Part 3

Yksi henkilö olisi kuitenkin voinut karkoittaa kaikki nämät panettelut, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta. Se oli nuoren lesken veli, tohtori Tom Coyne. Tosin hän ei alkujaan ollut suopein silmin katsellut tätä avioliittoa: Henry Patterson oli hänen mielestään, niinkauan kuin hän ei tuntenut häntä lähemmin, ollut ulkomaalainen onnenonkija, joka oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta päästäkseen vankkaan asemaan anastamalla itselleen varakkaan perheen omaisuuden. Mutta mitä enemmän hän tutustui lankoonsa, sitä selvemmin hän käsitti erehtyneensä täydellisesti hänen suhteensa. Tom Coyne oli neljän vuoden kuluessa ollut tilaisuudessa läheltä tarkkaamaan lankoaan sekä puolisona että liikemiehenä, ja hän oli oppinut panemaan häneen arvoa ystävänä sekä ihailemaan häntä. Viime vuoden kuluessa oli tohtori asunut Philadelphiassa, missä hän harjoitti laajaa praktiikkaa köyhälistön ja työläisten parissa, mutta vaikka hän ei siis ollut seurannut sisarensa avioliittoa loppuun saakka, niin olisi hän voinut antaa päänsä pantiksi siitä, ettei sen onnellisempaa avioparia kuin Pattersonin ollut olemassakaan — kunnes kuolema äkkiä erotti heidät toisistaan. Hän oli voittanut täydellisesti sisarensa luottamuksen, ja niillä surullisilla matkoilla, joita he yhdessä olivat tehneet etsiessään kadonnutta, oli se vakaumus hänessä yhä varmistunut, että sisaren ja langon suhde oli ollut mitä parhain.

Sittenkin häntä ihmetytti sisarensa ulkonainen tyyneys. Se oli luonnollista niinkauan kuin hän toivoi miehen pelastuneen; mutta sittemmin se teki häneen kaamean vaikutuksen. Mutta samalla kun sisar kävi yhä levollisemmaksi, sulkeutui hän myös entistä enemmän itseensä. Veljen terävä lääkärinsilmä piti häntä yhä suuremman levottomuuden vallassa silmällä — se tuntui hänestä ikäänkuin tyyneltä ennen myrskyä, ja varmaankin seuraisi sitä vaikeampi kriisi, koska Elinor Patterson tähän saakka oli säilynyt kaikilta suuremmilta sielun järkytyksiltä.

Veljeä ihmetytti ajatellessansa, ettei hän kertaakaan tänä aikana ollut nähnyt kyyneleitä sisaren silmissä. Lopulta jännitys kävi niin sietämättömäksi, että hän suoraan kysyi häneltä mistä se johtui, ettei hän koskaan näyttänyt vähintäkään surun jälkeä.

— Minä suren, kun en voi olla hänen luonaan nyt, kun hän epäilemättä kipeästi kaipaa minun apuani, vastasi mrs Patterson levollisesti. Mutta minulla on selvä tunne siitä, että hän elää ja että me tapaamme vielä toisemme. Minun pitää vain olla kärsivällinen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että lääkäri huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta. Se ei ollutkaan siis perätön se epäilys, joka eräänä päivänä oli herännyt hänessä nähdessään pikku Ingan haikeasti itkevän äitinsä sylissä ja kuullessaan tämän lohduttavan häntä:

— Älä itke, pienokaiseni. Isä tulee kyllä pian takaisin, eikä sinun pidä uskoa mitä palvelijat sanovat.

