Part 3

Inspehtori sitä vastoin oli ja pysyi kateissa. Vasta kesemmällä löytyi hänen ruumiinsa useita peninkulmia alempana, pahoin ruhjottuna ja tukkien ja kivien runtelemana.

Niilo Erkinpoika muuttui sen matkan tehtyään hiukan kummalliseksi. Eikä sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ja joka sunnuntai-ilta istui hän kivellä kosken partaalla ja soitteli virsiä.

Ihmiset puistelivat hänelle jonkun aikaa päätään, mutta pian hänen kummallisuuksiin totuttiin. Ja etenkin kun Niilo nyt oli tykkönään heittänyt ryypiskelemisen pois ja hoiti taloaan paremmin kuin koskaan sitä ennen. Niin, Niilosta näytti tulevan oikein varakas mies, vaikkakohta yhtiö omistikin metsän. Mutta niin ei hänellä ollutkaan hetkisen rauhaa, vaan hän raatoi kuni orja öin ja päivin.

Oli kymmenes vuosi kulumassa Niilo Erkinpojan koskenlaskun jälkeen. Niilo oli ottanut lapset ja Hiltan mukaansa kirkolle ja nyt he olivat kotimatkalla. He olivat liittäytyneet isoon seurueeseen, jonka piti kulkea samaa tietä. Siellä olivat enimmäkseen kaikki ne pitäjäläiset, joilla oli kotinsa joen pohjoispuolella -- useapmia venhelasteja. Mutta venheet olivat huonossa kunnossa varsinkin siihen nähden, että kevättulva oli pahimmillaan, niin että siinä nyt värkkien kestävyyttä kysyttiin. Sentähden sovittiin siitä, että naiset ja lapset vietäisiin ensinnä toiselle rannalle, ja soutajiksi annettiin heille taitavimmat venhemiehet.

Ensimmäiseen venheeseen tulivat Hilta ja lapset ja pari muuta naista. Niilo seisoi rannalla ja nauroi heitä, kun he kirkuivat pelosta niin pian kun venhe kallistelihe tai painui aallon laaksoon.

Mutta äkkiä kalpeni hän, ja hänen naurunsa muuttui särkeväksi hätähuudoksi. -- Toinen airo oli katkennut, ja nyt liukui venhe alaspäin, yhä alemma... Herra armahda!

Ja kaukaa kuului naisten ja lasten voivotusta ja itkua, johon miesten hätäytyneet hätähuudot sekoittuivat, kunnes kaikki äänet hukkuivat kosken hurjaan karjuntaan...

Sen koommin ei Niilo Erkinpojasta ollut mihinkään. Hän möi talonsa polkuhinnasta yhtiölle ja osti pienen tuvan joen törmällä.

Ja siellä hän istuu, vanhus, viuluineen, kuunnellen niitä kummia sointuja, joita hänelle koski ja metsä korviin kuiskuttavat ja muuttaen ne iloisiksi säveliksi, jotka houkuttelevat nuoria tanssimaan, vaan panevat vanhat itkemään.

Ja niin kauvan kun aurinko paistaa lämpöisesti ja linnut rakkauslaulu jaan hänen ympärillään laulavat, niin kauvan tuntuu hänen onnellista täällä ollakseen. Mutta kun syysmyrskyt tulevat tuntureilta ja raastavat lehdet puista, silloin valtaa hänet tuskantunne -- ja vavisten hän hiipii pois -- sillä hän näkee ja kuulee niin paljon kummallista metsän sopista ja piilopaikoista.

Nurkkalan kylä.

Nyt oli Nurkkalan kylän rikas patruuna Eklund kuollut. Ja kaikki pitäjän tukimiehet ja etevimmät henkilöt olivat tulleet hautajaisiin vainajan muistoa kunnioittamaan. Siellä olivat nähtävinä niin nimismies kuin tuomari ja kaikki kirkonkylän yhtiöherratkin -- niin, vieläpä muutamat pomomiehet kaupungista asti.

