Part 2

— Vene selvä! kuului komento toisensa jälkeen. Antaa mennä! — Vene toisensa jälkeen keinui hetken aikaa laivan kupeella ja katosi sitten. Näky oli varsin pelottava, naiset ja lapset päästivät äänekkäitä huutoja veneiden kallistuessa puolelle ja toiselle. Kovalla loiskeella ne laskeutuivat veteen, 200 jalan syvyyteen laivan kannesta, ja tyyni veden pinta rikkoontui ja lainehti. Alhaalla kuului kiihoittuneita ääniä, komentosanoja ja airojen loisketta.

Mutta mitä harvempia pelastusveneitä oli jäljellä, sitä levottomammaksi mielet kävivät kannella. Hermostuneisuuden ja epävarmuuden sähköaalto kulki miehestä mieheen. Iloinen mieliala katosi. Kansi kallistui yhä pahemmin, täytyi pidellä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä. Jotkut naiset pyörtyivät ja heidät oli kannettava veneisiin. Toiset eivät suostuneet kannettaviksi, vaan ponnistelivat kaikin voimin vastaan. Kiihoitus yhä lisääntyi. Kuolemantuska hiipi mieliin. Tuolla pari kolme hyppäsi laivan reunan yli veteen turhaan toivoen putoavansa veneisiin. Loskahtaen heidän ruumiinsa putosivat veteen, ja heidän huutonsa kajahtivat kaameina yössä.

Äkkiä Douglas huudahti ja syöksyi pois. Hän raivasi itselleen tien joukon läpi, mutta tultuaan portaiden päähän, tuli este vastaan.

— Ei kukaan saa mennä alas, sanoi vahdissa oleva merimies. Skotlantilainen työnsi sanaakaan sanomatta rotevan merimiehen syrjään ja syöksyi portaita alas.

— Mikä häneen meni?

— Hän on hullu.

Mutta Patterson tuli ajatelleeksi, mitä skotlantilainen oli sanonut mrs Darrelista ja nyökkäsi ääneti päätään.

Sekasorto lisääntyi. Oli enää vain harvoja veneitä jäljellä, mutta sittenkin jotkut naiset kieltäytyivät jyrkästi astumasta niihin. Toiset kieltäytyivät pelosta; he takertuivat laivan reunaan kiinni, ja välistä tarvittiin useampia miehiä saadakseen heidät liikkeelle. Toiset tarttuivat kiinni miehiinsä eikä siinä kehotukset eivätkä uhkaukset auttaneet: he eivät tahtoneet erota vaaran hetkellä. Intomielisiä kohtauksia sattui joka puolella, mutta pahempaa pakokauhua ei syntynyt. Miehet pysyttelivät kauempana veneistä. Komento oli kuulunut: »Naiset ja lapset ensin», eikä kukaan aikonutkaan rikkoa tätä käskyä, vaikka olikin hyvä tila monessakin veneessä.

Kapeita portaita myöten, jotka johtivat konehuoneesta, kiiruhti neekeri kannelle. Tai ehkei se ollutkaan neekeri, vaan nokinen lämmittäjä. Ohimoissaan hänellä oli ammottava haava, josta oli vuotanut verta pitkin koko vasenta sivua. Hänen vaatteensa olivat läpimärät. Kykenemättä puhumaan hän päästi joitakin epäselviä ääniä, huitoi käsiään ja kaatui pitkäkseen kannelle. Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, sillä nyt ajettiin takaa viimeisiä lapsia, jotka juoksivat pakoon ja piiloutuivat mikä mihinkin mielettöminä pelosta. Kaikki kannella ottivat tähän takaa-ajoon osaa. Vanhat arvokkaat herrat juoksivat huutaen pienokaisten perässä, jotka potkivat ja sätkyttelivät vielä pelastajiensa sylissäkin. Heidät viskattiin kuin säkit veneisiin, missä naiset saivat huolehtia heistä.

III.

— Onko vielä naisia kannella? huusi eräs upseereista, joka piti huolta elävän lastin pakkauksesta. Huuto kajahti edelleen miehestä mieheen.

Patterson kumartui laivan reunan yli ja antoi katseensa kulkea sen kylkeä pitkin. Hänestä tuntui ikäänkuin laiva viimeisenä kymmenenä minuuttina olisi vajonnut melko lailla syvemmäksi. Vesi nuoleskeli jo siirtolaiskannen alla olevien hyttien ilmanvaihtoreikiä.

