Part 8
"Menemme etsimään misteliä metsästä, ja meidän täytyy saada oikein paljon rautatammea. Aion somistaa päivähuoneemme oikein komeaksi joulua varten. Madame -- ranskan opettajattaremme -- on neuvonut minulle, miten kierretään oikein ihania kiehkuroita vihreistä kasveista, ja tahdon kummastuttaa teitä kaikkia. Oi, Derrick, minulla on aika nälkä. Onko äiti laittanut minulle aniskakun?"
"Kakku kyllä on valmiina", sanoi Derrick hajamielisesti; "mutta, Jennet, äiti on muuten poissa kotoa".
"Poissa kotoa!"
Jennet toisti nämä sanat mitä säikähtyneimmin ilmein. Kaikki ilo oli silmänräpäyksessä poistunut hänen kasvoiltaan ja äänestään. Mitä koti olisi ilman äitiä? Ja mikä kamala välttämättömyys oli kutsunut hänet pois juuri samana päivänä, kun hänen tyttärensä palasi koulusta?
"Ajattelinkin, että jotakin oli vinossa", sanoi hän yrittäen pidättää nyyhkytystä. "Yhtä hyvin voit heti sanoa, mitä se merkitsee; epätietoisuus on pahinta kaikesta. Mitä on tapahtunut? Missä on äiti?"
"Hän on täti Judithin luona", vastasi Derrick. "Äiti voi tosiaankin hyvin, Jennet; eikä meitä muitakaan mikään vaivaa. Mutta lauantaina täti Judith lähetti vaunut äitiä noutamaan, eikä hän tietysti voinut kieltäytyä lähtemästä sairaan sisaren luo."
"En tiennyt, että täti Judith oli sairaana. Kukaan ei kirjeessä kertonut hänen sairaudestaan. Miksei sitä minulle ilmoitettu?"
"Emme tienneet siitä ennenkuin vaunut saapuivat tuoden erään rouva Belfontin palvelijan, jolla oli määräys emännältään ja kirjelappu Robsonilta. Sen luettuamme käsitimme heti, että tauti oli hyvin vakavaa laatua. Poloinen Judith-täti ei enää voi elää pitkää aikaa; hänen päivänsä ovat luetut."
Jennet ei voinut puhua, vaan värisi kiireestä kantapäähän, ja Derrick kumartui hänen puoleensa levottomin katsein.
"Olen kovin pahoillani tähtesi, rakas sisko", sanoi hän hellästi. "Tämä ei ole hauska kotiintulo; mutta meidän tulee olla kiitollisia, ettei päällämme ajelehdi synkempiä pilviä. Saimme tänä aamuna kirjekortin äidiltä, ja hän sanoo täti Judithin pyytävän sinua luokseen."
"Minuako?"
"Niin, rakas Jennet. Sinun on lähdettävä aikaisin huomenaamulla, ja minä kyyditsen sinut aamiaisen jälkeen Parkleyhin. Tämä on koettelemus; sinä odotit saavasi nauttia kodin rauhaa ja onnea, ja nyt sinut äkkiä kutsutaan kuolinvuoteelle. Sisko kulta, toivoisin voivani säästää sinulta kaikki surut."
"Se on ystävällinen toivomus, rakas Derrick", vastasi Jennet yrittäen puhua reippaasti; "mutta minulle ei olisi hyvä säästyä kaikelta murheelta. Sinun pitää rukoilla, että saan voimaa tähän surulliseen eroon. Se on ero, enkä voi olla sitä pelkäämättä. En ole tarpeeksi tuntenut täti Judithia voidakseni häntä kovin suuresti rakastaa, mutta..."
"Hän on ollut sinulle hyvä, Jennet. Hänen kiintymyksensä sinuun ilmautui niin äkkiä, mutta jos hän olisi saanut elää, se olisi kirkastanut ja sulostuttanut hänen koko elämänsä. Hän tuntee nyt, että hän oppi rakastamaan sinua liian myöhään."