Tom Coyne oli aikonut moittia sisartaan sen johdosta, että tämä esitti asian lapselle väärässä valossa, mikä hänestä ei ollut oikein ja sitä paitsi aivan turhaakin. Mutta nähdessään miten nuo sanat heti saivat lapsen rauhoittumaan, hän oli luopunut aikeestaan. Nyt hän sai sopivan tilaisuuden puhua asiasta, ja hän aikoi juuri sanoa, miten väärin oli antautua toiveitten valtaan, jotka kuitenkin pettäisivät, kun mrs Patterson lisäsi:

— Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa, Tom. Kaikista merkeistä päättäen tuo hirveä onnettomuus on tapahtunut. Mutta tämä on kokonaan tunteen asia. Eihän meillä ole minkäänlaisia todistuksia siitä, että Henry on — että minä olen jäänyt yksin. Ja niinkauan kuin meillä ei niitä ole, niin et voi estää minua toivomasta. Virallisesti olen pukeutunut surupukuun, eikä koskaan juolahtaisi mieleeni puhua aavistuksistani muille kuin sinulle ja pikku Ingalle. Ja sittenkin pelkään, ettet sinäkään ymmärrä minua.

— En osaa sitä todellakaan sanoa, sanoi Tom Coyne alakuloisena. Häntä suretti enemmän sisaren itsepetos kuin jos hän olisi antautunut mitä epätoivoisimpaan suruun. — Minä en ymmärrä sinua lainkaan. Suo anteeksi, mutta minun on mahdoton uskoa yliluonnollisiin asioihin, aavistuksiin, telepatiiaan ja sen sellaiseen!

— Minä tunnen sen selvästi, sanoi mrs Patterson painaen kädellään sydäntään, että Henry elää. Ja minä olen järjestänyt elämäni sen mukaan, että odotan häntä palaavaksi.

Sen hän olikin tehnyt. Ei mitään talossa saatu muuttaa — ei miehen työhuoneessa eikä makuusuojassa. Hän pyyhki itse joka päivä tomua miehensä kirjoituspöydältä ja hän istui niinkuin ennenkin suuressa nojatuolissa kamiinin edessä. Harvoin hän enää otti vastaan vieraita tai läksi itse tuttaviaan tapaamaan, mutta säännöllisesti joka aamupäivä vierivät hänen mustat ajopelinsä rantatietä pitkin Lincoln-puistoon ja taas takaisin. Hän vietti aivan samanlaista elämää kuin ennenkin, paitsi mitä säädyllisyys vaati niin vastikään leskeksi jääneeltä naiselta. Palvelusväkeä ei vähennetty; vain hovimestari, jonka läsnäolo ei ollut tarpeen, kun talossa ei pidetty enää vieraskutsuja, sai lähteä lomalle maalle.

Tom kehoitti sisartaan lähtemään ulkomaille päästäkseen vapaaksi tuosta itsepäisestä ja turhasta odotuksesta. Mutta mrs Patterson pani lujasti vastaan.

— Minäkö lähtisin matkalle, vaikka milloin tahansa voin saada sanoman Henryltä? huudahti hän. Miten voit edes sellaista ajatella, Tom!

Tom kohautti olkapäitään. Hänestä tuntui kiusalliselta, että sisar oli näin kokonaan piintynyt tuohon ajatukseensa. Mutta hän ei yrittänyt enää saada häntä järkiinsä. Olihan hän levollinen ja tyyni. Tom voisi siis palata takaisin työhönsä Philadelphiaan tarvitsematta pelätä, että hän laiminlöi sisartaan. Mutta hän päätti silloin tällöin käydä häntä katsomassa, sillä kriisin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Tyhjältä tuntui talossa Tom Coynen lähdettyä. Rouva Elinor kulki itseksensä tahtomatta tunnustaa, että hän alkoi käydä levottomaksi. Hiipivä hermostuminen sai hänessä vallan, aivankuin salainen tauti. Hän rupesi ratsastamaan saadakseen liikuntoa, oli ulkona puolet päivää voittaakseen heikkoutensa, mutta se onnistui vain puolittain. Vaikka hän ruumiillisesti olisi ollut miten väsynyt tahansa, niin rauhaa hän ei sittenkään saanut. Hän oli sielullisesti sairas. Epäilys oli alkanut hiipiä mieleen, jo sekin seikka, ettei hän enää yhtä selvänä kuin ennen kuullut sisäistä ääntä, joka vakuutti miehen yhä elävän, teki hänet rauhattomaksi. Hän tunsi suurta tyhjyyttä, jäytävää kaipausta, vaikka hän ei uskaltanut mainita sitä nimeltä. Sillä hän tunsi, että jos hän kadottaisi uskonsa, niin hänen voimansa olisivat myös kokonaan lopussa.

