Part 1

language: Finnish

KUN MERI ANTOI OMANSA TAKAISIN

Kirj.

Gabriel Sanden

Suomentanut

Helmi Krohn

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

I.

— Upota, sanoitteko upota, herra, pisti pieni, kuiva englantilainen puheen väliin. Hän oli hermostuneen vilkas verrattuna useimpiin maanmiehiinsä ja hätkähti joka kerta, kun hän sanoi jotakin. — Ei pidä koskaan maalata pirua seinälle.

— Upota — loruja! sanoi kalpeanlihava amerikkalainen, joka istui mukavasti nojautuneena tuolissaan, jalat uunin ristikolla. Hänen huomattavin ominaisuutensa oli huolimaton velttous, mikä ilmeni myöskin hänen puheestaan... Saattoi huomata, että hän oli politikoitsija ja tottunut saamaan maksua joka sanastaan. — Loruja. Tämä laiva ei voi upota — _sen on aivan mahdoton upota_, hyvät herrat. Me olemme täällä yhtä hyvässä turvassa kuin kuivalla maalla.

— Myönnetään, hymyili kaljupäinen irlantilainen. — Ainakin yhtä hyvässä turvassa kuin New-Yorkissa. Kuinka monta tuhatta henkeä kuolikaan tapaturmaisesti viime vuonna New-Yorkin kaduilla? Luin siitä vastikään sanomalehdissä, mutta olen unohtanut.

Istuttiin tupakkasalongissa ryhmittäin ja juteltiin päivällisen jälkeen. Kamiinissa paloi tuli, ja herrat olivat ryhmittyneet sen ympärille. Sikaarien savu leijaili sinisenä pilvenä katossa, valaistus oli silmiähäikäisevä suuressa huoneessa, ja jolleivät jättiläislaivan voimakkaat koneet, ikäänkuin valtasuonen iskut, olisi värähyttäneet suunnatonta runkoa, hiljaa kilistelleet pöydällä olevia laseja sekä kruunujen kristalleja, olisi voinut luulla olevansa jossakin komeassa klubissa Piccadillyn tai Fifth Avenuen varrella. Ympäröivä komeus sekä säännöllinen, ikäänkuin pumpuliin kiedottu tykyttävä ääni vaikutti unettavasti matkustajiin; ja kun tanssisalista kuului silloin tällöin joitakin yksityisiä hiveleviä soiton tahteja, tuntuivat ne ikäänkuin kehtolaululta. Keskustelu sujuikin hiljaisesti. Ei kukaan huolinut olla älykäs näin heti päivällisen jälkeen; ihmiset puoleksi torkkuivat, imivät sikarejaan ja sanoivat silloin tällöin sanan kohteliaisuudesta matkatovereilleen, näille vieraille ihmisille, jotka valtamerenmatka oli tuominnut muutamaksi päiväksi yhteen ja jotka, niin pian kuin he pääsivät maihin, hajaantuivat joka ilman suuntaan tapaamatta koskaan enää toisiaan tässä maailmassa. Monet istuivat yksinäänkin, velttoina, uneliaina. Ensi päivinä laivan lähdettyä Southamptonista, oli vielä ollut jotakin uutta nähtävänä. »Titanic», maailman suurin ja kallisarvoisin höyrylaiva oli ensimäisellä matkallaan, siitä piti tulla oikea rekordimatka, ja laivassa oli paljonkin nähtävää. Mutta parin päivän kuluttua oli kaikki tämä uusikin, jonka piti hämmästyttää maailmaa, muuttunut vanhaksi ensimäisen luokan pohatoille, ja nyt sitä vain haukoteltiin toistensa seurassa. Laivassa oli koko joukko kuuluisuuksia sekä vanhasta että uudesta maailmasta — kauneudestaan tai rikkaudestaan tai skandaaleistaan kuuluisia naisia, monimiljonäärejä, joiden nimet kilahtelivat rahaa ja joita ikuisesti ympäröi ikäänkuin kultainen sädekehä, englantilaisia ylimyksiä, amerikkalaisia trustimagnaatteja, ja joukossa joitakin persoonallisuuksia, joiden kuuluisuus johtui muustakin kuin rahasta tai arvonimistä: kuuluisa taiteilija, tunnettu kirjailija, maailmantuttu sanomalehtimies. Sanalla sanoen valiojoukko, kahden maanosan hienoin matkailijaseura, jossa yksityiset henkilöt loistivat kuin auringot monine kiertotähtineen. Kamiinin ympärille kerääntyneen ryhmän keskipisteenä ei ollut hermostunut englantilainen, joskin hän matkailijana oli saavuttanut maailmanrekordin ja kiersi nyt viidettä kertaa maailman ympäri, ei myöskään amerikkalainen politikoitsija, vaan valkopartainen, lempeä vanha herra, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta pisti esiin kaksi ystävällistä silmää. Hän oli selaillut erästä aikakauslehteä ja kuunnellut puhetta puolella korvalla. Nyt hän nosti silmänsä lehdestä:

— Minä puolestani olen aina levollisempi valtamerellä kuin Lontoossa, sanoi hän. Kitty, pieni henkeni, on jo aikoja sitten ennustanut minulle, miten minä tulen kuolemaan — ja sen minä vain voin vakuuttaa teille, ettei se tapahdu merellä. Minulla on sitä paitsi vielä paljon koettavaa sitä ennen, sanoi hän täysin rauhallisena.

Hän saattoi varsin hyvin edellyttää, että kuuntelijat tunsivat »Kittyn, hänen pienen henkensä», sillä kuuluisan sanomalehtimiehen spiritistisistä kokemuksista kertoivat kaikki maailman sanomalehdet, ja useamman kerran oli pikku Kitty hennolla henkisormellaan ohjannut maailmanpolitiikan lankoja. Ei kukaan seurassa hymyillytkään tälle väitteelle, miten naiivilta se kuuluikin ukon suussa.

Hetken kuluttua sanoi joku:

— Missähän me nyt oikein olemme?

— Luultavasti Cap Racen tienoilla, vastasi eräs herroista.

— Cap Race, sanoi hermostunut englantilainen ja suoristi selkäänsä. Se on kriitillinen kohta! Baedekerittäkin teidän, että se on meren hautausmaa — vaarallisin kohta koko pohjoisosassa Atlantia.

Ja kenenkään kehottamatta hän alkoi kertoa niistä vaaroista, jotka uhkaavat laivoja täällä Newfoundlandin itäisimmässä kärjessä: usvista, vedenalaisista kareista, jäävuorista, koillismyrskyistä, jyrkistä rannoista, salakavalista virroista... Ja hän mainitsi joukon laivoja, jotka täällä olivat haaksirikkoutuneet. Se oli tuskallisen pitkä lista.

Yksin irlantilainenkin kävi vakavaksi. Hetken aikaa kuului vain koneitten jyskettä ja keskustelun mutinaa huoneen muista osista. Äkkiä sanoi politikoitsija:

— Noiden onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan pilata meidän mielialaamme. Ensiksikään ei tämä laiva voi upota; ajatelkaahan vain kaksinkertaisia pohjia, vedenpitäviä laipioita, j.n.e. Toiseksi ei jäävuorien aika vielä ole. Kolmanneksi on ilma selkeä eikä tuule...

— Ja neljänneksi meillä on yhtiön johtaja matkassa, puuttui irlantilainen puheeseen. Hän osoitti solakkaa, viiksiniekka-herraa, joka loikoili nojatuolissa vähän matkan päässä heistä. — Sehän on suurin varmuus.

— Haaksirikoista puhuttaessa, sanoi eräs herra, joka tähän mennessä ei ollut ottanut osaa keskusteluun, niin onhan täällä mr Patterson Chicagosta, joka oli mukana »Norjan» haaksirikossa kahdeksan vuotta sitten. Hän luullakseni osaisi kertoa.

Mr Patterson Chicagosta oli pitkä, vaaleaverinen herra, skandinaavi synnyltänsä. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hän näytti vanhemmalta. Tukka oli jo ohut otsalahdelmistaan, katse silmälasien takana tuntui pingoittuneelta ja samalla kuitenkin terävältä, niinkuin ihmisellä, joka on painiskellut kohtalonsa kanssa ja joka näkee edessään vielä monia vaikeuksia ja vaaroja. Mutta että hänellä oli tahdonlujuutta kylliksi voidakseen voittaa ne, kävi koko hänen olennostaan ilmi. Suun ympärillä oli tarmokas, luja piirre, ja leuka oli voimakas. Tuntui siltä kuin mies olisi ollut karaistua terästä.