— Kannen alla on naisia, huusi hän upseerille ja kiiruhti hissien luo. Ne olivat suljetut. Silloin hän syöksyi alas vieville portaille. Ei kukaan estänyt häntä; vahdit olivat jo poistetut. Hän juoksi alempaa kantta pitkin ja huusi:

— Viimeinen pelastumisen mahdollisuus naisille ja lapsille! Viimeinen tilaisuus! Ylös ylimmälle kannelle!

Ei kukaan vastannut. Mutta kun hän astui tupakkasalongin valaistujen ikkunoiden ohi, pysähtyi hän kivettyneenä. Neljä herraa istui siellä pöydän ääressä pelaten korttia, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Vesi ulottuu pian tänne saakka! huusi hän ovelta.

— Hoitakaa omat asianne, vastattiin hänelle. Vain yksi pelaajista nousi ylös ja siveli tukkaansa. Hän oli kalman kalpea. Toinen painoi kiroillen hänet alas tuolille ja pisti kortit hänen vapiseviin käsiinsä.

Patterson juoksi seuraavalle kannelle. Ei ketään näkynyt. Olipa sittenkin nurkassa konehuoneen ja portaan välissä vanha nainen, joka oli painanut kaksitoistavuotiaan tyttärensä rintaansa vasten.

Vieressä seisoi mies, joka kehotti häntä pelastamaan itsensä ja lapsensa. Patterson kuuli miehen puhuvan omaa äidinkieltänsä.

— Ylös B-kannelle ja pian! komensi Patterson nopeasti. Viimeinen vene lasketaan vesille parin minuutin kuluttua.

— Hän ei tahdo, hän pelkää niin kovasti merta, sanoi mies epätoivoissaan.

— Jos hän jää tänne, hukkuu hän neljännestunnin kuluttua, vastasi Patterson. Hän tarttui lujasti naisen olkapäihin ja nosti hänet pystyyn. — Henki on kysymyksessä — kiiruhtakaa!

Hän puhui niin käskevällä äänellä, että kaikki kolme, sen enempää sanomatta, kiiruhtivat ylös kannelle.

Patterson juoksi paikasta toiseen ja huusi. Seuraava kansi oli tyhjä. Hän kiirehti vieläkin alemmaksi. Kauhukseen hän kuuli sadan äänen kannen alta vastaavan huutoonsa. Hän saattoi selvästi erottaa naisten kimakat äänet miesten syvempien äänien joukossa. He huusivat kuin kuolemantuskissaan.

— Teljetyt! sanoi Patterson ääneensä itsekseen. Hyvä Jumala, miten hirveää!

Etsittyään hetken aikaa hän löysi portaat, jotka johtivat alas. Vettä oli jalan korkeudelta käytävässä ja se näytti nousevan hirvittävällä nopeudella. Onnettomien huudot kuuluivat nyt äänekkäämpinä. Kolkutettiin seinään, jyskytettiin, potkittiin aivan kuin ukkonen olisi käynyt ja huudot kajahtivat kuolemaantuomittujen petoeläinten kirkunalta.

— Helvetti, mutisi Patterson. Mitään niin kaameaa ei hän eläissään ollut kuullut.

Hän juoksi pitkän käytävän toiseen päähän, vaan ei löytänyt mistään ovea. Kuumeisella kiireellä hän palasi takaisin. Vesi, joka ulottui nyt hänelle polviin saakka, pirskui jääkylmänä hänen kasvoihinsa. Vihdoin, jyrkässä käytävän käänteessä hän näki oven, jossa oli kirjoitus: »Laivasairaala». Ovi oli raudasta, eivätkä onnettomat raukat sen toisella puolella yhteisvoiminkaan kyenneet murtamaan sitä. Patterson huomasi heti, että hänenkin oli turha yrittää saada sitä auki. Mutta sittenkin hän hetkeäkään epäröimättä tarttui heti työhön. Rautakangella, jonka hän löysi kalustokaapista, hän alkoi pommittaa ovea yli-inhimillisin voimin. Hän iski ja pisti ja hakkasi ovea ja huomasi tuskin, että melu oven toisella puolen hetkeksi hiljeni; onnettomat kuuntelivat henkeään pidätellen. Useita minuutteja kului hänen saamatta muuta aikaan kuin että lukon ympärystä hiukan viottui. Ja joka hetki vesi kohosi yhä korkeammalle. Hänen jalkansa olivat jo aivan jäykät ja tunnottomat, mutta otsalta hiki tippui kasvoja pitkin. Kumeita ääniä kohosi hänen kurkustaan hänen koettaessaan murtaa ovea auki, hän unohti onnettomat oven toisella puolen sekä ponnistustensa tarkoituksen, ovi, jota hän voimainsa takaa hakkasi, oli hänestä ikäänkuin vihollinen, joka oli voitettava, maahan lyötävä — minkä vuoksi, sitä hän ei ajatellut lainkaan. Mieletön vimma oli saanut hänet valtaansa.