Ja sittenkin — se oli hyvinkin vaikeaa joskus. Aika kului, eikä sanaakaan kuulunut Henrystä!

Kovin yksin hän olikin.

Olihan hänellä Inga, pieni nelivuotias, kultakutrinen tyttönsä, heidän yhteinen lapsensa. Hän koetti askarrella pienokaisen kanssa entistä enemmän, ja tyttö olikin hänen paras liittolaisensa. Omituista miten lapsen ajatukset olivat kiintyneet isään. Kun he olivat kahden, puhuivat he alituisesti isästä. Kesken leikkiäkin saattoi isä muistua lapsen mieleen, ja purskahtaen itkuun hän kysyi silloin äidiltä kietoen käsivartensa hänen kaulaansa:

— Sanopa, äiti, milloin isä tulee? Minun on niin hirveän ikävä häntä!

Tai hän opetti äidille kaikki ne leikit, joita isä oli hänelle opettanut, ja silloin hän sanoi usein:

— Niin ei isä olisi tehnyt. Hän teki niin ja niin. Kun hän tulee kotiin, niin hän opettaa sinuakin.

Sillä lapsi ei epäillyt hetkeäkään, ettei isä palaisi takaisin. Äiti oli sen sanonut ja uskoi itsekin isän palaavan. Mutta odotus tuntui kummastakin pitkältä...

Eräs henkilö kävi usein talossa tänä aikana. Se oli Oskar E. Hall, perheen asianajaja, suurikasvuinen, sileäksi ajeltu ruotsalais-amerikkalainen mies, sitä lajia, joka kernaasti unohtaa äidinkielensä ja kansallisuutensa niinpian kuin ei niistä ole enää suoranaista hyötyä. Patterson ja hän olivat tulleet Amerikkaan samalla laivalla, opiskelleet jonkun aikaa samassa collegessä ja tehneet ystävyysliiton, jossa edellinen aina oli antava, vieläpä siinä määrin, että Hall tuskin olisi ollut se mikä hän oli — asianajaja ja tunnetun lakitoimiston johtaja — jollei Patterson olisi avustanut häntä hyvälle alulle. Olivatpa he yhdessä perustaneet patenttitoimistonkin, joka kuitenkin lyhyen kukoistusajan jälkeen oli lopettanut toimintansa syistä, joita ei kukaan sivullinen tuntenut. Patterson oli sen jälkeen hankkinut Hallille työtä eri liikkeiden ja yhtiöiden palveluksessa, ja lopulta hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa toimeenpanijaksi. Henry Patterson, joka oli tunnettu huolellisuudestaan ja varovaisuudestaan kaikissa toimissaan, oli näet ennen lähtöään Eurooppaan tehnyt testamenttinsa, ja ominaista tälle kelvolliselle liikemiehelle oli se, että hän oli testamentissaan tarkasti määrännyt, miten hänen liikettään oli edelleen hoidettava lesken ja tyttären puolesta. Hallin tehtävä testamentin toimeenpanijana tuli sen kautta paljoa helpommaksi, ja siksipä saattoikin tuntua siltä, kuin ei Hall yksinomaan liikeasioiden tähden niin tuhka tiheästi olisi käynyt surutalossa, varsinkaan kun rouva Elinor ei ymmärtänyt paljoakaan liikeasioista ja täydellisesti luotti mr Hallin arvostelukykyyn.