Sillä Eklund oli ollut mahtava ja merkittävä mies, joka renkinä alottaen uutteralla työllään oli päässyt miljoonain omistajaksi.

Mutta nyt oli hän kuollut.

Ja viini valui virtanaan ja päästi kielet kahleistaan -- ja niin siinä pidettiin puheita, toinen toistaan pitempiä ja kauniimpia. Niin, ne olivat oikein muhkeat maahanpanijaiset, sen "uskollisen työntekijän" arvoiset, "joka nyt pitkän ja työlään työpäivän jälkeen pääsi ikuiseen lepoon". niinkuin pitäjän pastori niin kaunopuheliaasti lausui. -- Ja hautajaisvieraat niistivät nenäänsä ja nyökäyttivät päätään surullisina toisilleen...

Mutta hautajaistalon edustalle oli kokoontunut monta kummallista otusta. Siellä kuului murinaa ja noitumista ja raakaa pilaa...

Siellä seisoi tunturilais-talonpoikia ja arentimiehiä, jotka muinoin olivat olleet talollisia, mutta nyt olivat muuttuneet köyhiksi raukoiksi. Miksikä? Niin, ehkäpä olisi Eklundin patruuna voinut antaa hiukan selitystä heidän köyhyytensä syihin, jos vaan olisi elänyt. Mutta nythän hän oli kuollut ja pappi itse oli kutsunut häntä "uskolliseksi palvelijaksi, palvelijaksi, joka oli tehnyt paljon hyvää hiljaisuudessa, joka oli ollut uskollinen vähässä ja sentähden pantu paljon päälle". Eikähän pappi voinut valehdella -- ei ainakaan kirkossa.

Mutta ulkopuolella jupistiin kaikissa tapauksissa häijyjä asioita.

Ja Eero Riekko, Nurkkalaisista ainoa, joka vielä talonsa omisti ja jota sentähden pidettiin rikkaana, tulla hoiperteli maantietä pitkin. -- Hän ryyppäsi. Eero Riekko, niin pian kun vaan viinalle pääsi, ja kun hän vaan oli muutaman naukun ottanut, ei hän pelännyt puhua suutaan puhtaaksi. Paljon hänestä kumminkin hänen naapurinsa pitivät, eikä koskaan ollut hätääkärsivä avutta hänen tuvastaan lähtenyt. -- Nyt hän tunkeutui läpi joukon hänkin nähdäkseen jotain noista kekkereistä. Ja kun hän oli jonkun aikaa ikkunassa seissut ja sisälle tirkistänyt niin jupisi hän tavalliseen varmaan tapaansa:

"Niin kyllä he näyttävät olevan iloisia ja hyvällä tuulella tuolla sisällä, ja me täällä myöskin, mutta ajatelkaas kuinka pirulla on tänä iltana lysti! Kyllähän Erkki Simo antoi sekä kynttiläkruunun että kellon kirkolle lahjoakseen Herraamme ja pettääkseen pirua, aivan niinkuin hän petti naapureitaan. Mutta ei se piru annakaan itseään niin helposti paisteissaan pettää, ja Erkki Simo kyllä parhaiten tietää kuinka kuuma siellä on missä hän nyt on".

Eero Riekon ympärillä kuului hyväksyvä rähinä. Sillä hän oli lausunut sen mitä kaikki ajattelivat, mutta jota ei kenkään uskaltanut sanoa. Vaikka näet Eklundin patruuna olikin kuollut, ei hänen rikkauksiensa ja mahtinsa pelko sittenkään ollut tykkönään haihtunut.

