Part 7

"Hiljaa, Charlotte." Neiti Thornhill laski pehmoisen kätensä leppeästi tyynnytellen kuumalle otsalle. "Sinua ei eroiteta, lapseni, mutta sinun on luvattava, ettet enää riko järjestystä. Toivoisin sinun käsittävän, että nämä säännöt, jotka tuntuvat niin väsyttäviltä, ovat kaikkein parasta sinunlaisillesi luonteille. Koeta nyt nuoruudessasi alistua terveelliseen pakkoon, niin kerran kiitollisena tunnustat, kuinka hyvää se oli."

Nämä niin tyynesti lausutut sanat löysivät vastakaikua Charlotten ylpeässä, levottomassa sydämessä, ja jäivät sinne pitkäksi aikaa. Yksitoikkoisena ja ikävänäkin opisto oli ainoa todellinen koti, minkä hän koskaan oli tuntenut, ja hän rakasti sitä samalla kun hän uhmaili sen lakeja ja nauroi sen asukkaiden tavoille. Hän ivasi usein sellaista, mitä hän rakasti; mutta Charlotten ivan takana piili kyyneleitä, niinkuin muutamien ihmisten kyyneleiden takana on ivaa.

Hän painautui äänettömästi pieneen valkoiseen vuoteeseensa ja tarkkasi neiti Thornhillin siroa vartaloa tämän liikkuessa hiljaa huoneessa. Miten kauniilta näyttikään opettajatar kalpeine kasvoineen ja tukka höllällä! Charlotte tunsi, ettei hän ansainnut Una Thornhillin kaltaista ystävää; ja kuitenkin, jos tuo ystävä olisi ollut hituistakaan vähemmän lempeä, tyttö olisi tunnustuksensa jälkeen tullut kovaksi ja katkeraksi.

Mutta ei ollut mitään katkeruutta kyynelissä, jotka kostuttivat hänen pielustaan ennenkuin hän nukahti. Hän katui -- katui todella kaikkea pahaa, minkä oli tehnyt; ja hänen mielensä täyttyi surullisista ja kuitenkin toivehikkaista ajatuksista. Hän oli päättänyt korvata tuskan, minkä Jennet oli kärsinyt; vastaisuudessa hän olisi Jennetin puolustaja ja uskollinen ystävä. Hän koetti keksiä jotakin sopivaa lahjaa Jennetille ja oli jo melkein valinnut rubiinisormuksen, kun hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän leijaili pois rauhalliseen unenmaahan.

Mutta Jennetille itselleen, joka lepäsi silmät avoinna neiti Sandin huoneen ylimääräisessä vuoteessa, yö tuntui pitemmältä ja synkemmältä kuin yksikään muu yö hänen elämässään.

Neiti Sand pysyi juron äänettömänä, minkä vaitiolon vain silloin tällöin keskeytti yskähdys, joka Jennetistä kuulosti karmealta ja tuomitsevalta ja kiusasi häntä sanomattomasti. Hänestä tuntui, että puhuttelemisen asemesta hänelle yskittiin, ja vihdoin hänen osakseen tullut kohtelu alkoi häntä närkästyttää, ja hän alkoi mielessään käydä melkein yhtä hillittömäksi kuin Charlotte samanlaisissa olosuhteissa olisi ollut. Tietäen joutuneensa halpamaisen juonen uhriksi hän kyseli itseltään, oliko viisasta enää jäädä opistoon. Neiti Sand, hän ajatteli, oli hänen piintynyt vihollisensa, useimmat tytöt karttoivat häntä hänen tietämättään miksi, ja nyt näytti siltä, että rouva Mayfield oli valmis uskomaan kaikkea, mikä oli hänelle epäedullista.

-- Oh, -- huoahti hän levottomasti heitellen itseään vuoteessaan, -- kunpa vain minulla olisi rohkeutta nousta ylös ja paeta yön selkään. Mitähän ne minulle huomenna tekevät?

18. luku.