Asian laita olikin sellainen, että — Hall tunnusti sen suoraan itselleen, vaikkei suinkaan muille — tarkalleen punnitut motiivit ohjasivat hänen askeleitaan, kun hän niin usein astui Pattersonin taloon. Rouva Elinor oli siihen aikaan, jolloin hän oli vielä miss Elinor Coyne, viehättänyt häntä suuresti, ehkäpä ei niin paljon kauneutensa voimalla kuin isänsä rahoilla. Sillä Oskar E. Hall oli laskeva luonne, joka jo varhain oli oppinut, että tunteet voivat helposti johtaa harhaan, jos niiltä puuttuu aineellista pohjaa, ja karriääri oli ollut alusta alkaen hänen elämänsä ojennusnuorana. Elinor Coyne olisi merkinnyt hänelle onnenpotkausta, joka olisi saattanut hänet päämäärään, mutta Henry Patterson oli ennättänyt väliin ennenkuin asianomainen oli aavistanut mitään siitä hiljaisesta taistelusta, jota ystävät olivat käyneet keskenänsä. Hall oli purrut hampaansa yhteen ja niellyt pettymyksensä. Jos hän mielessään oli katkera onnellisempaa ystäväänsä kohtaan, ei hän sitä ainakaan osoittanut. He työskentelivät yhdessä niinkuin ennenkin, ja Hall käytti huoleti hyväkseen niitä etuja, joita hänellä oli ystävänsä asemasta Coynen talon vävynä. Joskus hän hiukan katkerasti hymyillen arveli, että hänen etunsa oli yhtä suuri kuin toisen n.s. onni — ja sitä paitsi hän oli riippumaton!

Hall ei ollut oikeastaan seurustellut Pattersonin talossa. Vain silloin tällöin oli hänet kutsuttu suurempiin kutsuihin, ja aina hänen käytöksensä emäntää kohtaan oli ollut niin moitteeton, että Patterson miltei oli unohtanut, että he kumpikin olivat kilpailleet hänen suosiostansa. Ainakin hän oli aivan rauhallinen Hallin tunteiden suhteen, koska hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa toimeenpanijaksi, tehtävä, jonka pakostakin täytyi saattaa hänet yhteen lesken kanssa.

Tässä suhteessa ei Henry Patterson ollut kuitenkaan ollut kyllin tarkkanäköinen. Tosin ei rouva Elinor, onnettomuuden tapahtuessa, tiennyt mitään Hallin tunteista, mutta siinä oli jo kylliksi, että tie lesken luo oli avoinna, jotta Hall ryhtyisi toimeen. Olihan Elinor Patterson sitä paitsi arvokkaampi saalis kuin Elinor Coyne — sen tosiasian asianajaja tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän, joka päiväkausia istui Pattersonin tilikirjojen ääressä, oli täysin selvillä hänen liikekannastaan.

Asia olisi siis selvä mitä häneen tuli. Tällä kertaa oli kultalintu pyydettävä ansaan millä hinnalla hyvänsä! Tavattomalla huolella ja viekkaudella, joka oli pelastanut hänet monestakin pulasta, hän suunnitteli sotajuontaan.

V.

Eteläisen sairaalan ylilääkäri Liverpoolissa, tohtori Bartlett, pudisti pahoillaan päätään sulkiessaan yksityishuoneen n:o 6:n oven.

— »Nimetön» huolestuttaa minua, sanoi hän hoitajattarelle. Ei huomattavaa muutosta parempaan tämän viikon kuluessa, vaikka olen koettanut kaikkia mahdollisia keinoja.