— Ei siinä ole mitään kerrottavaa, sanoi hän vaatimattomasti. Jouduin sattumalta veneeseen, jonka eräs englantilainen pelasti lähellä St. Kilda-saarta. Suurimman osan aikaa olin tiedottomana, niin etten koko jutusta tiedä muuta kuin mitä myöhemmin kuulin.

— Onko mr Patterson norjalainen synnyltään? kysyi joku.

— En, suomalainen.

— Oletteko kauan oleskellut Amerikassa?

— Elokuussa kahdeksan vuotta. Olin ensi matkallani haaksirikon tapahtuessa.

— Mr Patterson on insinöörifirman Patterson & Kumpp. johtaja, sanoi samainen herra, joka ensiksi oli kääntynyt hänen puoleensa. — Kaikki teknikot tuntevat Pattersonin auttomaattisen kytkimen ja Pattersonin kuulalaakerin. Ja niinkuin kai tiedätte, tämä firma ensimäisenä osoitti Andien sähkösäteilyn olemassa-olon. Mr Patterson parhaillaan kokeilee tämän säteilyn käyttämistä teollisuuden hyväksi — luin siitä vastikään teknillisestä aikakauskirjasta.

Keskustelu siirtyi nyt teknillisiin kysymyksiin. Puheltiin niin kauan niistä luonnonrikkauksista, joita Amerikan vuorissa ja virroissa ja järvissä oli yhä käyttämättöminä, niin itsepä preerioillakin, jotta myöhäinen ilta oli jo käsissä, kun seura hajaantui hytteihinsä. Käytävässä he kohtasivat kaikkien suosiman kapteenin ja hänen kanssaan vaihdettiin muutamia leikillisiä sanoja.

— Muistakaa, että me olemme Cap Racen kohdalla, kapteeni, huudahti englantilainen, joka oli jo puolittain hissin oven sisäpuolella. Minä en halua vähääkään vaihtaa mukavaa vuodettani märkään makuusijaan mustekalojen ja muiden senkaltaisten hirviöiden parissa pari mailia merenpinnan alapuolella.

— Siinä tapauksessa me tekisimme seuraa toisillemme, mr Cunningham, myhäili kapteeni Smith, ja sehän on jonkunmoinen lohdutus, vai kuinka? Mutta voitte olla huoleti, lisäsi hän astuen kannelle johtavia portaita ylös, minä en ensi kertaa ohjaa laivaa tällä reitillä.

Se, joka tarkasteli merellä harmaantunutta karhua, saattoi huomata, että hänen leikkisä äänensävynsä ei pitänyt yhtä hänen ulkomuotonsa kanssa. Huolestunut varjo levisi hänen parrakkaille kasvoilleen. Sillä hän oli vastikään vastaanottanut langattoman sähkösanoman, jossa häntä varotettiin jäävuorilta.

Sinä yönä »Titanic» upposi.

II.

Henry Patterson ei ollut vielä nukahtanut, kun yhteentörmäys tapahtui, etupäässä siksi, että häntä oli häirinnyt hänen hyttitoverinsa, pitkäjalkainen, juttelias skotlantilainen, joka oli jokseenkin yhtä vanha kuin Patterson, mutta yhtä arkailematon ja tunkeileva kuin toinen oli hienotunteinen ja arka. Hänen nimensä oli Douglas, ja hetken aikaa hän oli seikkaperäisesti kertonut Pattersonille jalkapallopelistä, jota hän juuri oli pelannut kannella sähkövalossa. Patterson, joka ei koskaan ollut pelannut jalkapallopeliä, osoitti selvästi, ettei hän ollut siitä vähääkään huvitettu, mutta hänen yksitavuiset vastauksensa ja haukotuksensa eivät häirinneet toista vähääkään. Kädet taskuissa, hajareisin hän seisoi keskellä tilavaa hyttiä ja kesken puhettaan puhalsi sauhuja piipustaan, vaikka polttaminen oli hytissä kiellettyä. Kun laiva tärähti, keskeytti hän kertomuksensa ja otti piipun suustaan.

— Tunsitteko jotakin? kysyi hän alentaen vaistomaisesti ääntään.

