Part 4

Rakas isä ja äiti! — Minä pelastuin ihmeen kautta »Norjan» haaksirikosta. Makaan nyt sairaalassa. En ole jaksanut aikaisemmin kirjoittaa, mutta olen pahoillani, että olen tuottanut teille levottomuutta. Paranen kyllä pian. Terveisiä kaikille pitäjäläisille.

_Henrik_.»

Ei siinä ollut montakaan riviä, mutta osoitettuaan kirjeen »lautamies Petter Anderssonille» Porvoon seuduille, olivat hänen voimansa aivan lopussa ja hän vaipui hengästyneenä tyynyjen varaan.

Hetkeä myöhemmin oli kuume jälleen noussut.

Samana iltana neuvottelivat tohtori Bartlett ja mrs Burt yhdessä tohtorin yksityisessä vastaanottohuoneessa. Kelpo vanha hoitajatar oli siinä määrin suunniltaan, että hän vain suurella vaikeudella saattoi kertoa, mitä yksityishuoneessa n:o 6 oli tapahtunut. Vain se ajatuskin, ettei hänen potilaansa olisi ollut »täysin» järjissään, vaan että hänet ehkä siirrettäisiin mielisairaalaan, oli hänestä niin hirveä, että hän unohti kokonaan, mikä ansio hänellä oli ollut siinä, että tunnettiin nyt potilaan nimi.

Tohtori Bartlett istui kauan mietteissään. Tapaus oli hyvin vakava. Tosin hän ei, niinkuin mrs Burt, ollut huolissaan potilaan järjestä, mutta se vaara oli aina tarjona, ellei sairasta kohdeltaisi kyllin suurella varovaisuudella. Sehän oli selvää, että hän luuli olevansa mukana kahdeksan vuotta sitten sattuneessa haaksirikossa, ja sekoitti sen »Titanicin» tapaturmaan. Tohtori Bartlett muisti vallan hyvin »Norjan» onnettomuuden, ja sai helposti selkoa siitä, että päivämäärä, jonka potilas oli maininnut, piti paikkansa. Mutta kysymys oli nyt vain siitä, oliko tämä harhaluulo, varsin tavallinen muuten potilaille, jotka olivat saaneet kestää ankaria sekä henkisiä että ruumiillisia kärsimyksiä, vain satunainen, vain johtuiko se muistin katoamisesta, joka taas oli seurauksena siitä kovasta iskusta, jonka potilas oli saanut päähänsä ja joka ehkä oli vahingoittanut joitakin aivokeskuksia. Edellisessä tapauksessa sopiva hoito voisi poistaa pahan, mutta silloin olisi tärkeätä tuntea potilaan elämä ja olot viime kuluneina kahdeksana vuotena, ja siinäpä juuri pulma olikin. Olisi välttämätöntä kutsua sairasvuoteen ääreen joku henkilö, joka tuntisi potilaan entisyyden ja vähitellen voisi herättää hänen muistinsa henkiin, mutta mistä sellainen henkilö oli otettavissa. Oli selvää, ettei sairas ollut ensi kertaa ollut menossa Amerikkaan, sillä hän puhui englanninkieltä niin virheettömästi, että se voitti ensikertalaisten taidon täydellisesti. Hän oletti, että sairas näinä kahdeksana vuonna oli oleskellut seuduilla, missä englanninkieli oli pääkielenä, ja täytyi siis koettaa päästä henkilöiden yhteyteen, jotka tänä aikana olivat olleet hänen kanssaan tekemisissä.

Tässä asiassa hänellä oli ainakin yksi johde: nimi. »Nimetön» ei ollut enää nimetön. Kun sisar Maryn avulla oli saatu selkoa siitä, että potilaan kirjoittama kirje oli osoitettu hänen isälleen, niin ei ollut vaikea allekirjoituksen ja osoitteen avulla muodostaa hänen nimensä: Henrik Andersson. Tohtorin viaksi ei ole luettava, että hän tässä erehtyi, hän ei tietystikään voinut tietää, että monella paikkakunnalla Suomessa seurattiin sitä alkuperäistä tapaa, että sukunimi muodostettiin isän ristimänimestä.