Mutta Eero Riekon ei ollut vaikea sanoa mitä hän ajatteli! Eihän hänen ollut koskaan tarvinnut lainata niin penniäkään tuolta mahtavalta patruunalta. Eikä Eklundin samppanja koskaan ollut Eero Riekon tähden valunut, -- toki kumminkin yhden kerran; -- se oli silloin, kun Eklundin piti ostaa hänen tilansa Mustankosken-yhtiölle. Mutta siinä yrityksessään hän pahoin pettyi. Sillä kun hän luuli ystävänsä Eero Riekon niin päihtyneeksi, että hän pitemmittä mutkitta kirjottaisi nimensä kauppakirjan alle, silloin nousi Eero Riekko pystyyn ja lallatti: "Niin, Eklund, kyllä minä juon kuinka paljon tahansa, mutta piru vieköön, jos minä sinun roistokauppojen alle nimeni kirjoitan."

* * * * *

Eklundin patruuna ei tosiaankaan ollut usein kaupoissaan pettynyt. Sillä hän oli aina osannut laskea, ja laskea oikein ennenkun hän asiaan ryhtyi. Jo siihen aikaan kun hän palveli renkinä Ruskolan Matilla oli hän tunnettu koko pitäjässä taitavuudestaan kellonhuijaamisessa, ja kun hän isoilla markkinoilla petkutti kuuron hevoskaakin itse mustalais-Antille ja sai varsahevosen sijaan, silloin oli Erkki Simon kauppamaine vakaantunut. Sillä mustalaisen petkuttamista hevoskaupoissa, sitä pidetään näillä seuduin yhtä vaikeana, joskohta ei yhtä kunniakkaana, kuin päästä kirkon-väärtiksi tahi herastuomariksi.

Mutta kumma kyllä eivät huhut Erkki Simon oveluudesta kello- ja hevoskaupoissa tehneet häntä kylän nuorison keskuudessa suosituksi. He pelkäsivät häntä ja se oli syynä siihen, ettei Erkki Simo koskaan saanut olla mukana kun lystiä pidettiin -- eikäpä niin muutenkaan. Enimmäkseen sai hän kulkea yksin -- paitse tietystikin markkinoilla. Silloin keräsi hän ympärilleen kokonaisen pataljoonan kellonhuijaajia, mustalaisia ja hevoshuijaria. Taskut enemmän- tai vähemmänarvoisia kelloja pullallaan ja yhtämittaa heruva litrapullo povitaskussa kulki hän toisesta toiseen, ja jokainen, joka Simo Erkin kanssa kauppoihin ryhtyi, voi olla varma siitä, että hänet rehellisesti nolattiin. Mutta aina vaan hänen kauppansa luistivat. Simo Erkki oli huomannut, että viina aina ihmisten kauppahalua paransi, eikä hän sentähden koskaan kauppoja tehnyt ilman että hän oli antanut ostajalle tilaisuutta kahteen, kolmeen kulaukseen viinapullosta. Itse hän kyllä tiesi olla varuillaan -- ei hän koskaan ollut juopunut, vaikka näyttikin toisinaan jotakuinkin pehmeältä. Ja kun talonpoikaset selvisivät humalastaan ja huomasivat, että heitä oli petkutettu, silloin noituivat he viinaa ja Erkki Simoa.

Toisenlainen oli hänen nuorempi veljensä Kalle Aatu, joka palveli Tarkkalan isäntää. Hänessä nyt ei ollut keinottelijaa niin aluksikaan, eikä hänellä muuta ollutkaan kuin pari tanakkata käsivartta ja kaksi mustansinistä silmää, jotka voivat loistaa niin kauniisti, että kaikki tytöt niiden loistosta pyörälle joutuivat. Eikä siitä koskaan voinut hauskaa syntyä ellei Kalle Aatu mukana ollut. Mutta joskohta hän olikin ensimmäinen kisakentällä, niin oli hän ensimmäinen työpaikallakin. Siinä syy minkätähden Kalle Aatusta yhtä paljon pidettiin kuin Erkki Simoa pelättiin ja vihattiin. Ja Erkki Simon mieltä se katkeroitti ja kalvoi -- toisinaan hän melkein vihasi veljeään. Eipä silti että Kalle Aatu koskaan olisi häijy häntä kohtaan ollut, eikä siitäkään syystä, että tytöt pitivät enemmän Kalle Aatusta kuin hänestä, Erkki Simosta -- siitä hän ei välittänyt. Vaan Kalle Aatussa oli jotain niin valoista ja rehellistä, joka tympeytti veljeä, pani hänet pahoille mielin ja sillä tavoin hänessä vähitellen vihantunteita herätti.