— En, mitä sitten? Patterson, joka makasi vuoteessaan, ei ollut huomannut laivan vähäistä tärähdystä eikä hiljaista rasahtelua, joka oli alkuna maailman kauheimpaan merionnettomuuteen. Mutta hetken kuluttua hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja kuunteli. Tuntui siltä kuin jättiläiskäsi olisi vielä uudestaan ravistanut laivaa ja sitten naulannut sen kiinni paikoillensa. Korviin koski aivankuin kovan iskun jälkeen, kun suuret koneet lakkasivat käymästä, ja Pattersonista tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä olisi äkkiä lakannut sykkimästä. Ei pelosta, sillä hän ei pelännyt vähääkään — hän ei edes ymmärtänyt pelätä — mutta koneiden säännöllinen jyskytys oli näinä päivinä merellä niin erottamattomasti liittynyt matkustajien jokapäiväiseen elämään laivalla, että tuntui siltä kuin elämä ja aika äkkiä olisi pysähtynyt kulussaan, kun tämän jättiläisen voimakkaat valtasuoneniskut lakkasivat. Kaikki oli niin käsittämättömän ja salaperäisen hiljaista. Sitten äkkiä tuntui vielä voimakas värähdys laivan rungossa, koneet korahtelivat ja jyskähtelivät kumeasti, mutta ääni lakkasi taas yhtä nopeasti kuin se oli kuulunutkin. Kaikki oli nyt täysin äänetöntä.

— Yrittävät saada koneet käyntiin, nyökkäsi skotlantilainen päätään. Hän pisti piipun suuhunsa, imi ja puhalsi sauhuja, vaan ei suinkaan huomannut, ettei piipusta lähtenytkään mitään. Hän toisti kokeen pari kertaa ja hänen muuten niin ilmeettömille kasvoilleen levisi niin ihmettelevä ilme, että Pattersonin täytyi hymyillä.

— Mitähän se voi olla? mutisi skotlantilainen itsekseen.

— Olen liian väsynyt yrittääkseni edes arvailla, sanoi Patterson painautuen jälleen tyynylleen. Ehkäpä postilaiva on tullut vastaan. Tai sattunut mitätön konevaurio tai propellinsiipi rikkoutunut. Kunpa he saisivat koneen taas käyntiin, niin että voisi nukkua — hiljaisuus on hermostuttavampaa kuin pahin melu.

— Minä lyön vetoa, että olemme keskellä jäitä, sanoi mr Douglas. Ennenkuin läksin tänne alas oli ilma muuttunut kylmäksi kuin pohjoisnavalla, ja toinen perämies väitti nähneensä jäävuoren alihangan puolella. Me nauroimme hänelle tietenkin, mutta ehkäpä hän sittenkin oli oikeassa. Lanstonilla on kissan silmät; hän näkee pimeässäkin.

— Jäävuorten aika ei vielä ole käsissä. Ne ovat liikkeellä vasta toukokuussa. (Pattersonin ääni tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa: jätä minut rauhaan; tahdon nukkua!)

Nyt kuului käytävästä kiiruhtavia askeleita. Kauempaa kuului kolkutus, pari ovea avattiin ja suljettiin jälleen, ja sitten kajahti kaukaa ääni:

— Kenkäni! Kiiruhtakaa!

Aivan Patterson—Douglasin hytin oven takaa kuului naisen hätäinen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Miksi laiva ei kulje?

Ja edeskäyvän syvä ääni:

— Ei mitään vaaraa, rouva. Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua.

— Pukeutua, mitä hän sillä tarkoitti, huudahti Douglas. Menenpä katsomaan, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Ja samassa hän katosi ovesta.

Huoaten helpotuksesta Patterson kääntyi seinään. Nyt hän vihdoinkin saisi nukkua — vähän aikaa ainakin, kunnes tuo häikäilemätön mies palaisi takaisin.

Mutta miten olikaan, ei hän saanutkaan unesta kiinni. Käytävässä elämä yhä vilkastui, ja kannella hänen päänsä päällä kajahti kiiruhtavia askeleita — luultavasti laivamiesten, raudoitetuista koroista päättäen. Eikä vähintäkään koneen jyskinää, mutta sen sijaan kajahti ilmassa noiden sanojen kaiku, jotka olivat takertuneet hänen aivoihinsa: — Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua, rouva...

— Miksikä tuo mies ei kehottanut häntä nukkumaan, jollei mitään vaaraa ollut? tuumi Patterson äreänä. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta alkoi levottomuus kutkuttaa hänen hermojaan. Turhaa oli koettaakaan nukkua ennenkuin hän oli saanut selville, miksi laiva niin äkkiä oli pysähtynyt keskellä valtamerta, ja niinpä hän nousi vuoteeltaan.

