Part 2

Ja yhtäkkiä valtasivat hänet kaikki kysymykset -- minkätähden, miksi? "Jumala on pyhä ja vanhurskas", niin opetti katekismus, ja äitihän oli sanonut, että se merkitsi, että Jumala palkitsi hyvää ja rankaisi sitä, joka teki pahaa. Mutta eihän isä ollut mitään pahaa tehnyt. Ja inspehtori, hänhän oli varastanut isältä metsän -- eikä se kai ollut oikein. Miksi ei inspehtori joutunut linnaan?

Varastanut metsän! -- Varastanut metsän!

Pikku-Hannu sulkee silmänsä ja koettaa mielessään kuvitella miltä kaikki näyttäisi, kun metsä on poissa, Huh -- niin kolkkoa ja synkkää! Ei, se ei saa tapahtua -- he eivät saa sitä ottaa! Ja niin hän juoksee kotia päin niin että paljaat jalat läiskähtelevät maata vastaan. Hän kyyristyy aittaan ja makaa heinävuoteellaan ja tuijottaa ulos -- ulos poikki pihamaan yli piennarpensaitten metsään, joka kohoo taustassa niin korkeana, kauniina ja synkkänä.

Ja kun aurinko nousee vuorten takaa koillisessa, makaa hän siinä yhä nyyhkyttäen vielä unissaankin.

* * * * *

Kevättalvella tuli Hannu kotiin linnasta. Pikku Hannu oli häntä vastaanottamassa puolitiessä kirkonkylään. -- Hänhän ei ollut nähnyt isää kolmeen vuoteen.

He tuskin tunsivat toisiaan, -- niin vanhoiksi olivat molemmat tulleet.

Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei tiedä muut kuin Jumala ja he itse. Mutta sinä iltana kuultiin ensimmäinen kirous Pikku-Hannun huulilta.

Kirotut yhtiöroistot!

Mutta sitten hän melkein säikähti itseään. Hän ryömi nahkasten alle ja maatessaan hän nyyhkytteli kunnes nukkui.

* * * * *

Kesä tuli kuuma ja kuiva.

Usein näkyi paksuja savupatsaita nousevan sieltä täältä taivaanrannalla. Metsäpaloja ne olivat, sanoi isä.

Ja Pikku-Hannu kuljeskeli enimmäkseen yksin, tuumaili ja mietiskeli. Anna-Liisa voi häntä joskus oikein säikähtää. Hänellä oli tapana tulla hiipiä äitinsä rinnalle, samoin kuin silloin kun hän oli pieni, pieni paitaressu, ja hyväillä häntä. Ja yhtäkkiä, häntä hyväillessään, hän työkkäsi hänet luotaan ja kysäsi: "Tulisitteko äiti hyvin pahoillenne, jos minä kuolisin?" -- "Sinä et saa semmoisia ajatella", oli äidillä silloin tapana vastata. Ja sitten hän hiipi ulos, ja käyskenteli yksin kotvasen aikaa metsässä.

Anna-Liisa ja Hannu läksivät juhannuspyhiksi kirkolle. Pikku-Annan ja Pikku-Hannun piti olla kotona, ja Annan piti seurata veljeään paimeneen päästäkseen olemasta yksin kotona koko päivän.

Kun pyhät olivat lopussa ja Anna-Liisa ja Hannu olivat kotimatkalla, näkivät he, miten vaalea savupatsas kohosi taivasta kohden siltä taholta missä Keskijärven talo oli. Oi, Herra Jumala -- entäs jos lapset tuolla kotona olisivat päästäneet tulen irti!

Sekä Anna-Liisaa että Hannua painosti hirveä kauhu, muttei kumpikaan uskaltanut virkkaa mitään. Läähättäen kiiruhtivat he kotiin päin. Lapset -- lapset! -- Ei mutta nyt! Ilma oli polttavan kuuma ja käryinen. Käänny Jumalan tähden takaisin! Käänny takaisin apua noutamaan! Metsä palaa! Kellertävän-valkea savu täyttää ilman ja ylt'ympäri kuuluu kohinaa ja suhinaa -- pauketta ja rusketta kuni myrsky raivoisi. Kulovalkea!