"Sen tiedän", myönsi Jennet surullisesti. "Eräänä päivänä kuulin neiti Thornhillin sanovan, että elämä on kuin iso puutarha ja että ihmiset keksivät sen parhaimmat kukkaset, vasta kun ovat sieltä lähtemäisillään. Niin on luullakseni Judith-tädin laita. Hän eli kauan elämän tarhassa ennenkuin löysi rakkauden."
"Neiti Thornhill", huomautti Derrick, "hänhän on se kaunis opettajatar, joka on sinulle niin ystävällinen? Sinä kirjoittelit hänestä paljon, mutta sittenkin on minusta huvittavampaa kuulla siitä vilkkaasta, iloisesta, tummasilmäisestä tytöstä."
"Sepä omituista!" huudahti Jennet mielissään. "Hänkin haluaa kuulla sinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa."
"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin", sanoi veli miettivästi; "näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset ruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?"
"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte. Minusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini yhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut onnettomaksi."
21. luku.
Pelon aiheita.
Hämärä oli käynyt läpikuultamattomammaksi, kun kiesit pysähtyivät puutarhan portille, ja ylösvedetty kaihdin arkihuoneen ikkunassa paljasti kirkkaan, lampun valaiseman kuvan. Samassa tuokiossa jo hyökättiin ovikäytävään ja kuului kuoro iloisia ääniä, Hilaryn tervehdyshuudon kaikuessa yli kaiken. Senjälkeen isä vahvoilla käsivarsillaan nosti Jennetin kieseistä ja puristi häntä hetkisen rintaansa vasten. Herra Fowler ei suinkaan ollut äänekäs mielenilmaisuissaan, ja paljon sanoin lausumatonta liikutusta sisältyi tuohon hartaaseen syleilyyn. Jennet ymmärsi jälkeenpäin, mitä kaikkea isä juuri silloin rinnassansa tunsi.
Kerkeänä kuten aina Hilary oli senjälkeen ensimäinen häntä tervehtimässä, sitten seurasi Katherinen tyyni suudelma ja Mabelin kuiskaamat rakkauden sanat. Lopulta viimeisinä molemmat nuorimmat lapset tarttuivat Jennetiin ja veivät hänet riemun myrskyssä sisälle.
"Kylläpä sinua varmaan hirveästi palelee", sanoi Ellen vetäen hänet loimuavan takkavalkean ääreen.
"Ja olet tietysti kauhean nälissäsi", huusi Hilary. "Älkäähän nyt touhutko niin paljoa, lapset, vaan antakaa hänen riisua puuhkansa ja päällystakkinsa. Kannanko kapineesi ylikertaan, Jennet?"
"Ei", vastasi Jennet väsähtäneestä, "minä menen heti huoneeseeni".
"Älä viivy kauaa", pyysi Hilary. "Tee ja voikorput jäähtyvät kovin pian. Ehkä on parasta, että minä tulen mukaasi."
"Käy istumaan, Hilary, äläkä yhtäpäätä haasta", sanoi herra Fowler tavallista ankarammalla äänellä. Katherine loi häneen kiitollisen katseen ja Jennetin helpotuksenhuokaus voitiin seivästi kuulla. Hilary alkoi käydä liian ärsyttäväksi heille kaikille.
Hitain askelin Jennet nousi tuttuja portaita omaan, vanhaan kammioonsa ja kiirehti sulkemaan oven siellä rauhassa itkeäkseen. Hän kaipasi äitinsä tervehdystä enemmän kuin sanoilla saattoi ilmaista; ja hänen sydäntään rasitti ajatus murheellisesta huomispäivästä. Ei ollut mikään helppo asia seisoa täti Judithin kuolinvuoteen ääressä kuuntelemassa hänen viimeisiä sanojaan, ja tytön herkkä sielu kavahti tätä koetusta.