Helmaystävät.

Kun aamiainen oli syöty, rouva Mayfieldiä ei näkynyt tavallisella paikallaan kouluhuoneessa. Neiti Sandkin oli poissa ja samaten Jennet Fowler. Mutta neiti Thornhill oli saapuvilla, ja Pamela Ryen mielestä hän näytti iloisemmalta.

-- Mitähän lienee tapahtunut? -- ajatteli Pamela, jota kiusasi tietoisuus siitä, että hänellä oli Charlotten avaimet taskussaan. -- Onko mahdollista, että Charlotte epäilee minua? Tietysti hän kuulee Jennetin häpeästä, ja minä kerron hänelle jättäneeni kirjat johonkin, mistä Jennet ne löysi lukeakseen. Ja vaikka... vaikka hän uskoisi pahintakin, hän itsensä tähden on kavahtava hiiskumasta sanakaan.

Vähää myöhemmin neiti Sand ja Jennet astuivat yhdessä kouluhuoneeseen, edellinen näyttäen vähän toisenlaiselta, vähemmän kankealta ja viralliselta kuin tavallista ja jälkimäinen kovin kalpealta. Rouva Mayfield seurasi, ja päivän tehtävät menivät tavallista uraansa. Mutta se oli Pamelalle pitkä aamukausi, ja hänen monet muistamattomuutensa tuottivat hänelle muutamia ankaria huomautuksia. Kun kello tuli kaksitoista, tytöt päästettiin vapaiksi tuntia ennen aikaista päivällistään, ja silloin rouva Mayfield viittasi Pamela Ryelle.

Tyttö tiesi, että molemmat englantilaiset opettajattaret tutkivasti tarkkasivat hänen kasvojansa, ja hän tiesi myöskin, että hän itse kalpeni pelon aiheuttamasta huimauksesta. Hän meni rouva Mayfieldin luo jonkinlaisin epätoivon tuntein, mutta johtajatar lausui vain muutamia jokapäiväisiä sanoja.

"Neiti Rye", sanoi hän kylmästi, "sinä lainasit lauantaina Charlotte Ashleyn avaimet. Mene leposuojaan ja anna ne hänelle heti takaisin."

Jos katse ja äänensävy eivät olisi olleet niin kylmät ja ankarat, Pamela olisi tuntenut tavatonta huojennusta. Mutta hänen mennessään ulos oppisalista kaikki hänen pelkonsa palasi täysivoimaisena.

Miksi oli Charlotte ilmoittanut rouva Mayfieldille, että avaimet olivat lainatut? Pamelan sydän kutistui hänen kiertäessään pyhätön oven ripaa, ja häntä kammotti joutua katselemaan ystäväänsä kasvoista kasvoihin. Ystäväänsä! Kaikki heidän koulutoverinsa olivat yksimielisesti nimittäneet näitä kahta "ystäviksi", mutta heidän liittonsa ei ollut koskaan ollut kiinteintä laatua. He olivat olleet tovereita ilkivaltaisuudessa, yhdessä punoneet koulutyttöjen juonia, mutta heidän tuttavuutensa ei ollut koskaan kohonnut sydämelliseksi ystävyydeksi ja nyt se oli hyvin lähellä loppuansa.

Charlotten jalka oli paranemaan päin, ja hän oli siirtynyt vuoteesta nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat käännetyt ovea kohti hänen istuessaan takkavalkean edessä kirja helmassa. Kun Pamela puolittain arasti astui sisään, hänen katseensa kohtasi noiden tummien silmien ylpeän säihkyn, ja hän valmistautui hiljaa pahimpaan.

"Sinä olet siis tullut tuomaan avaimeni takaisin", virkkoi Charlotte ylväimpään sävyynsä. "Olen pahoillani, että ne sinulle lainasin. Tämä on ensi kerta, kun mitään minulle kuuluvaa on käytetty halpamaisiin tarkoituksiin."