Niinpä tohtori Bartlettin yritykset saada huoneen n:o 6:n potilas yhteyteen oman aikansa kanssa epäonnistuivat. Nimeä Henrik Andersson ei löytynyt »Titanicin» matkustajaluettelosta, ja vaikka sanomalehdet niinhyvin uudessa maailmassa kuin vanhassakin puhuivat tästä haaksirikkoontuneesta ruotsalaisesta, ei ilmestynyt ketään, jolla olisi ollut oikeuksia häneen. Ja jonkun ajan kuluttua palautettiin potilaan kirjoittama kirjekin avaamatta, ja sen kuorelle oli lyhyesti kirjoitettu:

»Vastaanottaja kuollut.»

VI.

Rouva Elinor piti sitä suurena onnena, että hänellä tänä aikana oli läheisyydessään henkilö, johon hän saattoi luottaa niin täydellisesti kuin Oskar E. Halliin. Hänen silmissään hän oli käytännöllinen, taitava ammattimies, joka oli täydellisesti perehtynyt juriidillisten muodollisuuksien sokkeloihin, ja sitä paitsi hän monivuotisen ystävyytensä nojalla Henry Pattersoniin oli läheisissä suhteissa perheeseen. Hänen rehellisyyttään ja epäitsekkyyttään Elinor ei hetkeäkään epäillyt. Henry oli luottanut häneen täydellisesti — siis hän ansaitsi myös luottamusta.

Että Hall tuntui olevan hyvin huvitettu Elinorista, oli liikuttavaa nuoren rouvan mielestä, sillä sehän todisti vain, miten kiintynyt hän oli Henryyn. Ja Elinor oli kiitollinen Hallille siitä hienotunteisesta tavasta, jolla hän kohteli häntä pitäessään häntä erillään kaikista oikeudellisista muodollisuuksista, jotka aina seuraavat kuolemantapausta varakkaan perheen keskuudessa, sekä siitä tunnustuksesta, jonka Hall antoi Henrylle. Elinor ei ollut kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen, miten Hall toisissa tapauksissa taas toi omat etunsa esille ystävän kustannuksella — hän teki sen todellakin niin hienosti ja näennäisesti tarkoituksettomasti, että hän olisi vetänyt useimpia nenästä. Hall pysytteli silloin aina alalla, joka oli Elinorille aivan tuntematon, ja jolla hän siis saattoi huoleti jatkaa kujeiluaan, nimittäin liikeasioissa. Tällä alalla oli Elinor aivan erikoisesti ihaillut miestään. Vaikka tämä olikin harvoin puhunut toimistaan konttorissaan, oli sittenkin niissä piireissä, joissa Elinor liikkui, kerrottu siksi paljon toimeliaasta Henry Pattersonista, hänen onnistuneista keinotteluistaan ja erinomaisista kaappauksistaan, että nuo tiedot olivat tulleet hänenkin korviinsa. Ja niitä vaikeampi Elinorin oli kaikkea tuota käsittää, sitä korkeammaksi kasvoi se jalusta, jolle hän kohotti miehensä.

Ihailu olikin hyvin suurena tekijänä Elinorin tunteissa miestään kohtaan. Hän ihaili häntä gentlemannina, puolisona ja isänä, mutta hän ihaili häntä ehkä kaikkein eniten liikemiehenä. Sen Hall oli vaistomaisesti tuntenut ja siksi hän ensi sijassa kohdisti ponnistuksensa tähän kohtaan. Hän menetteli hyvin varovaisesti. Hän oli erinomainen sotapäällikkö, ja hitaasti, pienin annoksin hän jakoi myrkkyään. Elinorin itsensä huomaamatta se alkoikin vaikuttaa. Jalusta, jolle hän oli kohottanut liikemies Henry Pattersonin, alkoi alentua, hitaasti ja huomaamatta, tuuma tuumalta.

