän kulki kohden tupaa, jossa Selma parast'aikaa suuri-siistintää piti. Pekka oli lähtenyt kirkonkylään yhtä ja toista pientä kotia varten ostamaan ja Selma seisoi punottavin poskin ja paljas jaloin lattialla tupaa huosimassa, siksi kun isä tulisi kotiin. Käsivarret olivat paljaina ja tukka oli höllässä niskakiehkurassa.

Teuvo Saari, tuo tottunut naisviettelijä, seisoi hurmaantuneena ovensuussa. Ilta-aurinko heitti ruskottavia säteitään selkoselällään olevasta ovesta ja kietoi molemmat värähtelevään loisteeseensa. Hän, joka ei koskaan ollut tuntenut ujoutta ketään naista kohtaan, hän nyt vaivalla sai sopertaneeksi pyynnön ostaa puolituoppisen maitoa. Ja kun Selma ujona ja punastuen tarjosi hänelle maitotuopin, vapisi hänen kätensä.

Selma uskalsi tuskin katsoa vieraaseen. Mutta kun tämä oli maksanut maidon ja reippain askelin katosi pensaitten taa metsänrantaan, seurasi häntä kaksi tummaa tytönsilmää. Ja hän, joka ei edes tietänyt mitä rakkaus oli, tunsi niin kummallista kaipuuta -- kaipasi jotain -- hän ei tietänyt itsekään mitä.

Tämä ei ollut Saarin viimeinen käynti Perintölässä. -- Ruvettiin puhumaan kihlauksesta ja häistä ja että Perintölän Selmasta tulisi rouva Saari. No niin -- siksi hän sopikin paljon paremmin kuin talonpojan akaksi, se täytyi kaikkien myöntää. Eihän hänen sopinut vaatia, että Saari mentyään naimisiin Selman kanssa tulisi talonpojaksi, hän joka oli semmoinen herrasmies.

Mutta sitten hävisi Teuvo Saari yks' kaks' kolme kuulumattomiin yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin. Ei kukaan tietänyt, minne hän oikeastaan oli joutunut, mutta huhuttiin, että hän oli muuttanut isännöitsijänä johonkin sahalaitokseen merenrannikolla.

Saarin ja Selman häät olivat määrätyt ensi juhannuksena vietettäviksi. Ja nyt odotettiin Perintölässä, Selma ja Pekka ne odottivat. Hänen täytyi tehdä tehtävänsä yhtiön palveluksessa ja totella herrojaan, sen he niin hyvin ymmärsivät. Eivätkä he koskaan minuuttiakaan ajatelleet, ettei hän tulisi takaisin, hän, joka rakasti Selmaa niin innokkaasti, että hän tahtoi tehdä Selman, talonpoikaistytön, puolisokseen.

Tuli syksy ja talvi ja kevät ja -- uusi kesä. Mutta Teuvo Saari hän ei vaan tullut takaisin. Nyt tiedettiin varmasti, että hän oli saanut hyväpalkkaisen paikan meren rannikolla "uutteruutensa ja rehellisyytensä palkaksi". Selma oli kirjoittanut hänelle -- yksinkertaisia ja ehken naurettavan lapsellisia kirjeitä, täynnä lievettä soimauksia ja uhkuen epäitsekästä rakkautta. Mutta hän ei koskaan saanut vastausta. -- Hän oli muuttunut kalpeaksi ja laihaksi, mutta poskilla paloivat punottavat ruusut.

Pekka käyskenteli kuni unissaan. Nythän hän huomasi miten kaikki oli tapahtunut -- mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sitä todeksi. Saari, josta hän oli niin hyvää luullut, olikin vaan ollut yhtiön kätyreitä hänkin. Hän oli heittiö, joka oli myynyt itsensä yhtiön rahoista. Eikä hän vaan ollut itseään myynyt -- hän oli myynyt Pekan ja Selmankin. Hän oli ollut Juudas, joka oli pettänyt ystävänsä. Selman, tuon ihanan ruusun oli hän taittanut -- Pekka tiesi kyllä mitä nuo helakat merkit hänen poskillaan merkitsivät -- oli nähnyt semmoisia ennenkin --

Ja päivät vierivät -- pitkinä ja raskaina. Syksy, tuo kolea, pimeä syksy kului loppuun -- tuli talvi ja meni sekin -- ja sitten tuli taas kevät.