Hetkeksi hän tuli jälleen tajuihinsa. Jossakin kissa naukui. Hän silmäsi sinne, niistä ääni kuului, ja avonaisesta ovesta hän näki sähkövalojen kuvastuvan veteen, jossa, uiskenteli kaikenlaatuisia esineitä. Se oli ruokasäiliö, kaapit olivat selkosen selällään ja musta vesi huuhteli hyllyjä pyyhkäisten veteen ruokatavaroita. Kanojen kaahatusta kuului kauempaa. Mutta kissan surkea ja pitkäveteinen naukuminen voitti kuitenkin kaikki muut äänet.

Vain hetken ajaksi hän oli keskeyttänyt työnsä, mutta heti onnettomat uhrit suljetun oven takana alkoivat kahta kiivaammin huutaa. Luultavasti he pelkäsivät, että heidän pelastajansa oli luopunut yrityksestään ja jättänyt heidät oman onnensa nojaan. He viskautuivat ovea vasten, joka ei kuitenkaan vähääkään antanut myöten. Kun Patterson äkkiä muisti, mitä varten hän oli paikalla, alkoi hän jälleen moukaroida ovea, ja melu sisällä hiljeni. Vain yksityisiä huutoja kuului seinän takaa, kauhistuttavia huutoja, ikäänkuin olisi yritetty jotakuta tappaa.

Hän ponnisti uudelleen voimiaan, mutta tuumi samalla mielessään: — Se on mahdotonta, se ei käy! Ja jokaista iskuaan hän säesti toistamalla yhä uudestaan: — Se ei käy — se on mahdotonta!

Äkkiä hän iski niin taitamattomasti, että rautakanki kirposi hänen kädestään ja hän kaatui suulleen jääkylmään veteen, saaden suun täydeltä tervan ja tärpätin ja maalin makuista vettä, ja pärskyen hän kohosi jälleen pystyyn. Kylmä vesi oli hiukan rauhoittanut hänen kiihtynyttä mieltään.

Hän naurahti ääneensä. Kaatuessaan kumoon oli hänen käteensä osunut pieni esine, joka oli lattialla, mustassa vedessä. Kun hän aukaisi kätensä, huomasi hän, että siinä oli avain.

— Jumala on hyvä, mutisi hän tietämättään mitä sanoi. Jumala on hyvä.

Vapisevin käsin hän etsi avainreikää, joka oli jo pari tuumaa veden alla. Avain sopi lukkoon! Mutta yrittäessään vääntää sitä, ei lukko auennut.

— Olen vakuutettu siitä, että avain on oikea. Se on pudonnut lukosta ihmisten hyökätessä tästä ohi, puheli hän ääneensä itsekseen. Ja nyt minä olen kangellani rikkonut lukon.

Hän väänsi ja väänsi, kunnes nahka käsistä repeytyi ja niitä särki kuin tuli olisi polttanut.

Kylmänhiki virtasi kasvoja pitkin.

— Se ei käy, se ei käy, mutisi hän epätoivoissaan.

Venytetty, epäinhimillinen huuto vastasi hänelle oven takaa. Heti sen jälkeen kuului loiskinaa. Nyt hän näki kissan uiskentelevan esiin ruokasäiliöstä. Sen silmät kiilsivät kuin hehkuvat hiilet.