"En ymmärrä sinua", vastasi Pamela laskien avaimet pöydälle ja kääntyen pois.

"Ymmärrät kyllä. Koska kukaan ei nähnyt sinun panevan kirjaa Jennetin kirstuun, pääset luultavasti rangaistuksesta vapaaksi. Joillekuille sinun asemassasi rangaistus tuottaisi kevennystä, mutta sinä olet tietääkseni kyllin halpamielinen iloitaksesi siitä, että sen vältät."

"En tiedä, mitä tarkoitat", mutisi Pamela poistuen kiireisesti ja sulkien oven jälkeensä.

Osoittautui että Charlotte oli oikeassa. Pamela vältti todellakin rangaistuksen. Asia vaiennettiin, eivätkä sen todellista laitaa koskaan saaneet tietää ne oppilaat, joita se ei koskenut. Kului muutamia päiviä, ja sitten Charlotte Ashley palasi paikalleen kouluhuoneessa ja esiintyi nyttemmin tovereilleen entisestään erilaisena.

Kaikki tunsivat hänet nyt Jennet Fowlerin ystävänä ja uskollisena liittolaisena. Tämän ystävyyden julkinen osoittaminen ei näyttänyt ensinkään naurettavalta; sillä kaiken, minkä Charlotte teki, hän teki ominaisella viehkeydellään. Hän ei välittänyt siitä, että jotkut tytöt muistuttivat hänelle hänen aikaisempia ennakkoluulojaan Jennetiä kohtaan ja virnistelivät muutokselle. "Ellemme koskaan muuttuisi, täytyisi meidän pysyä erehdyksissämme", sanoi hän vastaukseksi syytökseen häilyväisyydestä.

Jennetille oli opisto äkkiä aivan muuttunut; se ei enää ollut muukalaisten maailmaa, missä kaikki olivat ylpeitä ja kylmiä, vaan siitä oli tullut päiväpaisteinen, ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä säteilevä koti. Ja juuri Charlotte loi ujon, arastelevan tytön ympärille uuden ilmakehän, minkä lämmössä ja hempeydessä Jennet pian alkoi kukoistaa kuin ruusu.

"Mitä nyt ajattelette Jennet Fowlerista, neiti Thornhill", kysyi Charlotte riemuissaan eräänä päivänä. "Eikö hän ole kaunis? Nyt kun hän on jättänyt suremiset ja jöröttelyt, ei voi olla häntä ihailematta pitkin päivää."

"Kyllä", vastasi neiti Thornhill hymyillen. "Eikä voi olla havaitsematta, mikä voima Charlotte Ashleyllä on. Ah, Charlotte, kykyä kirkastuttaa toisten elämää ei suinkaan voi liian usein käyttää. Olen iloinen nähdessäni, että vihdoinkin olet käyttänyt sitä hyvään tarkoitukseen!"

Juuri se, mitä neiti Thornhill oli halunnut nähdä, oli todella tapahtunut. Nämä kaksi tyttöä, jotka kumpikin olivat hänelle rakkaat, olivat tehneet liiton, mistä koitui molemminpuolista hyvää. Melkein synkkämielisyyteen taipuva vakavuus, joka kuului Fowlerin tyttöjen luonteenominaisuuksiin, hälveni nyt vähitellen Jennetistä Charlotten päiväpaisteisen tenhovoiman vaikutuksesta. Jennet hymyili useammin, hänessä alkoi kehittyä tyyntä iloisuutta, ja opistotoverien seura alkoi hänestä tuntua kodikkaalta. Tietämättään hän myöskin oli hyödyksi Charlottelle, toimien terveellisenä pidäkkeenä, milloin hänen huimapäinen ystävänsä oli taipuvainen luvattomiin vallattomuuden purskahduksiin.