Hoitajatar huokasi. Mrs Burt oli erinomaisen ystävällinen vanha nainen, joka hoiti yksityishuoneittensa sairaita äidillisellä huolenpidolla ja valvoi aivan väsyksiin saakka, kunhan hän siten saattoi pelastaa jonkun »holhokeistaan». »Nimetön» — ei kukaan sairaalassa tiennyt kuka hän oli, siksi häntä nimitettiin tällä salaperäisellä nimellä — oli voittanut aivan erikoisesti hänen rakkautensa, osittain sen salaperäisyyden vuoksi, joka ympäröi häntä, osittain ja ehkä kaikkein eniten sen vaivan tähden, jota hän tuotti hänelle. Hän oli saanut valvoa useita öitä nimettömän tähden ja nähnyt hänestä enemmän vaivaa kuin kaikista muista sairaista yhteensä. Ja seurauksena oli nyt ollut se, että hänestä oli tullut hoitajattaren silmäterä.

Huokaus tuli siis suoraan sydämestä. Tohtori Bartlett, joka tunsi hoitajattaren varsin hyvin, sillä tämä oli parikymmentä vuotta palvellut hänen sairaalassaan, ei epäillyt hetkeäkään, ettei sairas ollut saanut parasta hoitoa mitä yleensä sairaalassa saattoi tulla sairaitten osaksi, mutta sittenkään hän ei ollut täysin tyytyväinen mrs Burtiin. Hän vaati joskus hoitajattarilta ihmeitä, joihin hän itse ei pystynyt, varsinkin sellaisissa tapauksissa, kun lääkkeet, leikkaukset tai muut suorastaan tieteelliset keinot eivät auttaneet, vaan parantuminen riippui pääasiallisesti älykkäästä hoidosta. Ja älykkyydestä mrs Burtia tuskin saattoi syyttää. Jos hän pitkän praktiikkansa aikana sittenkin oli saanut joitakin »ihmeitä» aikaan, niin johtui se pikemmin hänen sydämestään ja vaistoistaan kuin järjestään.

Sydän ja vaisto voi tosiaankin vaikeissa tapauksissa saada enemmän aikaan kuin loistavin äly. Ja sitä tohtori Bartlett oli toivonut numero XXX:n — »nimettömän» tapauksessa. Kun tämä toive kuitenkin petti, oli hän hiukan pahoillansa.

— Onko hän puhunut? kysyi hän.

— Ei, ei ainoatakaan selvää sanaa ole tullut hänen huuliltaan sen jälkeen kuin hänet tuotiin tänne. Olen melkein varma siitä, ettei hän ymmärrä englanninkieltä.

— Minä olen toista mieltä.

— Houriessaan hän puhuu aina jotakin muuta kieltä. Sisar Mary, joka ennen on ollut merimiessairaalassa, väittää hänen puhuvan ruotsia.

Tohtori nyökkäsi.

— Mutta meidän täytyy vähitellen saada hänet ilmaisemaan nimensä, sanoi hän. Viranomaiset ahdistavat minua kysymyksillään. He pelkäävät selkkauksia, jos mies esimerkiksi on varakas tai henkivakuutettu ja varmaankin hän on julistettu kuolleeksi.

— Tohtori siis luulee...?

— Siinä asiassa minun ei tarvitse nojautua vain oletuksiin. Heti ensi silmäykseltä näin, ettei mies kuulunut työläisluokkaan. Ei kellään työmiehellä ole niin pehmeitä lihaksia kuin hänellä. Kädet olivat tosin nahattomat, kun hänet tuotiin tänne, mutta se ei merkitse mitään. Olen sittenkin aivan varma asiastani. Vaikka mies siis ei ole raskaantyöntekijä, niin ei se silti tarvitse merkitä, että hän on varakas. Ehkäpä hän on tuota hienompaa skandinaavilaista vientitavaraa, jota lähetetään meren tuolle puolen.

— Niin, mutta hän ei ole mikään roisto, sanoi mrs Burt niin kiihkeänä ja suurella vakaumuksella, että tohtorin täytyi salavihkaa nauraa.