Oli vain ajankysymys, milloin Oskar E. Hall saisi anastaa toisen paikan.

He istuivat usein yhdessä keskustellen. Ja näiden keskustelujen aikana osasi asianajaja järjestää asiat siten, että hän, joka paitsi ammattitietojaan omisti hyvin rajoitetun sivistysmäärän, aina esiintyi edullisimmassa valossa. Jo alusta alkaen hän oli käyttänyt holhoavaa tapaa Elinoriin nähden voidakseen johtaa häntä mielensä mukaan.

Tosin Hall hyvin usein ikävystytti Elinoria. Nuori rouva ei voinut käsittää, miksi Hall niin itsepäisesti tahtoi pitää pitkiä esitelmiä aineista, jotka tietenkään eivät voineet huvittaa häntä. Toisaalta hän oli kylläksi Eevan tytär ollakseen hiukan hyvilläänkin siitä, että toinen luuli hänen olevan siksi älykkään ja henkisesti joustavan, että hän saattoi olla huvitettu hänen harrastuksistaan.

Epäiltävää on kuitenkin, tokko Hall koskaan tällä tavalla olisi voinut herättää hänessä ihailua, niinkuin hän toivoi. Sillä Elinor oli tänä aikana liian hajamielinen kiinnittääkseen huomiota toiseen mieheen, jonka hänen puolisonsa oli määrännyt hänen omaisuutensa hoitajaksi.

Elinorin hajamielisyys vain lisääntyi päivä päivältä. Ja Hall huomasi, että hän voisi pilata koko asiansa, jos hän liian tarkasti seuraisi suunnitelmaansa. Silloin hän teki täysikäännöksen. Pitäen kiinni siitä väitteestä, että nainen ajattelee sydämellään, koetti hän vedota Elinorin tunteellisuuteen.

Hall oli aina osoittanut huomiota Elinorin terveydentilaa kohtaan, ja käyttäen hyväkseen nuoren rouvan tilapäistä kalpeutta hän eräänä päivänä mitä liikuttavimmalla huolenpidolla käänsi keskustelun tähän aineeseen.

— Te tuotatte minulle todellakin huolta, rakas mrs Patterson, sanoi Hall pitäen hänen kädestään kiinni kauemmin kuin mitä olisi ollut välttämätöntä. Te olette laihtunut peloittavassa määrässä viime aikoina. Teidän täytyy hoitaa itseänne.

Rouva Elinor oli siksi väsynyt valvotun yön jälkeen, että hän oli kiitollinen näistä osaaottavista sanoista. Mutta oikeastaan ei häntä ruumiillisesti vaivannut mikään. Henkisesti vain hän kärsi, siitä johtui tilapäinen kalpeus ja mustat renkaat silmien alla.

Hall ei ollut kuulevinaan Elinorin rauhoittavia vakuutuksia, vaan tahtoi väkisin kutsua kotilääkärin taloon. Hän ehdotti sitäkin, että lähetettäisiin sähkösanoma Elinor rouvan veljelle, mutta siihen tämä ei mitenkään suostunut. Hall oli kuitenkin tyytyväinen välikohtaukseen, sillä hänen oli onnistunut saada ääneensä ja katseeseensa siksi paljon lämpöä, että Elinorin viattomuudessaan täytyi käsittää se osanotoksi, mutta helposti myöskin muuksi.

Seuraavana päivänä Elinor oli taas aivan terve, mutta Hall kohteli häntä sittenkin kuin potilasta ja teki hänelle ehdotuksen, jota hän jo kauan oli hautonut mielessään.

— Sehän on selvää, ettei kaupungin ilma ole teille hyväksi, sanoi hän. Te kaipaatte vaihtelua, ilmanvaihdosta, uusia kasvoja ympärillänne. Miksikä te ette lähde matkoille?