Paremmiksi eivät asiat muuttuneet, kun Kalle Aatusta tuli vävypoika samaan taloon, jossa hän oli niin kauvan palvellut. Sillä koska Tarkkala oli pitäjän isoimpia ja parhaiten hoidettuja tiloja, niin ei ollut ihmettelemistä, että Erkki Simon mielestä hänen veljellään oli ollut aivan liian suuri onni. Se harmitti häntä, että Kalle Aatu, jolla ei ollut kauppaneroa nimeksikään, kuitenkin oli päässyt suuritilalliseksi, sillä aikaa kun hänen. Erkki Simon, vielä täytyi renkinä raataa.

Jospa hän vaan olisi voinut tehdä saman! Mutta semmoisia tyttöjä kuin Hilma. Kalle Aatun vaimo oli, ei joka oksalla ollutkaan. Ja muuten Erkki Simo kyllä tiesi, ettei hän naisten makuun ollut.

Yhden ainoan tytön hän tunsi, joka hänet ehken ottaisi -- ellei hänen isänsä esteitä rakenteleisi. Rikas hän oli, sillä hän oli Pekkolan ukon ainoa tytär, mutta ei hän kaunis ollut, se nyt oli varmaa. Ja koko pitäjä tunsi hänet torakurkuksi, joka ei edes häikäillyt hammastaan kostuttaa, jos niiksi tuli, ja päälle päätteeksi oikein aika lailla. Niin että huolimatta hänen rikkaudestaan ja siitä että hän poikia himoitsi, ei hän sittenkään voinut kerskata sillä, että hänellä olisi ollut niin ainoatakaan sulhasta. Mutta ei silti sanottua ollut, että Erkki Simon kosiminen niin muitta mutkitta onnistuisi. Sillä Nurkkalan Pekkolan isäntä oli tunnettu oikeaksi saituriksi ja vaikka hänen tyttärensä oli yhtä vastenmielinen kuin selkäsauna ja hänen sielunsa musta kuni saunanseinä, niin ei sittenkään luultavaa ollut, että hän tyytyisi saamaan vävykseen renkimiehen.

Siitä kohden se iho arka olikin. Ja Simo Erkki tuumaili ja mietiskeli.

Silloin tapahtui eräänä talvena, että Mustankosken-sahayhtiö "erehtyi" paria metsälohkoa hakkuuttaessaan niin, että noin 50000 kruunun tukkipuuta tuli luvatta ja leimaamatta kaadetuiksi. Tietysti otettiin tukit takavarikkoon ja pantiin puomiin joen poukamaan juuri sen kosken yläpuolelle, jonka joki kirkonkylän alapuolella muodostaa. Siinä ne piti kruunun laskuun enimmäntarjoovalle myydä, ja huhuttiin, että yhtiön tulisi maksaa aimo sakkoja "erehdyksestään".

Inspehtorit ja työnjohtajat juoksentelivat ymmällä ollen toinen toistensa jaloissa. Mitä tehdä? Eikä siinä kylliksi että rahallinen tappio oli oleva iso -- yhtiö tulisi häväistyksi -- joutuisi toisten onnellisempien kilvoittelijoiden pilkan esineeksi. Sehän oli aivan kauheata, tämmöinen! Mustankoskenyhtiön johtaja tuli itse tänne kaukaa etelämpänä olevasta kodistaan koettaakseen kullalla ja hyvillä sanoilla saattaa asian oikealle tolalle. Ja häntä seurasi kokonainen joukkue asianajajia ja lakimiehiä.