Kuitenkin hän kiitti Jumalaa siitä, että koti oli vielä koti, ja tyynnytteli itseään toivolla, että äiti pian palaisi ja että kaikki taas kerran sujuisi entiseen tapaansa. Sitten hän riisuen nopeasti päällysvaatteensa kuivasi kyyneleensä ja riensi takaisin alhaalla odottavien luo.
"Tuntuupa hyvältä, kun olet jälleen luonamme", sanoi Katherine alkaen täyttää teekuppeja. "Ja aika terveeltä sinä näytät, -- Jennet. Melkein pelkäsimme, että Lontoon ilma ei sinulle sopisi, ja äitiä aina huolestutti ajatus, että ehkä opiskelisit liian uutterasti. Mutta mikään ei näy sinua vahingoittaneen."
"Minä voin oikein hyvin, Kathie", vastasi Jennet, "ja aloin todella pitää opistosta. Mutta tiedättehän, että oli aikoja, jolloin minua vaivasi ankara koti-ikävä."
He menivät aikaisin levolle sinä iltana, ja Katherine varoitti Jennetiä valvomasta matkalaukkujensa purkamisessa.
"Sinun tulisi saada nukkua runsaasti tänä yönä", sanoi hän; "minun täytyy herättää sinut aikaisin aamulla. Parasta, että käytät matkapukuasi ja jätät minun tehtäväkseni ottaa tavarat ulos kirstustasi."
"Miksi sinä vaivautuisit minun tavaroitteni tähden, Kathie?" kysyi Jennet. "Minä tulen kotiin nähtyäni täti Judithin. Minun ei odoteta viipyvän hänen talossaan."
"Pelkään, että sitä odotetaan, rakas sisar, ja sinun läsnäolosi tuottaa äidille mitä suurinta lohdutusta. Hän sanoo, että täti Judith on laskenut hetkiä sinun palaamiseesi, ja ikävöi sinua luokseen. Jennet-rukka, toivoisin voivani lähteä sinun asemestasi."
"Ihmeellistä, ettei hän mieluummin haluakin sinua, Kathie. Sinä olet paljoa epäitsekkäämpi ja hyödyllisempi kuin minä."
"Ei, Jennet, minä en ole vähemmän itsekäs. En tunne ketään, joka voi täydellisemmin unohtaa itsensä kuin sinä. Sinussa, näet, ei vielä ole kehittynyt itsekkäisyyttä, mutta lahjasi ovat korkeampaa laatua kuin minun."
"Eikö isä sinusta näytä alakuloiselta?" kysyi Jennet lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Hän kaipaa äitiä; tämä on vasta ensi kerta, kun he ovat olleet eroitettuina."
"Tietysti hän kaipaa häntä; mutta on jotain muutakin, mikä tuntuu häntä vaivaavan. Pari kertaa kuvittelin, että hän oli huolestunut minun suhteeni. Sano minulle, Kathie, olenko oikeassa?"
Katherine, joka tavallisesti oli suorapuheisin kuolevaisista, vältti nyt sisarensa vakavaa katsetta.
"Siis se koskee minua." Jennet laski kätensä Katherinen olkapäille ja ravisti häntä lempeästi. Molemmat olivat pitkiä tyttöjä, ja nuo kaksi tummatukkaista päätä olivat toistensa tasalla heidän seisoessaan siinä kynttilänvalossa. "Oi, Kathie, miksi tarvitsee meillä nyt olla perhesalaisuuksia? Tämä on uutta ja outoa."
"Ei ole mitään salaisuutta, rakas Jennet." Kyyneleet pulpahtivat Katherinen ystävällisiin ruskeihin silmiin. "Älä puhu enempää nyt; ajattele aikaista matkaasi huomenna ja kaikkea, mitä sinun on kestettävä. Etkö huomaa, että käy myöhäiseksi?"
Jennetin kädet vaipuivat surullisesti alas.