— Enhän minä sitä sanokaan, vastasi hän hyväntahtoisesti. Joka tapauksessa meidän täytyy saada selko hänen nimestään. Sen toimen minä annan teille, mrs Burt. Minulle hän ei vastaa.

— Entäs vaitiolokäsky, tohtori?

— Peruutetaan, tohtori nyökkäsi päätään. Yritetään nyt vastakkaisilla keinoilla, mutta varovaisesti — liiaksi ei saa lörpötellä. Hänen aivonsa eivät siedä vielä liiaksi voimistelua. Vain pieniä annoksia, joita vähitellen lisätään, ymmärrättehän?

— Ymmärrän kyllä, tohtori.

Barlett hymyili itsekseen, jatkaessaan kierrostaan sairaiden luona. Tuon kelpo lesken kasvot olivat äkkiä kuin kirkastuneet, kun hän oli peruuttanut määräyksensä, ettei sairaan kanssa saisi puhua. Tämä äänettömyydenlupaus oli hänelle varmaan ollut hirveän tuskallinen!

Sen saattoikin heti huomata, kun sairaanhoitajatar astui potilaan huoneeseen. Vähemmän totuudenmukaisesti kuin tarkoituksella rohkaista sairaan mieltä hän kertoi, että lääkärillä oli hyvät toiveet hänen parantumisestaan, koska itsepäinen kuume nyt vihdoinkin oli väistynyt ja sairas oli ruvennut hiukan syömään. Ulkona oli kevät, jatkoi hän sitten — saisikohan hän hiukan kohottaa kierrekaihdinta, jotta aurinko pääsisi pilkistämään sisälle? Ehkäpä hän saisi avata hiukan akkunaakin? Jospa hän vain tietäisi, miten ihana ilma oli!

Sairas ei vastannut mitään. Näytti siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt hoitajan puhetta. Sisäänpäinkääntynyt, miettivä ilme kasvoilla ei muuttunut hetkeksikään. Katse oli kiintyneenä vastakkaiseen seinään, ja kun se joskus siirtyi puhujaan, ei se ilmaissut vähintäkään ymmärtämystä. Jollei mrs Burt aikaisemmin olisi todennut, että sairas saattoi kuulla puhetta ja melua, olisi hän voinut luulla häntä aivan kuuroksi.

Kasvot päänaluksella olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat luonnottoman suuret ja niin kirkkaansiniset, että mrs Burt ei voinut kyllikseen ihmetellä niiden väriä. Otsalla hänellä oli side, ja kädet, jotka lepäsivät liikkumattomina peitteellä, olivat myöskin kääreissä.

Kun muutamat merimiehet viikkoa aikaisemmin olivat tuoneet »nimettömän» sairaalaan, oli skottlantilainen kapteeni muutamin sanoin kertonut, mistä he olivat löytäneet hänet. Matkalla Baltimoresta Liverpooliin oli »Iverness» -laivasta huomattu huhtikuun 17 päivänä vene, jonka mastossa oli liehunut hätämerkki. Veneessä oli ollut »Titanicin» nimi, ja siinä olevasta neljästä henkilöstä oli kolme kuollut joko nälkään tai kylmään, neljännessä oli vielä hiukan eloa, joskin hän oli tiedoton. Viimeksimainittu otettiin laivaan, jota vastoin ruumiit haudattiin merimiesten tapaan mereen. Pelastetun tila lääkärien tutkiessa häntä oli arveluttava, joskaan ei aivan toivoton. Hän oli nälästä ja janosta niin riutunut, että kuolema ei ollut kaukana, sitä paitsi oli hän saanut kylmänvikoja, niin kevyesti kuin hän oli puettu. Niinikään oli hänellä avoin haava päässä, kaikesta päättäen oli häntä tylsällä aseella isketty niin hirveällä voimalla päähän, että kallo oli murskautunut ja aivotulehdus oli pelättävissä. Keuhkokuume hidastutti vielä lisäksi yleistä parantumista, eikä sairasta oltu kaikista yrityksistä huolimatta saatu laivassa heräämään tajuntaan. Siinä tilassa hänet tuotiin Liverpoolin sairaalaan. Potilaalla ei ollut yllään minkäänlaisia vaatteita tai esineitä, joiden nojalla olisi voitu saada selkoa hänen nimestään tai säädystään.