Mutta Elinor pudisti päätään. — Minä vakuutan teille, ettei se ole tarpeen. Minä olen täysin tyytyväinen olooni. Matkoilla yksinäisyys on kahta tuntuvampi.

Nyt Hall pääsi siihen, mihin hän oli tarkoittanutkin.

— Muuttakaa ainakin maalle, pyysi hän. Miksi kesähuvilanne Geneva-järven rannalla seisoo tyhjänä, onhan se kauneimpia huviloita mitä tiedän? Jos yksinäisyys painostaa teitä — ja sen minä ymmärrän täydellisesti, mrs Patterson — niin onhan suurin osa tuttavistanne juuri Geneva-järven seuduilla. Varmaan teille olisi hyväksi päästä ihmisten pariin.

Elinor vitkasteli hiukan ennenkuin hän vastasi.

— Olen sitä ajatellutkin. Mutta minun on niin vaikea juuri tällä hetkellä lähteä Chicagosta. Maalla tuntee olevansa niin kaukana koko muusta maailmasta, ja minulla on omat syyni, miksi tahdon nyt olla niin läheisessä yhteydessä muun maailman kanssa kuin suinkin.

Hall ei malttanut ruveta tuumimaan, mitähän nämä syyt saattoivat olla, vaan hän jatkoi ylitsepuhumistaan.

— Ajatelkaa pikku Ingaa, sanoi hän vihdoin.

— Ingan pitäisi kyllä päästä maalle, sanoi Elinor. Mutta hän ei tahdo lähteä ilman minua ja minunkin on vaikea erota lapsesta. Mutta niinkauan kuin ilma on näin viileä, ei Ingallakaan ole mitään hätää täällä. Puistossa, missä hän on päivät pitkin, on kylliksi raitista ilmaa.

Elinor oli taipumaton. Se oli suuri pettymys Hallille, sillä hän oli laskenut, että hän maalais-ympäristössä nopeammin pääsisi tarkoitustensa perille. Elinorin omaisuuden holhoojana hänellä oli täysi oikeus käydä hänen luonaan niin usein kuin hän halusi, mutta hänen sotasuunnitelmaansa kuului juuri se, että hän antaisi Elinorin kaivata hänen seuraansa. Ei hän voinut myöskään aivan äkkiä luopua jokapäiväisistä käynneistään niinkauan kuin he molemmat olivat vielä kaupungissa, eikä hän itse ollut tilaisuudessa tällä hetkellä matkustamaan minnekään. Tärkeät asiat pidättivät häntä — asiat, joiden vuoksi hän myös halusi saada Elinorin pois kaupungista. Hän ei näet ollut varma siitä, ettei nuori rouva joskus voisi nähdä jonkun pörssitiedon sanomalehdissä, joka voisi herättää epäilyksiä hänessä häntä vastaan. Geneva-järven rannalla hän, niinkuin useimmat naiset, tuskin lukisi sanomalehtiä.

Se oli siis kaksinkertainen pettymys Hallille, että Elinor ei myöntynyt hänen ehdotukseensa. Mutta Hall ei antanut vielä myöten, vaan päätti käyttää vaikutusvoimaansa toisen kerran.

Mutta hän kosketteli toisiakin kieliä. Hän tunsi paljon sellaisia tapauksia, joiden täytyi herättää lämminsydämisen naisen myötätuntoa. Hän kertoi rouva Elinorille oikeusjuttuja, valiten juuri sellaisia, jotka, samalla kun ne liikuttaisivat häntä, esittäisivät hänet itsensäkin hyvässä valossa. Turhaan Hall ei näytellytkään jalomielisen miehen osaa. Ettei hän aina pysynyt täysin totuudessa, ei huolestuttanut häntä vähääkään, kunnes rouva Elinor eräänä päivänä pyysi saada tietää, niissä eräs hänen köyhistä asiakkaistaan asui, josta hän oli keksinyt liikuttavan jutun. Elinor, joka oli kiusaantunut ja harmistunut pitkästä epävarmuudesta ja odotuksesta, tarttui vaistomaisesti tähän tilaisuuteen, jossa hän voisi auttaa ja lohduttaa ja olla joksikin hyödyksi, ja hän tunsi suurta pettymystä, kun Hall vastusti hänen sekaantumistaan asiaan. Hän vastusti siksi kiihkeästi, että ensi kertaa vähäinen epäilys heräsi Elinorin mielessä. Hänen toiveensa oli hänestä niin viaton, että hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sitä kiihkeää tapaa, millä Hall vastusti sitä sekä niitä monia syitä, jotka seurasivat tätä vastustusta, jollei sen takana olisi piillyt jotakin.