Ulkona livertävät leivoset auringonpaisteessa ja tummansinertävässä ilmassa -- koivut ja tuomet ja haavat ja pihlajat ovat puettuina vaaleanvihreään harsoon. -- Oli aivan niinkuin sinä kevätaamuna kohta seitsemäntoista vuotta sitten, kun Eveliina läksi pois. Selma makaa väsyneenä ja kalpeana sängyssään ikkunan vieressä. Pekka kumartuu hänen ylitsensä. Hän ei voi puhua -- tuskin hengittää -- -- maailma mustenee hänen silmissään. Viime kerran oli vaikeata -- -- -- mutta nyt on paljon vaikeampaa. Nyt hän jää yksin -- oikein hirvittävään yksinäisyyteen. -- Ja nyyhkytys pudistuttaa isoa, vankkaa vartaloa.

Mutta Selma makaa siinä niin tyynenä ja hiljaisena. Hän tietää, että hänen täytyy kuolla -- ja hän iloitsee... Sortuvalla äänellään koettaa hän lohduttaa vanhusta, joka seisoo hänen vieressään.

Ja yht'äkkiä muuttuu hänen ympäristönsä niin valoisaksi ja lämpöiseksi... Siinä on hääloistoa, auringonpaistetta ja kirkonkellojen kaiuntaa...

Kirkko on lehvillä ja kevään kukilla koristettu -- -- -- Kansaa täynnä se on, ja urut kohisevat hiljaa -- -- -- sitten kovemmin. -- -- -- Sehän on häämarssi. -- -- -- Siinä kulkee moni pariskunta vihille -- -- -- hänhän se onkin -- -- -- ja Teuvo. He lankeevat polvilleen alttarin eteen. -- -- -- Rukoilkaamme, -- -- -- Isä meidän, joka olet taivaassa -- -- --

Urkujen kohina kuuluu niin kummalliselta. -- Nyt hän ei olekaan morsian Teuvon rinnalla. -- Hän on sävel, joka lähtee noista vanhoista, rakkaista uruista -- ensin hiljaa suhisten -- sitten yhä väkevämpänä ja voimakkaampana, kunnes se laajenee ja täyttää koko templin.

Kaikki muuttuu niin isoksi, ihanaksi ja valoisaksi. Ja pappi lukee: Anna meille meidän syntimme anteeksi...

Ja sitten muuttuu kaikki tyhjäksi, mustaksi, hiljaiseksi...

Selma, Perintölän neitonen, on kuollut...

Pienoisena, hentona ja norjana makaa hän siinä, kuni nukkuisi hän vaan ja näkisi suloista, kaunista unta.

Mutta Pekka -- hän vaan ei nukkunut. Häntä kohtasi isku liian ankarasti. Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut hulluksi. Mutta eihän hän tehnyt kenellekään mitään ja sentähden sai hän kulkea valloillansa. Kohta hautajaisten jälkeen oli hänellä tapana enimmäkseen oleskella kirkkomaalla ja kun hän siten iltasin istui Selman ja Eveliinan haudalla, voitiin hänen kuulla puhelevan jonkun, kanssa, jonka hän yksin näki.

Mutta eräänä iltana kun hän siinä istui, tuli pappi sinne ja koki saada hänet vakuutetuksi, että hänen vaimonsa ja lapsensa eivät saaneet rauhaa haudoissaan, jos hän istui ja vaikeroi heidän hautakummullaan -- -- -- Pekka katsoi sekauksissa pappiin -- -- -- ja sitten hiipi hän pois -- eikä koskaan enää tullut kirkkomaalle takaisin.

Kun hän tuli kotiin Perintölään, jossa hän ei ollut käynyt Selman hautajaispäivän jälkeen, ajoi hän pois sekä rengin että piian.

Hän oli aivan hurjistunut -- murskasi sirpaleiksi tuolit, pöydät ja ikkunat. -- Pelästyneinä kiiruhtivat palvelijat naapurikylään apua mielipuolen sitomiseen hankkiakseen. -- Mutta kun he tulivat takaisin hänet ottaakseen, oli hän hävinnyt.

