Part 1

KUN METSÄ KUOLEE

Kertomuksia Norrlannista

Kirj.

WALDEMAR LINDHOLM

Suomensi Th. Helander

Otava, Helsinki, 1902.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa kirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Kun metsä kuolee. 2. Keskijärvi. 3. Uusitalo. 4. Nurkkala. 5. Perintölä. 6. Äkkijyrkänteeltä. Lappalais-juttu. 7. Päivölä.

Kun metsä kuolee.

On kuin kansa täällä päin olisi taikatempuilla lumottu.

Iloisuus on kadonnut. Viulu riippuu tomuisena ja virittämättömänä seinällä; -- tanhualla, missä ennen kesäiltoina karkeloitiin, vallitsee kuolonhiljaisuus. Nuoret ovat kahdenkymmenenvuotiaina ikäloppuja. Talvisen takkavalkean sadut ja laulut ovat vaienneet eivätkä paimenpojat enää koskaan näe metsän-impiä ja Manalan väkeä metsissä ja vaaroilla.

Nyt puhutaan vaan rahoista ja niiden ansaitsemisesta. Sahayhtiöitä kiroillaan ja iloa haetaan viinapullosta.

Mutta ilo on kateissa.

Joskus puhellaan metsästäkin. Metsästä, joka on hakattua, raiskattua, tapettua. Ja rahoista, jotka metsä antaa.

Mutta vielä elävästä salometsästä, jossa isä ja isoisä ja hänen isänsä ennen häntä elivät ja kuolivat taistellen karun luonnon kanssa, -- jossa he kuulivat taikalaulujen vuorista ja järvistä kajahtelevan ja näkivät metsän-impien ruhtinattaren valkaisevan hopeitaan juhannusyön himmeässä valossa -- he eivät enää huoli. Se on kuollutta heille.

Ilo on kuollut. Henki on poissa. Ihmiset muuttuvat työkoneiksi sahayhtiöitten palveluksessa.

Ja kohta on metsäkin mennyttä.

Voi sitä, voi ja vielä kerran voi metsänraiskaajia, voi metsän murhamiehiä!

Se on nyt noitien lumooma, kansa.

Vaivoja, hikoilemista, vuosikautista raatamista ja ahertamista -- sitä he voivat kestää. Vilua ja nälkää he voivat kärsiä -- mutta kullan taikakiiltoa he eivät sietäneet. Nyt on raha yksinvaltiaana Jumalan ihanimmassa maassa.

Sentähden huokailee harveneva metsä niin syvään; -- kuuluu siltä kuin jos se itkisi ja vaikeroisi.

Mutta kansa ei sitä kuule.

Ennen oli kuulo tarkka ja silmä terävä; -- nyt on kulta tehnyt korvat kuuroiksi ja silmät hämärtäviksi.

Kansa ei huomaa että se kirves kädessä hankkii omaa perikatoaan.

Mutta päivä on tuleva, jolloin se herää.

Päivä on tuleva, jolloin ei likaisten setelien kahina voi korvata honganlatvojen huminaa -- ei kullan kiilto korvata auringon loistetta honkien ruskottavilla rungoilla -- jolloin ei viina korvaa menetettyä nuoruudenriemua.

Kirotut olkoot silloin metsänhaaskaajat! Voi niitä, jotka ovat kansalta vieneet sen arvokkaimman omaisuuden! Voi niitä, jotka ovat kuolettaneet sen pyhimmät ja kauneimmat tunteet; -- jotka ovat varastaneet tuhansien ja vieläkin tuhansien ihmisten nuoruudeninnon, terveyden ja hengen!

Sadoilta ja tuhansilta tahoilta kaikuvat silloin sadatukset ja kiroukset varkaille -- murhamiehille -- metsänraiskaajille.

Kannoista ja pensaista, siitä missä ennen metsä seisoi, on kuuluva mutinaa ja napinaa. Kuni ristien ja hautakivien peittämä kirkkomaa on alaston seutu oleva, ja joka risti ja joka kivi, joka pensas ja joka kanto on mutiseva eri kirouksensa.