Seuraten äkillistä mielenjohdetta hän kaahlasi työkalukaapille ja etsi sieltä pitkän naulan. Sitten hän palasi kuolemaantuomittujen ovelle, pisti naulan avaimenreikään ja käänteli sitä varovaisesti. Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan häntä selkään kiinni, ja pelästyksissään hän kääntyi taakseen, mutta ei nähnyt mitään; hän yritti ravistaa taakkaa selästään, mutta se ei onnistunut. Se siirtyi vain korkeammalle, hänen olkapäälleen. Iskiessään tuota salaperäistä olentoa kädellään päästi se surkean naukuvan äänen. Se oli kissa, joka hiveli nyt märkää turkkiaan hänen niskaansa vasten. Hän antoi sen olla paikoillaan häveten, että hän kesken hengenvaaraa oli saattanut pelästyä noin surkeaa pientä olentoa kuin kissaa.

Hän väänsi ja väänsi. Taaskin kuului kimakoita hätähuutoja, ikäänkuin ihmiset olisivat tappaneet toisiaan. Hän väänsi ja väänsi edelleen.

Kun ovi vihdoin lensi auki, hyökkäsi sen takaa hurja, huutava ihmisvirta. He kompastuivat toisiinsa ja kaatoivat Pattersonin kumoon veteen. Kissa raapi häntä kasvoihin kuolemantuskissaan, ja Patterson sai niellä runsaasti vettä ennenkuin hän pääsi jälleen jalkeille. Vapautuneet käyttäytyivät kuin hullut. Ehkäpä he olivatkin hulluja. He hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa portaitten juurelle, niin ettei kukaan voinut päästä ylös. Takana olevat raastoivat edessä olevia; nyrkit puivat ilmassa, kirouksia ja rukouksia kuului sekaisin kaikilla maailman kielillä. Vihdoin jättiläismäisen neekerin onnistui murtautua joukon läpi antamalla aimo nyrkiniskuja joka puolelle. Pari kolme kiepsahti kumoon ja jäi veteen makaamaan.

Neekeri sai sulun murtumaan. Joukko syöksyi huutaen ja raastaen toisiaan portaita ylös. Vain eräs nainen jäi toisista jäljelle. Hän pysähtyi ensimäiselle kuivalle porras-askeleelle, alkoi siinä hurjasti tanssia ja nauraa täyttä kurkkua. Vaahto pursui hänen suustaan ja hänen ruumiinsa vääntyi omituisesti. Lopulta hän viskautui veteen ja vajosi pohjaan.

Patterson värisi. Ylhäältä hän kuuli edelleen hirveää melua, aivankuin se olisi lähtenyt hulluinhuoneesta.

Vesi ulottui jo Pattersonin kainaloihin saakka hänen pyrkiessään portaille. Päästyään kuivalle täytyi hänen hetkeksi istahtaa: viimeisen puolentunnin mielenliikutus ja ruumiillinen ponnistus oli ollut liikaa tällekin terveelle ruumiinrakenteelle, ja hän tunsi syvää inhon ja vastenmielisyyden tunnetta.

Toisen luokan kävelykannella hän oli istahtanut nojatuoliin. Siellä oli aivan tyhjää; vain tupakkahuoneessa istuivat väsymättömät kortinpelaajat, jotka eivät edes kuolema silmiensä edessä malttaneet hillitä intohimoaan. Mutta ylimmällä kannella sen sijaan oli vilkasta elämää. Kuului jalkojen töminää, ja äkillinen laukaus sai yksinäisen miehen säpsähtämään.

— Rupeavatko he nyt murhaamaan toisiaankin? mutisi hän ja tuli samassa ajatelleeksi niitä hulluja, jotka hän oli päästänyt vapauteen. Eikö olisi ollut järkevämpää antaa heidän kuolla tuolla alhaalla, tuumi hän mielessään, jos heidän joka tapauksessa täytyi nyt kuolla? Mutta sisäinen ääni hyväksyi sittenkin hänen tekonsa.

Soittoa kuului kaukaa. — Reippaita poikia, nuo laivasoittajat, tuumi hän. He hukkuvat samoinkuin me muutkin, mutta viimeiseen asti he yrittivät rohkaista itseään ja meitä...

Hän ei epäillyt enää sitä, että jättiläislaiva todellakin uppoaisi ja veisi matkustajat mukanaan märkään, kylmään hautaansa. Vesihän kohosi nopeasti, pian se tunkeutuisi tännekin, missä hän istui. Yhdentekevää, tuumi hän, minulle on aivan yhdentekevää missä ja miten minä kuolen.

Hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kylmässä vedessä ja unitauti yllätti hänet, mikä käy aina vilustumisesta aiheutuvan kuoleman edellä. Hän sulki silmänsä. Epäselviä kuvia kulki hänen sisäisen silmänsä ohi, synkkiä ja kiusallisia kuvia entisiltä ajoilta, mutta myöskin valoisia ja onnellisia. Hänen vaimonsa kuva kohosi viimeksimainittujen keskellä. Hän huokasi tuskallisesti. Niin nuoresta ja kauniista vaimosta hänen tuli luopua! Hän oli ainoa nainen, jota hän koskaan oli rakastanut, ja tänä hetkenä hän rakasti häntä seitsenkertaisesti. Hymyillen hän kuolisi, jos hän yhden ainoan kerran vielä saisi pidellä häntä sylissään ja suudella hänen huuliaan, jotka niin useasti olivat tuottaneet hänelle huumaavaa onnea. Ääretön kaipaus täytti hänen sielunsa. Siten minä tahdon kuolla, tuumi hän, jumaloiden, rakastaen, polvistuen hänen eteensä...

Mutta samassa hän hyökkäsi pystyyn. Ponnistaen kaikki voimansa hän avasi silmänsä. Kesken kaipaustaan oli hänen itsesäilytysvaistonsa herännyt — mitäs, jos pelastus olisikin vielä mahdollinen!

Laiva oli vajonnut nopeasti näinä viime hetkinä. Aallot loiskivat jo kannen tasalla, nuoleskellen köysistöä. Keulapuolessa oli kansi märkänä. Monta minuuttia ei laiva enää voisi pysyä pystyssä. Se kallistui yhä pahemmin. Soitto kuului yhä lähempää. Nyt hän saattoi erottaa virren säveleen: »Lähemmä Herra sua...»

Mereltä kuului monenlaisia ääniä. Aivan laivan kyljessä kellui vene täynnään ihmisiä, jotka ääneti kulkivat kohtaloaan kohti. Ylimmältä kannelta syöksyi aika ajoin raskaita, mustia olentoja veteen, joskus useampiakin yhtä aikaa. Nuo ihmisparat toivoivat siten voivansa pelastua veneisiin, toiset taas eivät malttaneet odottaa kuolemaa laivassa. Edelliset huusivat koettaessaan pysytellä veden pinnalla; jälkimäiset painuivat äänettömästi pohjaan, pelkäämättä kuolemaa.

Patterson nousi juuri aurinkokannelle, kun kuului kauhean voimakas paukaus ikäänkuin valtameren helmasta. Tuo ääni huumasi kaikki aistit, tuntui siitä kuin olisi joutunut keskelle tulivuoren kitaa. Vielä toinenkin paukahdus, edellistä kovempi, sähkövalo sammui, ja laivan sydänkammioissa paukkui ja kuohui. Höyrykattilat olivat räjähtäneet ja murskanneet »Titanicin» kahtia. Etupuoli laivaa painui syvälle kadoten heti meren kitaan, peräpuoli kohosi pystyyn peräsimen ja propellien piirtäessä ilmaa.

Patterson kaatui suulleen, kun portaat hänen allaan äkkiä kallistuivat vaakasuoraan asentoon. Ja maatessaan oven takana, joka ilmanpainosta oli sulkeutunut, hän kummasteli tätä uutta luonnonihmettä, jota hän luuli aivohäiriöksi. Hän oli niin pyörällä päästään, ettei hän todellakaan tiennyt, oliko lattia katto vai seinät lattia. Kun hän vihdoin pääsi jaloilleen, huomasi hän, että kova paukahdus oli saattanut hänen korvansa lukkoon. Hän ei kuullut suorastaan mitään.

Nyt vesi alkoi lainehtia hänen ympärillään ja hänen oli pakko kiiruhtaa pois tästä loukosta. Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta kun portaat loppuivat, alkoi hän uida. Suurella vaivalla hän irtaantui köysistä, jotka olivat kiertyneet hänen ympärilleen kuin kuolettavat käärmeet. Vesi oli niin kylmää, että hän aluksi ei voinut hengittää. Hän koetti rauhoittua ja kääntyi siis selälleen. Tähdet loistivat hänen yläpuolellaan. Mutta heijastus veden pinnalla oli säröistä, liikkuvaa. Hän tiesi, mitä se merkitsi; sadottain ihmisiä taisteli vedessä elämästänsä samoinkuin hänkin, ja vaikka se lisäsi vaaraa, oli hän sittenkin kiitollinen äkillisestä kuuroudestaan, jotta hänen ei tarvinnut kuulla niitä hätähuutoja, jotka varmaankin kajahtivat hänen ympärillään näinä kauhun hetkinä.