Liisa ja Hannu juoksevat, niin että hiki virtoina valuu, kirkonkylää kohti. Puolitiessä tulee heitä vastaan miehiä kirveet ja kuokat olalla ja eväskontit selässä. -- Metsäpalo!

Ja siinä tehdään työtä päivät ja yöt -- yöt ja päivät ja tulimeressä, on kuni taistelisivat jättiläiset siellä -- sellainen on kohina ja pauhina, suhina ja sihinä.

Mutta kantojen ja tukkien vielä palaessa ja kärytessä juoksevat Liisa ja Hannu mustaksi palaneitten aavikoitten yli kotiin päin, mustina, nokisina, repalaisina.

Oi, Jumalan kiitos! Tuossahan seisoo tupa aivan koskemattomana!

Mutta kaikki on niin hiljaista ja äänetöntä. -- Missä lapset ovat?

Hannu hyökkää tupaan. -- Kaikkialla elotonta!

Mutta linkkupöydällä ikkunan ääressä on paperi. Se on täynnänsä isoja, kömpelöitä lapsenkirjaimia:

"Hyvä isä yhtiö on varastanu metän isältä ja nyt minä hävitän metän niiltä ja nyt ei piä isän olla vihoissaan mulle sillä ne ei saa minua linnaan ja myö tavataan toisemme Jumalan luona ja äiti ei saa olla vihoissaan teiän poika Hanu."

Siitä ruvettiin lapsia miehissä etsimään.

Kotalammista lähellä rantaa, missä Pikku-Hannun oli ollut tapana kuunnella isoisän satuja, hän löydettiin.

Kankaalta lähistössä löydettiin Pikku-Anna, kyyristyneenä eräälle mättäälle ja puolihulluna säikähdyksestä.

* * * * *

Nyt on Keskusjärvellä synkkää ja pimeää.

Metsä on poissa.

Ikäänkuin isoina, mustina peikkoina seista harrottavat isoimmat männyt, jotka eivät ole kaatuneet, ja maa on mustaa -- palanutta.

Kirous -- kirous painaa yhtiöntilusta!

Valo tuikkaa tuvasta. Se valaisee ukkoa ja akkaa, jotka kumarassa ja surun painamina istuvat siinä -- se valaisee raamattua, joka on levällään heidän edessään.

Ja ääni on heikko ja vapiseva ja sanat tulevat harvaan ja laulavalla äänellä kun ukko lukee:

"Heidän sappensa, jotka minua vainoovat, ja heidän huultensa vaiva langetkoon heidän päällensä."

Tuliset kekäleet pitää heidän päällensä putooman; hän antaa heidän langeta tuleen ja vesihautaan, ettei heidän pidä nouseman ylös.

Kielilakkarin ei pidä menestymän maanpäällä; Vääryyden miestä pitää, ajettaman että hän häijyyteensä kaatuu, sillä minä tiedän, että Herra viheliäisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.

Uusitalo.

Korkealla, äkkijyrkällä rantatörmällä Uumajan joen varrella on Niilo Erkinpojan vanha tupa. Niin, se on yhä pystyssä, vaikka se nyt miesmuistiin on ollut raihnainen ja luuhistunut niinkuin Niilo-ukko itse. Ei se juuri kauniilta näytä tuo tupa, madonsyömä ja harmaa kuin se on, tuohipaikkaisine ikkunoineen ja ravistuneine, pullottaville seinineen, eikä Niilo Erkinpoikakaan sen pulskemmalta näytä köpötellessään siinä -- paljas-jaloin ja niin vähissä vaatteissa kuin suinkin. Mutta miten onkaan, niin kokoontuu kumminkin kylän nuoriso aina kesällä tänne kun on lystiä pidettävä ja Herra yksin tiesi, kuinka monen kenkäparin pohjat lienevätkään kuluneet, kun juhannusiltoina Niilo Erkinpojan pihamaalla tanssiksi pistettiin. Sillä ei kukaan taida viulua käyttää niinkuin hän, Niilo-ukko, ja kun hän kesäilloin istuu ja soittaa kosken kanssa kilpaa, niin syntyy siitä niin ihmeellisiä sointuja -- toisinaan niin iloisia, että on mahdotonta pysyä paikallaan, mutta toisinaan niin vienon suruvoittoisia, että kyyneleet silmiin pyrkivät.