Koko pitäjä oli kuohuksissaan eikä muista seikoista kuin tuosta suuresta takavarikosta puhuttukaan.

Erkki Simo oli hänkin tietysti kuullut siitä puhuttavan.

Ja yhtäkkiä selvisi hänelle, että nyt hän voisi rikastua tekemällä yhden ainoan rohkean kepposen.

Hän hankki asiaa kirkonkylään. Muttei mennyt suorastaan sinne, vaan teki kierroksen joen poukamaan, missä takavarikkoon otetut tukit olivat. Varovasti tutki hän puomia. -- Virta painoi sitä -- tarvittaisiin vaan pari miehen iskua -- ja silloin läksi koko lautta koskesta alas menemään. Ja alapuolella sitä ei niin helposti takaisin otettaisikaan, sillä siellä se sekoittuisi Mustankosken-yhtiön muitten tukkien kanssa yhteen...

Erkki Simo kiiruhti yhtiön konttooriin ja pyysi päästä johtajan puheille kahden kesken...

He puhelivat kauan ja innokkaasti ... ja kun Erkki Simo läksi loistivat niin hänen kuin mahtavan tirehtöörinkin kasvot tyytyväisyydestä.

Muutamia päiviä myöhemmin -- päälle päätteeksi itse juhannuspäivänä -- tuli nimismiehelle sana että puomi, joka sulki takavarikkoon otetut tukit poukamaan, oli yöllä katkennut ja että jok'ikinen tukki oli sievosesti mennyt koskesta alas, ja että ne nyt olivat matkalla meren rantaan päin. Ei ollut ajattelemistakaan, että takavarikkoon otettuja tukkeja voisi Mustankosken-yhtiön muista tukeista eroittaa. Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin antaa noiden 50000 tukin jäädä yhtiön omiksi ja levollisesti ottaa vastaan mitä niistä tarjottiin -- yhteensä tuhat markkaa -- kaksi penniä kappaleesta.

Tosinhan asiasta vähän rettelöimistä syntyi ja muutamat henkilöt tahtoivat saada todistetuksi, että puomi oli yhtiön toimesta katkaistu. Mutta tirehtöörillä oli monta lainoppinutta miestä mukanaan ja monta isoa kaunista seteliä... Ja niin se kävi päinsä, että Mustankosken-yhtiö pääsi erilleen asiasta ja kruunu sai tuhat markkaa 50000 tukista.

Saman vuoden syksynä asetti Erkki Simo kauppasodin kirkonkylään ja otti nimekseen Eklund. Kohta sen jälkeen nai hän Pekkalan Liisan.

Ihmiset kuiskuttivat ikäviä asioita Erkki Simo Eklundista, mutta hän oli vähäkuuloinen eikä kenkään uskaltanut sanoa mitään ääneen. Sillä aivan kuin noidan-iskusta oli Eklund tullut sekä rikkaaksi että mahtavaksi. Kyllähän hänessä, vielä silloin tällöin renki tuli näkyviin, mutta siihen seikkaan ei kukaan huomiotaan kiinittänyt. Hänestä tuli hyvä ystävä ja veli kaikkien sahaherrojen kanssa ja hän joi totia ja pelasi korttia tuomarin ja nimismiehen kanssa.

Eikä Eklund koskaan kitsastellut, kun joku kirkonkylän herroista taskulainaa tarvitsi -- ei suinkaan. Siinä hymyiltiin ja pokkuroitiin ja kursailtiin, niin ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.