Voi, voi!

Synkkämielisinä, kumaraniskoin -- kalpein poskin ja tuijottavin silmin -- kuljeskelevat ihmiset -- nuoruudessaan jo ikäloppuina -- kyynelittöminä -- verettöminä -- tunnottomina kuni harhailevat haahmut, mutisten kirouksia niille, jotka ensin panivat kirveen heidän käsiinsä. Ja vaaroilta, joilta heidän vihantava pukunsa on raastettu ja jotka nyt ovat alastomina ja harmaina, on mutina tuhatäänisenä kaikuna kajahteleva: Voi! Voi!

Ellei apua kohta saavu, on metsä kuoleva.

Se on jo kuoleman kynsissä.

Sentähden riippuu viulu virittämättömänä ja tomuisena seinällä ja sentähden ei enää paimentorven ääni kuulu lehteviltä vaaroilta.

Haltijat ja metsänhiidet ovat aikoja sitten lähteneet matkoihinsa ja honkien rivit harvenevat nopeaan. -- Ellei apua saavu, kuolee metsä.

Mutta voi metsän murhaajia!

Keskijärvi.

Keskijärveläiset ovat aina olleet kummallista väkeä. Ihmiset sanovat, ettei kukaan heistä ole ollut oikein täysijärkinen, ja he ovat ehken oikeassa.

Ainakin on Anna, Keskijärven-Hannun ainoa tytär, sairaalassa, ja hänen poikansa Pikku-Hannu, hänestähän raukasta tuli itsemurhaaja, vaikkei ollutkaan kuin kolmentoistavuotias.

Ja että Hannu Niilonpoika itse, Keskijärven arentimies, on hullu, sen tietää jokainen, vaikka hän ei olekaan raivoisa.

Ajatelkaas, ettei hän elämässään ole ajanut ainoatakaan hirttä yhtiölle, vaikka kohta leimaukset tehtiin niin lähellä Keskijärveä, että hän olisi voinut tienata rahaa oikein paksusti, jos vaan olisi tahtonut. Mutta hän ei tahdo.

Kernaammin istuu Hannu Niilonpoika kotona ja näkee oikein koirannälkää koko talven.

Niin ettei suinkaan ole vaikeata nähdä, että hän on hullu.

* * * * *

Keskijärven talo ei ole mikään vanha uudistalo. Hannu Niilonpojan isoisä oli ensimmäinen joka asettui siihen asumaan. Kerrotaan, että hän oli tullut sinne Taalainmaasta säkki selässä. Eipähän juuri ihmisten ilmoille asettunut, mutta ihanaa siellä oli, niin kesällä kuin talvellakin, synkässä honkametsässä, jota korkeat vaarat ja sinertävät vedet kaikkialla ympäröivät. Ja siitäpä syystä hän juuri tänne asettuikin, kauas kaikesta elämän hyörinnästä.

Keskijärven mökki on kolmen järven välissä. Yhdellä puolen Kirkkovesi, Pitkäjärvi toisella ja Kotalampi kolmannella taholla. Ja vihantavia rämeitä ja humisevia metsiä järvien välissä.

Täällä oli Taalain-Pekan, uudisviljelijän, mielestä kuin vähäisessä paratiisissa, ja sentähden tahtoikin hän kutsua uudistalonsa paratiisiksi. Mutta syynimiehet nauroivat ja merkitsivät kirjoihinsa Keskijärvi. Olihan se paljon sopivampi nimi. Ja se nimi on uudistalolla vieläkin.

Taalain-Pekalla ei ollut muita naapureita kuin metsän eläimet eikä häntä käyneet muut tervehtimässä kuin joku pahainen lappalainen silloin, tällöin. Eräs lappalaistyttö tuli hänelle vaimoksikin. Hänestä sai hän yhden ainoan pojan, Niilon.