Hän on muuten kuni muuttolintu. Niin pian kun syyspuoleen päästään tulee hän levottomaksi -- kulkee edestakaisin koko päivän pihamaalla viulu leuan alla; -- ja sitten hän varhain eräänä aamuna heittää pussin selkäänsä, lukitsee porstuanoven ja lähtee kyliä kohden kulkemaan. On kuin jos hän pelkäisi ollessaan yksin kun syyspimeät alkavat tehdä metsän hänen tupansa ympärillä synkäksi ja salaperäiseksi -- hän näkee ja kuulee niin paljon sen mättäistä ja risukoista... Ja sentähden kulkee hän kyliä kohden talosta ja taloon -- auttaa vähän siinä, vähän tuossa -- saa vähän syödäkseen siellä, vähän täällä -- ehkenpä kaksikymmenviisipennisenkin silloin kun hän on parantanut emännän lehmän tahi isännän hevosen. Sillä Niilo-ukossa on miestä vähän kunnekin päin.

Niin kuluu talvi ilman että hän kertaakaan käy mökissään törmällä. Mutta kun päivät käyvät pitemmiksi ja aurinko sulattaa päiviä aitauksille, silloin käy hänkin taas levottomaksi. Silloin voi hän istua pitkät ajat kuistinportailla ja kuulostaa. Ei kukaan tiedä niitä hän kuulostaa -- mutta kun talon isäntä näkee hänen tuolla tavoin istuvan, niin tietää hän, ettei Niilo-ukko siinä talossa ikäänny. Eikä kukaan kummastu kun ukko seuraavana aamuna heittää pussin selkäänsä ja nopein, töpöttävin askelin kiiruhtaa polkua pitkin, joka vie joelle.

Emäntä seisoo kuistilla ja katsoo hänen jälkeensä kunnes kumaraharteinen mustahko mies katoo näkyvistä puitten väliin.

"Niin, niin, hän on vähän hupsu, mutta eipähän sitä pidä niinkään ihmetellä. Hänellä on, raukalla, ollut omat kestettävillään."

Ja niin hän laittelee huiviaan ja menee aidan vierustalle katsoakseen josko kestänee vielä kauvan aikaa ennenkun kevätkyntöön päästään...

Mutta kiemurtelevaa polkua pitkin kiiruhtaa Niilo-ukko eteenpäin. Ilma tuntuu niin repäisevän raittiilta -- aurinko paistaa niin lämpöisesti ja oravat pitävät pakinaa puitten latvoissa -- lunta on vielä paikotellen, mutta se on niin kummallisen vetisensinistä siinä missä eivät havunneulat tai muut roskat sitä peitä. Nevat kimaltelevat kuni järvet ja metsälampien pinnalla on tummia juovia; -- vaarallista on nyt kulkea niiden yli. Mutta sitä ei Niilo-ukko jää ajattelemaan. Hänen on niin ihmeellisen kevyttä ja notkeata ollakseen -- pussi selässä oi paina mitään -- ylt'ympäri kohisee ja soi, niin että pää pyörälle menee. Ja kun hän pitkän matkan päästä näkee tupansa törmällä, niin silloin hänen täytyy vetää viulu pussistaan. Hei! Siitäkös helinä syntyy ja kielet surisevat, kosken kanssa kilpaa. -- Äkkiä näkee hän tuvan kasvavan -- seinien punottavan ja ikkunoitten kullankarvaisina auringonpaisteessa kimaltelevan. Ja tuolla kuistin portailla seisoo hän odottamassa -- hän ja lapset...