Ja kauvan, kauvan aikaa kesti, ennenkun kukaan ihminen tiesi minne Pekka oli kadonnut, Perintölä oli autiona, aivan samallaisena kuin Pekan lähtiessä. Hänen häviämisestään puhuttiin paljon ja arvailtiin sinne tänne -- mutta vihdoin saatiin varma tieto siitä, että Pekka oli piiloutunut latoon Sarvilammin rannalla ja että hän eli metsässä kuni metsän peto. Siellä oleskeli hän aina joulun tienoille saakka, jolloin pakkanen pakotti hänet muuttamaan tupaansa takaisin. Mutta tulevana kevännä alotti hän metsä-elantoansa uudelleen. Ja Perintölä sai kumma kyllä joutua rappiolle, ilman että yhtiö, joka oli sen laillinen omistaja piti huolta toisen arentimiehen hankkimisesta hullun Pekan sijaan.

* * * * *

Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta kun Selma kuoli ja Pekan hulluus oli ylitä hiljaista laatua ja yhtä auttamaton. Niin, eihän kukaan kai ollutkaan ajatellut sen parantamista. Mutta niin kauvan kun Pekka ei ollut yleiselle turvallisuudelle vaarallinen, niin pitihän hänen saada kulkea omia teitään, tuumailtiin.

Juuri kolmantena kevännä Selman kuoleman jälkeen ruvettiin pitäjällä kertomaan, että Teuvo Saari. Hallavuoren yhtiön entinen inspehtori tulisi tänne takaisin. Mikä siihen mahtoi olla syynä, että hän lähetettiin isännöitsijäntoimestaan takaisin inspehtorin virkaan, siitä ei oltu niin oikein selvillä. Joko hän kai oli tehnyt jotakin koiruutta siellä, tai oli yhtiö pitänyt hänen metsänosto-taitavuuttaan tällä kulmalla korvaamattomana.

Heti juhannuksen jälkipäivinä tuli hän kumminkin kirkonkylään, pulskana ja hauskana kuni tavallisesti. Olivat kai hiukset päälaella hiukan harvenneet ja hänen kookas vartalonsa hiukan pyöristynyt -- mutta se kai riippui siitä paikallaanistujan elämästä, jota hän meren rannalla oli viettänyt -- -- --

Ja niinkuin ennenkin kuljeskeli "Saarelainen" yksin metsissä ja nuuski viikkokausia löytääkseen uusia aloja taitonsa kehittämiseen.

Mutta sitten hän kerran jäi kauemmaksi aikaa näkyvistä kuin koskaan ennen -- häntä ei oltu nähty kokonaiseen kuukauteen. Ja siitä syntyi hakua ja etsintää ja tiedustelemista koko ympäristössä, mutta Saari oli ja pysyi kateissa.

* * * * *

Syysmyöhemmällä, muutamia viikkoja mikkelistä oli pitäjän nimismies metsällä. Huomaamattaan -- tietystikin -- joutui hän yhä kauemmas omalta palstaltaan ja vihdoin, -- illallisen aikaan -- oli hän Perintölän palstamailla. Siellä olivat niin hyvät lintumaat eikä yhtiö siitä niin lukua pitäisi, jos hän napsahutti pari metsoa tai jänistä.

Eipä aikaakaan niin kuuli hän koiransa päästävän niin kummallisia ääniä. Kuului melkein siltä kuin jos se olisi pelosta ulvonut.

Nimismies oli juuri ajatellut tehdä, tulta ja ruveta yötä metsässä viettämään, sillä alkoi jo hämärtää. Mutta nyt kiiruhti hän pyssy kädessä siihen suuntaan mistä koiran-ulvonta kuului -- -- --

Voi -- Herra Jeesus Kristus! Nimismies jäi seisomaan kauhun valtaamana. Hänen edessään oli luinen vanhan ystävänsä inspehtori Saarin ruumis.

Murhaaja oli ampunut hänet takaapäin ja sitten avannut rinnan ja raastanut sydämmen uhrinsa ruumiista.

Kuka oli pahantekijä?

Äkkiä selveni asia nimismiehelle. Hän muisti, että Saarilla oli ollut juttunsa Perintölän neidon kanssa, ja että Pekka, tytön isä, oli tullut hulluksi hänen kuolemansa jälkeen.

Niin, olihan se ihan selvää, Pekka oli tavannut Saarin metsässä ja ampunut hänet sekä mielettömässä raivossaan silponut ruumista.