Kun poika tuli maailman ilmoille, oli hänen äitinsä metsässä polttopuiden haussa ja sillä matkalla syntyi Niilo, korkean kuusen juurella.

Ihmiset kertovat yhä vieläkin, että Niilon äidillä oli paitse poikaa muassaan aika halkotaakka, kun hän tuli kotiin. Ja se on varmaa, ettei äiti koskaan siitä matkasta kipeäksi tullut.

Metsä lauloi kehtolauluja Niilolle; metsä tuuditteli häntä kun hän itki; metsä teki hänet terveeksi ja vahvaksi. Isä ja äiti elivät arkielämäänsä kotona. -- Niilo, hän istui itsekseen ja tähysteli metsänrantaan. Hän ihmetteli mitähän tuolla salaperäisessä pimennossa olikaan. Ja kun hän oli tullut niin vanhaksi, että hän voi käydä lehmiä paimentamassa, samoili hän metsässä aamusta iltaan, iloiten kaikesta uudesta, ihmeellisestä, minkä hän näki.

Ja vuodet vierivät nopeasti, toinen toisensa perästä, ja Niilosta tuli mies. Hän oli kahdenkolmatta-vuotias kun hän meni naimisiin. Pekka-ukko oli vanha ja raihnainen ja Kaisa-äiti, hänen eukkonsa oli kuollut pari vuotta sitten. Niilo tarvitsi vaimoväkeä talossaan eikä hän olisi voinut saada toista sopivampaa kuin Liinan, Ortin-Erkin tyttösen. Hänkin oli kasvanut uudistalon yksinäisyydessä ja yksinäisyys oli tehnyt hänet raskasmieliseksi.

Ei siitä paljon hyväilyjä ja monia sanoja seurannut.

Mutta kun Liina kuoli annettuaan hengen pienelle poika pahaiselle, silloin tuntui Niilosta niin kummalliselta. Olipa siinä sittenkin jotain, joka nyt katkesi -- vahva side, joka meni rikki.

Ja sitä hellyyttä, jota hän oli sisussaan pidättänyt itse siitä tietämättä, sitä hän nyt pojalleen tuhlasi.

Niilo oli ovela metsämies, ja kun Hannu, hänen poikansa, oli niin isoksi kasvanut, että kykeni metsäpolkua tallustamaan, otti Niilo hänet mukaansa. Hän opetti häntä tuntemaan joka jäljen maassa, joka äänen metsässä, hän neuvoi hänelle jänön juoksun ja metson lennon.

Hannu ja Niilo olivat melkein enemmän kaksi veljestä kuin isä ja poika. Ja tuo pienehkö, harmaa mökki tuolla mäellä, korkeitten koivujen ympäröimänä, ja nuo pienet peltosarat, joitten perkkaaminen kivisessä maaperässä oli kysynyt hikeä ja vaivaa -- oli tosiaan kummallista, miten oli toista täällä kuin muualla.

Mutta sitten tuli kovia vuosia. Lumi ei sulanut ennenkuin juhannukseksi, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, että kaikki kuihtui ja lakastui. Vaikeata oli täällä silloin kuin syötiin pettua ja olkileipää rukiin sijasta.

Vanhat ihmiset muistavat kyllä näitä katovuosia.

Oli juuri kevät tulossa, toista katovuotta elettäessä, kun Hannu tuli kipeäksi. Oli ollut kylmä talvi monine vaikeuksineen ja puutteineen. Ja nyt makasi Hannu läähättäen ja polttavankuumana vuoteellaan, eikä Niilolla ollut edes ruokaa hänelle antaa.

Oi, Herra Jumala, olisipa hänellä ollut edes sen verran, että olisi voinut hankkia vähän jauhoja ja ehkenpä vähän lääkkeitä tohtorilta. Mutta nyt oli maaverokin maksettava -- ei ollut rahoja siihenkään. Ja lainata rahoja näihin aikoihin, se ei ollut helpointa se.