"Kathie", sanoi hän murheellisella äänellä, "kotiintuloni on tuottanut minulle surkean pettymyksen. Minulla on joku aavistus, että muutoksia on hiipimässä pieneen maailmaani, enkä minä enää koskaan ole sama Jennet."
"Sinä pysyt aina samana", vastasi hänen sisarensa vakavasti. "Muutos olosuhteissa ei merkitse muutosta sydämessä. Minä luotan täydellisesti horjumattomuuteesi, Jennet; uskon sinun kestävän jokaisen koetuksen."
"No", sanoi Katherine suostutellen, "luulin, että olimme päättäneet olla enempää juttelematta tällä kertaa. Katso, tulta tarvitsee kohentaa ja lisätä hiiliä takkaan. Sinun on nukuttava sikeästi ja runsaasti."
Jennetille ei jäänyt muuta neuvoa kuin alistua. Hän oli kiihoittunut ja väsynyt, huomisesta tulisi raskas päivä. Jättäen Katherinen hoitamaan tulta hän alkoi ääneti riisuutua, ja pian hänen päänsä lepäsi rauhallisesti lavendelilta tuoksuvalla pielukselta.
Vihdoin lempeä käsi kosketti hänen poskeansa ja tuttu ääni kutsui hänet hellästi unen maailmasta. Avatessaan silmänsä hän näki Katherinen seisovan, vuoteensa ääressä, ojentaen hänelle kupin teetä ja viipaleen paahdettua vehnäleipää. Aamu aikoi vasta sarastaa, ja huonetta valaisi vain himmeä kynttilän liekki.
"Mutta nythän varmaankin on vasta keskiyö!" mutisi Jennet unisesti. "Olen ollut vuoteessa vasta kymmenkunnan minuuttia, ja sinä tulet herättämään minut ensi unestani. Salli minun levätä vielä vähän aikaa."
"Olen hyvin pahoillani, että minun täytyi sinut herättää, tyttöseni; se näyttää kyllä julmalta", vastasi sisar. "Mutta sitä ei voi auttaa, Jennet. Aikaa hukkaamatta on riennettävä Parkleyhin; äiti kehoitti sinua pitämään mahdollisimman suurta kiirettä."
"Miksi minun on sinne lähdettävä?" kysyi Jennet painuen takaisin pielukselleen ja sulkien silmänsä ennenkuin oli lauseensa lopettanut.
"Koska... oi, rakas lapsi, et saa enää vaipua uneen! Tässä on hyvää, kuumaa teetä; juo se, Jennet, ja ravistaudu valveille kaikin mokomin!"
Ruskeiden silmien raskaat luomet avautuivat hitaasti jälleen, ja puoleksi nukkuva tyttö ponnisteli ankarasti totellakseen Katherinen kehoitusta. Hän kohosi istualleen ja joi hiukan teetä, vielä kuitenkaan täydellisesti ymmärtämättä syytä tähän aikaiseen nousemiseen, kunnes Hilaryn kimeä ääni kuului oveni takaa.
"Joko Jennet nousee ylös?" hän huusi. "Älkää nuhdelko minua, että tulen kysymään; Derrick tahtoo tietää."
"Oh, nyt muistan kaiken", virkkoi Jennet aivan hereillään. "Käske hänen sanoa vain Derrickille, että olen tuossa paikassa valmis. Älä jätä minua, Kathie; jää tänne auttamaan minua minkä voit. Olen itsekäs, uninen olento... uh! Kylläpä tässä huoneessa on kylmä!"
Mutta sillä hetkellä Rachel astui sisään ja sytytti uudestaan tulen; ja Jennet nousi ja ryhtyi pukeutumaan sen lämpimässä loisteessa. Kukaan kamaripalvelija ei olisi voinut olla Katherinea tarkkaavaisempi, ja hänen sisarensa pukeutuminen oli päättynyt ennenkuin myöhäinen aurinko oli lähettänyt valonsa talviseen maailmaan.
22. luku.
Viimeinen kohtaaminen.