Molemmat tytöt pysyttelivät tyynesti erillään Pamela Ryestä, välttäen pienintäkin avoimen vihollisuuden merkkiä. Sen koommin ei enää mainittu Jennetin kirstusta löydettyä romaania, mutta Pamela tunsi, että totuus tiedettiin ja että johtajatar oli menettänyt kaiken luottamuksensa häneen. Hän ymmärsi varsin hyvin sen juron kohteliaisuuden, mitä neiti Sand hänelle osoitti, ja tiesi, mikä jäädytti neiti Thornhillin hauskan sävyn, milloin tuolla opettajattarella oli hänelle jotakin sanottavaa. Mitä Charlotteen ja Jennetiin tuli, hän julisti, että näiden ystävyys ennen pitkää loppuisi katkeraan riitaan; se oli muka liian tulinen kestääkseen ja johtui ainoastaan jostakin Charlotten lukemattomista oikuista. Mutta hänen ennustelunsa näkyivät tekevän häntä ympäröiviin tovereihin varsin vähäisen vaikutuksen, eivätkä taitavimmatkaan salaviittaukset kyenneet järkyttämään Charlotten suosiota koulussa.

Itsekseen Pamela päätti, että hän oli saanut aivan tarpeeksensa opistosta, ja hänen kirjoiteltuaan useita kirjeitä ystävilleen, tuli yleisesti tunnetuksi, että hän joulun tienoissa jättäisi Pyhän Annan tyttökoulun.

Eräänä päivänä Charlotte Ashley toi ystävälleen Jennetille sormuksen ja pyysi häntä käyttämään sitä "koulutuntien väliajoilla". Se oli rubiinisormus, ja Jennet katseli tuota tummanpunaista kiveä hyvin ihastuneena ja piti sitä kaikkea muuta maallista omaisuuttaan arvokkaampana. Vähän sen jälkeen, kun lahja oli annettu ja vastaanotettu, Charlotte istahti pöytänsä ääreen ja kyhäsi kirjeen veljellensä kapteeni Ashleylle.

"Rakas Nigel (niin kuului kirje),

Olen lahjoittanut pois rubiinisormuksen, minkä annoit minulle viime syntymäpäivänäni. Älä ole minulle siitä vihainen, vaan katselehan sen tytön valokuvaa, jonka sormea se nyt somistaa. En eläissäni, Nigel, ole pitänyt mistään tytöstä niin paljoa. Kenties johtuu se siitä, että hän on niin peräti erilainen kuin minä -- niin arvokas ja kuitenkin vaatimaton, niin herttainen ja silti vakava. Minusta hän on oikea puritanilaisneidon Priscillan perikuva. Hän on kotoisin etäisestä maalaiskylästä ja voi kuvitella, että

majan köyhänki, vaattehet halvat, kaunihiks kauneus sen, rikkahaks lempensä luo.

Hellä sisaresi Charlotte.

J.K. -- Ole hyvä ja palauta valokuva."

Vastaus saapui ensi postissa ja kuului näin:

"Rakas Charlotte, --

Jos Priscilla oli edes puoliksi niin kaunis kuin uusi ystäväsi, oli John Alden onnellinen mies. Suon sinulle anteeksi, että luovuit sormuksesta, jos sallit minun pitää valokuvan.

Hellästi rakastava veljesi Nigel Ashley."

19. luku.

Kohtaloiden kirja.

Marraskuun viidentenätoista oli neiti Thornhillin syntymäpäivä, ja hän oli niin hartaasti anonut iltapäivä-lupaa tytöille, että johtajatar oli hänen pyyntöönsä suostunut. Oli juhlallinen teenjuonti. Virkistyshuoneen pitkä pöytä oli koristettu vihreillä köynnöksillä, jotka ranskankielen opettajattaren taiteelliset kädet olivat järjestäneet; sillä, kuten hänen koko kansaansa, häntäkin tenhosi kaikki, missä oli jotain juhlaan vivahtavaa. Neiti Sandkin näkyi kerran tahtovan unohtaa kurin ja antautua hetken tunnelmaan; ja jokaisella oli kemujen toimeenpanijalle ystävällisiä katseita ja sydämellisiä sanoja.