Mutta jos köyhä tunturilainen tarvitsi puoli säkkiä jauhoja tahi nelikon suoloja velaksi, -- niin silloin se oli mahdotonta -- aivan mahdotonta. Töin tuskinhan hän itse tuli toimeen. Mutta -- velkakirjaa ja 10 prosentin korkoa vastaan voi hän nyt kumminkin yhden kerran auttaa...

Ja niin se Eklundin liike yhä suureni ja Eklund itse yhä vaan rikastui.

* * * * *

Eklundin veljeä, Kalle Aatua, kohtasi eräänä syksynä suuri suru. Sillä Hilma, hänen vaimonsa, kuoli synnytettyään pojan. Ja poika seurasi äitiänsä hautaan muutamien päivien kuluttua.

Kalle Aatu tuli itse kutsumaan veljeään hautajaisiin. Hän näytti sortuneelta ja murheen murtamalta -- Erkki Simon mielestä oli häntä oikein sääli. Ja ensikerran elämässään näytti Eklund sovinnolliselta veljeään kohtaan. Kutsuipa hän Kalle Aatun luokseen kotiinsakin, kirkonkylään, hautauksen jälkeen. Ei ollut Kalle Aatun nyt hyvä yksin kaikessa murheessaan Tarkkalassa istua. Siellä hän vaan tulisi kipeäksi surusta... Ei, parasta oli heittää kaikki surulliset ajatukset luotaan...

Ja Kalle Aatu tuli Eklundille ja asui siellä koko talven. Hei, sielläkös lystiä pidettiin! Eklundista tiedettiin, ettei hän kitsastellut, kun oli pidoista puhe, eikä Kalle Aatu se mies ollut, joka lasin luotaan lykkäsi kun hänelle semmoista tarjottiin. Hän olikin kuin samassa humalassa koko sen talven. Itse hän ei muistanut niin hituistakaan mitä sillä aikaa oli tapahtunut, mutta se on varmaa, että kevätkäräjissä myönnettiin Erkki Simo Eklundille lainhuudatus hänen veljensä tilaan, Tarkkalaan, jonka hän muka oli viidelläsadalla markalla ostanut.

Ei kukaan oikeastaan tiedä miten se kauppa oli tullut tehdyksi.

Mutta sen jutun jälkeen muuttui Kalle Aatu hassahtavaksi. Hän kierteli kirkonkylää ja ryypiskeli, kunnes hänet eräänä aamuna löydettiin kuoliaaksi paleltuneella vaimonsa, Hilman haudan vierestä.

* * * * *

Nurkkalan kylä on pitäjän isoimpia. Siihen ei tosin kuulunut kuin kahdeksan taloa, mutta ne olivat sitä suurempia -- melkein kuin kaksi, kolme tavallista. Eklundin appiukon kuoltua sai hän tietysti hänen talonsa ja se oli isoin kaikista.

Sahayhtiön herrat kiertelivät Nurkkalankylän metsiä kuni kissat kuumaa puuroa. Mutta Nurkkalan talonpojat eivät olleetkaan niin helposti peijattavia, sillä he alkoivat aavistaa, että metsä oli enemmän arvoinen kuin kukaan voi uskoakaan. Siitä syystä ei kauppoja syntynytkään, vaikka metsänostajat toisinaan tarjosivat melkein suunnattomia summia -- niin, jopa kuusi-, seitsemäntuhatta markkaa isoimmista tiloista.

Mutta silloin tuli Mustankosken-yhtiön johtaja vielä kerran kirkonkylään etelästä päin. Hän ei ollut käynyt siellä sen kevään jälkeen, jolloin tuo iso tukkitakavarikko tapahtui. Eikä kukaan voinut käsittää mikä häntä nyt pakoitti tänne tulemaan. Tosinhan sanottiin, että hän oli tullut metsästämään, vaan sitä nyt ei kukaan ottanut uskoakseen.