Sillä aikaa kun hän puki päälleen aivan hitaasti ja rauhallisesti — hänellähän oli yllin kyllin aikaa! — palasi Douglas takaisin. Hän naurahti nähdessään toverinsa pystyssä:

— Te olisitte kernaasti voinut pysytellä vuoteessanne, sanoi hän. Ylhäällä on inhottavan kylmä, tulin vain hakemaan ulsteriani. Mutta kyllä sitä näkyä kannattaa katsella: kansi täynnään kevytpukuisia naisia, jotka eivät ole edes malttaneet kiertää hiuksiaan päälaelle. Ja voitteko ajatella, lady Dufford on unohtanut peruukkinsa hyttiin! Olen varma siitä, ettei hänen yömyssynsä alla ole kymmentäkään hiuskarvaa.

Naureskellen hän otti päällystakkinsa kaapista esille ja pani sen ylleen.

— Muistatteko mrs Darrellia? Kerroinhan teille, miten hän on keimaillut kanssani näinä päivinä — minun täytyi suorastaan pysytellä sellaisissa paikoissa, jonne hän ei voinut seurata mukanani. No niin! Minähän väitin koko ajan, että hän oli vähintäin kolmenkymmenenviiden, mutta nyt näenkin, että hän on yli neljänkymmenen. Kun hän huomasi minut kannella, pakeni hän heti hyttiinsä, eikä hän sieltä uskalla enää tulla näkyviin, vaikka laiva uppoaisikin. Hän hukkuu kuin rotta loukkoonsa, tuo naimahaluinen hupsu!

Hänen silmänsä loistivat iloa, kun hän poistui hytistä sanoen:

— Näkemiin kannella!

Hetken kuluttua edeskäypä kolkutti hytin ovelle.

— Olen saanut käskyn kutsua kaikki matkustajat kannelle, sanoi hän. Pelastusvyöt on pantava päälle.

Hän astui sisään ja irroitti korkkivyön muiden pelastuskojeitten parista.

— Mitä on tekeillä? Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Luultavasti, että me hukumme, herra, sanoi mies levollisesti. Me olemme törmänneet jäävuorta vastaan, eikä sitä koskaan voi tietää...

Kun Patterson hetkeä myöhemmin nousi ensimäisen luokan kävelykannelle, huomasi hän heti, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Pelastusveneitä laitettiin parhaillaan kuntoon, tosin suuremmatta kiireettä, mutta sellainen maakrapu kuin hänkin saattoi kuitenkin huomata, että se kävi kömpelösti. Muutamia upseereja kulki edestakaisin yrittäen näyttää rauhallisilta, ja koettaen siten vaikuttaa rauhoittavasti matkustajiinkin, jotka seisoivat pienemmissä ryhmissä siellä täällä. Luokkaero, josta muuten pidettiin niin tarkasti kiinni, oli nyt kokonaan kadonnut. Ruskeaihoisia italialaisia ja unkarilaisia siirtolaisia seisoi puolipukimissaan keskellä salonki- ja toisenluokan matkustajajoukkoa. Jotkut juutalaiset olivat keränneet kaiken omaisuutensa myttyihin. Lapset saivat suurta sekasortoa aikaan. Herätettyinä makeimmasta unestaan he itkivät ääneensä, mutta vanhempien huomio oli niin kokonaan kiintynyt suureen elämän ja kuoleman kysymykseen, ettei heillä ollut aikaa rauhoittaa pienokaisia. Jossakin ryhmässä vallitsi mitä parhain mieliala; naurettiin ja puhuttiin äänekkäästi ja pidettiin kaikkia varokeinoja aivan tarpeettomina, jonkinmoisena pilana vain päällystön puolelta. Keulassa seisoi joukko heittäen toistensa päälle jääpalasia, joita oli kannelle kimmonnut yhteentörmäyksessä. Kapteeni seisoi levollisena ja topakkana komentosillalla huutotorvi suun edessä ja käsi sähkölennätinkoneella. Ensimäinen upseeri Murdock astui ohitse ja nyökkäsi toverillisesti Pattersonille; he olivat useasti keskustelleet matkan kuluessa ja oppineet panemaan toisiinsa suurta arvoa, niinkuin kaksi teknikkoa ainakin. Mutta koko se näky, joka kohtasi Pattersonia kannella, ei tehnyt häneen todellisen vaaran vaikutusta, eikä hän tullut Murdockiltakaan kysyneeksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täällähän ihmiset laskivat leikkiä; vieläpä keimailivatkin yhdessä niinkuin tavallisesti — kukapa olisi laskenut leikkiä tai keimaillut kuolema silmien edessä?