Henry Patterson oli jo lapsena ollut reipas uimari. Uinti olikin oikeastaan ainoa urheilu, jota hän viime vuosinakin johdonmukaisesti oli harjoitellut. Pelastusvyö vain esti hänen liikkeitään, mutta hän käsitti sittenkin, että se myöhemmin, kun hänen voimansa olivat uupuneet, voisi olla hänelle hyväksi avuksi. Sen sijaan hän riisui yltään niin paljon vaatteita kuin mahdollista ja katseli ympärilleen. Pikimusta yö, jonka yläpuolella kaareutui yhtä pikimusta, joskin tähtikirkas taivas. Kaukana idässä oli valoisampi kajastus, mutta se näytti olevan niin kaukana, että tuntui siltä, kuin se ei koskaan ulettuisi tänne saakka. Vesi kuohui kuin koski hänen ympärillään. Ja kaukana häämöitti lukematon joukko pelastusveneitä, jotka kaikki pyrkivät valoa kohti.

Mutta vastakkaisella puolella piirsi »Titanicin» pystyyn kohonnut perä kuin korkea vuori taivaanlakea. Sen vajotessa syvyyteen veti se kaikki läheisyydessä olevat esineet ja olennot mukanaan pyörteeseen. Patterson tunsi äkkiä itseään vahvemman voiman vetävän häntä valtameren pohjattomaan syvyyteen, riistäen häneltä kokonaan tunnon sekä jäsentensä hallitsemiskyvyn. Hän pyöri ympäri ja painui alemmaksi, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Hän kolahti esineitä vastaan, jotka painuivat syvyyteen aivan kuin hänkin, ja pari kertaa hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi törmännyt ihmisruumiita vasten, jotka olivat yhtä avuttomia kuin hän itsekin. Tätä kesti loppumattomasti — tai ehkäpä vain muutamia minuutteja? Joka tapauksessa kyllin kauan, jotta hän sai kuoleman esimakua. Kun tuo imevä tunne vihdoin lakkasi, ponnisti hän voimiaan päästäkseen jälleen pinnalle, ja saatuaan päänsä ylös ja vetäessään ilmaa keuhkoihinsa, tunsi hän, ettei olisi tarvittu kuin jokunen silmänräpäys lisää, jotta hän ei enää olisi voinut hengittää.

Se huumaava onnentunne, joka valtaa hukkuvan, kun hän jälleen saa ilmaa keuhkoihinsa, antoi hänelle uusia voimia. Vähän matkan päässä hän näki veneen, ja voimakkain vedoin hän ui sitä kohti. Mutta se olikin kauempana kuin hän oli olettanut — voimat alkoivat väsyä, ja vähä väliä hänen täytyi takertua johonkin uiskentelevaan esineeseen. Sen sijaan hän karttoi ihmisiä ja kiersi heidän sivuitseen. Vaistomaisesti hän teki sen, itsesäilytysvaisto ohjasi häntä. Turhaan hän ei ollut lukenut haaksirikkoontuneista, jotka epätoivoissaan olivat takertuneet toisiin kiinni ja vetäneet ne mukanaan syvyyden.

Päästyään veneen tasalle hänen voimansa olivat lopussa. Hän tarttui kiinni sen reunaan, mutta päästi heti otteensa, sillä kova isku sattui hänen rystyihinsä. Hän käänsi suolaveden puoleksi samentamat silmänsä rukoillen veneessä olijoihin ja takertui uudelleen reunaan kiinni. Airo kohosi ilmaan ja laskeutui jälleen alas. Hän käsitti, että veneessä väiteltiin hänestä, oliko hän pelastettava vai eikö.

— Ottakaa minut veneeseen, pyysi hän, tai luuli ainakin pyytävänsä. Mutta vene heilahti pahasti hänen pidellessänsä siitä kiinni, ja helposti se voisikin kaatua kumoon, jos hän pyrkisi siihen. Lähinnä oleva mies uhkasi häntä, teki hurjia liikkeitä ja huusi, vaikkei hän voinutkaan kuulla mitä hän sanoi, ja monet koettivat irroittaa hänen käsiään. Mutta hän piti lujasti kiinni. Viha alkoi kuohua hänessä ja antoi hänelle jättiläisvoimat.