Jos hän -- jos hän sittenkin koettaisi! Nythän oli Hannun henki kyseessä. Ehken oli tuolla kirkonkylässä joku armelias ihminen. Ja niin hän lähti matkaan, pitkin, raskain askelin.

* * * * *

Niilosta oli vaikeata saada asiaansa sanotuksi -- sanat takertuivat kulkkuun. Ja vielä vaikeammalta tuntui kun kaikkialla tuli sama vastaus -- ei -- ei.

Voi -- ajatteles, jos Hannu siellä maatessaan kuolee!

Niilon rohkeus oli aivan katoamaisillaan. Mutta silloin oli eräs, joka kehoitti häntä menemään inspehtori Granin luo, joka äskettäin oli muuttanut tälle paikkakunnalle etelästäpäin. Hän oli hyvä mies ja ehken hän auttaisi.

Gran oli metsänostaja.

Hän oli jo tehnyt hyviä kauppoja täällä päin, vaikkei vielä sen enempää hänen ahvääreistä tiedettykään. Mitä suurta on, se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa.

Ja Niilo tuli konttooriin, missä tuo mahtava herra istui.

Hän tunsi itsensä niin köyhäksi ja viheliäiseksi, eikä hän edes voinut aavistaakaan, että hän metsänsä tähden oli varakas mies.

Mutta inspehtori Gran, hän sen tiesi, hän. Ja sentähden välkähti hänen silmissään, kun hän näki vanhan uudisviljelijän tuolla oven suussa.

"No, eihän nyt! Hyvää päivää! Eikös se ole Keskijärven Niilo Petter? Etkö luule, että minä sinut tunnen, ukkoseni. Minähän ajoin ohitsesi viime syksynä, kun olin siellä sinun puolellasi metsästämässä. Hyvät olivat lintumaat kulmallasi ja jänön poikaset pylleröittivät siellä kuin olisivat olleet kesyjä."

Niilo tuli inspehtorin ystävällisestä puheesta aivan hämilleen. Nyt hän muisti, että inspehtori Gran ja eräs toinen herra olivat olleet siellä kotona, nyt, kun häntä siitä muistutettiin, mutta ei hän voinut uskoa, että inspehtori sitä muistaisi.

Mutta Gran käski sekä kahvia että viinaa esille ja Niilo joi. Siitä oli kauvan, hyvin kauvan kun se viimeksi tapahtui.

Ja sitten oli niin helppoa saada asiansa sanotuksi, ja inspehtori, hän kuunteli niin ystävällisesti eikä näyttänyt ollenkaan suuttuneelta Niilon suorapuheisuudesta. Hän näytti vaan olevan pahoillaan -- hyvin pahoillaan, kun hän kuuli miten asiat olivat huonot tuolla kotona Keskijärven mökissä.

Ja kun Niilo oli lopettanut kertomuksensa kysyi inspehtori säälien:

"Noh, kuinka paljo sinä sitten tarvitset päästäksesi ensi syksyyn?"

Niilo vääntelihe tuolilla ja käänteli lakkiaan hyppysissään.

Eihän hän voinut katsoa inspehtoria silmiin. Olihan aivan kuin jos hän olisi tullut kerjuulle.

Mutta sitten hän sanoi hitaasti ja puoleksi kysyen:

"Jos inspehtori voisi lainata minulle seitsemänkymmentäviisi markkaa niinkuin mikkeliin asti...?"

"Noh, sinä kai voit antaa jonkunlaiset takeet takaisinmaksusta tahi hankkia tyydyttävät takausmiehet?"

"E-e-nhän minä --"

Sitä hän ei vaan voinut.

"Noh, mutta miten sinä sitten Herran nimessä voit tänne tulla rahoja lainaamaan? Oletko järjiltäsi? Jospa sinä nyt kuolisit ennen mikkeliä -- mitä sinä silloin luulet minun saavani noista seitsemästäkymmenestäviidestä markasta? Niin, pitkän neniin. Eikä minulla ole minkäänlaista kultakaivoa, josta ammentaa, sen saat uskoa. Seitsemänkymmentäviisi markkaa ei olekaan tuhkaa vaan näinä kovina aikoina."