Myöhemmin he kaikki kerääntyivät hilpeissä ryhmissä koulusaliin, joka oli hyvin lämmitetty ja valaistu, ja yhtyivät leikkimään vanhanaikaisia leikkejä. Se ilta oli tulevina vuosina säilyvä monen mielessä tuoreen, nuorekkaan riemun hetkenä, vapaana murheen kosketuksesta, joka niin usein painostaa myöhemmän elämän iloja.

Vihdoin, kun he olivat väsyneet karkeloimiseen ja kaikki halusivat hetkisen rauhallista lepoa, neiti Thornhill toi pienen pöydän avaran huoneen keskelle ja asetti sille juhtinahkaisiin kansiin sidotun albumin.

"Kuulkaa", sanoi hän istahtaen tuolille pöydän ääreen. "Tämä on minun kohtaloni kirja. Se sisältää kolmesataakuusikymmentäviisi värsyä -- yhden jokaiselle vuoden päivälle. Kaikki ovat aivan alkuperäisiä, eikä niitä koskaan ole missään muussa kokoelmassa käytetty. Tahtooko joku valita numeron ja tietää kohtalonsa?"

Kaikki vastasivat kysymykseen yhteen ääneen ja hyökkäsivät kilvan pientä pöytää kohti. Mutta hymyillen ja heilauttaen kättään ennustajatar viittasi innokkaan joukon peräytymään.

"Oraakkeli voi puhua vain yhdelle kerrallaan", sanoi hän vakavasti. "Teidän on tultava yksitellen. Kuka tahtoo olla ensimäinen?"

Seurasi hetkisen pysähdys. Useimmilla nuorilla on jonkun verran taipumusta taikauskoon, ja kaikki, mikä tuntuu ennustamiselta, viehättää omituisesti tyttöjä. Sitäpaitsi olivat he nyt oikeassa mielentilassa ollakseen vakaville vaikutuksille alttiita -- hiukan väsyneitä riemun ja karkelon jälkeen ja kuitenkin kyllin kiihtyneitä sovittaakseen jokapäiväisiin asioihin uuden sisällön. Mutta epäröimistä ei kestänyt pitkälti, ja useat kädet työnsivät esille Agnes Quintonin, joka oli laitoksen vanhimpia ja vakavimpia oppilaita. Hän astui hiljaa esille hänelle ominaisella vitkastelevalla tavalla ja mainitsi numeron seitsemänkymmentäseitsemän.

Neiti Thornhill avasi kirjan, eikä muutamaan sekuntiin kuulunut muuta ääntä kuin lehtien kahina. Sitten hän alkoi lukea tyynellä, lempeällä ja täysin selvällä äänellä:

"Ain' etsi seuraa ihmislapsien, sun elos ihanampaa silloin on; sä jätä hämyn piiri hallainen, tee työtä, aherra, oo pelvoton, niin moni askeleitas siunaapi, ja Herra sinut lepoon johtavi."

Kun kirkas ääni oli vaiennut, syntyi uusi hiljaisuus -- niin syvä, että melkein olisi luullut enkelin puhuneen. Kaikki vanhemmat tytöt, jotka tieten tai tietämättään tutkivat toistensa luonteita, tunsivat, että värsy erityisesti soveltui sille, jolle se osui. Luonteeltaan hiljainen ja mietiskelevä Agnes Quinton oli ruumiinrakenteeltaankin hento, ja hänen elämäänsä oli aina suojattu ja sitä tarvitsisi vastakin suojata. Hänelle ei näkynyt olevan tarjolla iloa, vaan tyyntä rauhaa. Hän välitti vähän tovereistaan ja näiden hommista, kulkien tasaista tietään ajattelemattakaan erästä vanhaa ohjetta, joka käskee riemuitsemaan riemuitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Hän oli rikas, mutta harvoin näkyi hänen mieleensä juolahtavan, että oli köyhiäkin. Hänellä oli hellä luonto, mutta hänen päähänsä ei koskaan pälkähtänyt sääliä niitä, jotka olivat jokaisen intohimon tuulenpuuskan ajeltavina. Kaikki hänestä pitivät, mutta kukaan ei häntä suuresti rakastanut. Näin hän liikkui koulutoveriensa keskellä kuin varjo, jota heidän yhteiset inhimilliset surunsa tai ilonsa eivät liikuttaneet.