Raikas aamuilma karkoitti unen usvat Jennetin aivoista, ja Derrickin hilpeä haastelu vahvisti hänen hermojansa, terästäen häntä tulevaan kokeeseen. Mutta kun he ajoivat Parkleyn pääkadulle ja pysähtyivät korkean, synkännäköisen rakennuksen eteen, hänen mielensä alkoi jälleen lannistua.
"Muista, että äiti on täällä", sanoi Derrick tytön astuessa alas kieseistä.
Joku oli arvattavasti ollut hänen tuloansa tähystelemässä. Ennenkuin hänen kätensä oli koskettanut kelloon, ovi aukeni ja harmaahapsinen miespalvelija näyttäytyi. Heti hänen jälestään tuli Robson, kalpeana ja riutuneena pitkistä valvomisista sairaskammiossa, mutta ilmeisesti ilostuen odotetun vieraan näkemisestä.
"Miten tätini voi?" oli Jennetin ensimäinen kysymys.
"Hänellä on ollut levoton yö, ja hän on herkeämättä puhunut teistä, neiti Jennet", vastasi vanha palvelijatar. "Pelkäsimme, ettette saapuisi ajoissa -- hän on käynyt perin heikoksi."
Puhuessaan Robson johdatti Jennetin aamiaishuoneeseen ja toimitti hänelle kuumaa kahvia. Tyttö katsahti ympärilleen kallisarvoisiin esineihin, mitkä joka puolella kohtasivat hänen silmänsä, ja ajatteli niitä pitkiä yksinäisen loiston vuosia, jotka rouva Belfont oli tämän katon alla viettänyt. Miten hauskan valoisat täti Judithin päivät olisivatkaan voineet olla, jos hän olisi avannut nämä ovet nuorille sukulaisilleen ja täyttänyt synkän huoneuston näiden tarmokkaalla elämällä! Kaikki oli upeata ja mukavaa; mutta tarkka silmä saattoi kuitenkin huomata, että vähän tämä upeus ja mukavuus oli talon asukasta hyödyttänyt.
"Teitä varmaan kovin palelee pitkän ajomatkanne jälkeen, rakas neiti Jennet", alotti Robson, mutta hänet keskeytti tytön äkillinen ilonhuudahdus.
"Äiti, rakas äiti", sanoi hän hyökäten ovea kohti, "kuinka olen ikävöinyt sinua! Koti ei tunnu kodilta, kuu sinä olet poissa."
Muutamaan sekuntiin rouva Fowler oli kykenemätön puhumaan mitään; hän vain kietoi käsivartensa tyttärensä ympärille ja katseli häntä hellästi, Robsonin seisoessa vieressä ja tarkatessa heitä kyyneleet silmissä. Ja sitten uskollinen palvelija huoahtaen muisti ylikerrassa lepäävän kuolevan naisen, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea tällaisen rakkauden suloisuutta. Vaikka rouva Fowler aina oli ollut köyhä ja ison perheen huolten painostama, hän oli paljoa rikkaampi sisartansa.
Robson hiipi hiljaa sairaskammioon, jättäen äidin ja lapsen kahdenkesken. Mutta pitkälti he eivät keskustelleet; oli kerrottava ja kuultava tuhat seikkaa, jotka täytyi jättää sopivampaan aikaan. Rouva Fowlerin ensimäinen ajatus koski Judith-tätiä: hänen hetkensä olivat luetut ja hänen viimeiset toivomuksensa täytyi tyydyttää, maksoi mitä maksoi.
"Tulehan heti hänen huoneeseensa, Jennet", lausui äiti vakavasti. "Ja sinun on kuunneltava hänen viimeisiä sanojaan ja kätkettävä ne visusti mieleesi, rakkaani. Tuskin voit kuvitella, kuinka paljon hän on sinua ajatellut. Tule nopeasti; hän odottaa levottomana. Robson on hänelle ilmoittanut, että olet täällä."