Niilo oli jo alkanut melkein toivoa, mutta nyt kihahtivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Voi hyvä, kulta inspehtori! Auttakaa toki köyhää raukkaa! Poika makaa kotona ja kuolee -- kuolee tautiin ja nälkään. Voi, rakas, kulta inspehtori! -- Hänen tähtensä, -- vaan viisikymmentä markkaa!"

Inspehtori istui ja kirjoitti uutterasti -- eikä ollut käsi niin kuin hiukan vapisematta, kun hän näki kyyryselkäisen ukon tuolla oven pielessä. Kesti kotvasen, ennenkuin hän vastasi Niilon sydämenpurkaukseen.

Niilo istui siinä tuskastuneena ja odottaen -- ei hän varmaan saisi täältäkään minkäänlaista apua. Herranen aika, kuinka kurjaa! Ja niin hän varpaillaan hiipii ovea kohden, jottei häiritseisi inspehtoria.

Mutta juuri kun hän tarttui ovenkahvaan kuuli hän Granin äänen takanaan.

"Eihän nyt, rakas Niilo Petterini, -- et sinä saa lähteä täältä aivan avutta. En minä voi sinulle lainata niin paljon kuin seitsemänkymmentäviisi markkaa, mutta viisikymmentä sinä saat. Kunhan vaan kirjoitat nimesi tämän velkakirjan alle; -- ymmärräthän, että kaikki olemme kuolevaisia."

"Niin -- mutta minä en edes voi lukea kirjoitettua, vielä vähemmin sitten nimeäni kirjoittaa."

"Noh niin, eihän se asiaan vaikuta. Voithan sinä piirtää puumerkkisi sitoumuksen alle ja sitten saa kaksi puukhollaria tulla sisään todistamaan puumerkkisi ja että sinä saat rahasi."

Ja kirjanpitäjät tulivat ja näkivät, miten Niilo kankein vapisevin sormin piirsi paperille koukeron, joka oli olevinaan N, ja että hän inspehtorilta otti vastaan viisikymmentä markkaa.

"Jumala siunatkoon inspehtoria..."

Ei kestänyt kauvan ennenkun Niilo oli paluumatkalla kotiinsa. Aimo jauhopussi oli hänellä selässään, vähän ohraa oli hän myös saanut kylvösiemeneksi, ja sitten oli tohtori sanonut, että Hannu tulisi terveeksi, kun hän vaan saa kunnollista ruokaa.

Hih hei! Nytpä ei enää hätää ollutkaan. Helppoa oli nyt kulku kautta risujen ja näreikköjen, vastamäkeen ja alamäkeen, poikki rämeitten ja ryteikköjen. Huh hei! -- Niilo rallatteli vanhaa paimenlaulua kulkiessaan.

Ja tuolla mökissä, joka jo häämöitti tummanvihantavien honkien lomitse -- sielläkös ilo syntyisi taas! Ja hui hei kajahteli vaan metsä, niin että oravat maiskuttaen pakenivat puiden latvoihin. Mutta salolta kajahtelivat myöskin äänet -- mutta raskaasti kuni huokaukset.

"Ilmat pian muuttuvat", ajatteli Niilo.

* * * * *

Katovuosista oli päästy. Jumala antoi taas aurinkonsa paistaa ja vettä sataa. Laihtuneet jäsenet pyöristyivät taas; hallanpanemat, auringonpaahtamat sarat kantoivat taas satoa.

Mutta monen, sangen monen olivat katovuosien tuottamat vaikeudet murtaneet. Niilokin oli niitä.

Kumarassa ja tuuhistuneena kierteli hän Keskijärven aituuksia. Oli aivankuin jos nälkä ja puutteet olisivat imeneet hengen ja mehun hänestä.