Kukaan ei koskaan saanut tietää, oliko värsy herättänyt hänen raukeassa sielussaan ajatuksia ja tunteita. Hitain askelin ja levollisin kasvoin, kuten aina, hän palasi paikalleen takkavalkean ääreen; ja sitte kun muiden tyttöjen parvessa oli hiukan kuiskailtu, Jennet Fowler astui ujosti pöydän luo.

"Minä valitsen numeron viisi", virkkoi hän arasti.

Taas kahisivat lehdet hiljaa äänettömyydessä, ja jotkut luulottelivat neiti Thornhillin äänen hiukan värisseen, kun hän luki:

"Ma katson yrttimaahas: siellä nään, ah, parhaan kukan tuhottuna, tarhan pään; mutt' aina luota Luojan johtohon, niin ruusuillas viel' uusi hohto on. Kas, näen sinut elon syksyllä ikikukkain kruunun seppelöimänä!"

"Mutta ensin täytyy kukan tuhoutua!" sanoi Jennet, puhuen väkinäisesti ja katsahtaen lukijaan laajentunein silmin.

"Rakas Jennet, jokaisessa puutarhassa täytyy olla muutamia tuhotuita kukkia", vastasi neiti Thornhill. "Jos oraakkeli olisi luvannut sinulle täydellisen vapauden surusta, et varmaankaan olisi sitä uskonut."

"En." Jennetin kasvot näkyivät heijastavan opettajattaren rauhoittavaa hymyä. "Minä pidän niistä säkeistä hyvin paljon", lisäsi hän astuen poispäin, "ja olen ajatteleva niitä usein".

Vakavuuden varjo, joka nopeasti hiipi tyttöparveen, näkyi melkein haihtuvan, kun Charlotte Ashley astui pöydän ääreen koomillinen alistuminen kasvoillaan.

"Minä valitsen seitsemän, luvuista täydellisimmän", alotti hän. "Enpä siksi, että odotan sen tuovan itselleni paljoa hyvää. Jos sellaista viatonta olentoa kuin Jennetiä, joka ei tee kellekään pahaa, uhataan kuihtuneilla kukkasilla, on epäilemättä jotakin kauheata varastossa minunlaiselleni horjahtelevalle ja vallattomalle pyryharakalle! Panenpa kymmenen yhtä vastaan, että minulle luvataan myrskyjä, tuulenpyörteitä, kareja, okaita ja verta tihkuvia jalkoja! Mutta:

"'Mikä tuuli tuiskuttaakin, pelkää en mä kohtaloa!'

"Siis, kaunis sibylla, olen valmis kuulemaan pahinta."

Iloisten naurunpurskahdusten kaikuessa neiti Thornhill käänsi taaskin lehtiä ja etsi pyydetyn numeron. Sitten hän hetkiseksi pysähtyen katsahti Charlotten tummiin silmiin veitikkamaisesti hymyillen ennenkuin luki:

"Laula, laula, älä huoli, kunnes joku pikku nuoli sinut tapaa, sydämestä laulun vaientaa. Mutta yhä riemuele, ei sun äänes silti mene, haavat hetken lyömät pian umpeen saa.

Sun ilos vielä karttuu, jos kätes toimeen tarttuu kohottamaan uupuneita pitkän tien ja hetken uhraat silloin, aamuin taikka illoin. -- Nää terveisetkö sinulta mä vien?"