Hellällä väkivallalla rouva Fowler tarttui tyttärensä käsivarteen vieden hänet ylikertaan ja kuljettaen hänet pitkän käytävän kautta. Nuorekkaihin ääniin ja monien jalkojen astuntaan tottuneelle Jennetille talon hiljaisuus tuntui painostavalta, ja talvipäivän kolkkous rasitti hänen sieluansa. Heidän pysähtyessään suljetulle ovelle hän alkoi hiukan vavista, ja rouva Fowler, joka yhä piti häntä käsivarresta, vei hänet ääneti sairaan kammioon.
Mutta hänen luodessaan ensimäisen katseen kuihtuneille kasvoille pieluksella Jennetiltä katosi kaikki tietoisuus omasta itsestänsä. Hänellä oli vain selvillä se tosiasia, että tässä lepäsi täti Judith, hänen oma hyväntekijättärensä kuoleman kutsua odottamassa. Vaistomaisesti hän vastasi rouva Belfontin hartaaseen katseeseen hellällä hymyllä ja kumartuen vuoteen yli painoi pehmeän suudelman ohuelle poskelle.
"Sinä näytät terveeltä ja kauniilta", sanoi heikko ääni. "Jennet, tahtoisin, että olisin nähnyt sinut aikaisemmin. Silloin olisin ollut onnellisempi. Minulta on elämässäni puuttunut paljon todellista onnea, lapseni."
"Älä ajattele menneisyyttä, rakas Judith", puuttui rouva Fowler lempeästi puheeseen. "Sinä et tiedä, mitä kaikkea Jumalalla saattaa olla sinulle varattuna iankaikkisessa tulevaisuudessa."
Rouva Belfont vastasi hänelle kiitollisella hymyllä. Näinä viimeisinä päivinä hän oli oppinut pitämään sisarensa sanoja suuressa arvossa ja oli löytänyt niiden yksinkertaisuudesta syvempää viisautta kuin mitä rikkaus ja maallinen tieto oli hänelle koskaan tuonut. Ja sitten hänen katseensa palasi Jennetiin ja viipyi tytön herttaisilla kasvonpiirteillä hellän ylpeästi.
"Mitä minulla on sanottavaa, täytyy nopeasti sanoa", jatkoi hän. "Lapseni, olen jättänyt kaiken omaisuuteni sinulle. Jumala opettaa sinut käyttämään varallisuutta paremmin kuin minä koskaan olen käyttänyt. Et tietysti saa hallita omaisuuttasi ennenkuin tulet täysi-ikäiseksi, mutta olen antanut määräyksiä, jotka takaavat, että hartaimmat toivomuksesi käyvät toteen. Derrick -- ah, minä tiedän kaiken, mitä olet hänen puolestaan tuntenut! -- Derrick lähetetään opistoon."
Jennetin kasvoilla ilmenevä sanomaton ilo heijastui kuolevan silmissä, jotka katsoivat syvään hänen omiinsa. Mutta hänen uskollisille vartijoilleen oli selvää, että potilaan voimat olivat lopussa; ja äitinsä viittauksesta tyttö kuiskasi hellät jäähyväiset. Hän ei yrittänyt pukea kiitollisuuttaan moniin sanoihin, eikä sitä ollut tarviskaan. Täti Judith ymmärsi kaiken, mitä nuori tyttö tunsi, ja oli tyytyväinen.
Loppuajaksi tätä pitkää päivää Jennet jäi enimmiten yksikseen, koska rouva Fowler enempää kuin Robsonkaan ei hennonut poistua sairaan huoneesta. Niille, jotka häntä vaalivat, oli ilmeistä, että rouva Belfontia oli tukenut teennäinen tarmo hänen sisarentyttärensä tuloon asti. Häntä oli ylläpitänyt harras halu nähdä Jennet ja vielä kerran häntä puhutella; hän oli koonnut riutuvat voimansa viimeiseen ponnistukseen. Mutta nyt, kun hänen toivonsa oli toteutunut, hän vaipui horrostilaan, josta hänen sisarensakaan ääni tuskin saattoi hänet herättää.