Voidakseen maksaa velkansa inspehtorille, oli hänen täytynyt myydä kaikki, jota ilman hän suinkin voi tulla toimeen. Pyssy, jonka Hannu olisi saanut sittenkun hän oli käynyt rippikoulun, sekin meni menojaan. Ja nyt käyskenteli Niilo arvellen minkätähden hän ei ollut saanut velkakirjaansa takaisin... Eikai se voinut riippua inspehtorin vehkeilyistä? Oi ei! Sitä se ei ollut. Varmaan se oli valetta se. minkä hän oli kuullut inspehtori Granista kirkkomäellä. Että hän muka olisi oikea kettu ihmisiä nylkemään. Ei, siinä ei ollut perää. Gran, joka oli ollut niin hyvä sillä kertaa. Jumala siunatkoon häntä. Hän se kumminkin oli, joka oli pelastanut sekä Niilon että Hannun pahimmasta hädästä.

Ja nyt oli Hannu aikamies ja Niilo väsynyt. Hänestä tuntui kuin jos kaikki olisi käynyt hänelle nyt viime aikoina niin raskaaksi, etenkin sen jälkeen kun hän ei enää jaksanut mennä metsään.

Menipä sitten Hannu naimisiin, ja Niilo muutti porstuakamariin. Hän ei tahtonut olla nuorten tiellä. Mutta vaikealta hänestä joskus tuntui istua siellä aivan yksin. Ja hänen tuli ikävä isoapirttiä -- ikävä nähdä Hannua ja kuulla hänen ääntänsä -- mutta ei sittenkään tahtonut mennä sinne sisään. Oli joskus kuni olisi hän vihannut Hannun vaimoa.

Hannu ei enää olleenkaan käsittänyt ukkoa. Hänhän oli pyytänyt häntä muuttamaan takaisin, kun hän näki ettei Niilo viihtynyt, mutta tämä vaan ei tahtonut. Ei siinä sanat eivätkä rukoukset auttaneet -- hän istua jurotti yksinäisyydessään porstuakamarissa.

* * * * *

Antti-Jannen Anna-Liisa Rajalasta se oli, josta oli tullut Hannun vaimo. Antti oli nähnyt hänet ensi kerran metsässä hirvenajossa ollessaan. Sillä kertaa luuli hän nähneensä metsän-immen lehmiä salolla paimentamassa.

Mutta sitten hän sai nähdä hänet moneen kertaan eikä pitkää aikaa kulunut ennenkun tämä oli hänet aivan tykkönään hurmannut vaikkei ollutkaan luonnotar vaan tavallinen tyttönen. Ja noin vuosi sen jälkeen kun Hannu oli tavannut Anna-Liisan ensi kerran vei hän hänet nuorikkonaan Keskijärvelle.

Melkeinpä alkoi talo vaurastua. Anna-Liisa hommaili ja puuhasi niin että sitä ilokseen katseli, ja Hannu tienasi aika lailla tekemällä suksia. Ja olivatpa viimeiset vuodet olleet oikeita viljavuosia -- niin ohra kuin perunat ja heinäntulo olivat olleet hyvät.

Kaksi lasta oli tullut maailmaan -- ensin Pikku-Hannu, joksi häntä nimitettiin, ja sitten Anna.

Isoisä Niilo se oli, joka lapsia hoiteli -- varsinkin Pikku-Hannua. Siitä asti kun hän makasi kätkyessä oli isoisä alinomaa hänen läheisyydessään ja vaali häntä huolenomaisolla tarkkaavaisuudella. Ja kun hän oli tullut niin isoksi, että jotain ymmärsi, voi hän istua koko päivän Niilon polvella kuunnellen tämän satuja metsän-immistä ja hänen metsäisiä juttujaan.

Ukko oli kuin olisi hän tullut toisen kerran lapseksi. Hän ei enää voinut eroittaa poikaa pojanpojasta. Hannu, se oli hänestä vaan poika, -- hänen ja Liisan poika.

Pikku-Hannusta tuli kummallinen poikalapsi.