Jotakin sen takana todellakin oli. Köyhää asiakasta ei näet ollut lainkaan olemassa, sillä Hallilla ei ollut koskaan aikaa auttaa köyhiä asiakkaita.

Hall huomasi, että hänen täytyi olla varovaisempi, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä epäilyksen siemenestä, jonka hän oli kylvänyt Elinorin sydämeen. Hall oli liiaksi varma hänestä — hän arvioi liian suureksi oman vaikutusvaltansa ja liian pieneksi Elinorin älyllisyyden, ja luuli voivansa soittaa tätä soitinta mielensä mukaan tarvitsematta pelätä, että se sorahtelisi. Merkillinen soitin se oli, sen hän myönsi, eikä mikään tapaus ollutkaan herättänyt hänen mielenkiintoaan niin suuressa määrin kuin »Elinor Coynen valloitus». Mutta silti hän ei myöntänyt, että paitsi rahaa, joka viekoitteli häntä puoleensa, myöskin hänen ystävävainajansa ihastuttava leski alkoi kiehtoa häntä pauloihinsa.

Joskus hän suorastaan oli kärsimätön sen johdosta, että rouva Elinorin kuva anasti kokonaan hänen ajatuksensa, joiden olisi pitänyt kiintyä yksinomaan aineellisempiin asioihin. Kesken monimutkaisia liikelaskelmia tai ollessaan syventyneenä asiapaperien ja pöytäkirjojen tutkimiseen syöksyivät hänen ajatuksensa hänen luokseen. Hän meni niinkin pitkälle, että hän ajatuksissaan syytti Elinoria niistä vastoinkäymisistä, jotka kohtasivat häntä. Hänen päänsä ei ollut kylmä eikä selvä, välistä hän oli kuumeisen levoton, kun asiat eivät hänen mielestään kehittyneet kyllin nopeasti, ja silloin hänen teki mielensä luopua kaikesta sodankäynnistä, heittää ovelat laskelmat mereen ja sulkea Elinor vain syliinsä, voittaa hänet, ottaa hänet omakseen.

Tällä ulkonaisesti niin kylmällä ja laskevalla miehellä oli intohimoja, joista ei edes hänellä itsellään ollut aavistustakaan, sillä ne olivat uinuneet tähän saakka. Tahdonvoimallaan hän oli aina pitänyt itseään aisoissa, ja sen hän teki nytkin. Hän teki sen niin täydesti, että hän ei itsekään ollut selvillä omasta mielentilastaan.