Nuoriso nauroi makeasti useille matkustajille, joiden ulkomuoto oli silmiinpistävästi muuttunut sen jälkeen kuin he olivat nähneet toisensa iltakävelyllä kannella, tanssisalissa, kahvipengermällä tai jossakin suojaisessa nurkassa, jommoisia laivassa oli kosolta. Muutos oli muutamissa niin täydellinen, että heitä vain vaivalla saattoi tuntea. Niinpä Pattersonkaan ei ensi hetkessä tuntenut miestä, joka seisoi hänen edessään ja laski kätensä raskaasti hänen olkapäälleen. Vasta äänestä hän tunsi hänet amerikkalaiseksi senaattoriksi.

— Hauska intermezzo, vai mitä, mr Patterson? Muistuttaa hiukan »Norjan» haaksirikkoa, vai mitä? Te olette levollinen, te olette jo aikaisemmin kokenut pahempaakin, ja te olette puettu, — sehän on pääasia. Mutta katsokaahan minua — puvustani päättäen olen oikea jänishousu. Kaikki on vaimoni, mrs McFaddenin syytä. Hänellä oli niin hirveä kiire päästä kannelle. Ja kun minä äsken aioin mennä alas ottamaan hiukan enemmän päälleni, ei minua päästetty: ei kukaan saa mennä kannen alle. Eikö se ole merkillistä? En muista edes, suljinko hyttini kiireessä.

Pattersonin täytyi hymyillä vasten tahtoansa. Tuo roteva olento hänen edessään teki luonnottoman vaikutuksen merkillisessä puvussaan. Taivaansinisten alusvaatteittensa päällä hänellä oli päällystakki, ja sen yllä varmaankin viime hetkessä heitetty laivan huopapeite, jonka poimut eivät lainkaan olleet järjestetyt yhtä akateemisesti ja kunnioitusta herättävästi kuin vanhojen roomalaisten senaattorien toogat. Pattersonista tuntui siltä, kuin mr McFadden olisi syyttänyt aviopuolisonsa kiirettä vain peittääkseen siten oman pelkonsa. Ja sittenkin sama herra pari tuntia sitten oli vakuuttanut, ettei mikään olisi sen mahdottomampaa kuin »Titanicin» uppoaminen.

Nyt yhtyi pari herraa heihin. Pieni, kuiva englantilainen oli niin hermostunut, että hän suorastaan tanssi neekeritanssia ja huitoi käsiään, kun hän äkkiä sanoi:

— Me uppoamme, sehän on selvää! Puhuin äsken kapteeni Smithin kanssa, ja hän myönsi, että laiva oli saanut vuodon. Se on ääretön skandaali! Maailman suurin höyrylaiva saa vuodon ensimäisellä matkallaan — uppoo ehkä meren pohjaan kuin pieni vene. Se on häpeällistä! Jos se olisi amerikkalainen laiva, niin voisi olettaa mitä hyvänsä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi se on englantilainen, ja häpeä kohtaa koko maatamme. Ismayn tuolla — hän osoitti erästä herraa, joka keskusteli pelastusveneitten ääressä erään upseerin kanssa — ei olisi pitänyt sallia täyttä vauhtia jäävyöhykkeessä; se oli typerän rohkeaa, puolustamatonta. Jos me suoriudumme tästä hengissä, niin kylläpä minä tahdon puhua hänen kanssaan pari sanaa kahdenkesken.

— Tästä tulee rekordimatka, sanoi irlantilainen. Kun minä tilasin pilettini — se oli joulun tienoissa — sanottiin minulle, että tarkoituksena oli suorittaa matka vajaassa neljässä vuorokaudessa.

— Rekordi sinne ja rekordi tänne, mutisi McFadden, — minä en pane henkeäni alttiiksi typerän rekordin vuoksi. Ja mitä siihen tulee, ettei laiva ole amerikkalainen, niin olisin paljoa rauhallisempi jos se sitä olisi.