Ei -- niinhän se oli aikoja sitten -- hyvin kauvan sitten... Ei hän enää voi oikein muistaa miten sen asianlaita olikaan.

Ja niin hän pistää viulun pussiin takaisin ja työntäsee ränsistyneen, saranoissaan narisevan oven selälleen. Hoh hoh! Jumalan kiitos että taaskin ollaan kotona.

* * * * *

Niin, Niilo Erkinpoika on kokenut sekä yhtä että toista elinaikanaan. Ja vaikka hän nyt niin vanhalta ja raihnaiselta näyttää, oli aika hänelläkin, kun veri kuumana suonissa kiehui -- kuumempanakin kuin useitten suonissa, -- jolloin hänen silmänsä voivat säkenöidä, ei vaan niinkuin nyt hilpeyttä tai iloisuutta, vaan kiukkua ja vihaa, jos niiksi tuli.

Hän oli juuri täysi-ikäiseksi tullut kun hänen isänsä kuoli ja jätti jälkeensä talon ja monen sadan markan suuruisen velan. Se velka oli syntynyt sillä tavoin, että Niilon isä oli ottanut tavaroita velaksi eräältä sahayhtiöltä. Siihen aikaan oli nimittäin tavallista, että yhtiön herrat möivät kaikenlaista ruokatavaraa talonpojille, eivätkä he koskaan pelänneet luottoa antaa, varsinkaan ei semmoisille, joilla oli metsää.

Niilo Erkinpojalla olivat rahat tiukassa, ja sentähden tuli hän iloiseksi, kun inspehtori, jonka takana velkakirjat olivat, tarjosi hänelle rahdinajoa yhtiölle velan maksamiseksi. Sehän oli mainio sopimus, semminkin kun inspehtori Strömbom lupasi hyvät rahtipalkat. Eipä silti että kirjallista sopimusta olisi tehty, mutta inspehtori näytti rehelliseltä ja reilulta mieheltä, niin ettei siitä maksusta hätää ollut.

Ja niin alkoi hän ajaa rahtia kaupungin ja kirkonkylän väliä. Kokonaista neljätoista peninkulmaa oli matkaa, ja sekä mies että hevonen saivat kovaa kokea -- mutta sitä nyt ei käynyt auttaminen. Niilo ei ollut niitä, jotka maailmaa mustana pitivät, sen voivat hänen toverinsa, rahtimiehet todistaa. Kyllähän hän toisinaan voi olla riidanhaluinenkin, kun hän oli saanut liian monta naukkua, ja silloin oli parasta kavahtaa häntä, sillä hän oli vahva kuin karhu, mutta raittiilla päällä oli hän hauskimpia tovereita, mitä saada voi. Jumala tiesi, mistä hän otti kaikki juttunsa. Mutta siinä kävi rähinä ja nauru pitkin koko matkaa, niin että kun rahtikuorma vastaan tuli, niin voi pitkän matkan päässä kuulla oliko Niilo Erkinpoika mukana vai ei. Kotona Uudessatalossa piti vanha Kaisa-emäntä komentoa ja huolehti niin sisä- kuin ulkotöistä. Hän olikin muuten noita repäiseviä vaimoihmisiä, jotka eivät edes pelkää renkiä kauluksesta ottaa, jos niiksi tulee. Se oli Niilolle onneksi, että hänen äitinsä oli semmoinen, sillä muuten Herra ties' kuinka talon olisi käynyt. Mutta niinkuin nyt oli, pysyi Uusitalo jotakuinkin hyvässä kunnossa, vaikka talon isäntä enimmäkseen maanteitä maleksi. Kumminkin Kaisa-eukko lopulta väsyi ja alkoi karttaa, että Niilo joko hankkisi naikkosen taloon tai lopettaisi rahdinajonsa. Muutenkin pelkäsi hän noita kaupunkimatkoja -- hän oli kyllä nähnyt hän, että Niilo ei aina horjumatta liikkunut, kun hän tuli kotiin.