Eklund oli nyt kirkonkylän mahtavin mies, ja tirehtööri sai kutsut tulla entisen rengin komeaan taloon asumaan. Pitoja pidettiin joka päivä -- niin vieläkin kerrotaan pitäjässä niistä samppanja-aamiaisista ja päivällisistä, jotka Eklund laitatti juhlittaakseen korkea-arvoista suosijaansa.

Mutta kaiken juhlimisen ohessa ei kauppa-asioita unhoitettu. Tirehtööri tiesi inspehtoriensa kautta aivan hyvin, että kunhan vaan pitäjän talonpojat pääsisivät siitä selville, että Eklund oli talonsa myönyt, niin hekin, hänen liikeneroonsa luottaen, myöskin möisivät omansa. Sillä ei kukaan voisi varoa, että viekas Eklund olisi antanut petkuttaa itseään.

Mutta nyt oli Eklund rikas eikä antanutkaan ostaa itseään niin vähällä kuin ensi kerralla. Viisikymmentätuhatta markkaa täytyi yhtiön lukea pöydälle käteisessä rahassa saadakseen hänen nimensä _pätemättömään_ kauppakirjaan.

Eklund ja tirehtööri läksivät yhdessä Nurkkalan kylään puhuakseen järkeä talonpojille. Ja nyt näyttäytyi, ettei Eklund ollutkaan unhoittanut entisiä kellonhuijaustemppujaan -- hän juotti naapurinsa humalaan -- ei nyt enää viinalla, vaan samppanjalla -- siitä oli tullut Eklundin mielijuoma -- ja kun humaltuminen alkoi tehdä ajatukset sekaviksi, silloin hän rupesi seteleillä, monilla suurilla, kirjavilla seteleillä heitä kutittamaan. Ja kaikki he menivät ansaan -- kaikki paitsi Eero Riekko -- mutta hän olikin nyt semmoinen patajuoppo, ettei hän voinut omaa parastaan käsittää -- sanoi Eklund.

Kun kevätkäräjiä ensi vuonna istuttiin, silloin olivat kaikki Nurkkalankylän talot, paitsi Eklundin ja Eero Riekon, yhtiön tiluksia.

Mutta kun talonpojat saivat tietää, ettei Eklund ollutkaan myynyt tiluksiaan, vaan ainoastaan nimensä heitä petkuttaakseen, silloin itkivät monet kiukusta ja surusta ja kauvan kesti, ennenkuin Eklund uskalsi näyttäytyä yksin iltasin.

Jumala yksin tietää, kuinka monta kirousta tuolle mahtavalle patruunalle rukoiltiin.

Ehken tunsi hän itsekin, ettei hän ollut oikein tehnyt. Ehken lahjoitti hän omaatuntoaan nukuttaakseen kirkolle suuremmoisia lahjoja. Ensin antoi hän kynttiläkruunun -- suuren ja komean, niin että se räikeästi pistää silmiin muutoin niin yksinkertaisesti sisustetussa maalaiskukossa.

"Herran kunniaksi lahjoittanut kauppias E. S. Eklund Nurkkalan kylästä" on isoin, kullatuin kirjaimin kruunussa luettavana.

Mutta kun kynttilät juhlatilaisuuksissa kimaltelevat, silloin tyrkkivät pojat toisiaan kylkeen ja kuiskaavat:

"Katsohan kuinka komeasti roisto-Eklundin ruunu loistaa,"

Eikä Eklund ainoastaan kynttiläkruunua lahjoittanut. Tukholmasta tilasi hän suuren suuren kellon, jonka piti soida pitäjän kirkontapulista Herran ja hänen kunniakseen.

Mutta kun kelloa oli ensi kerran soitettava, niin se halkesi. Ja kun se oli valettu uudelleen ja taasen pantu paikoilleen, heilui tapuli niin arveluttavasti, ettei nykyään uskalleta kelloa käyttää muuhun kuin läppäämiseen.

Ihmiset kuiskuttavat, ettei Eklundin kello tahdo soida, sentähden että se on verirahoilla ostettu.