Molemmat herrat keskustelivat tästä asiasta hyvin kiivaasti, kun Douglas lähestyi heitä.

— Oletteko huomanneet, että kansi on kallellaan? kysyi hän. Keularuumassa on jo vettä.

Kansi oli todellakin jo kallellaan. Keula oli vajonnut sen verran, että sen saattoi selvästi huomata. Mitä se merkitsi niin pitkälle laivalle kuin »Titanicille», sitä ei kukaan näistä herroista voinut täysin käsittää, mutta tämä huomio teki heidät kuitenkin hiukan levottomiksi. Englantilainen hyökkäsi käsiään huitoen mr Ismayn, Valkoisen Tähtilinjan johtajan luo, joka kulki heidän ohitseen. Toiset vetäytyivät lähemmäksi laivan reunaa.

Yö oli kirkas ja ihana. Tähdet kuvastuivat veteen, joka lepäsi peilikirkkaana. Opaalinvärisenä kimalteli ajojää keskellä mustaa syvyyttä. Patterson silmäsi veteen laivan reunan yli, ja syvä alakuloisuus sai hänessä vallan. Hän ei kuullut enää mitä muut sanoivat, hänen ajatuksensa kiitivät valtameren yli Chicagoon, missä hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä odottivat häntä kotiin pitkältä matkalta. Mikä oli tarkoituksena, kun hän kahdeksan vuotta sitten pelastui ollessaan elämän kynnyksellä, jos hän hukkuisi nyt, kun kaksi olentoa oli häneen sidottu kaikkein voimakkaimmilla rakkauden siteillä? Miehuullisesti hän oli taistellut luodakseen oman kohtalonsa — ja nyt yksi noista syvyydessä väijyvistä valkeista kummituksista ehkäisi kaikki hänen suunnitelmansa, teki tyhjäksi kaikki hänen ponnistuksensa ja lopettaisi elämän, joka alkoi olla niin monelle hyödyksi. Mieletöntä ja tarkoituksetonta se oli — sokean kohtalon leikkiä, kohtalon, jota vastaan hän kaikin voimin oli taistellut ja jonka hän nyt oli voittanut. Jos kohtalo olisi saanut mennä omia teitään, niin kulkisi hän nyt auran kurjessa kotitalossaan itäisellä Uudellamaalla, sidottuna sekä ruumiineen että sieluineen maakamaraan, näkemättä sen laajemmalle, kuin minkä silmä kotipihalta selitti. Sen sivistyksen rikkauden ja aseman, jonka hän näinä kahdeksana vuonna oli saavuttanut vieraassa maassa, hän arvioi suureksi, ehkei niin suureksi niiden itsensä vuoksi, mutta ne olivat luoneet hänen avio-onnensa ja kolmen ihmisen elämän perustan. Seisoessaan nyt siinä ja tähystellessään pimeään syvyyteen, joka mahdollisesti nielisi hänet kitaansa, myönsi hän ensi kertaa itselleen, ettei hän olisi saavuttanut nykyistä asemaansa, jollei nainen olisi kannustanut häntä taistelusta taisteluun, mutta myös voitosta voittoon. Jollei toivo voittaa omakseen tuo nainen olisi ylläpitänyt häntä, olisi hän varmaankin pysähtynyt puolitiehen ja tyytynyt muruihin elämän pöydältä. Ja nyt, kun hän vähällä oli kadottaa kaikki, tunsi hän itsensä kovin heikoksi ja välinpitämättömäksi. Tässä taistelu oli turha. Tässä hänen täytyi heittäytyä kohtalon valtaan, ja se tieto vaimensi hänen voimaansa. Jos jokin kaatuva esine olisi uhannut häntä ja hän tekemällä vähäisen liikkeen olisi voinut välttää vaaran, hän tuskin sittenkään olisi tehnyt sitä liikettä. Itsesäilytysvaisto uinui hänessä. Hän oli välinpitämätön kaiken suhteen.

— Naiset ja lapset veneihin!

Komento kajahti terävänä keskellä hälinää, joka hetkeksi vaikeni. Ihmiset eivät kuitenkaan kiiruhtaneet veneisiin. Kaikki kävi rauhallisesti ja hitaasti. Useimmat eivät vielä nytkään käsittäneet vaaran suuruutta, ja osa naisista oli väkipakolla ajettava veneisiin, jotka näyttivät kovin pieniltä jättiläismäisen laivan rinnalla.