Aluksi oli potilas sairaalassa sijoitettu yleiseen osastoon, kolmisenkymmenen muun sairaan pariin, mutta koska hänen tilansa oli huolestuttava ja hänen hoitonsa vaati erikoista huolta, oli hänet varsin pian siirretty mrs Burtin yksityis-osastolle. Koko sairaala seurasi erikoisella mielenkiinnolla »nimettömän» tilaa, ja niinpian kuin sanomalehdet olivat saaneet vihiä siitä, että sairaalaan oli tuotu eräs »Titanicin» uhreista, sisälsivät ne joka päivä selostuksia sairaan tilasta sekä panivat kaikenlaisia huhuja hänestä liikkeelle. Koko Englanti, vieläpä koko maailma puhui näinä päivinä yksinomaan tästä hirvittävästä valtameren onnettomuudesta, jossa toistatuhatta onnetonta matkustajaa oli heittänyt henkensä, ja Liverpoolin sanomalehdet, jotka muuten saivat tätä kauhuntapausta koskevat tietonsa Lontoosta käsin, käyttivät tilaisuutta hyväkseen kietoen tämän erikoisen sankarinsa salaperäisyyden merkillisimpään verhoon. Kerran oli eräässä uutiskiihkeimmässä lehdessä ollut »nimettömän» haastattelukin sekä hänen valokuvansa, vaikkei onnettoman uhrin huulien yli ollut tullut ainoatakaan sanaa sen jälkeen kuin hänet oli maihin tuotu. Siten »nimetön» oli tietämättään tullut kuuluisuudeksi, jonka kohtaloa tuhannet ihmiset seurasivat. Ja ennenkuin tiedettiin mitään hänen olosuhteistaan tai varallisuudestaan, olivat yhdistykset ja yksityiset henkilöt antaneet suuria summia haaksirikkoontuneen hyväksi käytettäväksi, ja useat hempeämieliset naiset lähettivät itsepäisesti hänelle kukkasiakin, joskaan potilaalla, joka juuri oli voittanut vaikean keuhkokuumeen, ei voinut niistä olla vähintäkään iloa.

Tämä yleinen huomio, jota osoitettiin »nimettömälle», enensi vielä sitä mielenkiintoa ja uteliaisuutta, jota mrs Burt tunsi potilastaan kohtaan, mutta katsellessaan nyt häntä, kun hän makasi liikkumatta ja tunnottomana vuoteellaan, huomasi hän, että se tehtävä, jonka ylilääkäri oli antanut hänelle, oli helpommin sanottu kuin tehty. Silminnähtävästi potilas ei ymmärtänyt englanninkieltä. Mrs Burt jutteli siitä huolimatta yhä edelleen ja koetellessaan potilaan ruumiinlämpöä, joka olikin jo melkein normaali, hän ensi kertaa ilokseen näki selvän ja järkevän ilmeen hänen silmissään.

Mrs Burt oli, vaistonsa ohjaamana, puhunut potilaalle tämän vanhemmista ja siitä levottomuudesta, jota he varmaankin tunsivat, kun he eivät tienneet, minne heidän poikansa oli joutunut. Ja kun potilas kuuli sanan »isä», joka englannin ja ruotsin kielellä on melkein sama, hätkähti hän.