* * * * *

Näitä ja monta muuta juttua kerrotaan pitäjässä köyhästä talonrengistä, joka viekkaudella ja epärehellisyydellä hankki itselleen rikkautta ja valtaa; roisto-Eklundista, patruunasta, joka möi sielunsa yhtiön rahoista.

Eikä yksikään, eivät edes ruotulaiset, jotka kulkevat kylästä kylään, eläen kanssaihmisten armeliaisuudesta, kadehti häntä.

Hän kuoli, istuessaan kassakaappinsa edessä, vanha nahkakukkaro kädessä.

Ja nyt ovat hänen rikkautensa hävinneet kuni akanat tuuleen. Ei ole tähdettäkään jäljellä noista kootuista miljoonista. Kun tunturilainen sanoo Eklundin nimen, niin seuraa sitä kirous tahi sadatteleminen ja kello, jonka Eklund kirkolle lahjoitti, se ei kutsu kansaa Jumalan huoneeseen, vaan julistaa tulipaloa ja onnettomuutta kun se vaan soi.

Perintölä.

Ihmiset kertovat että Perintölässä kummittelee.

Se, jonka syysiltana täytyy kulkea siitä ohi, kiiruhtaa aina askeliaan tavallista enemmän, ja paimenpojat arvelevat ja tutkistelevat kotvan aikaa, ennenkun he uskaltavat hiipiä päärakennuksen särkyneistä ikkunanruuduista sisälle tirkistämään, nähdäkseen, jos siellä mitään piilee. Ja jos he silloin saavat kuulla pienimmänkään rasahduksen, juoksevat he täyttä kurkkua huutaen metsään -- luullen nähneensä itse pirun ja koko hänen joukkueensa perässään.

Yhtiö ei saa ketään tilaa arennille ottamaan, vaikka se aikoinaan oli pitäjän parhaita. Ei vaikka he kerran ovat tarjonneet sata markkaa sille, joka siilien tahtoisi asettua. -- Rikkaruohoa kasvaa saroilla, pientarilla nousee nopeaan männyn ja koivun taimia ja aitauksissa on karhunsammal päässyt valloilleen. Kohta on Perintölä metsäpalstana ja metsäpalsta erämaana.

Sillä talvet pitkään ahertavat miehet ja hevoset kuljettaakseen Perintölän metsää pois. Eivät ne seiväspuita ole, jotka siellä kasvavat, -- ne ovat mahtavia hirsi- ja taivastatavottelevia mastopuita, joita kaadetaan ja paloitellaan ja kuljetetaan pois. Mutta yhtiö -- niin se on ansainnut monta, monta kymmentä tuhatta markkaa metsällään, ja monta köyhää raukkaa ja entistä talollisen-poikaa, jotka ehken muuten olisivat kuolleet nälkään, ovat tulleet tänne ja saaneet työtä yhtiön palveluksessa. Niin -- onhan se Jumalan onni, että heillä edes oli yhtiö, johon voivat turvautua -- sillä miten heidän muuten kävisikään, kaikkien noitten raukkojen, jotka kiertelevät pitäjää ilman koditta ja työttä.

Jumala tiesi, miten asiat muinoin olivat, ennenkun yhtiöt tulivat ja auttoivat ihmisiä rahoillaan ja työllään! Siihen aikaan ei mahtanut ollakaan köyhiä. -- -- --

* * * * *

Kun Perintölän Iisakki-vanhus luopui isännyydestä, oli Pekka, hänen poikansa, vasta mennyt naimisiin. Hän oli ottanut Erkki Antin tyttären -- Kaunis-Eveliinan, joksi häntä kutsuttiin. Pekka oli saanut monta iskua hänen tähtensä ja monta iskua hän myös oli antanut. Vähälläpä oli, että hän hänen tähtensä olisi pantu sinne, miss'ei aurinko eikä kuu paista.