Niilo Erkinpoika oli itsekin ajatellut mennä naimisiin. Hän oli jo kauvan aikaa tähystellyt erästä tyttöstä, ja hänen toverinsa kyllä tiesivät, ettei hän koskaan laiminlyönyt tilaisuutta ohi kulkiessaan pistäytyä Juho Jussilaisen luona Punajoella. Hilta oli talon ainoa tytär ja vaikkei hänellä ollut rikkautta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vanhaksipiiaksi. Sillä kaunis oli hän kuni kevätpäivä ja iloinen kuni sirkkunen -- ei kukaan voinut karkelossa kevyemmin pyörähdellä kuin hän, mutta ei kukaan käynyt reippaammin työhönkään käsiksi kun tarve vaati. Miten kävikään niin hän tuli Uudentalon emännäksi, ja siihen oli vanha Kaisa tyytyväinen, sillä parempaa miniää ei hän mielestään olisi voinut koskaan saadakaan. Nyt pelkäsi Kaisa vaan tuota rahdinajoa. Yhtiön velka piti olla maksettu jo aikoja sitten, sillä, niihin kolmeen vuoteen, joina Niilo oli rahtia ajanut, ei hän ollut ottanut enempää kuin kymmenen jauhosäkkiä ja yhden laatikon ameriikkalaista silavaa -- sen hän tarkoin tiesi. Kaisa-eukko. Mutta oli ikäänkuin hän olisi aavistanut, että yhtiö petti Niiloa.

Olipa se nyt sitten Kaisan karttaminen tai Hiltan rukoukset, jotka vaikuttivat, yhtä kaikki, Niilo lupasi lopettaa kaupunkimatkojen teon. Ja niin hän läksi kirkonkylään tilintekoon yhtiölle. Hänen piti olla kotona ennen iltaa.

Mutta kotona Uudessatalossa saivat Hilta ja Kaisa odottaa turhaan sen illan ja koko seuraavan päivänkin. Miksi hän niin kauvan viipyi? Eikai hänelle liene mitään tapahtunut? Hilta kulki levottomana ja katseli ikkunasta joka äänen tieltä kuullessaan. Hän alkoi aavistaa pahinta -- hän melkein odotti saavansa nähdä Niilon tulevan kotiin verisenä ja piestynä, tahi että jotain muuta hirvittävää oli tapahtunut.

Vihdoin kuului ajavan kolinaa tuolta tien käänteestä. Niilo se oli joka tuli niin hurjaa vauhtia, että vaahto hevosraukasta kuohui. Hoilotti ja lauloi kärrynlavalla istuessaan, niin että sen voi pitkän matkan päähän kuulla. Semmoisena ei Hilta häntä sitä ennemmin koskaan ollut nähnyt.

Säikähtyneenä riensi hän pihalle, jossa Niilo oli hevosta riisumassa.

-- "Mikä Herran nimessä sinua Niilo vaivaa? Siitähän näyttää kuin olisit humalassa. Et kai sinä oo juonu' rahat mitkä ajosta sait? Oi, Herra Jumala, tätä kurjuutta!" -- ehätti Hilta sanomaan. -- "Oh, suus' kiin', akka! Suus' kiin' sanon minä, sillä Niilo Erkinpoika on semmoinen mies, joka tietää, minkä hän. tekee... Rahat -- rahat -- kuka perkele tässä on rahoja saanu'... Etkö sinä koskaan oo kuullu puulaakiroistoista puhuttavan... hah-hah-hah...

"Ja kalastaja läks' rantaan koukkuineen ja verkkoineen ilomielin suuria kaloja pyytääkseen...

"Ah -- älä sinä siinä vetistele, akka! Sillä tässä syntyy pi'ot, sano' Kärkölän Jussi kun äitinsä tappoi... Hei ruuna! Ei yh'en katovue'n tähe' kannata riihtä polttaa. Ja Niilo Erkinpoika on semmoinen mies, että hänen kannattaa antaa sen helvetin pehtuorin par' sataa markkaa varastaakkin ilman että häne' akkansa vetistellä tarvitsee. Ei, ei tässä turhia itketä, sano' Munterin Ellu, kun kirkonharjalta putos'..."