Hyvän aikaa potilas makasi ääneti, mutta hän ei ollut enää liikkumaton. Varmaankin tuo sana »isä» tuotti hänelle levottomuutta. Hän kääntyi rauhattomana vuoteellaan ja nyppi peitettään. Kerta toisensa jälkeen hän kohotti oikeaa kättään ja tarkasteli sidettä, ojensi sormiaan ja katsoi avuttomana hoitajattareen.

Mrs Burt tarttui potilaan käteen ja puhui hänelle ikäänkuin rakkaalle lapselle.

— Särkeekö kättä? Sehän on melkein terve — parin päivän kuluttua voidaan side poistaa. Mikä onni, ettei siihen tullut verenmyrkytystä; se näytti sangen vaaralliselta aluksi...

Sairas liikutteli sormiaan ja katseli ympärilleen. Hoitajatar alkoi pelätä uutta kuumekohtausta.

Sitten hän lausui ensimäiset selvät sanansa puhtaalla englanninkielellä:

— Luuletteko, että kykenisin kirjoittamaan tällä kädellä?

Mrs Burt tuli niin iloiseksi, että hän ilman muuta rikkoi lääkärin määräyksen.

— Tietysti te kykenette! huudahti hän innoissaan. Malttakaahan — minä tuon heti paperia ja kynää.

Hänellä oli todellakin syytä iloita. Eivät koskaan mitkään arkipäiväiset englantilaiset sanat olleet tuottaneet hänelle niin paljon iloa kuin nämä — ja sitä paitsi hänellä oli toivoa varsin pian saada tietää potilaansa nimikin.

Palattuaan takaisin sairaan luo kohotti mrs Burt hänet istualleen vuoteessa ja laski paperin ja kynän tarjottimelle hänen polvilleen. Käsi, kun side siitä poistettiin, oli ikäänkuin kutistunut ja punaisen keltainen, mutta sormia saattoi liikuttaa, ja se oli pääasia.

— Mikä päivä on tänään, kysyi potilas.

— Toukokuun neljäs. Te olette ollut täällä täsmälleen viikon.

— Täälläkö minä olen? kysyi potilas osoittaen painettua nimeä paperin kulmassa: Liverpoolin eteläisessä sairaalassa.

— Aivan niin.

Ja sitten potilas kirjoitti vapisevalla ukon käsialalla valkealle paperille: »Liverpool toukokuun 4 p. 1904.»

Sitten hän äkkiä keskeytti.

— Se ei ole oikein, sanoi hän aivan varmasti.

— Mikä? Mrs Burt tuki häntä katsellen kirjoitusta sairaan olan yli.

— Päivämäärä, sanoi potilas moittivalla äänellä. Toukokuun 4 päivänä olin vielä kotona kartanossa.

Mrs Burt joutui ymmälle. Hän ei voinut käsittää, miksi potilas kirjoitti 1904, vaikka oli vuosi 1912. Tähän hän ei ollut valmistunut, eikä hän tiennyt mitä hän sen johdosta sanoisi, sillä varomattomalla sanalla voisi olla ikävät seuraukset. Mutta jotakin hänen täytyi sanoa. Seuraten siis vaistoaan hän virkkoi:

— Suokaa anteeksi, minä erehdyin. On kesäkuun 4:s.

Monivuotinen kokemus oli opettanut hänelle, ettei ollut hyvä vastustaa sairaita, joiden tila oli vielä arveluttava, sillä vastustus saattoi aikaansaada taudin uudistumisen tai häiritä parantumista. Mutta hän pelästyi pahasti, kun potilas kärsimättömästi kääntyi puoleksi häneen päin.

— Tarkoitatte tietysti heinäkuuta, sanoi potilas painostaen. Onnettomuus tapahtui kesäkuun 28 päivänä, siis täytyy nyt olla heinäkuu.

Ja välittämättä sen enempää hämmästyneestä hoitajattarestaan, alkoi hän kirjoittaa toiselle paperi-arkille hitaasti ja vaivalloisesti:

»Liverpool, heinäkuun 4 p. 1904.