Se olikin parasta hänelle itselleen. Hän oli sekaantunut laajoihin asioihin, ja suuret aikeet pyörivät hänen päässään. Henry Patterson oli uskonut useiden yritystensä suoranaisen johdon Hallin käsiin, ja tätä äkillistä valta-asemaa hän tahtoi nyt käyttää hyväkseen rikastuakseen nopeasti. Kokeneet liikemiehet pudistivat päätään uuden johtajan kuumeentapaiselle toiminnalle — heidän mielestään hän toimi liian rohkeasti, mikä oli sitä vaarallisempaa, koska häneltä puuttui tietoja ja kokemusta sillä monimutkaisella toimialalla, jolle hän äkkiä oli antautunut. Mutta hän ei ollut arka, ja jo heti alussa hän hämmästytti heitä onnistuneilla tempuillaan osakepörssissä. Tämä hyvä onni ei ollut kuitenkaan kestävää laatua. Parissa viikossa hän kadotti paljon enemmän kuin oli voittanut, mutta sen sijaan että olisi ottanut sen opikseen, näytti Hall päättäneen panna kaikki alttiiksi. Suoranainen keinottelukiihko oli tarttunut häneen. Ei mikään kaappaus, vaikka siinä olisi ollut miten vähäiset onnistumisen mahdollisuudet hyvänsä, ollut hänelle liian uhkarohkea. Että hän siitä huolimatta saattoi ylläpitää firman arvoa, johtui kokonaan siitä, että hän käytti enimmäkseen välikäsiä näissä uhkarohkeissa asioissaan. Siten sekä hänen oma nimensä että firman pysyi aluksi erossa sanomalehdistä. Pörssiselostajat olivat tosin merkinneet yritykset muistiin, vieläpä arvailleetkin, kuka välittäjien takana oli, mutta niin kauan kuin välittäjät olivat vaiti, ei kukaan tullut epäilleeksi Oskar E. Hallia.

Mutta eräänä päivänä hän tuli paljastetuksi.

VII.

Rouva Elinor tuli iloisesti yllätetyksi, kun Tom Coyne eräänä päivänä heinäkuussa syöksyi sisään ja sulki hänet syliinsä.

— Annas kun katselen sinua, sanoi hän työntäen sisarensa hiukan kauemmaksi itsestään.

Elinor hymyili hänelle, mutta sen takana piili tuskaa. Tom oli ainoa, joka oli hänen uskottunsa, ja hänen tahtomattaankin näiden viikkojen surun ja turhan odotuksen tuska purkautui esiin kyyneleisenä katseena, kun hän näki nyt veljensä edessään.

— Pikku Ely raukka, sanoi Tom saattaessaan sisarensa istumaan. Mutta näissä kolmessa sanassa oli enemmän todellista myötätuntoa kuin Hallin kaikissa korulauseissa, ja ne koskivat niin syvästi Elinoriin, ettei hän voinut olla nyyhkyttämättä. Tom, joka tiesi, ettei Elinor turhanpäiten itkenyt, ymmärsi liiankin hyvin siitä, miten syvä hänen surunsa oli. Hän olisi vain toivonut, että Elinor olisi voinut itkeä ja saada siten helpotusta.

Mutta nuori rouva hillitsi itsensä, pyyhki silmänsä ja hymyili jälleen veljelleen.

— Suo anteeksi, sanoi hän. Mutta tuntui niin hyvältä nähdä sinut jälleen, enkä voinut hillitä itseäni. Paitsi Ingaa olet sinä ainoa, jolla on aavistusta...

— Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin. Sinä sureksit aivan liiaksi!

— Ja ikävöin, lisäsi Elinor hiljaa.

Tom tarttui hänen käteensä ja siveli sitä.

— Pikku raukka. Jospa tuo onneton ajatus ei olisi pälkähtänyt päähäsi.

— Älä sano sitä, Tom. Se yksin pitää minut pystyssä. Se antaa minulle voimaa elää. Toivo on kaikki kaikessa minun elämässäni.

Tom oli toivonut, että Elinor oli tullut järkiinsä näinä kuluneina kuukausina, mutta hän huomasi nyt, ettei niin ollut laita.

— Olethan järkevä, Elinor, sanoi hän. Pitäisihän sinun ymmärtää, että tuo sinun ajatuksesi on mahdoton. Jos hän ihmeen kautta olisi pelastunut, niin olisit jo kauan sitten saanut sen tietää.

— Hän on sairas, se on selvää, vastasi Elinor. Eikä se suinkaan ole pienin kärsimys, että vaikka tiedän hänen tarvitsevan minua, en sittenkään voi kiiruhtaa hänen luokseen. Oi Tom, etkö voi auttaa minua?