— Ottakaa minut veneeseen, tai kaadan sen kumoon! huusi hän.

Kiihoitus lisääntyi veneessä. Osoitettiin jotakin hänen takanaan — varmaankin toista ihmistä, jolla oli sama aikomus kuin hänelläkin.

Ja äkkiä airo kohosi jälleen.

— Petoja! oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin airo iski häntä päähän. Sormet irtaantuivat. Ja vajotessaan syvyyteen oli hän kuulevinaan ikäänkuin kosken kohinaa yläpuolellaan.

IV.

Pattersonin talo Sheridan roadin varrella oli yksi niistä tuhansista kodeista, joihin tieto »Titanicin» haaksirikosta toi surua ja epätoivoa. Viimeiseen asti mrs Patterson toivoi, että hänen miehensä olisi pelastuneitten parissa, ja yhdessä tuhansien muiden vaimojen, äitien ja tyttärien kanssa hän seisoi tuona unohtumattomana huhtikuun aamuna Valkoisen Tähtilinjan rantasillalla New-Yorkissa, kun »Carpathia» laski maihin pelastuneet haaksirikkoiset mukanaan. Mutta turhaan hän etsi miehensä rakkaita kasvojenpiirteitä niiden joukosta, jotka astuivat rantasillalle, ja yhtä tuloksettomat olivat kaikki hänen tiedustelunsa. Ei kukaan ollut nähnyt mr Pattersonia viimeisen tunnin kuluessa ennen »Titanicin» uppoamista.

Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän olisi saanut haudata miehensä ruumiin. Turha oli matka Halifaxiin ja kulku tunnettujen ja tuntemattomien loppumattoman pitkän rivin keskitse; ei ainoallakaan ollut kaivatun kasvoja. Kuolleet olivat haudanneet kuolleensa, ja hänen miehensä lepäsi nyt kaksi tuhatta jalkaa veden pinnan alapuolella valtameren pohjassa — hän oli yksi niistä 1.635:stä onnettomasta uhrista, jotka tässä merionnettomuudessa olivat tuhoutuneet koko maailman kauhuksi.

Kaikki, jotka joutuivat yhteyteen mrs Pattersonin kanssa tänä aikana, olivat pakoitetut tunnustamaan, että hän kesti ihmeellisesti onnettomuuttaan. Se on kyllä totta, että se, joka samoinkuin hänen veljensä, lääkäri, joka oli seurannut hänen mukanaan sekä New-Yorkiin että Halifaxiin, oli ollut tilaisuudessa tarkkaamaan häntä lähempää, epäilemättä olisi ollut sitä mieltä, että hänen levollisuutensa oli luonnotonta ja että siinä piili vaara. Tai huomioidentekijä olisi tehnyt sen johtopäätöksen, ettei puolisoiden suhde ollut hyvä ja että miehen äkillinen kuolema ei siis merkinnyt vaimolle suurempaa persoonallista menetystä. Ei kestänyt myöskään kauan, ennenkuin perhetuttavat tulivat surua valittamaan surutaloon ja ihmettelivät suuresti sitä välinpitämätöntä levollisuutta, jolla leski kantoi onnettomuuttaan, ja he vetivät siitä sen johtopäätöksen, ettei tämä avioliitto ollutkaan ollut niin onnellinen kuin he olivat luulleet. Ja siitä ei ollut pitkältäkään siihen otaksumiseen, että nuori leski ennen pitkää menisi uusiin naimisiin. Sillä kateellisimmankin hänen n.s. ystävättäristään täytyi myöntää, että Elinor Coyne Patterson sekä kauneudellaan että rikkaudellaan hyvinkin pian saisi viekoitelluksi miehen ansaansa. Mitä hänen kauneuteensa tuli, niin jotkut arvelivat, ettei hän koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt viiden vuoden avioliiton jälkeen. Ja mitä varallisuuteen tuli, niin kaikki tiesivät, että insinööri Patterson vainaja oli tarmollaan ja kyvyllään suuresti lisännyt Coynen suvun rikkautta, joka hänen appensa kuoltua oli langennut hänelle.