"Paljoa parempaa kuin ansaitsen", sanoi Charlotte. Hänen silmänsä olivat tavallista sumeammat, vaikka hymy yhtä kirkas kuin konsaan. "Mutta olen puolittain taipuvainen uskomaan, että noita säkeitä ei laisinkaan ollut piirrettyinä kohtalon kirjassa, vaan että ne vereksinä ja täydellisinä tulivat sibyllan kekseliäistä aivoista. Antakaa minun varmentuakseni itse vilkaista lehdelle."

"Kernaasti", vastasi neiti Thornhill nauraen. "Vakuutan sinulle, että asiassa ei ole mitään petosta. Eivätkä minun aivoni ole läheskään niin kekseliäät kuin kuvittelet; ne eivät kykene hetkellisestä sysäyksestä sepittämään runoja. Mene nyt takaisin paikallesi miettimään oraakkelin ennustusta, sillä minä näen, että Minnie Wood kärsimättömänä odottaa vuoroaan."

Kun kaikkien kohtalot olivat luetut, oli aika mennä levolle. Kirjan omistajatar sulki oraakkelinsa ja vei sen pois; valot sammutettiin, ja koulusali jäi pimeäksi ja äänettömäksi. Mutta ylhäällä kammioissaan monet tytöistä mietiskelivät osakseen sattuneiden säkeiden sisältöä; moni hämärä toive hahmottui ja sai merkityksen, moni salainen pelko lieventyi. Ja noustessaan polvistumasta sinä iltana, Jennet näki äänettömällä kummastuksella, että Charlotte vaivihkaa pyyhki kyyneleen silmästään.

20. luku.

Kotiintulo.

Joululoma tuli; ja lähdettäessä Jennet Fowler ja Charlotte Ashley sanoivat toisilleen hiljaiset, mutta hyvin sydämelliset jäähyväiset. Ero oli sitä helleinpä, kun pieni epävarmuuden varjo häilyi heidän ensi kohtauksensa yllä.

"Kuulin äidin sanovan jotakin, mikä saa minut ajattelemaan", virkkoi Charlotte pitäen ystävänsä käsiä. "Hän aikoo lähettää minut Pariisiin, mutta en luule, että niin käy. En halua matkustaa sinne; kaipaan takaisin vanhaan, rakkaaseen opistoon. Etkö sinäkin?"

"Minä ikävöitsen vain sinua", vastasi Jennet, "mutta mikään paikka maailmassa ei koskaan voi olla minulle niin rakas kuin kotini. Toivon, että lähtisit sinne mukaani; mutta koruttomat maalaistapamme sinua tuskin viehättäisivät."

"Luullakseni viihtyisin siellä jonkun aikaa. Eräissä mielentiloissa tuntuu minusta, että maalaiselämä tyydyttäisi minua paremmin kuin mikään muu."

"Ei tähän vuodenaikaan", sanoi Jennet hymyillen. "Mutta tule luokseni joskus, kun ruusut kukkivat ja olet väsähtänyt moniin huveihisi ja voittoihisi."

"Sen teenkin", huudahti Charlotte innokkaasti. "Miten elävästi voinkaan tuon kaiken kuvitella! Näen itseni väsyneenä ja uupuneena kaikkien huvittelujeni jälkeen saapuvan pienelle, muratin ja ruusujen peittämälle mökille, jonka kynnyksellä seisot sinä, ojennetuin käsivarsin minua tervehtimässä."

Charlotte sanoi tämän hiukan näytelmätaiteellisin elein, jotka oli ranskankielen opettajattarelta oppinut, ikäänkuin hän todella näkisi kuvailemansa taulun edessään. Hän oli tosiaan nähnyt profeetallisen ilmestyksen, mutta henkilöt olivat päinvastaisissa osissa.