— En luule, rakkaani, en ainakaan sillä tavalla kuin sinä toivoisit. Vaikka hän olisi ollut miten sairas hyvänsä, niin olisi hänen kuitenkin pitänyt nyt jo voida antaa sinulle tietoja itsestään. Minä en ainakaan tiedä muuta kuin yhden ainoan tapauksen, jossa näin pitkä vaitiolo olisi mahdollinen.

— Ja se on?

— Mielenhäiriö.

Elinor kalpeni.

— Myönnä ainakin, että sinusta olisi parempi tietää hänen kuolleen kuin olevan mielisairaalassa, sanoi veli.

Sanat olivat julmat ja suoraan asiaan käyvät. Tom ei olisi tahtonut lisätä sisarensa kärsimyksiä, mutta lääkärinä hän vaikeissa tapauksissa osasi käyttää veistä.

— Minä olen ajatellut sitä, sanoi Elinor tultuaan taas rauhalliseksi. Mutta sinä erehdyt, jos luulet, että tämä mahdollisuus saattaisi minut kadottamaan toivoni. Päinvastoin! Kaikki mielenvikaiset eivät ole parantumattomia, sen sinä tiedät. Mutta ajattelehan, jollei Henry saa sitä hoitoa, jota hän tarvitsee!

Elinor nousi kääntyen puoleksi selin veljeensä. Hän puristi kiihkeästi nenäliinaansa.

— Sehän on juuri kaikkein kauheinta. Päivä päivältä parantumisen mahdollisuus pienenee. Ehkäpä häntä pian ei voida parantaa lainkaan...

Elinor asettui veljensä eteen seisomaan ja kysyi totisella, tutkivalla äänellä:

— Minä pyysin sinua viime kirjeessäni tekemään tiedusteluja. Mitenkä ne ovat onnistuneet?

— Olen tehnyt mitä ikänä olen voinut. Olen pannut salapoliisit Englannissa liikkeelle. Mutta tietysti tulos on — kielteinen.

— Ovatko he vastanneet?

— Ovat. Heille on uskottu vaikka kuinka paljon samanlaisia tapauksia, mutta toiveet ovat hyvin vähäiset. Joka tapauksessa he ovat luvanneet myöhemmin antaa tietoja.

Elinor huokasi.

— Niin mahdottomalta kuin tuntuukin, että Henry olisi pelastunut Amerikan rannalle, olen kuitenkin kääntynyt myös kotimaisen salapoliisitoimiston puoleen, mutta he kieltäytyivät ryhtymästä asiaan.

— Minkä vuoksi?

— Siksi että he eivät tahdo viekoitella ihmisiltä rahaa aivan mahdottomaan asiaan.

Elinor kävi istumaan ikkunan ääreen. Vaalea pää painui rintaa vasten. Sormet hypistelivät nenäliinaa.

Tuossa asennossa hän teki veljeen täydelliseen epätoivoon vajonneen naisen vaikutuksen. Samalla Tom huomasi, miten laiha ja kalpea hän oli. Ja tuo huomio saattoi hänet hyvin levottomaksi, varsinkin kun hän tiesi, että se johtui sielullisesta kärsimyksestä. Hän istui ääneti ja tarkkasi häntä edelleen odottaen, että katkera lääke, jota hän oli hänelle antanut, epäilys, alkaisi vaikuttaa.

Heidän istuessaan ääneti juoksi pikku Inga sisään ja tervehdittyään iloisesti enoaan alkoi heti kysellä häneltä isää. Missä hän piileskeli — milloin hän palaisi kotiin — muistiko hän enää Ingaa — toisiko hän uuden nuken hänelle j.n.e. Ja eno, joka vast'ikään oli kohdellut niin kovasti äitiä, ei hennonut hävittää pikku Ingan luottamusta. Hän vastasi hämillään ja väistäen, ja hänen vastauksistaan Inga sai sen käsityksen, että niiden takana oli jotakin salaperäistä. Niinpä hän, enon lähdettyä pukeutumaan päivällistä varten, kuiskasi äidilleen:

— Kuulepas, äiti, tuleeko isä huomenna?