Oletko nähnyt vuorilammin, jossa vesi piilee syvällä taivasta tavottelevien lumivuorten välissä? -- Sellaiset oli hänellä silmät -- isot, ihmeellisen siniset.

Ja syyttä, suotta, aivan kuin unissaan, voi hän välistä hiipiä äitinsä luo ja hyväillä häntä -- hyväillä ja sanoa hänelle niin kummia asioita, jotka voivat itkuun purskahuttaa. Se, se poika oli! Oikea metsän lapsi.

Pikku-Hannu oli yhdeksän vuotta vanha, kun Niilo kuoli. Se tapaus oli hänen ensimmäinen suuri surunsa.

Tuolla Kotalammin rannalla, siellä oli Hannulla ja isoisällä ollut tapana istua, kun tämä kertoi kauneimpia satujaan, ja nyt hiipi Hannu sinne.

Yksin istui hän siellä kokonaisen yökauden ja tuijotti vaan lammille päin. Tuntui niin paksu pala kurkussa, mutta itkeä hän vaan ei voinut. Ja sitten, kun Niilo oli haudattava, silloin ei kukaan ihminen voinut nähdä niin surun merkkiä Pikku-Hannussa. Äitinsä Anna-Liisa oikein häpesi poikaansa, ettei hän itkenyt tippaakaan -- ja isoisä, joka kumminkin oli hänelle niin rakas.

Mutta Pikku-Hannu, hän kuljeskeli vaan niin hiljaa ja äänetönnä ja näki ja kuuli kummia, joita ei kukaan muu huomannut.

* * * * *

Sitten tuli onnettomuus.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta -- tuiskuna tuhoavana.

Heti maahanpanijaisten jälkeen tuli pomovieraita Keskijärvelle.

Se oli se "ihmisystävällinen" inspehtori Gran ja hänen molemmat kirjanpitäjänsä.

Kun he läksivät Keskijärveltä oli siellä surua ja itkua, voivotusta ja sadattelemista. Hannu tiesi nyt, ettei hän enää ollut Keskijärven omistaja. Kaikki hänen työnsä, kaikki hänen ahertaminen ja raataminen, isän ja isänisän vaivannäöt, -- metsä -- kaikki, kaikki oli poissa. Ja pikku-Hannu istui ikkunan alla hakkuupölkyllä ja itki -- itki kädet nyrkissä ja hammasta purren.

Se "velkakirja", jonka alle Niilo oli kirjoittanut nimensä, oli lailliseen muotoon tehty kauppakirja, jolla Niilo oli myynyt koko Keskijärven metsineen ja asuinrakennuksilleen S:n sahayhtiölle, "sen laillisesti ja oikein saatuna omaisuutena omistettavaksi ja hallittavaksi sovitusta ja täydelleen suoritetusta viidenkymmenen markan suuruisesta kauppahinnasta."

Seuraavana aamuna läksi Hannu kirkonkylään. Hän kävi tuomarin puheilla ja tiedusteli, josko sahayhtiö todellakin voi ottaa häneltä Keskijärven. Tuomari ei antanut hänelle toivomisen varaa. Kauppa oli täysin laillisesti tehty, ja kaikki käräjöiminen olisi turhaa.

Hän seisoi siinä kalpeana ja kuivin silmin. Mutta suupielet värähtelivät tuskaisesti.

Oh kuinka yksinäistä, viheliäistä, kurjaa hänen oli ollakseen.

Ei apua mistään! Ei kotia! Oi, herra Jumala, millainen laki! Ja Liisa ja lapset, jotka kotona odottavat! Kotona -- ei, eiväthän he enää kotona, Yhtiönmies -- yhtiöntila -- yhtiönmies - yhtiöntila soi hänen korvissaan, kunnes hurja vimma hänet valtaa.

Hän on alkanut kulkea kotiin päin, mutta sitten hän kääntyy takaisin. Hän tahtoo osoittaa noille kirotuille metsänvarkaille, ettei hän heitä pelkää. Selkäänsä he saavat -- selkäänsä. Rievuiksi he ovat piestävät, nuo juuttaan roistot.