-- Ja niin hän alkoi uudelleen laulaa ja hoilata.

Sinä yönä eivät Kaisa-äiti saatikka Hilta voineet silmää ummistaa, sillä Niilo viskelihe, kiroili ja vannoi tappavansa inspehtorin, joka oli narrannut häntä tekemään työtä ilman edestä, ja vähemmästäkin, sillä sen sijasta että hänellä olisi ollut yhtiöltä saatavata, oli hänen velkansa kasvanut -- millä tavoin, sitä hän ei tietänyt, mutta niin oli inspehtorin kirjoissa ja niitä vastaan ei käynyt inttäminen, sillä ne olivat laillisia todistuksia, sen oli vallesmanni sanonut...

Nyt koitti Uudentalon nuorikolle vaikea aika. Vanha Kaisa-äiti pääsi toki siitä kurjuudesta erilleen, sillä lian kuoli vähää sen illan jälkeen, jolloin Niilo oli tullut kotiin tilintekomatkaltaan. Mutta kun hän oli poissa olikin kuin jos kotihaltija olisi vienyt onnen muassaan; -- miten Niilo ja Hilta ahertivatkin, ja miten varovaisia he olivatkin, niin ei mikään tahtonut riittää. Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin tehdä uusia ruokavelkoja inspehtorille -- olihan toki vaikeata nähdä lasten nälkää kärsivän. Niilo tuumaili, että oli parempi olla yhdelle velassa kuin vähän sinne ja vähän tänne. Muutoin niin ei yksikään kirkonkylän kauppias tahtonut velaksi antaa. Sillä niillä seuduin olivat rahat nykyään tiukassa -- olipa sekin kovan onnen sattuma, että katovuosien piti tulla juuri nyt, kun rahoja parhaiten tarvittiin.

Viime aikoina oli työnjohtajia ja muita metsäherroja alkanut ahkerasti Uusitalossa käydä. Niilo ei oikein ymmärtänyt mitä heillä oli siellä tekemistä, mutta otaksui, että he tulivat lähistössä tapahtuvien kruunun-leimausten tähden. Mutta eräänä iltana kevätpuoleen tuli inspehtori Strömbom itse Uusitaloon ajaen ja hänellä oli nimismies muassaan. Niilon sydäntä hytkähytti kun hän näki reen kuistin eteen pysähtyvän -- sillä hän muisti, että velkakirja, jonka hän oli kirjoittanut, oli langennut maksettavaksi jo muutamia päiviä sitten, ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta sen uusimiseen.

Strömbom ja nimismies viipyivät kotvan aikaa Uudessatalossa, mutta kun he vihdoin sieltä läksivät olivat Uusitalon metsät vaihtaneet omistajaa viidenkymmenen vuoden ajaksi. -- Niilolle oli annettu kaksi vaihtopuolta, joko tehdä konkurssi tahi myydä metsä, -- ja hän valitsi jälkimmäisen, sillä se tuntui hänestä paremmalta.

Mutta kun inspehtorin reki katosi käänteessä näkyvistä, silloin seisoi Niilo Erkinpoika kuistilla ja pui nyrkkiä heidän jälkeensä...