— Mistä sinä olet saanut sen päähänpiston?

Ja äkillisen ilontunteen vallassa veri kohosi Elinor rouvan kasvoihin. Yksin tuo ajatuskin, jonka pikku tytön kysymys oli herättänyt, oli niin riemukas, että se oli murtaa hänen sydämensä.

Päivällisen jälkeen, jolloin mieliala ilman Ingaa olisi ollut kovin painostava, leikitteli eno hetken aikaa pikku tytön kanssa. Äkkiä hän tuli sisarensa luo. Nyt hänen vuoronsa oli tutkia.

— Kuulehan, Elinor, Inga sanoo, että »setä Hall» käy joka päivä täällä. Onko se totta?

— On kyllä, vastasi Elinor tyynesti. Mutta sittenkin hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun veli kosketteli tätä asiaa. — Ymmärräthän, että on paljon järjestettäviä asioita. Mr Hall pitää kaikesta huolta.

— Ikävä kyllä.

— Mitä sinä tarkoitat? — Veljen ääni kiusasi Elinoria. — Minä vakuutan sinulle, että sekä sinulla että minulla on syytä olla tyytyväisiä tähän asioiden järjestelyyn. Mr Hall...

— Minä uskallan vakuuttaa sinulle aivan päinvastaista, keskeytti Tom hänet samalla kiusallisen terävällä äänellä. Oskar E. Hall on viimeinen henkilö, jolle minä uskoisin omaisuuteni hoidon.

Ja kiinnittämättä huomiota Elinorin hämmästyneeseen huudahdukseen jatkoi hän kuulustelua.

— Miksikä tuo herra juoksee tässä talossa? Et suinkaan tahdo väittää, että hän vaivaa sinua liikeasioilla? Vaikka taitaisivatpa ne käydä paremmin, jos hän kysyisi sinulta neuvoa.

— Tiedäthän, Tom, etten minä ymmärrä liikeasioita. Mutta mr Hall hoitaa luottamustointaan suurella vakavuudella, ja hän onkin ainoa koko kaupungissa, joka hiukan voi pitää huolta Ingasta ja minusta. Hän on ollut kovin ystävällinen.

Inga veti enoaan takin liepeestä. Hänen mielestään keskustelu kesti liian kauan. Mutta Tom työnsi hänet luotaan.

— Tiedätkö sinä sen, kysyi hän painostaen jokaista sanaa, että Oskar E. Hall, johon sinä panet niin suurta arvoa, on syöksemäisillään sinut turmioon?

Elinor rouva katsoi ymmällä ympärilleen. Ajatus oli hänelle niin uusi, että hänen oli aluksi vaikea sitä käsittää.

— Mahdotonta, änkytti hän. Se on varmaankin erehdys, Tom.

— Etkö todellakaan tiedä siitä mitään?

Hetki sitten oli Tom luullut, että Elinor oli perillä asioista, joskin hän oli niin välinpitämätön kaikesta, ettei pannut rahallisiin vahinkoihin mitään huomiota. Mutta hän huomasikin nyt, että Elinorin hämmästys oli todellinen.

— Minä en tiedä mitään, en yhtään mitään, sanoi Elinor ja nousi hermostuneesti pystyyn. Sehän olisi hirveää! Nehän ovat Henryn rahoja. Eikö se ole erehdys sittenkin, Tom?

— En usko sitä erehdykseksi, sanoi Tom levollisemmin, mutta sittenkin hyvin vakavana. Kolme kertaa viimeisen kahden viikon kuluessa olen nähnyt miehesi liikkeen nimen esiintyvän pörssisähkösanomissa, ja joka kerta vahinkojen yhteydessä. Eikä pieniä summia ole ollutkaan kysymyksessä, vaan satoja tuhansia.