Ja karjuen kuin peto hyökkää hän konttooriin ja lyö yhdellä ainoalla iskulla inspehtorin permantoon. Mustaksi ja punaiseksi muuttuu maailma hänen silmissään ja hänestä tuntuu kuni joku iso musta ja raskas taakka hänet tukehuttaisi. Mutta hän potkii ja lyö ja puree kunnes hän tunnottomana kaatuu lattialle.

Oikeuden edessä on hän tyyni ja hiljainen. Vastaa lyhyeen ja jurosti hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän tuntee itsensä niin tyhjäksi ja rasittuneeksi. On aivan kuin jos hän olisi sairastanut pitkällistä tautia.

Mutta katumusta hän ei tunne. Päinvastoin hän melkein on vihoissaan itselleen kun hän kuulee, että inspehtori elää. Ja kun tuomio julkiluetaan, seisoo hän tyynenä ja kylmäverisenä. Ei niin värähdystä huomaa hänen kasvoissaan.

Mutta käräjätuvan nurkassa istuu kyykistyneenä pieni talonpoikais-poika -- pieni pahainen, joka paljas jaloin ja päin on juossut pitkän matkan kotoa nähdäkseen isänsä.

Ei hänkään itke, mutta huulensa hän puree veriin ja rinta läähättää.

Ja ulos hän juoksee, paitaressu -- yli mäkien ja vuorien, läpi viidakoitten ja yli rämeitten, ja kun hän tulee kotiin, niin heittäytyy hän maahan ja itkee -- itkee hurjasti ja taukoamatta.

* * * * *

Kotona Keskijärvellä kasvoivat lapset isoiksi. Eräs Anna-Liisan veljistä oli asettanut asiat sille kannalle, että Liisa sai talon arennille elinajakseen. Kolme pitkää vuotta piti Hannun olla poissa. Kolme vuotta!

Vaikeata oli hoitaa taloa, mutta eläähän hänen kumminkin täytyi. Ja hän suoriutui maatöistä melkein yhtä hyvin kuin mies. Kyllähän toisinaan koko ruumista kolotti, kun hän koko päivän oli raatanut ja työtä tehnyt pellolla ja niityllä, muttei köyhä saa niin tarkoin sellaista tuntea. Ulkotöissä oli hänellä hyvä apu Pikku-Hannusta ja sisäaskareet toimitti Anna, raukka, vaikka olikin pieni ja heikko.

Mutteivät sellaiset työvoimat voineet pitää taloa kunnossa. Keskijärvi alkoi joutua yhä enemmän hunningolle.

Kesäiltoina meni Pikku-Hannu usein tuonne Kotalammin rantakivelle, jolla hänen ja isoisän oli tapana istua. Kuinka hyvin oi hän muistanutkaan kaikkia noita satuja metsän peikoista ja neitosista ja kaikista niistä kummallisista olennoista, jotka elävät hiljaisuudessa, kaukana metsän syvyydessä. Hän kuuli ja näki kuinka he karkeloiden leijailivat hänen ympärillään ilmassa, kuinka valkoiset hunnut aaltoillen levisivät lammilla, miten metsänimpien kirjavat hameet vilahtelivat pensaiden välistä metsänkarjan kellojen täyttäessä koko seudun riemuitsevalla helinällään. Ja sotkattaret sukelsivat ylös aalloista ja leikkiä mellakoitsivat niin että vesipisarat kirkkaina kelminä joka taholle sinkoilivat. -- Oli ikäänkuin isoisä vielä eläisi ja juttelisi.

Kuinka hyvin hän ei muistanutkaan, kun isoisä opetti häntä rukoilemaan Jumalan siunausta inspehtorille. Oliko se se, joka panetti isän linnaan? Minkätähden oli isoisä opettanut häntä rukoilemaan sen edestä, joka oli häijy?