Nimismies kutsui, väristen koiran luokseen ja kiiruhti Perintölän kylää kohden katsoakseen, jos murhaaja mahdollisesti olisi kotonaan.

* * * * *

Pekka istui kotonaan ikkunan ääressä ja katseli aidanvartta päin. Hänen tuntui niin kummallista ollakseen tänä iltana -- oli kuin jos hän olisi tietänyt, että tänään sen täytyi tapahtua -- sen kauhistuttavan, jota hän oli mietiskellyt. He tulisivat nimismies ensimmäisenä -- tulisivat häntä käsistä ja jaloista sitomaan, viedäkseen kauas, kauas pois. -- Ei! Se ei saanut tapahtua! Mutta täytyihän sen...

Niin -- kas siinä he tulevatkin -- Herra Jumala! Nimismies kulkee aidanvartta tänne päin! Pekka juoksee raivostuneena tuvassaan -- hän ei enää tiedä mitä hän tekee, hän tuntee vaan järjetöntä kauhua.

Sitten hän juoksee kaapille ja ottaa esille likaisen setelikimpun. Hän kääräisee rahat -- juuri ne samat rahat, jotka hän sai Perintölästä -- paperipalaan ja kirjoittaa ulkopuolelle: "Anna yhtiölle varkaan rahat takaisin!"

Nimismies on jo porstuassa -- -- --

Pekka riuhtasee pyssyn seinältä, ja samassa kun nimismies aukaisee oven kuuluu pyssyn laukaus -- -- --

Pekka makaa kuolleena sängyssä ja nimismies löytää setelikimpun kirjoituksineen.

Ja sitten kertoi hänen virkakirjeensä "että Pekka Iisakinpoika Perintölästä oli tehnyt itsemurhan välttääkseen rangaistusta siitä, että hän kolme kuukautta sitä ennen oli murhannut ja ryöstänyt inspehtori Teuvo Saarin, jossa tilaisuudessa hän oli ottanut noin 2,000 markan suuruisen summan, joka jo ennenmainitun Pekka Iisakinpojan kirjallisen tunnustuksen mukaan on oikealle omistajalle, Hallavuoren sahayhtiölle takaisin annettu."

* * * * *

Ja kirkkomaalle, sinne on yhtiö pystyttänyt muistopatsaan uskolliselle ja uutteralle palvelijalleen. Se muistopatsas on isompi ja komeampi kuin kaikki muut ja leveät kultakirjaimet tulkitsevat vainajan ansioita. "Hän kuoli virassaan", lukee ohikulkeva valkoisessa marmorikivessä.

Mutta juuri kirkkomaan vihityn alan ulkopuolella kasvaa nuori koivu. Sen notkeat, hienot oksat riippuvat kuni hajallaan olevat hiukset maata kohden. Ja ennenkun vielä yksikään puu sisäpuolella on ehtinyt silmikoille, on pieni koivu kirkkomaan muurin vierustalla vaalean-vihreänä ja soreana.

Sen koivun alla lepää Perintölän Pekka, murhaaja ja rosvo ja henkipatto.

Mutta Herra Jumala antaa aurinkonsa paistaa yhtä ihanasti pienen koivun yli kuin ison marmoripatsaan komeileville kultakirjaimillekin.

Äkkijyrkänteeltä.

Lappalais-juttu.

Kaunis on kesä-aikaan Yötunturin etelä-rinne, kun vaaleanvihreä lehtimetsä helakkana eroaa tummista havupartaisista kuusista. Mutta pohjan puolella on vuori niin jyrkkä, ettei pieninkään pensas pysty siinä juurtumaan. Se on mustan-, synkän- ja hirveännäköistä.

Ei edes lumikaan voi tarttua paljaaseen äkkijyrkkään kallionseinään -- yhtä uhkaavan synkkänä on se niin talvis- kuin kesä-aikanakin. Ja kun syys-iltoina myrsky hyökkää järkkymätöntä, mustanharmaata muuria vastaan, silloin kuuluu kallionrotkoista huokailemista ja vaikeroimista ikäänkuin nälkäisen susilauman ulvontaa. Se, joka sellaisena iltana eksyy Yötunturille, se ei enää koskaan tule kotiin. Sillä ikäänkuin noitataidolla vetää häntä äkkijyrkänne luokseen ... hän liukastuu ... kaatuu ja murskaantuu alla oleviin kallionsärmiin.