Kaikissa tapauksissa lieveni hätä nyt entisestään, sillä Niilon ei enää tarvinnut huolehtia velastaan yhtiölle. Sitä vastoin sai hän tilaisuutta suureen raha-ansioon tukkien ajossa ja lauttaamisessa, sillä hän oli aimo työmies. Uudentalon asiat alkoivat parata -- semmoisiksi, jommoisia eivät moneen Herran vuoteen olleet. Kokonainen joukkue metsäherroja ja tukkipatruunoita asui siellä nyt yhtämittaa, ja he ymmärsivät aina kunnollisesti maksaa puolestaan, se täytyi sanoa. Ehkäpä se riippui siitäkin, että, Hilta-emäntä oli nuori ja kaunis. -- Oikein äitelätä oli Niilon mielestä nähdä miten he hännystelivät hänen ympärillään ja inspehtori Strömbom oli aina ensimmäisenä miehenä. Eipä silti että Niilo olisi Hiltan kunniallisuutta epäillyt, mutta joka tapauksessa se oli hänestä vastenmielistä. Ja ilkeintä hänestä oli, kun toverit työpaikalla laskivat raakoja sukkeluuksiaan ja tekivät häijyjä salaviittauksia hänen vaimostaan ja inspehtorista.

Lauttaustyöt olivat edenneet juuri niin kauas kuin Uudentalon yläpuolelle ja koko uittomiehistöllä oli ollut puolen yötä kova työ asettaissa paikoilleen vinkkelipuomia, jonka piti estää tukkia ruuhkia muodostamasta. Koski pauhasi vähäistä alempana ja useammin kuin yhden kerran oli venhe ollut livahtamaisillaan siitä alas, mutta aina oli perämies viime tingassa saanut keksin varmasti puomiin isketyksi. -- Nyt kulkivat tukit parhaillaan ja uittomiehet olivat asettuneet metsään ison nuotion ympärille. Niilo oli mukana kuni tavallisesti. Viulun hän oli lähettänyt kylästä noutamaan -- itse ei hän nyt voinut mennä kotiin, sillä siitä luultiin aamupuoleen syntyvän aika työpaikka koskenniskaan muodostuneitten ruuhkien purkamisessa, ennenkuin ne ehtivät liika isoiksi kasvaa.

Inspehtori Strömbom, joka oli tullut kirkonkylästä uittoa omassa piirissään johtamaan, oli lähettänyt viinalekkerin miehilleen, jotta he pysyttelisivät lämpiminä ja nyt he herkuttelivatkin oikein todenteolla väkevää kahvipunssia ryypiskellen. Niilo vingutti iloisesti viuluaan pitääkseen hyvää tuulta yllä, -- Kuta enemmän yö lyheni, sitä hurjemmaksi kävi soitto, ja kun aurinko alkoi männynlatvoja ruskottaa oli Niilo, kiitos monien ja isojen naukkujen tullut oikeen vauhtiin. Viulunsa oli hän heittänyt luotaan ja nyt hän laulaa hoilotti vanhaa rakkausvirttä...

Mä nuorena uskoni impehen loin mun uskoni impehen sorjaan...

Juuri samassa tulla astuskeli inspehtori Strömbom Uudeltatalolta päin. Pekkalan Janne, joka näki hänet jo matkan päässä ja joka tahtoi pitää Niiloa pilanansa töykkäsi Niiloa kylkeen ja jatkoi irvistellen:

Mutt' ystävä jätti ja toinen sen vei sen kuorehen mieltyen korjaan...

Hah-hah-hah -- rähisivät uittomiehet.

Niilo kävi kalman kalpeaksi, mutt'ei virkkanut mitään. Hän meni viina-lekkerin luo ja nosti sen huulilleen. Kuu hän sen luotaan sinkahutti ei siinä ollut enää pisaraakaan...

"Miten sinun, Niilo, onkaan? Luulenpa että sinun on vaikea pysytellä lämpimänä näin apo aikaiseen?" kuului samassa inspehtorin ääni hänen takanaan.

-- "Hm -- on kai niitä, jotka kykenevät toistakin lämmittelemään", mutisi Niilo käännähtäessään. -- Hänen silmissään välähti häijy ilme.

Strömbom ymmärsi yskän... Mutta hän ei voinut mitenkään olla häntä vielä vähäsen ärsyttämättä.

"Niin -- siinä sinä Niilo Erkinpoika oikeassa olet. Uudentalon Hilta-emäntä kyllä sen konstin taitaa."