Oli vielä tunti keskipäivään, jolloin juna lähti isolta Lontoon asemalta, vieden Jennet Fowlerin takaisin lapsuutensa tuttujen kasvojen ja muistojen pariin. Vaikka hän olikin onnellinen, sekaantui hänen iloonsa epämääräinen levottomuuden tunne; hämärä pelko, että kaikki ei olisi aivan samanlaista kuin hänen lähtiessään. Epäilemättä se vivahti lapsen pelkoon, joka temmattuna lelujensa äärestä pelkää, että vieraat kädet sillävälin ovat koskeneet sen aarteisiin. Tämä ajatus juolahti Jennetin mieleen ja sai hänet hymyilemään. Kaikki kirjeet kotoa olivat olleet hilpeitä ja reippaita; niissä ei ollut sanallakaan mainittu huolista tai muutoksista, ja Mabelin viimeksi lähettämä kirjelappunen oli kertonut parantuneesta terveydestä. Hän ravisti päätään hetkellisen alakuloisuuden vallassa ja katsahti kaihoavin silmin talvisia kenttiä ja lehdettömiä puita.

Joulukuun hämärällä ja hiljaisella maisemalla näkyi olevan oma tenhonsa häneen. Nuo ohimenevät vilahdukset niityistä ja kylistä saivat hänet kaipaamaan Brambletreen kunnaita, ja vanha, yksinään puutarhassa tien vieressä sijaitseva maatalo kohosi selväpiirteisenä hänen silmiensä eteen. Hyvin hän tunsi talvikukkaset, jotka yrittivät korvata kesän loistavat lapset -- nuo lämmin-, mutta kuitenkin raitisväriset päivänkukat ja kuukausruusut, jotka availivat hentoja nuppujaan tummakiiltoisen muratin keskellä! Hän nousisi aikaisin ylös ja poimisi pienen kukkavihon huomenaamulla.

Juna pysähtyi vihdoin vähäiselle asemalle noin kolmen penikulman päähän Brambletreesta, ja täällä hän tiesi Derrickin olevan vanhoilla kieseillä häntä vastassa. Hänen sydämensä pamppaili ilosta, kun hän näki veljen tutunomaiset kasvot asemasillalla; mutta hymy, jolla toinen vastasi, oli hänestä tavattoman vakava.

"Derrick, onko kaikki hyvin?" kysyi hän, kun poika tuli vaununovelle.

"Kaikki on hyvin kotona", vastasi Derrick rauhoittavasti.

"Miksi sitten näytät niin synkältä?" kysyi tyttö pistäen käsivartensa hänen kainaloonsa heidän astuessaan asemasillan yli. "Tiedätkö, Derrick, ettet suinkaan näytä kyllin iloiselta sisaresi tavatessasi?"

"Sisareni pitäisi tietää, kuinka iloinen olen", sanoi hän puristaen tämän kättä ja katsahtaen vakavasti hänen kohotettuihin kauniisiin kasvoihinsa.

Jennet huoahti pitkään helpoituksesta heidän saapuessaan hiljaiselle tielle, missä kiesit odottivat. Hänen kirstunsa lähetettäisiin vanhan, hitaan kuorma-ajurin mukana; mutta matkalaukku sullottiin kiesien takaistuimen alle. Derrick auttoi sisaren ajopeleihin ja kietoi hänet huolellisesti paksuun vaippaan, joka oli jo kauan palvellut ja monta tuiskua kokenut. Tarttuen sitten ohjaksiin hän virkahti sanasen säyseälle tammalle, joka alkoi tasaisesti juosta hiljaisia kyläteitä pitkin.

Oli hämärä, mutta punaisia pilviä päilyi lännen taivaalla, ja ilma oli kirkas ja tyyni. Alussa Jennet oli liian onnellinen puhuakseen. Derrick'kin oli vaiti, eikä hetkiseksi mikään keskeyttänyt illan rauhaa.

"On hyvin hauskaa päästä pois niiltä loppumattomilta kaduilta", virkkoi neitonen vihdoin. "Toivon että saamme sateettoman joulun. Sinun pitää viedä minut pitkälle, pitkälle kävelylle huomenna."

Nuori mies ei vastannut, ja tyttö laverteli edelleen.