Omiin hoteisiinsa jätettynä Jennet vaelsi huoneesta huoneeseen, koettaen käsittää olosuhteissaan tapahtunutta ihmeellistä muutosta ja tuntien omituista kaipausta halpaa maalaistyttöä Jennet Fowleria kohtaan, joka näkyi äkkiä poistuneen elämästä. Kaikki muuttuisi nyt, ja rikkautta seuraisi rikkauden raskas vastuunalaisuus. Mutta Katherine oli uskonut sisarensa luonteen kestävän jokaisen koetuksen, ja Jennet puolestaan rukoili, että aina ansaitsisi Katherinen luottamuksen.
Iso talo kaikkine kallisarvoisine huonekaluineen joutuisi pian hänen omakseen, ja tämä ajatus oli niin yllättävän painostava, että hän alkoi koettaa sen kokonaan unohtaa. Kirjastohuone, missä herra Belfont-vainaja oli viettänyt enimmän aikansa, oli hänelle erityisesti mielenkiintoinen. Eivät ainoastaan arvokkailla teoksilla täytetyt kirjahyllyt seinillä, vaan koko huoneen sisustus oli aiottu tuottamaan viihdytystä ja lepoa. Iloinen valkea paloi uunin tiilireunaisella ristikolla; karhuntalja-matolla oli sametilla päällystetty nojatuoli, ja siihen Jennet asettui antautuen lukemiseen ja lepoon.
Silloin tällöin hänen äitinsä kävi häntä katsomassa, ja rouva Fowlerille tuotti sanomatonta lohtua nähdä tyttärensä niin tyynenä. Jennet oli liljan vaalea; hänen koulutoveriensa kovin ihailemat persikanvärin vivahdukset olivat paenneet hänen sileiltä poskiltaan, ja hänen silmänsä näyttivät raskailta. Mutta hänen sävynsä oli levollinen ja hän pyysi, ettei kukaan olisi hänen suhteensa huolissaan. Hän sanoi kirjoittavansa kirjeen Katherinelle ja kertovansa hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut. Mutta äiti pyysi häntä olemaan sulkematta koteloa ennen iltaa.
Juuri kun päivä oli loppumassa ja viimeiset valonkajastukset sammuneet joulukuun taivaalta, täti Judithin sielu pakeni. Ja rouva Fowler lisäsi kirjeen perään muutaman sanan ilmoittaen, että vaunut seuraavana päivänä toisivat Jennetin takaisin maatilalle.
Hän vietti unettoman yön, eikä aamiainen hänelle paljoa maistunut. Aamu oli alussa harmaata, mutta vähitellen aurinko pistäysi esille pilvien lomasta valaisten hilpeätä talvista maailmaa. Linnut piipittivät ja visertelivät iloisesti lakastuneissa pensasaidoissa, ja siellä täällä tulipunainen marjaterttu kimalteli päivänsäteitten kosketuksesta. Raikas ilma ja tieto siitä, että oli kotimatkalla, elähdytti Jennetiä ja karkoitti hänen nuoreen sieluunsa hiipineen synkeyden. Ja kun vaunut vihdoin pysähtyivät vanhalle puutarhanportille, hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta, ja Katherinen nähdessään hän purskahti kyyneliin.
"Oi, Kathie!" hän kuiskasi pää sisarensa povella. "Ethän salli varallisuuteni meitä eroittaa? Jennetisi on yhäti sama rakastavainen Jennet!"
23. luku.
Päätös.