Ei, nyt hän ei enää uskaltanut enempää sanoa, sillä Niilo oli hurjistuneen näköinen. Sentähden jatkoi hän ystävällisellä äänellä: -- "Noh -- anna nyt olla Niiles, älä nyt ole tuhma. Souda minut minut nyt joen poikki, niin saat lämpöä ruumiiseesi ja kiukkusi haihtuu."

Niilo ei vastannut, vaan meni vastaan ja työntäsi venheen vesille. Inspehtori istahtihe perään ja niin he ääneti läksivät matkaan. Vielä kulkivat tukit tiheään, niin että soutajan täytyi olla hyvin tarkkaavainen.

Virta oli vuolas -- venhe oli kuni kiehuvassa padassa, ja tuolla alempana -- vaan muutama sata metriä tuonnempana -- karjui koski. Tänne saakka voi nähdä miten tukit nousivat pystyyn ennenkun ne läksivät menemään -- miten ne ilmassa keikahtelivat ja -- sitten hukkuivat valkovaahtiseen vesihuntuun. -- Kieltämättä näytti se kolkolta... Yhtäkkiä kuului rasahdus. "Mikä se oli?" -- Inspehtori kavahti puoleksi pystyyn ja ääni oli levoton.

"Oh -- ei tok' mitään -- airothan ne vaan, kun katkesivat tukkien välissä ja nyt mennään niitten muassa suoraan koskesta alas"... Niilo näytti tyyneltä siinä istuessaan -- mutta huulet olivat aivan siniset. -- "Niin että nyt saamme vilpoitella molemmat sekä työ että minä; -- kuinka kuuma sitte' tulee siit' en minä puhua taho."

-- "Muistaakos se Strömbom miten se minulta metän varast'? Varast' -- niin justiisa varast', sillä ne pahaiset jauhosäkit ja silavapuolet, jotka minä otin velaks' yhtiöltä oon minä rehellisesti ajuulla maksanu'... Luuleekos se Strömbom, että kukaan kehtaa hänelle kolme vuotta työtä teh'ä muutamain jauhosäkkien ja yhden silavalaatikon e'estä? -- Niin huuva vaan, Strömbom -- ei se kummikaan auta; piru ottaa omansa kuitenkin se... Niin huuva vaan! Minä oisin myös voinu' huutaa kun sinä sanoit hävyttömyyksiä vaimostani -- mutta minä -- olin vaiti -- minä. Näetkös kuinka valkoiselta kuohu paistaa? ... Olisipa nyt Strömbomin sielu yhtä valkoinen kuin vaahto tuolla -- niin silloin olisi parempi tässäkin olla"... Kalmankalpeana tuijotti Strömbom alas koskeen, joka tuli yhä lähemmä nielevine pyörteineen. Hirveä kuolon kauhu jähmetytti koko hänen ruumiinsa: -- eihän tässä mitään apua ollut -- ei apua mitään. Nyt tarttui hyökyaalto venheeseen... Herra Jeesus Kristus armahda minua syntistä!

-- Rannalla olivat uittomiehet kokoontuneet yhteen paikkaan. He tiesivät, etteivät he mitään voineet tehdä pelastaakseen hätään joutuneita, mutta kamalata oli nähdä kahta ihmistä niin nopeasti elosta raastettavan... Ei kukaan sanonut mitään, mutta kun venhe viimeisen kerran näkyi vaahtopäisen hyökyaallon harjalla, silloin otti Antti Niilonpoika Vuorelasta, hän joka ei muuten herkkämielisimpiä ollut, lakin päästään ja pani kädet ristiin isä-meitä rukoillen.

Mutta he sekä hämmästyivät, että säikähtivät kaikki, kun he näkivät Niilo Erkinpojan nilkuttavan joenvartta ylöspäin. Olihan hän saanut aika kolauksia, ja märkä hän oli, niin että vesi virtanaan hänestä valui, mutta sittenkään tuskin kukaan voi silmiään uskoa. Jumala tiesi miten hän oli pelastunut, -- itse ei hän sitä tietänyt. Mutta onhan Herra vähämielisten holhooja, sanotaan.