Viikkoa myöhemmin rouva Fowler palasi maatilalle, ja siellä syntyi paljon tyyntä iloa hänen asettuessaan vanhalle paikalleen perheen keskuuteen. Hänen oman sydämensä täyttivät vielä ajatukset sisaresta, joka oli annettu hänelle takaisin vain tullakseen jälleen poistemmatuksi. Vuosikausien unelma oli toteutunut; Judith oli vielä kerran palannut vanhaan sisarelliseen kanssakäymiseen saadakseen lohdutusta ja voimaa, mutta yhdistyminen oli ollut lyhytaikainen.
"Miten toisin olisikaan saattanut olla!" Nuo sanat kaikuivat rouva Fowlerin korvissa hänen tyttäriensä iloitessa hänen palaamisestaan. Ei voinut odottaa, että he täydellisesti ymmärtäisivät äidin hiljaisen surun kuolemantapauksen johdosta. He eivät saattaneet muistaa niitä päiviä, jolloin sisarukset olivat asuneet saman katon alla, jakaneet keskenään taloudelliset huolet, nauttineet sitä vähäistä ylellisyyttä, mitä heidän vaatimaton elämänsä tarjosi. Joukko vähäpätöisiä muistoja parveili takaisin nykypäivien maailmaan, saaden rouva Fowlerin silmät äkkiä kyyneltymään hänen lastensa jutellessa muusta; ja silloin nuoret äänet nopeasti vaikenivat ja Hilarykin talttui nähdessään merkkejä murheesta, joka oli hänelle salaisuus.
Senvuoksi he muutamiksi päiviksi jättivät äidin ja isän yksikseen ja puuhailivat omissa hommissaan. Derrickillä ja Jennetillä, noilla kahdella, joiden kohtalot olivat äkkiä mitä suurimmassa määrässä muuttuneet, oli paljon sanottavaa toisilleen, ja parhaiten he voivat keskustella ulkosalla.
"Lähtekäämme metsään", ehdotti Derrick eräänä iltapäivänä. "Talvi ei meille koskaan tuhlaa liikaa päiväpaistetta, ja tänään on ilma lauhkea. Rautatammet ovat tänä vuonna uhkeita; en ole koskaan nähnyt sellaista varjojen loistoa."
"Siinä menevät perijätär ja pastori!" huusi Hilary, kun pari astui ulos puutarhan portista. "Perheen arvokkaimmat jäsenet", lisäsi hän Katherinen suureksi kiusaksi. "Miksi rypistät minulle otsaasi, Kathie? Tiedäthän, että puhun totta."
"Sinulla on kovin vastenmielinen tapa puhua totta", sanoi Katherine ankaranlaisesi. "Etkö näe, että olet tuottanut heille tuskaa? He tahtovat unohtaa eroitukset."
Mutta Hilary oli masentumaton niinkuin aina.
"Ei saisi ollakaan eroitusta", huudahti hän. "Juuri eilen kuulin kappalaisen sanovan isälle, kuinka valitettavaa oli, että rouva Belfont ei jakanut omaisuuttaan yhtä suuriin osiin tasan kullekin."
"Kappalainen voisi pitää huolta omista asioistaan." Vakava Katherine osoitti harvoin näin suurta suuttumusta. "Ja saat nähdä, Hilary, että sinullekin vielä koituu hyvää Jennetin onnesta. Satun tietämään, että hänen vallassaan on tehdä jotakin sinun eduksesi."
"Oi, Kathie, mitä hän aikoo tehdä? Oletko sitoutunut vaitioloon? Saanenkohan muutamia niistä jalokivistä, jotka lukittiin raha-arkkuun? Kerro pian."
"Kyllä se sinulle kumminkin pian on ilmoitettava", vastasi Katherine tyynesti hymyillen. "Ja yhtä hyvin voit sen saada heti kuulla; tieto ehkä tekee sinut vähän selväpäisemmäksi."
"No, sano suoraan; kovinpa sinä hidastelet!"
"Joulun jälkeen sinä lähdet Jennetin mukana opistoon. Koko asia on järjestetty aivan valmiiksi. Ensi viikolla alamme ommella pukujasi ja laittaa muita tarpeita."